Part 6

Sitten näin suuren salin vastapäisellä seinällä, viileskellyn, himmeäkehyksisen upseerinmuotokuvan yläpuolella, epäselvän varjon. Vähitellen muuttui se tummemmaksi ja teräväpiirteisemmäksi, lopulta muistuttaen suunnattoman suuren koiran varjoa. Äkkiä se hävisi jättäen minut epätietoiseksi, olinko todella nähnyt jotain erikoista vaiko vain tavallisen varjon.

Minua hämmästytti ystäväni kiihkeys ja hänen harvinainen kalpeutensa, kun hän kysyi, miltä tuo varjo oli minusta näyttänyt. Vastasin suoraan, että se jollain tavoin oli jättänyt vaikutelman hyvin suuresta koirasta, mutta että se saattoi olla vain kuvittelua. Pankinjohtaja mutisi vastaukseksi jotain epäselvää ja hänen korkealle, kalpealle otsalleen kihosi muutamia hikipisaroita. Koko ajan puristi hän minua lujasti käsivarresta ja minusta tuntui siltä kuin hän kaikkein mieluimmin olisi heti lähtenyt talosta pois. Kaikesta näkyi, että hänen täytyi ponnistaa tahtoaan voidakseen seurata minua toisiin huoneisiin.

Yläkerrassa oli talon parhaiten säilynyt huone. Punaiset seinäpaperit haalistuneine, mustine köynnöksineen saivat sen näyttämään omituisen matalalta. Se oli nähtävästi makuuhuone, sillä yhdellä seinustalla oli suuri, leveä, vanhanaikainen vuode, jonka raskaat, punaiset samettiverhot olivat hyvin säilyneet.

Keskellä lattiaa oli suuri itämainen matto, sekin punainen ja mustin, oudoin kuvioin kirjailtu. Koit olivat syöneet siihen pahoja reikiä. Ja maton keskellä oli leveä, haalistuneen punainen divaani.

Pankinjohtajan käytös kummastutti minua. Hän oli hellittänyt käsivarteni ja kumartunut matolle divaanin oikealle puolelle aivan kuin etsiäkseen jotain. Mutta koko ajan vilkuili hän suurta, tammista ovea, josta olimme tulleet ja jonka halkeamista pilkotti päivä.

Hän näytti löytäneen etsimänsä ja kutsui minua. Kumarruin tutkimaan mattoa siltä kohdin divaanin päänpuolen vierestä, mitä hän osoitti. Punaisessa, kudotussa kankaassa oli sillä paikalla tummempia läikkiä, jotka muistuttivat ruostetta.

Ystäväni käytös oli ilmeisen hermostunutta ja kiihtynyttä. Hän pyyteli sitä samalla anteeksi sanoessaan:

»Katsohan, minä en ole käynyt tässä talossa yhdeksään vuoteen. Tässä paikassa se tapahtui; tästä hänet löydettiin, ja nuo läikät matossa ovat kuivunutta verta.»

En ymmärtänyt paljonkaan hänen sanoistaan, mutta olin nuori, ja kaikki tuo rappeutunut loisto, jota täällä olimme nähneet, oli virittänyt mieleni erikoiseen tunnelmaan. Veriläikät vanhan ruhtinastakin matossa! Ne saattoivat kertoa paljon hurjaa ja kammottavaa, mutta ne kätkivät salaisuutensa. Yht'äkkiä tuntuikin tuo matala, haalistunut, punainen huone olevan tulvillaan tuntematonta, vapisuttavaa kauhua.

En tahtonut enää kauemmin olla talon sairaalloisessa ilmakehässä, vaan käännyin ovea kohti. Mutta pankinjohtaja pidätti minua ja osoittaen korkeaa, särkynyttä ikkunaa hän sanoi selittämättömän surumielinen hymy huulillaan:

»Tästä pääsee nopeammin.»

