Part 8

Ankara rysähdys kiven pudotessa. Edessäni oli ammottava musta oviaukko, josta virtasi hienon hienoa ryytien tuoksua. Täynnä outoa aavistusta astuin kammioon palava soihtu kummassakin kädessä. Eteeni aukeni pyöreä huone, jonka keskellä oli kiiltäväksi hiotusta, tummasta graniitista veistetty, suuri sarkofagi. Nähtävästi raskaan, tuoksujen kyllästämän ilman vaikutuksesta muuttuivat soihtujen punaiset liekit aavemaisen sinertäviksi.

Tarkastin ensin kiireesti seinät. Ainoastaan arkun päänpuoleisessa osassa oli seinäpiirroksia, siinäkin vain yksi aihe: suunnattoman suuri bennu-lintu siivet levällään Mneviksen, kissan ja lootuskukan yläpuolella. Piirros teki valtavan vaikutuksen minuun: se henki haltioitunutta, vapauttavaa ylösnousemususkoa, ympärillään kehänä rakkauden merkistä sommiteltu ornamentti.

Ryhdyin kiihkein käsin aukaisemaan sarkofagia. Kansi oli minulle liiankin raskas, mutta en millään ehdolla halunnut kutsua koplia avuksi. Ankaran ponnistelun jälkeen sain vihdoin kohotetuksi kantta vivun avulla ja lopuksi se luisui lattialle melkein äänettömästi.

Sytytin useampia soihtuja ja kiinnitin ne seinässä oleviin kivirenkaisiin ihmetellen niiden sinertävää valoa. Toinen arkku oli tummaa sykomoria, täynnä kultaupotuksia erilaisin ornamentein. Se aukeni helposti ja edessäni oli kolmas arkku, joka oli tehty puhtaasta kullasta. Sen kansi oli muovailtu naisen muotoiseksi lootuslehtikoristein. En ehtinyt paljonkaan katsoa sitä, intoni oli liian suuri, mutta ohikiitävänä, erittelemättömänä kulki mieleni läpi tunne, että olin joskus ennen, kauan sitten, nähnyt sen.

Kiihkosta kuumeisena irroitin ja nostin pois raskaan kannen ihmetellen, kuinka keveästi se nousi. Intoni antoi minulle ennen tuntemattomat voimat. Vastaani lehahti tukahduttavan voimakas ryytien ja balsamin lemu, niin voimakas, että soihdut lepattivat aivan sinisinä ja sammumaisillaan. Epäselvästi näin liinasiteisiin kauttaaltaan kiedotun naisruumiin. Mutta vaistomaisesti tunsin, ettei se ollut nainen, vaan nuori tyttö.

Vapisevin käsin kiedoin auki lahonneet, liinaiset siteet. Sain ruumiin melkein kokonaan esiin ja totesin, että se oli ihmeen hyvin säilynyt balsamoinnin mestarinäyte. Katsahdin sen kasvoihin. Silloin jäykistyin paikalleni kuin salaman iskemänä ja tajuntani läpi kohisivat vuorotellen hämmästys, kauhu, ilo ja haltioitunut vapautumisen tunne, sillä siinä oli _Hän_. En tiedä, mitä ajattelin, sillä sielussani ei ollut ainoatakaan selvää ajatusta. Minä vain tiesin koko olemuksessani, ruumiini jokainen solu huusi sitä, valtimoni takoivat sitä, että tunsin hänet, että olin löytänyt hänet, että se oli Hän, Hän, Hän! — — —

