Part 5
Rouva Fiala istuu kyyristyneenä tuolilla ja tuijottaa kauhistuttavaan kuolemaan, joka ei tahdo tulla. Väkisin piti viimeisinä päivinä illan tultua raastaa tämä kirkuva huoneesta. Nyt ei Fiala enää pitkiin aikoihin ole ollut mikään »tapaus». Tämäkin kiihoke on menettänyt voimansa. Jokin sydänlihas on vahvempi, toinen heikompi, ja hevosluonnot ovat harvinaisia, mutteivät silti likimainkaan ihmeitä. Vaimo tuijottaa liikkumatta peitteen alaista lahoavaa läjää, joka kiihtyneesti hengittäen makaa omassa visvassaan, kenenkään häntä puhdistamatta. Mutta pieluksella lepää keltainen pää, kirkkoisän jättiläisotsa. Vaimo ei enää tunne tätä vierasta päätä. Joskus värähtää kärsivä ja koettaa liikkua. Kädet koettavat mennä pieluksen alle ja jalat liikkua peitteen alla.
Klara on astunut sisään ja alkaa pitää kivettyneelle sisarelle tuomiosaarnaa: hänen pitäisi nyt vihdoin mennä kotiin, istuminen ja katseleminen ei mitään hyödytä. Joka kolmen minuutin päästä ilmestyy Franzl ovelle. Hänen silmänsä ulkonevat päästä, ikäänkuin hänen täytyisi pakottaa itseään voidakseen katsoa isäänsä. Äkkiä, puheensa lomassa, Klara korottaa tapansa mukaan äänensä kimakaksi. Silloin näyttää kuin olento, jonka nimi on Fiala, heräisi. Suuriksi levinneet silmät tuijottavat naisiin, eivätkä ne ole enää vieraat silmät. Ruumis nousee pystyyn vuoteessa, ja mahdottomalla voimanponnistuksella tulevat harmaakarvaiset kepit esille peitteen alta ja koettavat sankarillisesti saavuttaa lattian. Ja nyt, työntäen kurkustaan voitonhuudon, seisoo pystyyn nousseena paikallaan hurja jättiläinen, joka kohottaa hämähäkin kaltaisia käsivarsiaan kuin iskuun. Tömisevä askel luonnistuu vielä, sitten lyyhistyy olento kokoon, luuläjä.
Tässä loppuu kertomus pikkuporvari Karl Fialan kuolemasta. Kaksi päivää maalinsa ohi hän oli ehtinyt kuin hyvä juoksija. Sillä nyt oli jo seitsemäs tammikuuta. Viipymättä toimittivat hoitajat, sittenkun oli kiireesti todettu kuolema, ruumiin siihen paikkaan, johon se kuului, kuin saastan, joka on liian kauan ollut tiellä.
Kun leski ei enää nähnyt vieraita kasvoja, voi hän onnekseen taas itkeä. Kuolinvuode oli nyt tyhjä. Klara, joka niin usein oli huomannut, että kärsivän käsi etsi jotakin pieluksen alta, ja joka, ellei uni häntä uskotellut, oli näkevinään kerran kultarahan pistävän esiin, astui nyt, itkeä hyrskien, kuin sattumalta vuoteen luo. Ääneen valittaen ja tuskasta värisevin sormin hän alkoi silitellä tyhjää pielusta. Silloin hän äkkiä tunsi etsiviin niveliinsä tartuttavan rautaisin kourin. Hän kuohahti: »Sinä kirottu poika! Enhän tahdo sinulta mitään ottaa! Marinka! Ole varuillasi!»
Franzl kohotti äänettömänä pielusta ja pisti molemmat arvottomat esineet taskuunsa. Ne olivat tyhjä kalenterilehtiö ja tietymättömiin kadonneen univormun tahrainen kaluna.