Part 11

Vanha, avara puutarha alkoi talon takana, ulottui sieltä kylään ja levisi kauas kedoille saakka. Tämä metsistynyt ja kuivanut puisto se oli ainoa, joka toi raittiutta tälle avaralle kylälle ja yksin oli kaunis viran-omaisessa rappiossaan. Vehreinä pilvinä ja säännöttöminä, tuutivina kupoleina kuvautuivat taivaan kannella vapaasti kasvaneitten puitten yhtyneet latvat. Jättiläiskoivun valkoinen, latvaton, tuulen tai ukkosen katkaisema runko kohosi tästä vehreydestä, pyöreänä piirteillensä kuni säännöllinen, välkähtelevä marmoripylväs; sen aimo teräväpäinen murros, johon se päättyi ylöspäin kapitelin asemesta, oli kuni lakki tai musta lintu sen lumivalkoisella vartalolla. Humala, tukehduttaen alhaalla seljan ja pihlajan ja metsäpähkinän oksat ja kietaisten sitten koko aidan harjan, kiipesi ylös ja kietoi taittuneen koivun hamaan puoliväliin. Sieltä heittäytyi se alas ja alkoi jo tavoitella muitten puitten latvoja tahi riippueli ilmassa, renkaiksi kääntäen hienot, herkästi tarttuvaiset koukkunsa ja hiljalleen heiluen tuulessa. Siellä täällä oli vehreitä tiheikköjä, auringon valaisemia, ja niitten välillä valoton syvennys, synkkä kuni tumma kita; siimes varjosi sen kokonaan ja hät'hätää pääsi sen mustalta pohjalta vilahtelemaan kapea, koukeroinen polku, lahonneet käsipuut, kallistunut lehtimaja, vanha onttorunkoinen paju, harmaja hiirenherne-puu, joka paksuina harjaksina oli työntänyt pajun takaa esiin, sanomattomasta hoidon puutteesta kuivaneet, toisiinsa sekaantuneet ja takertuneet lehdet ja haarat ja vihdoin nuori vaahteran oksa, työntäen sivulta päin vehreitä, kämmenisiä lehtiänsä, ja yhden alle niistä oli aurinko hyyristynyt, -- taivas ties, mitenkä se oli sinne joutunut, ja sepä se antoi vaahteran lehdelle niin ihmeellisen kimaltelun ja välkähtelyn tässä synkässä pimeydessä. Sivulla, aivan puutarhan syrjässä, kohottelivat muutamat, muita korkeammat, haavat suuria variksen pesiä ylös vapiseviin latvoihinsa. Muutamista riippui puoleksi irti temmattuja haaroja alas kuivaneine lehtinensä. Sanalla sanoen, kaikki oli kaunista, jommoista ei keksi luonto eikä taidekaan, vaan jommoista syntyy, kun luonto ja taide lyövät käden kätehen, jolloin ryhmitetylle, usein tolkuttomasti ryhmitetylle ihmiskätten teokselle itse luonto vielä lopullisesti talttansa laskee, keventäen raskaat ryhmät, särkee järeän säännöllisyyden ja turhantarkat leikkaukset, jotka välitsensä päästävät alastoman suunnitelman, ja lämmittää ihmeellisesti kaiken sen, mikä oli syntynyt määränperäisen puhtauden ja järjestyksen kylmässä ilmassa.

Tehtyänsä vielä pari, kolme käännöstä, saapui sankarimme vihdoin itse talon eteen, joka nyt näytti vielä surullisemmalta. Vehreä home kattoi jo laipion lautoja ja portin hirsiä. Piha oli täynnä vanhoja rakennuksia, väentupia, aittoja, kellareita; näistä oikealle ja vasemmalle näkyi muita pihoja. Kaikki tiesi täällä muinaista suurta taloutta, mutta nyt näytti kaikki niin kolkolta. Ei ollut täällä mitään, joka olisi murheellista kuvaa elähdyttänyt, ei auennut ovia, ei kulkenut niissä ihmisiä, ei mitään talouden vilkasta hyörinää ja pyörinää. Pääportti yksin oli auki ja sekin siitä syystä, että pihaan oli paraillaan ajamassa mies, rattailla kuorma, niinimatoilla katettu. Mies oli ikään kuin varta vasetin ilmaantunut tähän elähdyttämään tätä kuollutta paikkaa: muussa tapauksessa olisi tämäkin portti ollut lukossa ja telkeessä, sitä tiesi rautaisessa koukussa riippuva hirveän suuri lukko.