Hän makasi siinä ikuisesti nuorena, ruskea ruumis vielä väristen aamutuulen viileätä tuoksua siltä ajalta, jolloin maailma oli nuori. Himmeät emaljisilmät hohtivat soihtujen sinisessä, lepattavassa valossa, suu hymyili ja rinnat kohosivat kuin lootuskukan terät iätinuorina, iätihurmaavina. En enää tuntenut itseäni; minä liu'uin ajassa taaksepäin, vuosituhansien halki. Kuulin kultaisten torvien toitahdukset auringonjumalan temppelin portailta, kun hänen tyttärensä nousi Niilin vilppaista laineista ihanana kuin rakkauden jumalatar pyhien lootuksien keskellä. Painoin otsani kiviseen lattiaan ikuisen nuoruuden edessä. Ja lehahtaen sammui viimeinen sininen soihtu — — —

Olin lepäävinäni hänen rinnallaan rakkauden pyramidin sisimmäisen kuningaskammion kultaisessa sarkofagissa. Olin tuntevinani, miten hänen ruumiinsa värisi neljän tuhannen vuoden hillitöntä janoa. Oi, kuinka hän oli kuuma ja kuinka hänen sydämensä jyskytti ohuen liinakankaan alla! Himmeät emaljisilmät hohtivat ja vartalo kiilui vihertävää valoa. Ilma oli tahmeana ryytien tuoksusta. Niin, nuo himmeät emaljisilmät hohtivat ja valkeat, terävät hampaat purivat olkapäähäni pistäviä haavoja ohuen kankaan lävitse...

* * * * *

Seuraavana päivänä, puolenpäivän aikaan, heräsin leirissä omassa teltassani. Kopti oli huolestuneena viipymisestäni lähtenyt hakemaan minua ja löytänyt minut tajuttomana hautakammion lattialta, luultavasti tukehduttavan tuoksun huumaamana. Kiihkeistä kysymyksistäni huolimatta ei hän suostunut kertomaan, mitä muuta hän oli nähnyt. Mutta olen varma ja vakuutettu asiastani. Suutelen olkapääni haavaa ja mieleni on onnellinen, kirkastunut ja täynnä vapautuksen tunnetta...

Olen kirjoittanut koko iltapäivän ja melkein koko yön siltä varalta, että minulle tapahtuisi joku onnettomuus. Tiedän, että jotain tapahtuu, mutta en pelkää sitä, vaan odotan, sillä kuolema on vain porras...

Huomenaamuna aikaisin, kun bennu-lintu humisevin siivin alkaa idän taivaalta vuosituhatlentonsa, lähden takaisin pyramidiin.»

* * * * *

Muuan englantilainen tutkimusretkikunta löysi El Amarnan lähettyvillä sijaitsevasta, pienestä fellahkylästä, jonka asukkaat olivat tuntemattomasta syystä hylänneet, mätänemistilassa olevan, luultavasti kivilohkareiden murskaaman ruumiin. Se todettiin tunnetun, nuoren egyptologin Karl-Henrik Höökin ruumiiksi. Hänen vieressään oli kiireesti ja huonolla englanninkielellä täyteen töherretty paperilappu, joka sisälsi seuraavaa:

»Minä, koptilainen Ben-Hussim, vakuutan omantuntoni ja jumalani kautta kertomukseni todeksi, jottei minua vääryydellä ruvettaisi etsimään ja vainoamaan.

Me tunkeuduimme yhdessä pyramidiin, mutta isäntäni tutki yksin hautakammiota. Rakastin häntä paljon ja levottomana hänen viipymisestään menin hakemaan häntä haudasta, vaikka se oli vastoin uskontoni määräyksiä. Löysin hänet tajuttomana lattialta, ympärillään lahonneen liinakankaan palasia. Näin myös suuren sarkofagin varjon, mutta en tahtonut katsoa, mitä sen sisällä oli.

Kannoin isäntäni leiriin. Vasta seuraavana päivänä sain hänet tointumaan. Silloin huomasin, että hän oli saanut uudestaan aavikkokuumeen. Hänen otsansa poltti ja hän houraili naisista ja lootuksenkukista. Koko illan ja yön hän kielloistani huolimalta kirjoitti ja hänen silmissään oli paha kiilto, jonka vuoksi pelkäsin hänen sielunsa tilaa.

