Chapter 2

Eikä se Muttinen, kun tuli kaupungista keväällä maalle, kaikeksi kesää maata lötköttämään, ollut millänsäkään siitä mudanvedon viivästymisestä. Käkriäinen oikein tarkasteli häntä, mitä se arvelisi, kun puille ja pehkoille tarkoitettu muta oli vielä haudassaan, tuolla alhaalla suoniityllä. Ei, Muttinen työnsi ainoastaan paksua turpaansa hiukan töröön, ja katseli naama pitkällä pehkojaan, joiden olisi hänen mielestään kai ollut pulskasti rehotettava, hehe. Mutta kun Juutas selitteli, että ei ollut vielä joutanut, näin alussa, koska hänen pieni väkensä huusi leipää, niin sanoi Muttinen, ettei se teekään mitään, ja ennättäähän sitä mutaa vedättää nyt kesälläkin. Ja siinä se tunnusti totisen asian, sillä mitäs näille puille ja pehkoille mutaa. Oikein oli Käkriäisen vaimo nauratellut, kuinka hyvä mies se Muttinen oli ollut silloin.

Käkriäinen ei ollut sitten kesälläkään liioin hätäillyt näiden puiden ja marjapensaiden mutaamisesta. Oli täällä uudessa mökissä miehellä muutakin tehtävää. Jos Muttinen olisi sitä vaatinut, olisi hän vastannut, niinkuin ajattelikin, ettei se muta ole sopivaa työntää kesällä pehkon alle, sillä se kuivaa pehkot. Mutta ei Muttinen vaatinutkaan. Mitäs, otti miehiä ja hevosia muualta ja teetti niillä. No, oli hänellä rahaa.

Ja Muttinen teki itsekin ryytimaalla työtä, sitten seuraavana keväänä. Väänsi kiviä, pehnasi pensaiden juurella kynsineen, niinkuin porsas kärsä mullassa. Aivan kuin hänen olisi tarvinnut. Jopa kukkien tähden, ja muiden sellaisten; lystäili, herra...

Mutta Käkriäinen sen sijaan teki töitä, omiaan. Vilkkaasti siinä menikin aika, kun sai nyt järjestellä elantoaan oman mielensä mukaan, availla viljelyksiä ja lyödä kaskeksi niin että romisi. Kyllähän se Muttinen marisi ensin kaskesta, mutta kun selitteli sille, että uutta peltoa avatessa se aina sopii, niin tyytyi; tunnusti, ettei sellaisia asioita ymmärtänyt. Ja jos jokin kaskettu rinne onkin sitten jäänyt viljelemättä, niin tarvitseehan karja heinäalaa.

Hätäpäs täällä oli elää. Maa antoi ihan tuhottomasti perunoita, ja ellei ruista kasvannutkaan koko vuodeksi, niin voi sitä ostaa perunoilla, kuten muutakin mujua. Ja kaloilla. Täällä on omat kalavedet. Entäs kun saattoi antaa hiukan kalupuita täältä metsästä tarvitseville; sitä on puuta täällä mädätäkin... Kyllähän täällä kelpasi. Toista oli siellä kestikievarin mökissä, josta sai vääntää kahdeksankymmentä päivää possakkaa vuodessa.

Ja kuitenkin tuo herra petti Käkriäisen. Petti se!

Sillä sehän oli sanonut silloin, kun se kymmenen vuotta sitten tuli houkuttelemaan Käkriäisen tänne, että hän ehkä antaisi maata Käkriäiselle omaksi, jos... Ja siitä oli Käkriäisen päässä alkanut paisua sellainen ajatus, että se antaisi koko tilan, kun se oli niin hyvä ja hölmö. Ja sitten, että tila olikin hänen...