Yhden rakennuksen luona huomasi Tshitshikow pian erään olennon, joka rupesi kinaamaan pihalle ajaneen talonpojan kanssa. Pitkään aikaan ei Tshitshikow osannut päättää, nainenko se oli vai mies. Hänen pukunsa oli aivan epämääräinen, hyvin paljon naisväen kapotin näköinen; päässä semmoinen päähine, jota ämmät maalla pitävät; ääni se vaan tuntui hänestä käheämmältä tavallista naisen ääntä.

-- "Ämmä se on", arveli hän itseksensä, vaan samassa jo lisäsi: "Ei maar sentään! -- Mutta onpas se vaan ämmä!" sanoi hän vihdoin, katseltuaan sitä tarkemmin. Olento katseli sekin puolestaan häntä tarkasti. Vieras oli hänelle jotakin hyvin harvinaista, sillä hän tarkasti ei ainoastaan Tshitshikow'ia, vaan Selifan'in ja hevosetkin, hännästä hamaan turpaan saakka. Olennon vyöllä riippuvasta avainkimpusta ja siitä, että hän sätti talonpoikaa jotenkin karkeilla sanoilla, päätti Tshitshikow hänen varmaankin olevan emäntäpiian.

-- "Kuulepas, muori", sanoi hän astuen alas vaunuistansa, "onkos herra...?"

-- "Ei ole kotona", keskeytti emäntäpiika, odottamatta mitä vieras kysyykään, ja lisäsi sitten hetkisen kuluttua: "Mitäs teillä olisi tarvis?"

-- "Olisipahan asiaa".

-- "Menkää sisään!" sanoi emäntäpiika, kääntäen hänelle jauhoilla ryvetetyn selkänsä. Alempana oli nutussa iso reikä.

Tshitshikow astui pimeään, avaraan eteiseen, josta löyhähti kylmää kuin kellarista. Eteisestä hän joutui kamariin, myöskin pimeään, johon tuli hiukkasen valoa leveästä raosta oven alapuolella. Avattuansa tämän oven, tuli hän vihdoin valoisaan huoneesen, mutta hämmästyi siinä vallitsevaa epäjärjestystä. Näytti siltä kuin olisi talossa par'aikaa pesty lattioita ja tänne hetkeksi koota ryhmätty kaikki huonekalut. Olipa yhdelle pöydälle pantu rikkinäinen tuolikin ja sen viereen kello, jonka lerkku oli pysähtynyt ja johon jo hämähäkki oli ennättänyt kutoa kinojansa. Täällä oli myös, syrjin seinää vasten, kaappi, täynnä vanhan aikuisia hopea-astioita, karahveja ja Kiinan poslinia. Täällä seisoi piironki, koristettu perlamuttisella mosaikilla, joka paikottain oli jo pudonnut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan keltaiset, liimalla täytetyt uurteet. Piirongin päällys oli ajettu täpö-täyteen jos mitäkin: siinä oli tukku hienosti kirjoitettuja paperilappuja, vehreytyneen, kivimunalla varustetun, painon alla, vanhan-aikuinen kirja nahkakansissa ja punareunainen, kokonaan kuivanut sitrona, metsäpähkinän kokoinen, palanen nojatuolin käsipuuta, ryyppylasi ja siinä jotakin nestettä ynnä kolme kärpästä ja lasin päällä kirje, murunen lakkaa, jostakin löydetty rieputilkku, kaksi kynää, tahratut lakilla ja kuihtuneet kuin keuhkotautiset, hammasharja, kokonaan jo kellastunut, -- isäntä oli kukaties raapustellut sillä hampaitansa jo ennen kuin Franskalainen maahan tuli.