Hän aukaisi ikkunankehykset, joista lasi oli särkynyt, ja minä katsoin alas. Ikkuna ei ollut kovin korkealla maasta. Kun laskeutui riipuksiin käsivarsien varaan, saattoi helposti asettaa jalkansa alapuolella olevan ikkunan ulkonevalle ylälaudalle ja siitä hypätä pehmeään, nurmettuneeseen multapenkkiin.

Me hyppäsimme molemmat, pankinjohtaja helpommin kuin minä, vaikka hän oli vanhempi. Katsellessani ylös, mistä olimme tulleet, heräsi mielessäni ajatus, jota kuitenkaan en sanonut. Mutta pankinjohtaja tuntui arvaavan sen ja sanoi:

»Niin... olen minäkin kerran ollut nuori.»

Koko ajan kävellessämme puutarhan läpi maantielle katseli hän ympärilleen ikään kuin odottaen näkevänsä jotain peloittavaa.

Puutarha oli suuri, mutta surullisen rappeutunut ja hoitamaton. Sammaltunut ja särkynyt marmorinen suihkulähde kertoi menneestä loistosta. Panin merkille, että kaikkialla kasvoi rikkaruohojen seassa outoja, villiintyneitä, tummia ja värikkäitä kukkia. Tarkemmin katsellessani näin joukossa tavallisen maariankämmekän pilkullisine lehtineen ja huomasin, että kaikki kukat olivat erilaatuisia orkideoja.

Ehdittyämme maantielle käännyimme vielä katsomaan autiota taloa, jonne kerran ikivanha ruhtinassuku oli eksoottisen loiston keskelle kätkenyt syntinsä ja sairaalloisen sielunsa. Nyt se oli kuollut; sen ikkunat retkottivat auki kuin suuret, kammottavat silmät. Olin maantielle asti tuntevinani huoneissa kiertelevän mätäneväin orkideain tuoksun.

Lähdimme kulkemaan kylää kohti, emmekä me koko matkalla mitään puhuneet. Mutta kun aioin poiketa asuntooni, pidätti pankinjohtaja jälleen minut sanoen:

»Tule meille! Nyt olet nähnyt draaman tapahtumapaikan. Tahdon kertoa sinulle myös itse näytelmän, sillä tiedän, että itse jonkun ajan kuluttua kuolen tapaturmaisesti, enkä tahdo, että tämä kaikki häviäisi pimeyteen kenenkään enää tuntematta asioiden oikeaa laatua. Tule meille! Varmasti et kadu, jos tulet.»

Lähdimme siis yhdessä kylän laidassa sijaitsevaan taloon, missä pankinjohtaja asui yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, sillä hän oli pysynyt naimattomana. Aurinko alkoi painua mailleen ja sen säteet lankesivat punertavina ystäväni kasvoille. Muistan ihmetelleeni, miksi hän ei ollut mennyt naimisiin, sillä hän oli hyvin kaunis mies ja hänen kauneutensa oli niin miehekästä, että varmastikin monet naiset ihailivat häntä.

Astuimme yhdessä pankinjohtajan tummaan ja hämärään työhuoneeseen, joimme emännöitsijän keittämät kahvit, mutta emme puhuneet mitään pitkään aikaan. Ihmettelin jo, oliko ystäväni unohtanut lupauksensa. Juuri kun aurinko painui metsän taakse ja sen viimeiset säteet purppuroivat hämärän huoneen, astui hän ikkunan ääreen ja alkoi puhua selin minuun, niin etten nähnyt hänen kasvojaan.

»Sanotaan, että ruhtinatar oli karkoitettu hovista sen vuoksi, että hän oli myrkyttänyt miehensä. Ihmiset puhuivat hänestä paljon pahaa, kun hän muutti tänne, ja hänen luonnottomat syntinsä olivat laajalti kuuluisat.

Hän oli asunut täällä jo useita kuukausia enkä minä koko aikana ollut joutunut kertaakaan näkemään häntä, kunnes muutamana syksypäivänä minun täytyi mennä puutarhurin luo pankkiasioissa. Olin silloin vain köyhä kirjanpitäjä.