Aamulla hän lähti uudestaan pyramidiin varoituksistani huolimatta. Hän oli sairas ja kiviä oli ruvennut yhä enemmän putoilemaan alas käytävien katoista. Ellei hän kahdeksan tunnin kuluttua palaisi, käski hän minun tulla etsimään häntä.

Odotin viisi tuntia pyramidin vieressä polttavassa auringonpaisteessa ja sydämeni oli täynnä levottomuutta hänen tähtensä, sillä rakastin häntä. Kun hän ei siihen mennessä ollut palannut, lähdin kiellosta huolimatta hänen jälkeensä.

Löysin hänet alemmasta kammiosta hopeisen sfinksin vierestä suurten, katosta pudonneiden kivilohkareiden puoleksi peittämällä. Vieritin kivet pois ja näin, että hän oli lujasti pusertanut syliinsä ryppyisen, kuivettuneen muumion, joka oli kauhea katsella. Sen nahka oli särkynyt useasta kohden; keltaiset luut pistivät esiin ja päänahka hiuksineen oli tarttunut kattoaukon reunaan. Isäntäni oli pahasti murskaantunut, mutta kasvot olivat säilyneet ehjinä ja niissä oli riemun ja kaipauksen ilme, samanlainen kuin hopeisen sfinksin kasvoissa. Se kammotti minua.

Hänessä oli vielä joitain elonmerkkejä. Tahdoin kantaa hänet pois, mutta hän oli niin lujasti takertunut kiinni muumioon, etten voinut irroittaa sitä hänestä. Niin minun täytyi suurella vaivalla kantaa heidät molemmat ulos, vaikka pelkäsin muumiota, josta matkalla irtautui osia. Mutta rakkauteni oli pelkoani suurempi.

Kun olin saanut heidät ulos ja auringonsäteet sattuivat muumioon, raukeni se melkein heti harmaaksi tomuksi, eikä siitä jäänyt mitään jäljelle. Vein isäntäni kylään, missä hoidin häntä muiden ollessa kauhun vallassa. Hän kuoli toisen päivän aamunkoitossa tulematta tajuihinsa ja aukaisematta silmiään. Ja minun sydämeni itki paljon, sillä rakastin häntä.»

Kilometrin päässä kylästä oli puoleksi esiinkaivettu pyramidi, joka tutkittiin, mutta ei löydetty mitään mainitsemisen arvoista. Sen sisäosa oli pahoin turmeltunut, ja joku liikkuva rosvojoukko oli luultavasti ehtinyt ryöstää siitä kaiken arvokkaan.

PUNAINEN KOLMIO.

(Lakitieteen ylioppilas Sven Hjalmarssonin päiväkirjasta, joka löydettiin kirjoituspöydän laatikosta hänen surullisen kuolemansa jälkeen.)

_Marraskuun 15. p:nä._

Tänään jouduin ostamaan vanhan, lahoavan pääkallon ja persialaisen tikarin. Se oli typerä päähänpisto, niin kuin tavallisesti. Näin aamulla sanomalehdessä ilmoituksen huutokaupasta, joka pidettiin jonkun muinaisesinekauppiaan kuoleman johdosta. Siinä myytiin m.m. laaja kirjasto. Menin huutokauppaan ostaakseni jonkun loppuunmyydyn kurssikirjan.

Mutta sen sijaan huusinkin pääkallon. Olen joskus kaivannut sellaista pöydälleni. Synkässä mielentilassa ollessani se syventäisi tunnetta kaiken katoavaisuudesta. Huutokaupassa ei ollut paljon väkeä, joten sain kallon halvalla. Sain kuulla, että muinaisesinekauppias oli tehnyt itsemurhan, leikannut kurkkunsa poikki persialaisella tikarilla, joka myös oli myytävänä.