Seinillä oli ripustettu varsin ahtaalle ja tolkuttomasti muutamia kuvia. Pitkä kellastunut kivipainos, joka kuvasi jotakin tappelua: siinä oli suuret rummut, kirkuvat sotamiehet, kolmikolkkaiset hatut päässä, ja hukkuvia hevosia. Kuva oli ilman lasia punapuisissa puitteissa, hienot pronssijuovat reunoilla ja pronssipyörät kulmissa. Tämän vieressä oli puolen seinää täyttävä öljymaalaus, joka kuvasi kukkia, hedelmiä, leikattua arbusia, metsäsian päätä ja alassuin riippuvaa sorsaa. Keskeltä lakea riippui kynttiläkruunu palttinaisessa säkissä, joka oli pölystä muuttunut silkkiperhon pesäkkeen näköiseksi. Huoneen nurkkaan oli ajettu kasa kaikenlaista karkeampaa tavaraa, semmoista, mikä ei ansaitse asua pöydällä. Mitä siinä oikeastaan oli, sitä oli vaikea sanoa, sillä pölyä oli siinä niin paksulta, että ken siihen koski sai kuin sormikkaat käteensä. Muita selvemmin eroitti siinä osan puulapiota ja vanhan saappaan pohjan. Ei olisi suinkaan saattanut arvata kenenkään elävän olennon asuvan tässä huoneessa, ell'ei sitä olisi ilmoittanut vanha, kulunut lakin lulli pöydällä.

Tshitshikow'in katsellessa tätä kummallista siivoa, avautui sivu-ovi, ja sisään astui äsköinen emäntäpiika, jonka hän oli kohdannut pihalla. Nytpä hän huomasikin tämän olevan enemmän isäntärengin kuin emäntäpiian: emäntäpiika ei ainakaan ajele partaa, mutta tämä juuri näkyi ajelevan, vieläpä harvanlaisestikin, sillä koko hänen leukansa ja leuan-aluksensa muistutti rautalangasta tehtyä sukaa, jolla tallissa hevosia su'itaan. Kysyvin kasvoin odotteli Tshitshikow kärsimättömyydellä, mitä muka isäntärenki sanoo. Isäntärenkipä puolestansa näkyi odottelevan, mitä muka Tshitshikow sanoo. Kummastuneena vihdoin tämmöisestä oudosta odotuksesta, kysäsi Tshitshikow:

-- "No onko herra kotona, vai?"

-- "Tässä on isäntä", sanoi isäntärenki.

-- "Missä niin?"

-- "Eikö teillä ole silmiä päässä, vai mitä?" sanoi isäntärenki. "Minä olen isäntä".

Nyt astahti sankarimme ehdottomastikin takaperin ja loi häneen tarkemman katseen. Kyllä hän oli aikanansa nähnyt ihmisiä jos jonkinlaisia, semmoisiakin, joita lukija ja minä emme saa kukaties nähdä milloinkaan, mutta mokomaa ei hän vielä ollut koskaan nähnyt. Kasvoissa ei ollut mitään erinomaista: ne olivat melkein samallaiset kuin muillakin vanhoilla ukoilla; leuka vaan pisti pitkälle ulospäin, niin että hänen piti joka kerta peittää se nenäliinallansa, ett'ei sylkisi siihen. Hänen pienet silmänsä eivät olleet sameita, ne vilkkuivat tuuheain kulmakarvain alta, vilkkuivat kuni hiiret, koska he, pistäen pimeästä loukosta terävät nokkansa, korvat hörkössä ja viiksiänsä väräytellen, katselevat, kurkistelevat, eikö missä ole piilossa kissaa tahi vallatonta poikaa, ja epäluuloisina haistelevat itse ilmaakin. Paljoa merkillisempi oli miehen puku. Mistä hänen aamunuttunsa oli pantu kokoon, sitä ei olisi voinut saada selville keinoilla eikä millään; hihat ja ylä-osa olivat niin rasvaiset ja kiposen kiiltävät, kuin juhti, josta saappaita tehdään; takapuolella repatti kahden liepeen asemesta neljä ja niistä lähti pumpulia tukuttain. Kaulaan oli hänellä myöskin sidottuna jotakin, josta oli vaikea saada selkoa: sukkako se oli vai vyö vaiko vatsakapalo, -- kaulahuivi se ei vaan ollut. Sanalla sanoen, jos Tshitshikow olisi kohdannut hänet tuollaisessa puvussa jossakin kirkon ovella, niin olisi varmaankin antanut hänelle rossan, sillä sankarimme kunniaksi on sanottava, että hänellä oli hellä sydän ja ett'ei hän millään muotoa saattanut olla antamatta rossaa.