Näin hänet silloin puutarhassa orkideain keskellä. Orkideat olivat hänen lempikukkiaan ja hän oli istututtanut niitä kaikkialle. Sanottiin, että hänellä oli erikoinen ansarihuone, jossa kasvoi vain kallisarvoisia, suuria orkideain muunnoksia.

Hänellä oli yllään musta samettipuku, joka korosti paljaiden olkapäiden valkeutta ja huulten punaa. Hän lausui minulle pari sanaa suomeksi pehmeästi murtaen.

Minä katselin häntä ja huomasin, että hän oli kauniimpi kuin oli kerrottu. Koko hänen olennossaan — notkeassa, hiukan veltossa ruumiissa, kasvojen soikeudessa, hienosti kaartuvissa sieraimissa ja tummissa, selittämättömissä silmissä — oli jotain itämaalaista ja aisteja kiihoittavaa. Hänen huulissaan ja suupielissään värähteli intohimo. Tunsin, että tuo nainen saattoi todella tehdä kaikkea sitä, mistä häntä syytettiin.

Hän kutsui minua joskus käymään palatsissa, mutta ymmärsin, että se oli vain kohteliaisuutta. Mutta lähdettyäni pois ajattelin paljon häntä ja niitä asioita, joita hänestä kerrottiin. Näinpä hänestä öisin uniakin, sillä hän oli kaunis ja minä nuori ja elämänjanoinen. Joskus kapinoin Jumalaa vastaan siitä, että olin vain pienen kyläpankin köyhä kirjanpitäjä.

Tiesin, että palatsissa kävi paljon vieraita ja että siellä vietettiin syntisiä juhlia. Joskus pimeinä iltoina kuljin palatsin ohi ja sen ikkunoista tulvi punaista, räikeätä valoa. Kuulin naurua ja mustalaisien hurjaa soittoa. Ja vaikka minä tiesin, että se oli syntiä ja vaarallista, niin ikävöin sittenkin tuonne sisälle saadakseni nähdä ruhtinattaren ja voidakseni silmilläni hyväillä hänen ruumistaan, joka oli valkea ja tuoksuva kalliitten vaatteitten alla.

Lokakuun lopulla sain sitten kutsun tulla hänen iltajuhlaansa. Juhlakutsussa oli ruhtinaskruunu ja minä tunsin siinä orkideahajuveden tuoksun. Kamppailin ankaran taistelun oman itseni kanssa. Lopuksi kuitenkin menin.

Siellä loistavien pukujen ja ylpeitten univormujen keskellä tunsin itseni pieneksi köyhässä, mustassa puvussani. Mutta vierasmaalainen viini, joka levitti suoniini tulisen virran, antoi minulle rohkeutta, enkä minä tuntenut enää itseäni araksi.

Ruhtinatar tuli vieraiden joukkoon ja hänen vierellään kulki suuri, musta, jalorotuinen koira, josta ihmiset olivat puhuneet paljon ruhtinattaren nimen yhteydessä. En kiinnittänyt siihen huomiota, sillä ruhtinatar oli kauniimpi kuin mitä unissani olin nähnyt ja hänen mustassa tukassaan salamoivat ruhtinassuvun suuret jalokivet.

Sain suudella hänen kättään, joka oli paljon pahaa tehnyt. Siinä ei ollut sormuksia eikä muita koristuksia, sillä hoikat, valkeat sormet ja punertavat kynnet olivat koristuksina idän timantteja kallisarvoisemmat. Hän puhutteli minua illan kuluessa useitakin kertoja, ja minä tunsin itseni ylpeäksi, sillä oli toisia miehiä, joille hän tuskin sanoi kahtakaan sanaa.