Tahi ainakin se oli sanonut, että hän saisi hoitaa sitä kuin omaansa. Eikä se alussa tunkeutunutkaan toisen asioihin; pysyi siivosti verangollaan, verkkovivussa, kun tuli kaupungista kesällä tänne maalle; tai missä lienee oleskellut, paahtamassa mahaansa punaiseksi auringonpaisteessa. Talvet sai Käkriäinen elää vielä mainiommassa rauhassa, jos muulloinkin hoidella Putkinotkoa mielensä mukaan. Eikö hän ollut sitä hoidellut? Laajentanut oli peltojaan alussa. Neljänneksen kasvatti hän nyt perunoita enemmän kuin ennen. Oli talvella perunoita, oli niitä maha täyteen, ja huoletta voi köllötellä uunilla tai penkilläkin, sillä Käkriäinen saattaa siepata unen vaikkapa korttelia kapealla rahilla. Ja kuten äsken ajateltu, tulihan toisiakin saatavia, joilla hän osti jauhoja ja sokeria... Kaloilla, ja tukkipuilla: mitä ne täällä metsässä...

Niin meni vuosia.

Mutta sitten alkoi Muttinen, pitkien aikojen päästä eräänä keväänä, nurista, että Putkinotkon raja-aidat olivat rappiolla. Käkriäinen oli laskenut ne kaatumaan ja mätänemään risukasoiksi. Käkriäinen kummastui tästä niin, ettei saanut ensin yhtään sanaa suustaan vastaukseksi. Ja sitten Muttinen nurisi, että Käkriäisen tuvan ikkunat olivat menneet rikki ja paikatut päreillä ja rievuilla, jopa yksi niistä tukittu umpeen oljista kyhätyllä matolla, viime talvena. Millä? Matollako? Aukiko sen sitten olisi pitänyt olla, pakkaselle ja pohjatuulen vingalle? Kyllä Käkriäinen asiansa tiesi... Kelpasivat ne ikkunat hänelle itselleen, jos ei... Entä ne raja-aidat: että Käkriäisen lehmät pääsevät naapurien maille ... noista kymmeniä syliä leveistä veräjistä? Niinkuin elukat eivät naapurien mailla saisi sitä laajempaa laidunta. Eikä ole naapurien lehmien tänne tulemista: kyllä Käkriäisen lapset antavat niille kyydin...

Mutta kun se Muttinen pirisi yhä edelleen, ettei Käkriäinen viime vuosina huolinut koota kesällä itselleen edes polttopuita, vaan kaatoi talvella koivikoita, niin lopulta kiehahti Käkriäisen sisu ja hän karjaisi aivan suoraan, että mitä Muttinen tulee pirisemään tänne hänen mökkiinsä. Hän kun ei suvaitse sellaista piristelyä.

Silloin oli Muttinen ällistynyt, hänen silmänsä olivat lentäneet pyöreiksi.

Mutta sitten hän oli lupsahuttanut huuliaan, ja nyökytellyt päätänsä, ilkeästi, ja toistanut: »Vai niin...» Ja oli lökötellyt pois sen näköisenä, että Käkriäinen pelästyi.

Häntä peloitti kauheasti, että mitähän tämä Aapeli silloin tekisi. Mutta ei se tehnyt mitään, varsinkaan, kun Käkriäinen vähän korjaili niitä aitoja, hätäpäissään, muka mieliksi.

Kuitenkin ryhtyi hän sitten saamaan varovasti selville, ihanko se oli totta, ettei se ollutkaan antanut tätä Putkinotkoa hänelle, sopimuksesta huolimatta. Ja silloin Käkriäinen huomasi, ettei se aikonutkaan hänelle sitä antaa.

Miksi ei? Siksi, ettei hän muka ollut täyttänyt siellä toiveita, -- hoitanut noita pensaita, kukkia, -- tehnyt jos jotakin, mudan vetoa, -- mitä lienee aikoinaan vaatinut. Mutaa mokomille, -- ja vahtia piti niitä jäniksiltä, isoilta ryssänjäniksiltä. Olisivat kasvut olleet lanttuja, kaaleja; mutta ovat törkyä, punaisia ja sinisiä kukkia; ja nyt, kun omenapuut ovat kuolleet, sellaisia viinimarjapehkoja, etteivät pienetkään voi maistaa heistä, kasvavat mustia räähkänmarjoja.