Mutta tässä ei ollutkaan hänen edessään kerjäläinen, vaan hovinherra. Tällä hovinherralla oli talonpoikia toista tuhatta sielua, ja olisipa ken yrittänyt löytää miestä, jolla olisi ollut niin paljo viljaa, jyvissä ja jauhoissa ja muutoin vaan aumoissa, ja jonka aitat, varastot ja kuivinhuoneet olisivat olleet niin täpösen täynnä palttinoita ja verkoja ja lampaannahkoja, parkittuja ja raakoja, kapakaloja ja maan hedelmiä. Ja olisipa ken pilkistänyt hänen työpihaansa, jossa oli varastossa kaikenlaista puuainetta ja astioita, joita ei milloinkaan käytetty, olisi varmaankin luullut joutuneensa Moskovan lautapihaan, minne nopsat ja nokkelat miniät ja muorit kulkevat piika perässänsä ostoksille ja missä valkoisina nuorina kohoilevat puutarpeet: siinä tynnyriä ja saavia ja sankoa ja kaukaloa, laidallista ja laidatonta, loukkua ja häkylätä, joita akat tarvitsevat pellaviansa varten, ja muuta romua, kahoja hienosta, väännetystä haavasta, tuohilessoja ja paljo kaikenlaista, mitä tarvitsee rikas väki sekä köyhä väki Venäjän maassa. Mitä mahtoi tehdäkään Pljushkin niin suunnattomalla paljoudella senkaltaista tavaraa? Eipä niitä olisi yhden ihmisen ikään tarvittu kahdessakaan semmoisessa hovissa kuin hänen oli; mutta hänenpä mielestään oli tämäkin vielä liian vähä. Tähänkään tyytymätönnä hän käveli joka päivä kylänsä kaduilla, kurkisteli siltain alle, porrasten alle, ja kaikki, mitä tielle sattui, -- vanha kengän pohja, ämmältä pudonnut riepu, rautanaula, saviastian sirpale, -- kaikki vei hän kotiansa ja pani siihen kasaan, minkä Tshitshikow näki hänen huoneessansa. "Jo meni meidän kalamies pyydyksilleen!" puhuivat talonpojat, nähdessään hänen menevän saalista saamaan. Eikä hänen jälkeensä tosiaankaan ollut tarvis katua la'aista: jos ohitse ajava upseri sattui pudottamaan kannuksensa, niin kannus joutui samassa tunnettuun käteen, jos akka sattui liiaksi toilailemaan ja unohti kaivolle sankonsa, niin sieppasi hän sangonkin. Jos talonpoika sattui tuon näkemään ja paikalla vaati sankoa takaisin, niin hän ei pannut vastaan, vaan antoi varastetun kappaleen takaisin; mutta jos se kerran oli joutunut kasaan, niin ei mikään enää auttanut: hän vannoi sangon olevan hänen omansa, hän oli ostanut sen silloin ja silloin ja siltä ja siltä tahi oli se vaari vainajan peruja. Huoneessansa kokosi hän lattialta mitä vaan näki: lakkapalasen, paperitilkkusen, kynän, ja pani ne piirongille tahi akkunan laudalle.