Jokin omituinen kammottavan ja fantastisen ikävä sai minut huutamaan myös sen. Joku kuriositeettien kokeilija huusi sitä kauan kilpaa kanssani, ja tikari teki aika loven vähiin rahoihini. Typerä päähänpisto, kuten sanottu!

Nyt on pääkallo tuossa pöydälläni. Sen väri on keltaisenharmaa, joissakin kohdin vihertävä, ja tyhjät silmäkuopat tuijottavat minua. Vuokraemäntäni pelästyi sen nähdessään, mutta minuun valaa sen läheisyys omituista rauhaa.

Tikari on pääkallon vieressä. Se on kovin vanha: kahvassa pari himmeätä turkoosia ja joku ruskea läikkä. Ehkäpä verta. Terä on puhdistettu, mutta harmaa ja kiilloton. Käytän sitä paperiveitsenä.

Täytyisi päästä pukuihin käsiksi. Olen jo pari kuukautta turhaan maleksinut kaupungilla. Vain pari luentoa, mutta en tunne niihin halua.

* * * * *

_Marraskuun 27. p:nä._

Miten äärettömän pintapuolista ja tyhjää elämä on. Mieleeni on viime aikoina noussut vieraita, ennen tuntemattomia ajatuksia. Ovatkohan ne tuon pöydälläni tuijottavan pääkallon ansiota, vai alankohan kehittyä pessimismiin?

Mitä arvoa on oikeastaan elämälläni? Mikä olen minä? Köyhä ylioppilas, jolla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, lukuunottamatta muutamaa vanhaa tätiä. Lueskelen aikani — minkä verran nyt sitten luen — ja määrätyn ajan kuluttua tulee minusta tuomari tai mitä tulee. Elän aikani, olen aikani, vietän iltani punssiseuroissa tai istun yksin kotona lasin ja sikarin ääressä. Kerran kuolen ja minut haudataan; pari riviä sanomalehdessä ja jonkun tuttavan ohimenevä ajatus: »nyt on tuokin jo kuollut.» Sitten ei enää mitään. En jaksa uskoa sielun kuolemattomuuteen. Se on liian mahdotonta terveelle järjelle.

Ehkä pitäisi minun joskus mennä naimisiin, saada lapsia ja jatkaa sukuani. Nyt minua tympäisee tuo kaikki. Inhoan naisia, eniten vuokraemäntääni, joka ei vielä ole liian vanha ja on pari kertaa katsellut lupaavasti minua. Kuinka naiset ällöttävätkään minua, kun ajattelen heitä sukupuolisina olentoina! Ehkä se on jonkinlaista heikkohermoisuutta.

Luulen, että sukumme loppuu minuun. Se onkin liian vanha ja väsynyt. Ehkä pessimismini johtuu juuri siitä. Olen kalpea ja heiveröinen ja sairastelen usein. Veressäni on jotain vikaa.

Ihmeesti olen kiintynyt tuohon pääkalloon. Sen ontoissa silmäkuopissa ja irvistyksessä on jotain oman mieleni mukaista. Pari poskihammasta on säilynyt ja niiden purupinnat ovat ehjät ja valkeat.

* * * * *

_Joulukuun 1. p:nä._

Tänään sain toveriltani, farmaseutilta, kokaiinia. Nautimme sitä yhdessä hänen pienessä kamarissaan. Minulle se oli ensimmäinen kerta.

Omituinen tunne. Ensin rupesi koko ruumiini, sen kaikki lihakset, vapisemaan ja puheeni kävi sammaltavaksi. Nautinto — todella ihmeellinen nautinto — oli puhtaasti henkistä laatua, ilman mitään aistillista.

Koko älyni tuntui kerääntyvän yhteen pisteeseen. Tiesin olevani nerokas ja kykenin ratkaisemaan muutamia probleemeja, jotka olivat mieltäni askarruttaneet.

Nautimme sitä, kunnes se oli kaikki lopussa. Se on parempaa kuin alkoholi.