Ei, Muttinen petti hänet, vaikka Käkriäinen jo oli ajatellut, kuinka hän eläisi täällä mukavasti, jos möisi koko metsän. Ja nyt antoi Muttinen hänelle pitkän nenän!

Tämä petos vimmastutti Käkriäistä. Muttiselle ei hän tosin mahtanut mitään, kun ei tuhmuudessaan ollut vaatinut kirjoja, että tämä tila... Mutta kyllä hän osasi muut temppunsa... Näyttää hänen kukilleen ja muulle törylleen. Vaatiikin häneltä, herra, joutavia... Ilkeää, rikas mies ... helpolla rahaa saanut, kirjan kaupalla ... imee kuin iiliäinen. Vaikka on iso maha. Eikä ole kakaroita. Käkriäiselle on näitä karttunut... Kahdesti on Luoja viime vuosien aikana kaksosiakin siunannut ... sittunut. Mutta Muttinen makaa myöhään, mikäs herroilla; istuu tuolla verangoillaan kirja kädessä, piika siihen passailee. Ja hilaa tänne Käkriäisen kiusaksi kaikenlaisia vieraita, jotka iloittelevat, nauravat. Ihmekös, jos nauravat: holkkivat viinaa varhaisesta aamusta, sehän se miehiä naurattaa, mikäs muu. Ja se sama se soitattaakin heitä, pianoilla, pimputtimilla. Käkriäinen antaa himpun pimputtimille!

Ja armoton on Muttinen Käkriäisen lapsi-raukoillekin; kahdeksan niitä nyt on; niitä pitäisi lykätä kouluun, kengät teetti kerran parille koulua varten, menivät ne kotonakin, nyt ei anna enää kenkiä, rikas ja saita. Mutta kouluun ne pitäisi, etteivät muka ulvoisi täällä kuin sudet, niiden herrasvierasten kuullen. Vaikka yksi heistä, se laulaja Valkki, aina itse vinkuu. Ja mitäpä sanoi Muttinen kerran Käkriäisestä ja hänen akastaan? Että he haisevat kuin ukkosen tappama pirunraato, että heissä on luteita... Olipa vaikka sontiaisia! Että he olisivat voineet suorastaan rikastua täällä, niin helpoilla vaatimuksilla, jos olisivat tahtoneet.

Rikastua! Hän, Käkriäinen, rikastumaan toista rikastuttamalla, hoitaen hänen metsiään, hänen aitojaan.

Ei; siitä petoksesta alkaen, vuodesta, jona hän huomasi, ettei Muttinen anna tilaa hänelle, ei hän ollut laajentanut peltojaankaan yhtään. Eikä ruvennut hoitamaan Muttisen kukkia ja pehkoja. Ei ajelemaan talvipakkasella enää jäniksiä, -- no, eihän niillä nyt enää olekaan ollut omenapuita syötävinä; sillä Muttisen kiusaksi antoi Käkriäinen lampaittensa jyrsiä puita entistä enemmän, ja sitten hän keksi niille vielä toisenkin hävityskeinon, kunnes pakkanen ne lopulta tappoi: kun näet Muttinen kerran ryhtyi omenapuitaan lannoittamaan, oli Käkriäinen saanut hänet tekemään sen tuoreella lehmänlannalla, ja siksi uskoi Käkriäinen puiden tulleen matoja täyteen.