Ja kumminkin oli aika, jolloin hän oli ollut ainoastaan säästäväinen talon-omistaja, nainut mies ja perheekäs mies, jonka luokse naapuri tuli silloin tällöin päivälliselle, tuli kuuntelemaan häntä ja oppimaan häneltä talouden pitoa ja viisasta itaruutta. Kaikki kävi vilkkaasti ja säännöllisesti: myllyt ja vanutuslaitokset käydä kolisivat, työssä ja toimessa olivat verkatehtaat, höyläpenkit, kehruulaitokset; kaikkialla vallitsi, kaikkialle tunkeutui isännän tarkka silmä, ja lailla uutteran hämähäkin hän nopeasti hyöri ja pyöri taloudellisen verkkonsa päästä niin toiseen. Kovin valtaavia tunteita eivät hänen kasvonsa piirteet ilmaisseet, mutta silmissä asui äly; täynnä kokemusta ja maailman tuntemista oli hänen puheensa, ja vieraan oli hupaista häntä kuunnella. Ystävällinen ja puhelias emäntä oli maan kuulu vieraanvaraisuudestaan; vierasta vastaan kävi kaksi suloista tytärtä, valkoverisiä kumpikin ja tuoreita kuin ruusunkukat; vastaan juoksi vallaton poika veitikka ja antoi suuta kaikille, vähät siitä, oliko se vieraalle mieleen vai ei. Talossa olivat kaikki akkunat auki; yläkerrassa asui franskalainen kotiopettaja, joka ajoi partaansa erittäin taitavasti ja oli kelpo pyssymies: aina hän päivälliseksi toi leirin tai sorsan, toisinaan pelkkiä varpusen munia, joista teetti itsellensä munakakkua, sillä ei kukaan muu koko talossa syönyt semmoista. Yläkerrassa asui myös hänen kansalaisensa, kahden tyttären opettajatar. Itse isäntä tuli päivällispöytään sertukki päällä, vähän kulunut kyllä, mutta siisti; paikkaa ei näkynyt missään. Mutta pian kuoli talon hyvä emäntä, osa avaimia ja pieniä huoliakin siirtyi nyt isännälle. Pljushkin kävi levottomaksi ja, kuten kaikkikin leskimiehet, epäileväisemmäksi ja itarammaksi. Vanhempaan tyttäreensä, Aleksandra Stepanovnaan, hän ei saattanut aivan täydellisesti luottaa, ja oikeassa hän olikin, sillä Aleksandra Stepanovna karkasi pian staabin ratsumestarin kanssa, taivas ties mistä hevosväen rykmentistä, vihitti itsensä hänen kanssaan hätimmiten jossakin puukirkossa, tietäen, ett'ei isä rakasta upsereita, hänellä kun oli semmoinen omituinen ennakkoluulo, että muka kaikki sotaherrat ovat kortinlyöjiä ja tuhlareita. Isä lähetti tyttärensä perään kirouksensa, mutta ei pitänyt huolta takaa-ajamisesta. Talossa tuntui nyt entistä tyhjemmältä. Isännässä rupesi selvemmin ilmaantumaan itaruus; hänen karkeihin hivuksiinsa hierautunut harmaa karva, itaruuden uskollinen kumppani, edisti vielä sen kehkiämistä. Franskalainen opettaja sai eron, sillä pojan tuli jo aika lähteä palvelukseen; franskalainen madame ajettiin pois, sillä pian oli tullut selville, ett'ei hän ollut aivan viaton Aleksandra Stepanovnan ryöstämisjutussa. Poika lähetettiin läänin pääkaupunkiin, jossa hänen oli määrä, isän mielestä, oppia tuntemaan oikeata palvelusta, mutta poika sen sijaan rupesi sotapalvelukseen ja vasta siirtymisen jälkeen kirjoitti isälle, pyytäen rahoja pukua varten. Hän sai tietysti, niinkuin sanotaan jokapäiväisessä puheessa -- hittoja kans'. Vihdoinpa viimein tytär, joka oli jäänyt isän kanssa kotiin, kuoli ja isä jäi rikkauksiensa ainoaksi vartijaksi, suojelijaksi ja valtijaksi.

