Part 6

— Minä ymmärrän, mitä tarkotatte, Floyd... Vastatkaa minulle suoraan! Ettekö usko voivanne kestää 24 tuntia minun seurassani jättämättä yhtiötä.

— Uskon.

— Uskotteko?

— Uskon, olen vallan varma, että viihdyn seurassanne paljoa kauemmin kuin minulla koskaan on tilaisuutta siihen, Ralph Stanton. Me olemme tiellä tässä, vai miten?

Hän oli hetkisen näyttänyt aivan Jessicalta. Ja Stanton oli jälleen näkevinään tytön surulliset kasvot, tämän kumartuessa käsityönsä yli ja kuulevinansa hänen vastauksensa "usein", kun hän oli kysynyt, eikö hänestä tuntunut yksinäiseltä. He eivät siis olleetkaan tarpeeksi toisilleen, nämä kaksoiset? He sallisivat ehkä kolmannen liittyä heihin? Stanton veti syvään henkeänsä; voimakas aavistus jostakin selittämättömästä alkoi herätä hänessä, eikä se vaimentunut ennenkuin sinä päivänä, jolloin koko hänen maailmansa luhistui.

He kulkivat edelleen kohti hiljaista ranskalaista ravintolaa, jonka Floyd oli valinnut, ja kummankin onnistui matkalla siihen määrin saavuttaa mielensä tasapaino, että he pian olivat kiihtyneet keskusteluun kahden erilaisen nopeusmittarin ansioista, tätä keskustelua kesti sitte koko päivällisen ajan. He istuivat kauan yksinkertaisen aterian ääressä ja nauttivat suuresti toistensa seurasta. Mutta lopuksi vaipui kumpikin syviin aatoksiin, jotka Stanton vihdoin keskeytti.

— Näin, että miss Floyd oli satuttanut kätensä. Toivon että käsi on nyt parempi.

Floyd katsahti ylös hätkähtäen niin kovasti, että kaatoi vieressään olevan vesilasin.

— Mitä tarkotatte? lausui hän kiihkeästi. Mitä tarkotatte? kätensäkö?

Lasipalasten kilinä saattoi tarjoilijan kiirehtimään suin päin huoneeseen.

Mutta Floyd ei lainannut katsettakaan aikaansaamalleen hävitykselle, hän vain tuijotti Stantoniin, joka istui paikallaan kokonaan hämmästyneenä.

— Mitäkö tarkotan? Minä sanon, että sisarenne rannerengas aukeni ja riipasi häntä käsivarteen tuona teatterissa käynti-iltana, ja minä kysyin teiltä, joko hänen kätensä on parantunut. Mikä teitä vaivaa?

Floyd työnsi tuolinsa taaksepäin, antaakseen tilaa permantoa kuivaavalle tarjoilijalle.

— Te oikein säikytitte minut, huudahti hän helpotuksesta huokaisten. Minä peljästyin, että Jessica oli loukannut itsensä eikä ollut siitä kertonut minulle. Meillä on vain toisemme ja me olemme kaksoiset — luulen, että me olemme naurettavan pelkoja toisistamme. Nyt muistankin, että hänellä oli raamuke kädessään, mutta minä luulin, että kissa oli sen raapaissut.

Floyd oli edelleen kalpea ja maksoi laskunsa seuralaiseensa katsomatta.

— Hermonne ovat epäkunnossa, huomautti Stanton uteliaasti häntä tarkastellen. Luulin, että te olisitte ollut se, joka vast’ikään pidätettiin. Teidän täytyy voimistua, jos otamme osaa useampiin kilpailuihin.

— Älkää huolehtiko siitä asiasta, vastasi Floyd, joka oli jälleen voittanut iloisuutensa ja saanut väriä kasvoilleen. Minä otan mukaani vähän hajusuolaa siltä varalta, että rupean voimaan pahoin, kun te alatte ottaa vauhtia.

He pysähtyivät ravintolan ulkopuolelle, Floyd katsahti kelloaan.

Minun täytyy palata toimistoon, sanoi hän. Saanko nähdä teitä vielä ennen matkaani?

— Koska lähdette?