Niin, jo muutamia vuosia on Käkriäinen ollut itsepintaisella kiusanteon päällä. Hän ei ole hoitanut Putkinotkoa, ei säästänyt metsää, vaan antanut varkaiden viedä sieltä runsaasti runkoja. Ei ole ollut millänsäkään aitojen korjaamisesta, on väittänyt naapurien karjain niitä särkevän. Peltoja ei hän tosin ole voinut lyödä laimin, sillä muuten ne eivät kasvaisi hänelle viljaa. Mutta mökkiään hän on parannellut juuri sen verran, että siinä lude hyvin talvella tarkenee. Ja kun Muttinen on ärhentänyt eikä Käkriäisellä ole ollut mitään paperille pantua kontrahtia, jonka nojalla häntä ei saisi täältä pois, ja koska hänen kuitenkin mainiosti kannattaa elää täällä, niin hän on ollut antavinaan myöten, luvannut ruveta Putkinotkoa hartaasti vaalimaan ... kunhan tässä lapsilaumalta kerkiää. Mutta siinä salassa hän on pitänyt taitavasti puoltaan tuota porhoa ja rikasta Muttista vastaan; hän on käynyt kylillä töissä saunanuuneja kutomassa, saadakseen leipää; ja lopulta hän keksi ruveta keittämään viinaa. Ettei jo aikaisemmin moista huomannut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut välittää mitään näistä pelloistakaan. Mikäpä täällä olisi ollut keittäessä? Yksinään on saanut olla. Ja on siitä lähtenytkin taskuun, täällä hyödyttyjen muiden säästöjen lisäksi, niin että on passannut elää muhkeasti, kiusallakin, jopa pistää pankkiin, tuskanpäivien varalle.

Sillä tavalla Muttinen narrasi Käkriäisen; olisi houkutellut hänet sonnittamaan puitaan, pehkojaan ja kukkiaan, joita Käkriäinen vihaa. Mokomia pimentoja talon lähistöllä! Nyt hankki tuohon omenapuiden paikalle ruusujakin; sellaiseen länttäsi sen mokoman rahaa! Hyvä, ettei Käkriäinen tullutkaan niitä alusta hoitaneeksi. Niin, hän vihaa noita kaunistuksia, niinkuin ... koko herra Muttisen ilmaa. Kun Muttinen oleksii huvilassaan, sanoo Käkriäinen lapsukaisilleen: »Kas niin, lapset ovat kesällä iloisia, huudelkaapa vain että: huih.» Ja hän on mennyt huvilaan Muttisen puheille silloin, kun siellä on oikein herrasvieraita, kaikkein pahimmissa ryysyissään, vaikka onhan hänellä nykyään oikeita ryysyjä, ja haisee siellä oikein, kukkien joukkoon. Ja veipä hän sinne kerran tulitikkulaatikossa elukoitakin, kainalonsa alta kouraistuja.

Mutta nyt ... kukas luuli, että siitä vastarinnasta olisi sellainen seuraus! Mitenkäs pitikin käydä.

Muttinen vaati häntä äskettäin allekirjoittamaan kontrahtia. Sen kuultuaan Käkriäinen ensin katosi: hän piileskeli viikon metsissä ja kylillä; mutta täytyipä hänen viimein ilmestyä takaisin kotiinsa. Ja silloin olivat siellä yhä ne todistajat ... niitä herraskaisia. Muttinen kutsui hänet luokseen ja luki ääneen ehdot.

Hiisi sellaisiin sitoutumaan, ajatteli Käkriäinen alussa. Kovathan ne tosin eivät olleet; olivatpa yhtä lauhkeat kuin entisetkin, ne suullisesti sovitut; mutta näissä olivat määräykset puutarhan vaalimisesta ja tämän kiviaidan teosta ynnä metsän ja mökin hoidosta sekä muusta aivan selvinä ja tarkkoina parakraahveina. Jopa viinanpoltostakin, sellainen, ettei Käkriäinen saisi tehdä sitä muuten kuin Muttisen tietämättä. Mitähän se sillä tarkoitti? Ja lopuksi paperin hännässä sitoumus, että Käkriäisen on lähdettävä matkaansa talosta sen vuoden jälkeisenä Maariana, jolloin hän ei niitä ehtojaan rikulleen täytä.