* * * * *

_Joulukuun 5 p:nä._

Viime yönä olin »naisten» luona.

Hän oli hyvin onnistunut, tumma, kiihkeä, piirteet aistilliset. Mutta minua alkoi tympäistä kesken kaiken. Aukaistessani hänen pukuaan katselin käsiäni aivan kylmästi ja objektiivisesti. Tuollainen itse-erittely on varmaankin sairaalloista. En ole ennen sellaista tuntenut.

Palatessani kotiin tunsin vain kyllästystä. Olen koko päivän loikoillut vuoteessani ja polttanut savukkeita. Tuhkakuppi on kukkuroillaan pätkiä ja niitä tippuu lattialle, mutta en saa itseeni kyllin tarmoa käydäkseni tyhjentämässä sen uuniin.

Pääkallo katselee minua aivan kuin ilkkuen. Onkohan se naisen vai miehen? Lueskelen Baudelairea, tai en viitsi juuri sitäkään.

Luvut eivät luista.

* * * * *

_Joulukuun 8. p:nä._

Tänään satoi lunta, joka varmaan pysyy maassa. Talvi on siis alkanut. Luulen, että juuri syksyn kosteat ja alakuloiset päivät ne lamauttivat loimitarmoni. Olen lukenut ja tehnyt työtä koko päivän. Kylmä ilma virkistää. Kurssikirjat ovat kovin paksut.

* * * * *

_Joulukuun 11. p:nä._

Nenäni vuotaa alituisesti ja sen limakalvoa polttaa. Epämiellyttävä tunne. Se johtuu varmaankin kokaiinista. Olen joutunut ottamaan sitä usein. Se virkistää ja antaa minuun uutta elämää. Väsyneenä ja velttona ollessani tunnen kaipaavani sitä. Sanotaan kyllä, että se voi käydä vaaralliseksi.

Eilen illalla otin sitä enkä tahtonut saada unta koko yönä. Puolihorroksessa näin jonkinlaisen näyn. Pääkallo muuttui elävän naisen pääksi. Hänen piirteitään en ole koskaan ennen nähnyt, vaikka ne tuntuivat tutuilta. Kasvot hymyilivät minulle. Ne eivät olleet erikoisen säännölliset, suupielessä oli jotain vikaa, se oli hiukan vääntynyt ja liikkumaton. Minusta hän oli kuitenkin kaunis. Sitten näin jo kohta koko naisen istuvan tuolillani pöydän ääressä. Ohut, ruskeatäpläinen puku paljasti vartalon muodot selvästi. En koskaan ole nähnyt niin sopusuhtaista ja solakan kaunista naisruumista.

Sitten olin olevinani jossain vieraassa huoneessa. Lattialla makasi vanhanpuoleisen, harmaatukkaisen miehen ruumis. Hänen jäykistyneessä kädessään oli tikari ja hänen kurkkunsa oli viilletty poikki. Näin kurkkutorven aukon, johon vuoti hiljaa verta. Mitään pelkoa tai kammoa en tuntenut, rintakehässäni vain epämääräistä puristuksen tunnetta. Lattialla ruumiin vieressä oli pääkallo nurin kaatuneena.

Molemmat unet olivat selväpiirteisiä. Ennen en ole niin selviä nähnyt, vaikka yleensä uneksinkin paljon öisin.

Aamulla ajattelin, että pääkallo askarruttaa liian paljon mielikuvitustani ja häiritsee lukujani. Pistin sen pöytäkomeroon vanhojen paperien joukkoon. Jollain tavoin luo teko kevensi mieltäni. Yritin tehdä lyötä, mutta se ei luistanut. Loikoilen nyt vain vuoteessa ja poltan tupakkaa.

* * * * *

_Joulukuun 16. p:nä._

Kokaiini on ihmeellistä. Olen paljon muuttunut. Sieluni on tulvillaan outoja mielikuvia. Uneksin mustista kukista ja vieraista, huumaavista tuoksuista. Se saattaa myös johtua Baudelairesta, jota luen.