Yksinäinen elämä se oli hyödyllistä höystettä itaruudelle, joka, niinkuin tietty, on nälkäinen kuin susi ja mitä enemmin ahmaa, sitä nälkäisemmäksi käy. Inhimilliset tunteet, jotka eivät hänessä muutoinkaan olleet syviä, kävivät hetki hetkeltä matalammiksi, ja joka päivä katosi aina joku osa tästä kuluneesta rauniosta. Ja sattui näet vielä juuri tähän aikaan, aivan kuin tuoden vahvistusta hänen mielipiteillensä sotaherroista, semmoinen seikka, että poika menetti korttipelissä suuren summan. Hän lähetti pojalleen sydämmensä pohjasta isällisen kirouksensa eikä enää sen koommin välittänyt hänestä vähääkään eikä tiedustellut, oliko poika vielä hengissä vai kuollutko. Vuosi vuodelta sulkeutui talossa yhä useampi akkuna, vihdoin ei ollut enää jäljellä kuin kaksi, joista toinen, niinkuin lukija jo on nähnyt, oli liimattu kiinni paperilla. Vuosi vuodelta poistui näkyvistä yhä useampia talouden haaroja, ja hänen halpa katseensa kiinnittyi paperipalasiin ja höyheniin, joita hän kokoili kammiossaan. Yhä kireämmäksi kävi hän ostajia kohtaan, joita tuli hänen luokseen ostelemaan maan ja talouden tuotteita; ostajat tinkivät ja tinkivät ja lopulta hylkäsivät hänet kokonaan, arvellen, että hittohan se on eikä ihminen. Heinät ja elot märkänivät, aumoista ja pieleksistä tuli lantaläjiä, niin että vaikka olisi kaalia niitten päällä kasvatellut; jauhot kellareissa kovettuivat kiveksi, niin että piti hakkaamalla hakata hienoiksi; verkoihin, palttinoihin ja kotokutoisiin kankaihin oli kamala kajota, ne hajosivat tomuksi. Hän rupesi jo unohtamaan, kuinka paljo hänellä mitäkin oli; hän muisti vaan, missä kohden kaappia seisoi karahvi ja siinä lopuska jonkinlaista höysteviinaa. Hän oli itse pannut karahviin merkin, ett'ei kukaan varkain joisi sitä loppuun. Sen hän muisti ja myös missä paikassa oli huononpäiväinen kynä ja missä lakkamurunen. Sillä välin koottiin talossa maksuja kuin ennenkin. Talonpojan piti tuoda veroa yhtä paljo kuin ennenkin, entinen pähkinävero oli pantu kunkin akan suoritettavaksi, yhtä paljo kangasta oli kankurin määrä kutoa kuin ennenkin. Kaikki tämä sullottiin ja ajettiin aittoihin, ja kaikki tämä lahosi ja kävi reikiin, ja vihdoin tuli hänestä itsestäänkin jonkinlainen lahoreikä ihmiskunnassa.

Tulipa Aleksandra Stepanovnakin pari kertaa ukon luokse pienen pojan kanssa, toivoen saavansa häneltä jotakin. Kuljeksiva elämä staabin ratsumestarin kanssa ei mahtanut tuntua niin viehättävältä kuin ennen häitä oli näyttänyt. Pljushkin antoi kuin antoikin tyttärelleen anteeksi, antoipa lapselle leikitellä jonkun napin pöydältä, mutta rahaa ei antanut. Toisella kertaa tuli Aleksandra Stepanovna kahden lapsen kanssa ja toi hänelle kulitsh'in (vehnäleivän) ja uuden aamunutun, sillä isän aamunuttu oli ollut semmoinen, ett'ei siihen viitsinyt eikä kehdannut katsoa. Pljushkin hyväili lapsensa lapsia, otti heidät polvilleen, toisen vasemmalle ja toisen oikealle, ja hypitti heitä aivan kuin olisivat hevosilla ajaneet; otti myös kulitsh'in ja aamunutun, mutta tyttärelleen ei antanut yhtään mitään. Tyhjin toimin läksi Aleksandra Stepanovna pois.