Niin kovat olivat ehdot. Mutta mikäs puoli Käkriäisellä oli: ehdot olivat hyvät ... siihen nähden, mitä ne saattaisivat olla kaikkialla muualla. Ja olisihan Käkriäinen saanut jäniksen passit, ellei olisi suostunut, vahvistanut pismaa puumerkillään, sillä hän ei osaa yhtään kirjoittaa eikä mokomasta välitäkään. Ja lopuksi varoitti Muttinen vielä todistajain kuullen, että lähtö tästä Käkriäiselle tulee, ellei hän muista varsinkin sitä pykälää viinanpoltosta. Ja nauroi päälle, se piru.

Sellainen piru on tuo Muttinen. Ja siksi pitäisi Käkriäisen rustata tätä kiviaitaa, näiden puiden ja pehkojen ympärille, joita hän on koettanut konsteillakin juurittaa pois. Joutavia silmänrumennuksia! Vaikk'ei ole saanut muuta kuin matoja omenapuihin.

Ihanko se Muttinen tosissaan tällaisen pahan?...

Sitä mietiskelee Käkriäinen siellä puutarhan alareunassa, katsellen kiviä, joihin hänen tulisi käydä käsiksi. Ja yht'äkkiä hän pelästyy. Ikkuna huvilassa narahtaa ja lentää auki; mutta ehkäpä siellä olikin joku niitä herrasvieraita, häijyjä todistajia? Ei, Muttinen itse se olikin, hän se sieltä nyt ilmestyy punaisessa paidassaan parvekkeelle, koivujen väliin, pitkässä akanpaidassaan. Piruako se näin aikaiseen? vilahtaa Käkriäisen päässä. Makaisi, Muttinen; niin hän tekisi, Käkriäinen, jos olisi Muttinen, rikas mies; ja tavallisesti hän makaakin, tai istuu keinustuolissaan, -- ihan kuin Käkriäinen istuisi... Käkriäinen on hyvin säikähtänyt, niin hän on siinä vielä torkkunut mietteissään, seisoskellut aitaa rustaamassa. Ja hän arastuu yhä enemmän, kun Aapeli tulee aivan kaiteen viereen ja katselee sinne, juuri häneen ... niin totisena, turpein ja tuimin silmäluomin. Käkriäinen muistaa kontrahdin, hänelle tulee touhu, hän kääntyy sinne, kääntyy tänne, katselee kivenmöhkäleitä, ottaakseen niitä syliinsä. Mutta samassa liikkuu hänen aivoissaan kuitenkin ajatus: oikeinkohan se sittenkin tarkoittaa totta, eiköhän miestä saattaisi jotenkuten lepyttää, lauhduttaa? Ettei se vaatisi kontrahtia näin kivenkovaan. Esimerkiksi ... naurattamalla häntä hiukan ... se kun on niin lauhka mies. Siksi tempaa Käkriäinen nyt puoleksi kiukuissaan ja puoleksi pelästyneenä maasta koholle niin tavattoman ison kiven, että se tuskin mahtuu syliin, ja nostaa sen, -- sillä hän on väkevä kuin peikko, -- päänsä päälle, pitelee siinä sitä pitkän aikaa ja tirkistää kiven alta Muttiseen ja nauraa, rohkaisevalla äänellä:

»Hähhäh.»

Mutta Muttinen ei myhähdäkään, hän kääntyy selin ja menee sisään.

Totta se tarkoittaa, kiviaita tähän täytyy tehdä, ensinnäkin. Ja sen hän tekee, Käkriäinen. Korkea ja suora siitä tuleekin. Sillä ... herra on koira ... kontrahti ... eikä tämä ole pahimpia.

PIKKU LIISA

eli romantiikan prinsessa.

On lempeä kevätkesäinen päivä, taivas kuultaa sinisenä pilvien lomasta; ne väikkyvät pehmeinä ja valkoisina.

Hedelmättömän kankaan hietaiselle tielle, jota runoniekka ja säveltäjä Falk kävelee, näkyy tuolta jo pieni, tumma kukkula; sitä kohti hän on menossa. Pian pilkottaa sitten kukkulalta mustanpunertava pikku talo, vanhain petäjien keskeltä; niiden jykevät oksat kellertävät, ja tuuheissa havuissa suhisee tuuli surumielisesti.