Kerran näin itseni peilistä. Viini oli nostanut kasvoilleni punerruksen ja tehnyt silmäni kirkkaiksi. Monet kauniit ja ylpeät naiset loivat minuun katseensa. Ruhtinatar huomasi sen ja sanoi siitä minulle jotain. Ja minä tunsin itseni rohkeaksi ja nuoreksi ja sanoin, että hänen pienen kenkänsä solki oli minulle kalliimpi kuin maailman kaikkien kauniiden naisten hymyt. Hän ei sanonut mitään, vaan ainoastaan hymyili minulle hiukan. Silloin näin, että hänen hampaansa olivat valkeat ja kauniit, mutta terävät.

Seuraavana päivänä häpesin edellistä iltaa ja itseäni, mutta samalla ikävöin ruhtinatarta. Tiesin rakastavani häntä.

Vaikka omatuntoni soimasi minua, jouduin tuosta illasta lähtien usein käymään palatsissa. Opin paremmin tuntemaan ruhtinatarta ja jouduin huomaamaan, että hän oli nerokas, paljon lukenut ja kokenut nainen. Monesti tunsin itse oman henkisen kykenemättömyyteni hänen rinnallaan.

Kerran näytti hän minulle ansarihuoneen, missä hän itse kasvatti harvinaisia orkideoja. Siellä oli ryhmä kämmeköitä, joissa oli aivan mustat kukat. Mutta kun varovasti aukaisi teriötä, näki, että ne sisältä olivat syvän punaiset, täynnä mustia, hienoja juovia. Ruhtinatar kertoi, että ne olivat äärettömän kallisarvoisia, omaisuuksien arvoisia. Ja hän katsoi minuun ja huomautti, että joka kerta, kun hän haluaa rakastaa jotain miestä, antaa hän tälle mustan orkidean kukan. Silloin täytti minun sydämeni raivo ja mustasukkaisuus. Sen nähdessään ruhtinatar hymyili ja kysyi, tahtoisinko minä yhden. En vastannut mitään. Ja ruhtinatar taittoi yhden mustista kukista ja kiinnitti sen mustan koiransa kaulanauhaan.

Monta kertaa olin katsellut tuota villin näköistä, mustaa eläintä, jonka punareunaisissa silmissä oli outo hehku. Olin nähnyt, että koira oli tavattoman viisas. Se tuntui ymmärtävän valtiattarensa kaikki ajatukset ja tahtoi aina olla hänen läheisyydessään. Joskus luulin huomanneeni, kuinka se maaten jossain nurkassa katseli ruhtinatarta ikään kuin nälkäisesti. Kerran olin huomaamatta huoneeseen astuessani nähnyt sen hyväilemässä ruhtinatarta ja ruhtinattaren suutelevan sen silmiä.

Ihmiset väittivät, että tuo musta eläin oli itse pahahenki, joka aina pysyi ruhtinattaren läheisyydessä. Se oli tietysti ämmien tyhjää hourintaa. Varmaa oli kuitenkin, että koira vallan mustasukkaisella tarkkuudella valvoi ruhtinattaren jokaista liikettä ja niitä, jotka tulivat häntä lähelle. Välistä tuntui ruhtinatar melkein pelkäävän sitä.

Minä en pitänyt tuosta koirasta ja tiesin, että se vihasi minua. Joka kerta, kun aioin koskettaa sitä, murisi se hurjasti ja sen silmät todella liekehtivät sinistä raivoa.

Kerran me puhuimme koirasta. Minä sanoin, että se oli vaarallinen ja että se pitäisi tappaa. Ruhtinattaren kasvoille kohosi kauhun ilme, kun hän osoitti koiraa, joka oli nukkunut nurkassa ja nyt nosti päätänsä patjaltaan. Sen silmät nähdessäni kavahdin taaksepäin, sillä niissä ilmeni yliluonnollista ja hirvittävää, myrkyllistä vihaa. Se oli ymmärtänyt puheemme, niin mahdottomalta kuin tuo tuntuikin — — —

Sillä tavoin kului talvi loppuun ja meidän välimme kävi yhä tuttavallisemmaksi. Öisin kävin sielussani ankaria taisteluita, mutta päivisin sain suudella ruhtinattaren käsiä ja katsella hänen tutkimattomiin silmiinsä, tuntien hänen solakan, hiukan velton ruumiinsa värisyttävän läheisyyden.