Semmoinen hovinherra oli Tshitshikow'in edessä. Täytyy sanoa, että moisia ilmiöitä näkee harvassa Venäjällä, jossa ihminen kernaammin levitteleikse kuin kutisteleikse, ja sitä oudompaa tuo on, koska aivan lähellä saattaa asua hovinherra, joka elää ja elamoi huimasti ja reimasti kuin konsanaankin Venäjän herra ja joka, niinkuin sanotaan, polttaa ja paahtaa elämätä pitkin ja poikin. Outo matkustaja pysähtyy, hämmästyneenä katsellen hänen asuntoansa, kummastellen, mikähän ruhtinas lienee äkkiä tullut tänne keskelle vähäisiä, vähäpätöisiä maan-omistajia: palatseina välkkyvät hänen valkoiset kivikartanonsa lukemattomine piippuineen, belvedereineen, lippuineen, ja joka haaralle ulottuvine kylkirakennuksineen ja asuntoineen vieraitten varalta. Mitä kaikkea onkaan hänellä! Teaterit ja baalit, koko yön loistaa ilotulien valaisema puutarha, kai'utellen pauhaavaa soitantoa. Puolet lääniä siellä juhlapuvuissaan iloisesti kävelee puitten suojassa, eikä kenenkään silmä kohtaa mitään raakaa, uhkaavata tässä ylönpalttisessa valossa, koska teaterin-omaisesti puitten lehdistöstä puikahtaa taidevalon kirkastama, oman vehreän heleytensä menettänyt oksa, mutta ylhäällä on yhä synkempää ja kolkompaa, ja sata kertaa ankarammalta näyttää siitä syystä taivas, ja kaukana syvälle synkkään pimeyteen nostavat puut tuimia latvojansa, ja siellä he lehtiänsä puistellen pahoittelevat tätä turhamaista loistoa, joka on valaissut heidän juurensa.

Pljushkin oli jo seisonut muutaman minutin, mutta Tshitshikow ei saattanut vieläkään alkaa puhetta, hajamielisenä sekä itse isännän näystä että kaikesta siitä, mitä hänen kammiossaan oli. Pitkään aikaan ei hän voinut keksiä, millä sanoilla olisi paras ilmoittaa syyt tuloonsa. Hän oli jo vähällä lausua sinnepäin, että hän, kuultuansa toisen hyvistä avuista ja harvinaisista hengenlahjoista, on katsonut velvollisuudekseen itse kantaa hänelle kunnioituksensa, mutta hän huomasi sentään, että tuo olisi ollut liikaa. Salavihkaa silmäisten vielä kaikkeen, mitä huoneessa oli, hän oivalsi, että "hyväin avuin" ja "hengenlahjain" asemasta sopii varsin edullisesti puhua "säästäväisyydestä" ja "järjestyksestä". Ja niinpä hän, muuttaen puheensa sillä tapaa, lausui, että hän, kuultuansa hänen erinomaisesta taidostansa maanviljelyksessä ja talouden hoidossa, on katsonut velvollisuudekseen tutustua ja itse kantaa hänelle kunnioituksensa. Olisi tietysti saattanut sanoa muita, parempiakin syitä, mutta muuta ei sillä kertaa johtunut hänen mieleensä.