Se rakennus on entinen herraspaikka; viimeksi asui siinä erään vähäpätöisyyteen joutuneen ylimyssuvun kaksi naimatonta naista, jotka muutama vuosi sitten kuolivat.

Tuollaisten rakennusten lähistöllä kuljeksii haaveileva Lauri Falk mielellään, hän, romantiikan merkeissä keskellä hienostuksesta köyhää aikaa kasvanut talonpojan poika.

Nykyään hän kaipaa ylimyksellisten muistojen ilmaa kipeämminkin kuin ennen. On vuoden 1918 kesä; edellisenä talvena nousi osa Suomen rahvasta Venäjän ärsyttämänä kapinaan porvarillista luokkaa vastaan, joka pyrki vapauttamaan maansa Venäjästä ... kapinalliset tappoivat sivistyneempiä, kiduttaen, silmät puhkoen, elävältä haudaten; he polttivat kartanoita, hävittivät taideteoksia.

Lauri Falk, joka on pelastunut, ei ole voinut tätä käsittää; hän oli tottunut kuvittelemaan kansaansa sen romanttisen käsityksen mukaiseksi, minkä Runeberg ja Topelius siitä loivat; eikä hän ollut seurustellut rahvaan kanssa muulloin kuin kesän lyhyinä päivinä, ja silloinkin pelkästään juhlahetkinä, jolloin hän näki sen suloisen viinilasinsa lävitse. Ei hän ollut ajatellut yhteiskunnan epäkohtia eikä keksinyt tässä raakuuksien tulvassa myöskään yleismaailmallisia aatevirtauksia, jotka sitä selittivät.

Näin ollen teki kaikki tämä hänet lopulta ainoastaan entistäänkin suljetummaksi ja taipuvammaksi ainaisiin romanttisiin unelmiinsa. Nytkin hän on oikeastaan menossa ostamaan tuosta pienestä talosta, siinä asuvalta loisakalta, kananmunia, Muttisen pöytään, jossa hän kesävieraana syö. Talo on nykyään erään tukkiyhtiön; mutta sellaisia ei Lauri Falk ajattele, kun hän pysähtyy kukkulan rinteellä. Siinä hän katselee vanhojen petäjien keltaisia oksia, ja sitten tuolta näkyvää rakennuksen somasti sammaltunutta kiviaitaa, ja särkynyttä säleporttia siinä, ja portin takana kasvavaa lyhyttä syreenikäytävää, jossa versoo metsittyneiden oksien seassa vielä muutamia tuoreitakin vesoja: niiden latvassa nuokkuu heikkoja, sinertäviä kukkaterttuja. Käytävän oikealla puolella tietää Falk olevan ruusupensaita, joihin sitten kesällä tulee kukkia, niin kauniita kuin karu seutu täällä sallii; ja vasemmalla jälleen on spireoita, ja kirsikkapuita, alhaalta lehdettömiä ja kuivuneita, mutta ylimmissä latvoissa hohtaa jokunen hieno kukka, kuin outo tähti tämän taivaan kalpeassa sinessä, keinuen lempeässä tuulessa ja kylpien päivänpaisteessa.

Lauri Falk ajattelee: Täällä on edes syreeneitä ja spireoita, jopa on koeteltu viljellä ruusujakin. Milloin on vielä Suomen talonpoika koristanut asuntonsa ympäristöä tarpeettomilla tai vähän hyödyttävillä puilla ja kukkapensailla?

Hän kuvittelee nyt, kuinka rakennus oli ennen muka sisustettu aistikkaasti; kuinka siellä muka luettiin kirjoja, myöskin runoutta, luulee hän; -- nykyaika ei hänestä ole niin herkkä sellaiselle kuin mennyt; -- kuinka siellä soi hillitysti vanhanaikainen soittokone; ja ne neidit istuivat siellä rokokoo-leningeissään, nuo pikku huvilan hengettäret. Niin, siellä oli hänen mielestään runollisuutta, haavetta ja tunnelmaa, kaikkea, joka oli hieman irrallaan maasta.