Suihkukaivon luona istuimme me usein kahden. Musta koira makasi kauempana silmät ilkeästi hohtaen. Me tiesimme sen kuuntelevan keskusteluamme.

Ruhtinattaren salaperäinen persoonallisuus kiehtoi minua yhä enemmän. Hän puheli minulle avoimesti kaikista asioistaan. Mikäli minä hänen sieluaan kykenin tutkimaan, yhtyi hänessä mitä suurin henkevyys mitä suurimpaan aistillisuuteen, joka välistä tuntui melkein luonnottomalla. Hänen ruumiinsa oli luotu rakkautta varten, ja hän tiesi sen itsekin.

Joskus me puhuimme kuolemasta ja elämän arvoituksesta. Hänellä oli laajat tiedot ja omat, omituiset mielipiteet useista salaperäisistä kysymyksistä.

Kerran me puhuimme hypnotismista ja sen yhteydessä spiritismin henkien aineellistuttamiskokeiluista. Hän lausui silloin minulle pari huomautusta, joita en osaa toistaa ja joita en ymmärtänyt, mutta jotka jättivät mieleeni salaperäisen kammon tunteen häntä kohtaan. Sillä huomasin, etten koskaan pääsisi hänen todellista olemustaan tuntemaan.

Juhannuksena pani ruhtinatar toimeen suuret juhlat, joihin saapui vieraita aina Pietarista asti. Musta koira oli silloin poissa. Ruhtinatar sanoi lähettäneensä sen etelä-Venäjälle jonkun ystävänsä luokse. Hän oli kyllästynyt siihen ja hiukan pelkäsikin sitä. Se oli viime aikoina käynyt omituiseksi.

En muista juhlan alkupuolesta paljonkaan. Ruhtinattarella oli seppele mustia orkideoja puhtaalla, valkealla otsallaan. Hänen kauneutensa oli synkän lumoavaa. Minä katselin miehiä, joiden suonissa virtaili ikivanhojen sukujen jaloin veri. Olin mustasukkainen heille ja epätoivoinen oman rakkauteni mahdottomuuden tähden.

Illalla tanssi ruhtinatar ryysyisten mustalaisten soittaessa. Hänen musta pukunsa oli täynnä punaisia juovia, ja kun hänen vartalonsa soiton mukaan taipui ja aaltoili, näin minä, että hän oli tiikeri ja että hänen hampaansa olivat tiikerin hampaat. Miesten kädet kouristuivat häntä katsellessa, ja minun itseni oli kuuma ja suuni oli aivan kuivunut. Tiesin, että minun olisi pitänyt lähteä pois ja ruoskia ruumistani entisajan munkkien tavoin, mutta en voinut. Minä jäin ja odotin.

Myöhään yöllä, kun vieraat olivat lähdössä pois, tuli ruhtinatar luokseni. Hän oli muuttanut pukua. Sen läpi näkyi hänen vartalonsa ihanuus ja valkealla povella oli suuri, uskomattoman kaunis musta orkidea. Sen hän ojensi minulle ja minä suutelin sitä tuntien sen huumaavan, myrkyllisen tuoksun. Ruhtinattaren silmät olivat tummat ja tutkimattomat. Niissä paloi hehku, jota en koskaan ole naisen silmissä nähnyt.»

Tässä kohden pankinjohtaja keskeytti kertomuksen ja astui suuren kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen kasvonsa olivat tuskan vääristämät, kun hän aukaisi lukitun alalaatikon ja otti sieltä mustan samettikäärön. Hän aukaisi sen hellävaroen. Sen sisällä oli kuivunut ja rypistynyt, suuri, musta orkideankukka, josta vieläkin tuntui kohoavan kauan sitten kadonnutta tuoksua.