Olen ostanut pienen, kapean pöydän, päällystänyt sen mustalla kankaalla ja asettanut pääkallon taas esille sille. Minulla on myös rautainen hiiliastia. Iltaisin poltan pääkallon edessä suitsutuksia: myskiä ja jotain ainetta, jonka nimeä en tiedä. Sitä sain muutamasta ummehtuneesta itämaisten tavarain kaupasta. Sen tuoksu on hiukan imelää ja hyvin huumaavaa.

Päätin loma-ajaksi jäädä kaupunkiin. Mitäpä siellä maaseudun yksinäisyydessä tekisin? Vaikka täällä olen oikeastaan vielä yksinäisempi.

Täysihoitolan yläkertaan, minun huoneeni yläpuolelle, on muuttanut uusi asukas. Olen kuullut hänen askeleensa: ne ovat kevyet ja varmat. Luulen kuulleeni ne ennenkin. En ole häntä vielä nähnyt. Joku neiti — puhuivat tänään ruokapöydässä.

Vuokraemäntäni katseli minua tänään omituisesti. Olikohan ulkomuodossani jotain erikoista vai onko hän kiinnittänyt huomiota leikkiini?

Niin. Leikkiä se on, lapsellista leikkiä, mutta tunnen outoa tyydytystä istuessani iltaisin sohvannurkassa, kun vieraiden tuoksujen mukana sieluuni nousee värikkäitä, itämaisia kuvia.

Tulin äkkiä ajatelleeksi, että tuo kerran unissani näkemäni ruumis oli varmaankin sama muinaisesinekauppias, joka oli tehnyt itsemurhan. Jonkinlaista mielikuvien yhdistymisiä varmaan. Onhan pääkallo aina edessäni.

* * * * *

_Joulukuun 18. p:nä._

Tänään oli hän päivällispöydässä. Hänellä oli yllään yksinkertainen, ruskeatäpläinen puku. Kasvot eivät olleet erikoisen kauniit, mutta silmät olivat tummat ja syvällä päässä. Toinen suupieli oli jollain tavoin vääristynyt eikä liikkunut hänen puhuessaan.

Kun hän näki minut, säpsähti hän omituisesti ja katseli minua hetken suoraan silmiin. Silloin olin varma siitä, että tunsin hänet. Pöydässä olin hajamielinen, pudotin haarukkani enkä ottanut osaa keskusteluun.

Vasta illalla huomasin, että hän oli sama nainen, jonka olin unissani nähnyt. Tämä ajatus täytti mieleni omituisella kammolla. Ajatukseni palasivat alituisesti häneen. Se saattoi kyllä johtua siitä, että hän koko ajan käveli yläpuolellani. Kuulin hänen askeleensa enkä voinut rauhassa istua, ennen kuin itsekin olin muutamia kertoja kävellyt huoneeni lattian poikki edestakaisin.

Pääkallo on aavemainen hämärässä. Välistä tunnen pelkääväni sitä.

* * * * *

_Joulukuun 20. p:nä._

Sain farmaseutti-ystävältäni tänään suurehkon määrän kokaiinia. Minun on nyt hyvä olla, mutta kaipaan seuraa.

Ihmettelen, mahtaisiko tuo ruskeatäpläinen nainen tulla huoneeseeni, jos pyytäisin häntä. Enhän vielä tunne häntä, en ole edes puhunut hänen kanssaan.

Mutta olen nähnyt hänestä syntisiä unia.

* * * * *

_Joulukuun 24. p:nä._

Jouluaatto. Vuokraemäntäni oli hankkinut kuusen. Me muutamat, joilla ei ollut paikkaa, mihin mennä, istuimme yhdessä. Keskustelu oli kankeata. Kaikilla tuntui olevan ikävä. Olin ottanut kokaiinia ja puhelin enemmän kuin muut. Harvinaista minulle.