Näissä mietteissä Falk menee pienen, nurmisen pihan poikki; sen yhdessä kulmassa kasvaa suuri lehmus; hän tulee siroilla kaari-ikkunoilla varustettuun kuistiin, aukaisee eteisestä vasemmalle johtavaa ovea ja vilkaisee siitä sisälle, väkeä etsien. Eipä ollut kamarissa ketään: ainoastaan rääsykasa näkyi huonekaluttoman kamarin lattialla, kartanon loisväen makuupaikka. Sitten hän menee ummehtuneeseen keittiöön. Ja sen takaa, pienestä salista, kuuluukin nyt liikettä.

Nyt tulee kai häntä vastaan haaveiltu hengetär, sillä kun hän raottaa hiljaa salin ovea, niin kas, loiseukon tytär, pikku Liisa, se kääntyy sisällä nopeasti tulijaa kohti, ikkunapöydän äärestä, jossa hän askaroi silitysrauta kädessä, punaista esiliinaa oikomassa. Ja pikku Liisa, -- ei niin pieni ikänsä kuin kokonsa puolesta, -- rientää ovelle herra Falkia vastaan, antaa hänelle kättä ja rientää nopeasti puhumaan:

»Kah, tekö sitä ... käykää peremmälle; kah, kun ryykkyyraudankin tuohon unohdin, olinpa vörkkelini polttaa, no, eihän se vielä. No, tulkaa peremmälle, tänne...»

Ja Liisa lyykistää sievästi ja menee Laurin edellä selin, viitaten vierasta tulemaan peremmälle. Liisa on pyöreä ja lihava, mutta hänen kasvonsa ovat väriltään kelmeät; vartalonsa on kierokin; ainoastaan harmaat silmät ovat suuret, viattomat ja kauniit. Hän jatkaa anteeksi pyydellen:

»Sohvallehan tuohon teidän pitäisi; mutta sattuivatkin nuo vaatteet pesuun ja siihen; mutta tulkaahan nyt tänne, on täällä meillä karmastuoli. -- Ei, äiti ei ole kotona, lähti kaupungissa käymään, mutta odottakaahan, odottakaa, eihän ole kiire. Istukaa nyt...»

Ja samassa lennättää Liisa rautansa pöydältä hellalle, -- entisessä herrassalissa on näet suuri, punainen tiilihella, -- ja alkaa siellä hääriskellä käsi kahvipannun sangassa, ja juttelee:

»Eihän mitä, jopahan tästä nyt puuhaa; onhan herralla aikaa, äiti kyllä tulee. -- Ja kun en ennätä olla seurana, on minulla noita postikortteja, kauniita, katselkaa noita, ensimmäiseen hätään...»

Innoissaan Liisa kantaa Falkin eteen pahvirasiallisen kuvapostikortteja; niissä on toistensa sylissä istuvia ja hyväileviä pareja, noissa värjätyissä valokuvissa. Pikku Liisa naurahtaa onnellisena ja viattomasti:

»Sulhasilta! -- Ja on minulla kirjekin... Sulhaselta. Täällä se on, seinän raossa, odottakaa, kun minä annan, lukekaa. Mikäs siinä, lukekaa!»

Liisa levittää Falkin eteen jonkinlaisilla variksenvarpailla kyhätyn kirjeen, likautuneen paperiarkin; ei auta muu kuin silmäillä sitä.

»Rakastettuni, nyt otan minä kynän käteeni», jne. »Oli sytämmeni pakahtua, kun erosin Teistä, suloinen olitte kuin narisissin kukka. Minä olen rehellinen kansanmies ja sotamies», jne.

Liisa selittää:

»Ja se tulee kohta tänne käymään, tämä sulhanen. Tämä on varvilainen, on sotamiehenä, siellä sodassa ... se entinen olikin sellainen kiertävä, rautatiesakkia. Eikä se tämä petä...»