Vastaukseksi sanoa morautti Pljushkin jotakin huuliensa välitse, sillä hampaita hänellä ei ollut. Mitä hän sanoi, sitä ei tiedä, mutta tämmöistä hän varmaankin tarkoitti: "Mene hiiteen kunnioituksinesi päivinesi!" Mutta koska vieraanvaraisuus meidän maassa on semmoisessa voimassa, ett'ei saiturikaan saata sen lakia rikkoa, niin lisäsi hän vähän selvemmin:

-- "Istukaa, olkaa hyvä! En ole nähnyt vieraita moneen aikaan, enkä minä juuri tiedä, mitä niistä on hyötyäkään. Onpas näet keksitty typeriä tapoja, käydä vieraissa toistensa luona, mutta taloudessa on yhtä ja toista jäänyt leväperään ... syötä siinä vielä heidän hevosiaan! Minä olen jo aikaa sitten syönyt päivällistä, ja kyökki on meillä matala semmoinen, huonopäiväinen, ja piippukin näet on särkynyt, -- rupea tässä lämmittämään, saat vielä tulipalon niskoillesi".

-- "Vai niin, vai niin", ajatteli Tshitshikow; "hyvä olikin, että Sobakevitsh'in luona haukkasin avopiirakan ja palasen lampaan kylkeä".

-- "Ja semmoinen näet nyt on paha juttukin, ett'ei heiniä ole niin kortta", jatkoi Pljushkin. "Ja mitenkäs niitä saisikaan? Tila on pieni pahainen, talonpoika on laiska, ei tahdo tehdä työtä, sitä vaan katsookin, mitenkä pääsisi kapakkaan ... pian tässä vielä vanhoilla päivillä tulee ihan keppikerjäläiseksi".

-- "Minä olen päin vastoin kuullut", huomautti Tshitshikow ujosti, "että teillä on toista tuhatta sielua".

-- "Kuka semmoista on puhunut? Olisitte sylkeneet silmiin sille, joka semmoista on puhunut! Koiranleuka se oli; pilojansa pani teille. Tuhat sielua, sanotaan, tuhat sielua, -- menepäs lukemaan niitä, et saa yhtään ainoata. Kolmena viimeisenä vuonna lavantauti peiakas on vienyt minulta hyvän joukon väkeä".

-- "Todellakin! Onko paljonkin vienyt?" huudahti Tshitshikow osan-ottavasti.

-- "Paljon, paljon".

-- "Sallikaas kysyäni, kuinka monta sielua?"

-- "Noin kahdeksankymmentä".

-- "Eihän!"

-- "Ei ole tapani valehdella, hyvä herra".

-- "Sallikaas vielä: ovathan nämä teillä kirjoissa hamasta viime hengille-panosta saakka?"

-- "Jospa vaan ne!" sanoi Pljushkin, "mutta keräytyyhän niitä siitä saakka sataan kahteenkymmeneen".

-- "Todellakin? Kokonaistako sata ja kaksikymmentä?" huudahti Tshitshikow ja oikein avasi vähän suunsa pelkästä kummastuksesta.

-- "Vanha minä olen valehtelijaksi, hyvä herra: kahdeksannella ollaan jo kymmenellä!" sanoi Pljushkin. Hän näkyi panneen pahaksensa tuommoisen, melkein iloisen huudahduksen. Tshitshikowkin huomasi, ett'ei sellainen kylmäkiskoisuus toisen surua kohtaan ole oikein sopivata, ja sen vuoksi hän heti huokasi ja sanoi surkuttelevansa.

-- "Ei surkuttelemisesta ole taskuun pantavaksi", vastasi Pjushkin. "Tuoss' on naapurissa kapteni, -- mistä lie hitto lennättänytkään. Sukulaiseksi näet hierautuu. 'Setä kulta, setä kulta!' ja kättänikin suutelee. Entäs kun rupeaa surkuttelemaan, niin ulvoo ja voivottaa, niin että älä Herra saata. Naama miehellä punottaa kuin mikä ikään: viinaan menevä, viinaan menevä. Rahat kai on menettänyt sotaherrana ollessaan tai teaterin aktrisi on viekotellut ne häneltä; niin nyt näettekös surkutteleekin minun onnettomuuttani".