Mutta pankinjohtaja jatkoi:

»Tuo yö oli elämäni ihanin. Ja sen synti oli kaunis. Tuona yönä paljasti ruhtinatar minulle koko ruumiinsa häikäisevän valkeuden. Tummat kaihtimet oli laskettu alas ja punainen amppeli loi huoneeseen himmeätä valoa, kun minä hänen huuliltaan löysin ne itämaat, joista joskus olin uneksinut.

Oli jo valoisaa, kun hyppäsin alas hänen ikkunastaan samoin kuin me tänään yhdessä hyppäsimme. Ja sitä tietä jouduin minä monesti kulkemaan sinä kesänä. Meidän rakkautemme kietoi mustien orkideain sairaalloinen tuoksu. Vasta silloin minä opin tuntemaan ruhtinattaren suunnattoman aistillisuuden. Minä suorastaan pelkäsin hänen pohjatonta intohimoaan.

Pelkäsin ja kärsin, mutta poissa en voinut pysyä hänen luotaan. Ja enin minä kärsin siitä, että aavistin, että ruhtinatar kerran kuitenkin kyllästyisi minuun, jättäisi minut.

Muutamana elokuun päivänä siihen aikaan, jolloin yöt alkavat pimentyä, puhkesi ukkosilma. Raskaat, sinimustat pilvet iskivät kirkkaita salamoita aivan palatsin yläpuolella ja jyrinä löi korvamme lukkoon. Kun raskaat pisarat rapisivat kattoon, kuuli ruhtinatar ulvontaa kuistikon oven takaa. Kun ovi aukaistiin, syöksyi musta koira sisään märkänä, takkuisena ja silmät palaen.

Sen äkillisessä ilmestymisessä ja koko olemuksessa oli jotain saatanallista. Ruhtinatar vapisi kauhusta eikä voinut puhua sanaakaan.

Me istuimme useita tunteja mitään puhumatta. Koira makasi uunin kupeella katsellen meitä palavilla silmillään, joista olemukseeni virtasi salaperäistä kauhua. Illalla se hävisi jälleen ulos jättäen jälkeensä ahdistavan tunnelman.

Sitten sattui pieni sivutapaus, joka varmaan pelasti henkeni. Ilta alkoi jo pimetä, kun muuan palvelija pyysi lainaksi vahvaa sadetakkiani, koska ulkona satoi vielä rankasti. Hänellä oli jotain asiaan kylään.

Annoin hänelle takkini ja hän lähti. Tuskin oli kulunut viittätoista minuuttia, kun hän palasi kasvot liidunvalkoisina. Ja hänen rikkirevitystä olkapäästään juoksi verta kuistin lattialle. Hänen sekavasta, kauhistuneesta puheestaan kävi selville, että kun hän rankkasateessa oli ehtinyt ulkohuonerakennusten kohdalle, oli jostain pimennosta hyökännyt esille tumma haamu. Hän oli nähnyt vain hämärästi ilkeät, vihreinä palavat silmät. Haamu oli tavoittanut hänen kurkkuaan, mutta hän oli saanut väistetyksi niin, että se puri vain olkapäähän. Sitten oli varjo hävinnyt ja mies oli juossut takaisin taloon.

Palvelija oli kauheasti säikähtänyt. Ruhtinatar sitoi itse hänen haavansa. Kun veri oli pesty siitä pois, näimme me, että olkapäässä oli kaksi riviä terävien hampaiden jälkiä. Ruhtinatar kuiskasi minulle kauhun rumentamin kasvoin:

'Se oli koira! Hän etsii sinua. Palvelijalla oli sinun päällystakkisi ja koira tunsi sen...'

En pelännyt kovin paljon, mutta mieltäni ahdisti kammo ajatellessani, kuinka koira, jonka piti olla kaukana etelä-Venäjällä, oli joutunut tänne takaisin.