Falk katsoo häneen ihmetellen, sillä pikku Liisa ei ole hänestä aivan narsissin kukka: hänen suunsa on kovin vino, melkein pystyssä, ja huulet nykerön nenän alla pöhöttyneet ikäänkuin jostakin taudista.

Yht'äkkiä puhkeavatkin Liisan silmistä, kun hän seisoo siinä hellan kulmalla kahvin kuumetessa, suuret kyynelet. Hänen päänsä kallistuu surullisesti, ja huulet alkavat vavista; hän jatkaa hiljaa ja vaikeroivalla äänellä, silmäten Falkiin rukoilevasti:

»Minulla se oli näet tässä jo poikakin ... kuoli toki, mihinkäs se olisi joutunut, kun se rautatiesälli jätti. -- Mutta tämä ei jätä, sitten sitä ruvetaan, aiotaan ... tämä on niiden oikeain puolella, mutta niin sanoi, että jos eivät sodasta palkkaa anna, niin kansan puolelle menee, punaisten. Kyllä hän osaa rahaa hankkia! Enkähän minäkään niin huono. Vaikka linnassa olen istunut; ei se minun syyni ole ollut. Katsokaa itse, tässä on linnan tirehtöörin todistus ... että minulla on ollut hyvä käytös.»

Liisa tuo Falkille vankilasta annetun todistuksen. Ja selittää:

»Ei se minun vikani, se varkaus. Hän se, rautatieläinen, kertoi, että siinä talossa oli niin kauniita vaatteita, ja itse hän ne meni ikkunasta ottamaan. Ja minä sitten panin päälleni... Ja lopulta tahtoi kaikki minun syykseni... Salaamisesta minut linnaan. -- Ja siellä sitten halvaus ... näin veti suunkin vinoon... Hyvä, että Jumala sen pienen otti. Niin surin, että tuli halvaus. -- Mutta nyt ... katsokaapas, tällainen -- minulla on kesähattukin, kun sulhanen tulee. Minä aion värjätä sen vaaleanpunaiseksi, vaikka sanoohan äiti, että mitä sitä värjäilet, ampuvat porvarit, kun punaista... Mutta minkähänlainen tuo olisi toisenvärisenä, herra Valkki? Olisikohan muoti punainen näissä hiihtohatuissa...?»

Kahvi on valmistunut, Liisa kaataa sitä yhteen kuppiin, ei itselleen; hän kursailee, on kohtelias:

»Mutta juodaanpas nyt, mitäs tuosta, ennätänhän minä sittenkin. Sillä minulla on kirjoja, minä näytän ne teille heti, iso läjä kirjoja, antoi se rautatieläinen, ja itse olen ostanut jonkin.»

Pikku Liisa tuo pöydän kulmalle viidenkymmenen pennin kirjoja, niiden kansissa on kauniita kuvia, ruusuja, naisia. Ne kirjat ovat »Lemmenjuoma», »Sininen lilja», »Kolmasti syntynyt» jne.

»Ja tämä on Titanikin haaksirikko», sanoo Liisa. »Voi, kun siinä on muuan Anttila-niminen mies, pelastui ihmeen kaupalla; ja siitä kun tuli miljonääri, oli saanut laivan pohjasta rahaa, mitä lienee. Paljon se sai, köyhän tytön nai, se Anttila; kun tulee sulhanen nyt tänne, minulla on aitta, valmiiksi siistitty, -- siellä on linnunpesä, mennäänkö sitä katsomaan? Se on siellä sisällä, sen voi ottaa käteensä, eikä emälintu sitä hylkää. -- Mutta kah: nythän äiti jo tulikin kaupungista», keskeytti Liisa yht'äkkiä vilkaisten ulos kuusiruutuisesta ikkunasta, jonka laudalla kukki köyhänilo ja josta näkyi metsikön lomitse kaista Saimaata, tummansinistä, tuulista ja surumielistä.

Eteisen lahonnut permanto kolisikin; ja kun loiseukko, kuiva ja ruskea, pistäysi nyytti kädessä sisään, sanoi Liisa:

»Minä olen näytellyt täällä kortteja, pitänyt selskaapia...»