Ruskeatäpläinen nainenkin oli siellä. Nyt hänellä oli toinen puku, mutta senkin kankaassa oli ruskeita täpliä. Hänen ruumiinsa on tosiaankin kaunis.

En vieläkään puhunut hänen kanssaan, mutta tunsin hänen ajatustensa ympäröivän minua kimmoisen verkon tavoin.

* * * * *

Joulukuun 29. p:nä._

Kuulen hänen askeleensa iltaisin pääni päältä. En saa rauhaa, ennen kuin vuoteen narahduksesta kuulen hänen menneen levolle.

Vastapäisen kivimuurin seinässä on hänen ikkunansa kuva. Eilen illalla seisoin ikkunassa ennen vuoteeseen menoa ja näin hänen varjonsa. Hänellä oli yöpuku päällään. Vaikka näin hänestä ainoastaan varjon, tiesin kuitenkin, että se oli silkkipyjamas ja että siinä oli ruskeita läikkiä. Omituista mielikuvituksen leikkiä!

Kun vuoteeseen mennessä sammutin sähkövalon, sammui aivan samassa silmänräpäyksessä hänenkin huoneestaan valo. Sattumako?

* * * * *

_Tammikuun 1. p:nä._

Tänään päivällisen jälkeen istuimme hetken yhdessä ja pulmiimme kirjallisuudesta. Hänen hymyilynsä on kaunis, mutta liikkumaton suupieli saa aikaan, että siinä on jotain luonnotonta.

Hän tuli huoneeseeni hakemaan jotain kirjaa, mutta kumpikaan emme kynnyksen yli astuttuamme enää muistaneet, mistä kirjasta oli kysymys ollut. Hän tiesi ja minä tiesin, että se olikin vain tekosyy.

Emme itseasiassa keskustelleet ollenkaan, mutta kuitenkin tuntui minusta, että me vaihdoimme ajatuksia paljon.

Hän katsoi pääkalloa ja sanoi pitävänsä mystillisistä esineistä.

Sinä hetkenä minä jollain tavoin tiesin, tulin vakuutetuksi siitä, että pääkallo on naisen.

* * * * *

_Tammikuun 10. p:nä._

Hän on välistä käynyt huoneessani. Itse en vielä ole nähnyt hänen kamariaan. Emme puhu paljon: me vaistoamme toistemme ajatukset.

Meillä ei ole mitään sopimusta, mutta joka ilta seisomme samaan aikaan kumpikin ikkunassamme. Minä katselen hänen varjoansa ja tiedän hänen katselevan omaani. Valomme ovat usein sammuneet yhtaikaa.

Kerran kysyin, onko hänen pyjamaksensa kankaassa ruskeita läikkiä. Hän myönsi sen. Vaikkei hän sanonut muuta, tunsin, että hän tahtoisi näyttää sen joskus minulle.

Tänään hän katseli tarkasti pääkalloa, otti sitten pöydältä turkoosikahvaisen, persialaisen tikarini käteensä ja painoi sen terän kuin leikkien kurkkuaan vasten. Muistin silloin vanhan muinaisesinekauppiaan, ja minusta tuntui hyvin omituiselta, mutta en puhunut siitä mitään hänelle.

Minäkin pitelin tikaria ja pidin sitä kurkkuani vasten. Silloin huomasin, että se oli kovin tylsä.

* * * * *

_Tammikuun 12. p:nä._

Hän ei ole käynyt luonani, mutta iltaisin on hänen varjonsa ikkunassa. Hänen ajatuksensa täyttävät elämäni. Se ei enää ole sisällyksetöntä. Myös kokaiini virkistää minua. Hän tietää, että käytän sitä. Tunnen sen, vaikkei hän ole siitä mitään puhunut. Huomaakohan sen jo ulkomuodostani? Olen katsellut kuvaani peilistä eikä minusta siinä ole mitään erikoista. Tavallinen kalpeuteni vain ja ehkä silmissä jonkinlainen vieras kiilto.