Sinä yönä oli meidän rakkautemme polttavampi kuin milloinkaan ennen. Salaperäinen kammo ahdisti meitä ja me koetimme tuhota sen intohimon liekkeihin. Ruhtinattaren huulet olivat kuumat ja hänen ruumiinsa poltti ihoani vasten. Mutta hänen silmänsä katsoivat minun ohitseni ja minä tunsin, että hänen sielunsa oli kaukana minun luotani.

Kun minun täytyi lähteä, antoi ruhtinatar käteeni kauniin pistolin, jonka kahva oli jalokivin koristettu, ja sanoi:

'Pidä tuo taskussasi, jos sattuisi niin. Se on ladattu ja varma ase.'

Hyppäsin alas ikkunasta ja mieltäni painoi raskas aavistus. Mutta en nähnyt mitään kotimatkalla.

Kun heittäydyin vuoteelleni, tunsin itseni jollain tavoin pettyneeksi. Mutta pistolin asetin pielukseni alle käden ulottuville.

Kello oli aamulla yli kymmenen, kun emännöitsijäni herätti minut ja kertoi kauhistunein ilmein, että ruhtinatar oli yöllä kuollut.

En tiedä, kuinka sain vaatteet ylleni, mutta hetken kuluttua olin jo maantiellä juoksemassa palatsia kohti. Vastaani tuleva ämmä väistyi siunaten tiepuoleen, sillä silmäni tuijottivat hurjina ja tukkani törrötti kampaamattomana.

Kuisti oli täynnä väkeä, vieraita ja kyläläisiä. Kukaan ei estänyt minua, kun juoksin portaita ylös. Meidän suhteestamme oli paljon juoruttu.

Hän makasi makuuhuoneen punaisella divaanilla ja himmeän amppelin liekki lepatti sammumaisillaan, sillä öljy oli lopussa. Kaihtimet oli nostettu ylös. Aamun kalpea valo valaisi huoneen punaisia ja mustia värejä. Hän makasi divaanilla melkein poikittain, toinen jalka koskien lattiaa; pää riippui divaanin reunan yli. Silmät olivat suljettuina ja pitkien silmäripsien varjot näkyivät selvinä sinertävillä silmäluomilla. Ja valkeassa kaulassa näkyivät terävien hampaiden jäljet. Niistä juossut veri kulki mutkaisina juovina valkeata ihoa pitkin pienen korvan kohdalle, mistä sitä oli tippunut lattialle. Ohut yöpuku ei kätkenyt vartalon ihanuutta. Minä nyyhkytin katsellessani hyytyneitä veriläikkiä punaisella matolla.

Mutta hänen kasvojensa ilme oli selittämätön. Veripunainen suu oli vielä vääntynyt hymyyn ja ilmeessä oli sekaantuneena korkein hurmio ja rajaton kauhu kuvaamattomaksi yhdistelmäksi.

Kun astuin jälleen alakertaan, olin kylmä ja tyyni. Nimismies kääntyi kiihkeästi puoleeni:

'Se täytyy saada kiinni, ennenkuin se saa aikaan enemmän vahinkoa. Eilenhän se jo oli purrut yhtä palvelijaa. On parasta tutkia puutarha. Onko teillä asetta?'

Lähdimme pihalle, missä nimismies kokosi palvelijat, ja aloimme ketjussa kulkea puutarhan halki. Palvelijat, jotka olivat siepanneet asekokoelmasta pyssyjä ja miekkoja, olivat peloissaan ja kulkivat hitaasti. Nimismies heilutti revolveriaan ja huusi ja kiroili heille. Minä olin kylmä ja tyyni. Tuntui siltä kuin olisivat ajatukseni pysähtyneet ja jähmettyneet. Näin auringonpaisteessa kylpevän talon, koristepensaat, värikkäät orkideat pitkän ruohon keskellä ja hitaasti eteenpäin kulkevan, hoilaavan miesrivin. Mutta kuva juuttui liikkumattomaksi tajuntaani enkä osannut tehdä siitä mitään päätelmää.

Olimme ehtineet puutarhan päähän, kun yht'äkkiä kuulin miesten kiljuvan aivan kuin henkensä hädässä: 'Nyt se tulee!'

Jonkun pensaan takaa oli hypähtänyt suunnattoman suuri koira. Se oli mustempi kuin koskaan ennen ja sen silmät iskivät vihreitä salamoita. Muista välittämättä se juoksi minua kohti ääntäkään päästämättä. Sen suupielistä tippui vihreänkeltaista vaahtoa ja sen kuono oli vielä veressä.

Vaistomaisesti tavoittelin minä taskuani ja huomasin, ettei pistoli ollutkaan mukana. Se oli jäänyt kotiin pielukseni alle.

Koira lähestyi nopeasti. Se oli jo parin metrin päässä minusta ja olin tuntevinani sen huohotuksen kuumana ja kosteana kaulallani. Mutta en muista ajatelleeni sillä hetkellä kerrassaan mitään.

Samassa paukahti vierelläni laukaus. Koira hypähti ulvahtaen koholle, putosi raskaasti maahan ja jäi siihen kaatuneena makaamaan. Nimismies astui savuava revolveri kädessä lähemmäksi ja lopetti maassa vielä hiukan kiemurtelevan koiran halkaisemalla sen pään puutarhurin rautaisella lapiolla. Mutta sitä ennen se ehti purra lapion syrjään rivin lovia. Ja minä näin, kuinka sen villit silmät paloivat, kun se samalla loi viimeisen, sammuvan katseen minuun. Kukaan ei puhunut mitään.

Siitä on nyt kulunut yhdeksän vuotta ja tuo ruhtinastalo on niin kauan ollut asumattomana. Ihmiset sanovat, että siellä kummittelee, että koira juoksentelee öisin huoneissa ja että ikkunoista loistaa punainen valo. Sinä näit itse jotain. Ajattele, mitä tahdot. Minä _tiedän_, että se ei ole kuollut.

Tuo koira on liittynyt minun elämääni ja se vainoaa minua eikä hellitä, ennen kuin olen kuollut. Näin tosin itse, kuinka se makasi pää halkaistuna ja silmät sammuneina palaisin puutarhassa. Mutta syksyiltoina se kiertelee taloni ympärillä ja ulvoo minua ulos. Ja minä tiedän, että minä kerran kuolen tapaturmaisesti. Siksi olenkin kertonut sinulle näistä tapauksista.»

Pankinjohtaja lopetti kertomuksensa. Oli tullut aivan pimeä. Kun lähdin pois hänen luotaan, olin näkevinäni, kuinka suuren koiran varjo vilahti pensasaidan taakse. Minun täytyi nauraa kiihtynyttä mielikuvitustani — —.

Muuttaessani pois paikkakunnalla tapasin pankinjohtajan viimeisen kerran. Kaksi vuotia myöhemmin sain kuulla, että hän oli kuollut sairaalassa vesikauhuisen koiran puremaan.

MUUMIO.

(Nuorena kuolleen egyptologin Karl-Henrik Höökin jälkeenjääneistä papereista.)

»Jo lapsena tunsin suurta vetovoimaa muinaisesineisiin ja näihin sisältyviin arvoituksiin. Osittain oli tämä taipumus perintöä isältäni, jolla oli verrattain laaja kokoelma jäännöksiä muinaisilta ajoilla, m.m. muutamia Egyptistä löydettyjä esineitä. Niiden ääressä saatoin pienenä, vielä edes ymmärtämättä niiden merkitystä, haaveilla tuntikausia. Silloin kohosi usein sieluuni vieraita mielikuvia, joilla ei ollut mitään kokemusperäisiä vaikutteita ympäristöstäni.