Tapasin itseni kerran ajattelemasta vanhaa muinaisesineiden kauppiasta. Huomaamattani olin ottanut hänen tikarinsa käteeni. Koettelin sen terää ja mietin, millaistahan olisi, jos viiltäisin sillä kurkkuni auki.

Kun huomasin ajatukseni, puistatti minua.

Jos joskus tekisin itsemurhan — vaikka sitä en kyllä koskaan tule tekemään, sillä tällä hetkellä rakastan elämää, koska siinä on jotain sisällystä — en varmastikaan valitsisi tuota tapaa. Se on raaka ja hirveä. Ottaisin mieluummin myrkkyä. Se on kauniimpaa ja tuskattomampaa. Mutta miksi miettiä tuollaista?

Olisi sentään mielenkiintoista, jos voisin leikata pääni poikki ja asettaa sen pöydälle pääkallon viereen. Se näyttäisi hauskalta. Voin kuvitella sitä...

Mistähän nämä ajatukset ovatkaan johtuneet mieleeni?

* * * * *

_Tammikuun 16. p:nä._

Tänään tuli hän jälleen, mutta oli erilainen kuin ennen. Hänen kasvoissaan oli punaa ja hänen silmänsä loistivat. Kuitenkin olin näkevinäni niissä jotain sameaa. Meillä oli hauskaa. Nauroimme ja puhuimme paljon.

Huomaan ajattelevani häntä aistillisesti. Hän itsekin tietää sen.

* * * * *

_Tammikuun 19. p:nä._

Pihalla oli aamulla veitsenteroittaja. Hänen kätensä olivat kylmästä sinertävät. Annoin armosta hänen teroittaa persialaisen tikarini. Hän kyllä ansaitsi nuo muutamat kolikot. Nyt on tikarin terä kirkas ja kiiltävä. Saatan katsella sitä kauan aikaa. Se ikään kuin vaatii huomiota puoleensa.

Olen huomannut, että pääkallon silmäkuopat ovat syvällä päässä. Luulen, että sillä on kerran ollut tummat silmät. Sen vasemmassa suupielessä on pieni, rustomainen kasvannainen.

* * * * *

_Tammikuun 20. p:nä._

Hän on koko päivän leikkinyt tikarillani. Kysyi minulta, eikö näyttäisi fantastisella, jos hänen päänsä olisi pääkallon vieressä pöydällä.

Luulen, että pian yritän suudella häntä. En jaksa enää kauan hillitä itseäni. Hän aavisti ajatukseni ja hymyili omituisesti.

* * * * *

_Tammikuun 24. p:nä._

En tiedä, mitä ajatella. Illalla otin tavallista suuremman annoksen kokaiinia ja suitsutin pääkallolle. Yöllä en saanut unta. Vaivuin vain tavalliseen horrokseeni. Heräsin kuunsäteisiin. Tuntui kuin kaikki varjot huoneessa olisivat liikkuneet hiljaa.

Silloin aukaisi hän oven ja astui sisään aivan äänettömästi. Kuunsäteet valaisivat hänen pieniä, paljaita jalkojaan. Ne olivat hyvin hoidetut. Ruusunpunertavat pikku kantapäät saivat kaikki aistini liikkeelle.

Hänellä oli yllään musta silkkipyjamas, jossa oli muutamia ruskeita ympyröitä. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, huomasin, ettei se ollutkaan mitään tavallista, ruskeaa väriä. Se häivähteli väliin purppuranpunaiselta, ja kerran näyttivät kaikki läikät vihreiltä.

Hän kumartui ylitseni. Tunsin hänen ruumiinsa läheisyyden ja tuoksun. Tuoksu oli houreunteni mustien kukkien lemua. Puvun aukosta näin hänen ihanien rintojensa piirteet. Ohuen pyjamaksen alla oli hän aivan alaston.