Kello 9 tänä iltana Grand Centralista. Me matkustamme aina paria päivää teitä aikaisemmin, kuten tiedätte.

— Siinä tapauksessa on parasta, että paiskaamme nyt kättä, sanoi Stanton.

He tekivät niin ja erosivat.

Viisi minuuttia yli 9 samana iltana lähti Chicagon juna New-Yorkista. Kymmenen minuuttia myöhemmin laskeutui käsi Floydin olalle, tämän katsellessa junan akkunasta laitakaupungin häipyviä valoja.

— Onko teillä halua haastella, tai menenkö takaisin paikalleni seuraavaan vaunuun? kysyi Stanton.

Hänen koneenkäyttäjänsä käännähti hämmästyneenä akkunasta.

— Stanton? Sekö te todella olette?

— Koska teidän täytyi matkustaa tänä iltana, en huomannut mitään syytä, miksi minäkään en olisi voinut lähteä. Minä inhoan junamatkaa; me saamme sen kestää yhdessä. Te ette ole vielä vastannut kysymykseeni.

— En tietänyt, että minun tarvitsisi sitä tehdä, hymyili Floyd.

Ja tosiaankin oli mahdotonta erehtyä. Floydin iloisista, rehellisistä kasvoista loisti selvästi tervetuloa. Stanton istuutui häntä vastapäätä, veti taskustaan kokoon taitetun sanomalehden ja ojensi sen hänelle.

— Oletteko nähnyt tätä? kysyi hän.

— Juorujako radalta, kysyi Floyd ottaessaan lehden.

— Oikeusuutisia, oikasi Stanton.

Hiljaisuus tuli pitkälliseksi. Kun Floyd oli lukenut lehden, kääntyi hän akkunaan päin ja istui siten kauvan. Mutta vihdoin hän kääntyi jälleen Stantoniin nyökäten hänelle.

— Niin, se merkitsee, että saan takaisin isäni tehtaan, vahvisti hän rauhallisesti. Minä olen sangen iloinen, vaikkei minulla ole siitä mitään hyötyä. Minulla ei ole pääomaa automobiilitehtaan käyttämiseen enkä tahdo myödä sitä, ennenkuin olen siihen pakotettu.

— Panisitteko sen käyntiin jälleen?

Veri virtasi Floydin poskille, ja hän katsahti toveriinsa silmät innostuksesta ja ilosta loistaen.

— Antaisin jälellä olevan elämäni, saadakseni käyttää tehdasta isäni suunnitelman mukaan yhden vuoden... vaikkapa 6 kuukautta, osottaakseni, että ne, jotka uskoivat ja luottivat isääni, eivät erehtyneet. Te ette sitä ymmärrä, ette voi sitä ymmärtää.

— Enkö? vastasi Stanton. Floyd miksi luulette, että otan osaa kilpailuihin, jos en voi ymmärtää, että vissiin päämäärään päästäkseen täytyy uskaltaa. Sanoin teille kerran, etten tahdo elää ikääni köyhänä... minä en ole siihen syntynyt. Jos voitan pari palkintoa vielä tänä ajokautena, on minulla omaisuus, joka suunnilleen vastaa tehtaanne arvoa. Me olemme kumpikin varsin selvillä automobiiliteollisuudesta; olisiko teillä halua, jos kaikki käy hyvin, liittyä kumppanuuteen minun kanssani, herättääksemme jälleen henkiin — kuulut Kometziautomobiilit? Älkää vastatko nyt, vaan ajatelkaa asiaa.

— Stanton!

— Odottakaa! Meillä on hyvää aikaa. Me voimme helposti menettää kaikki, tehtaan ja kaikki tyyni.

— Minä uskallan oman osani.

— Sen teen minäkin, säesti Stanton. Sillä aikaa on parasta, että koittelette minua matkatoverina, ennenkuin otatte minut kumppanuuteenne. Muistakaa, että me ajaisimme kaksisin sangen pitkän matkan.

— Ei ole todenmukaista, että minä unohtaisin sen asian, vastasi Floyd. Muistakaa sitä samaa minusta, Stanton.

YHDEKSÄS LUKU

Jessican onni.

Kun Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja seuraavana aamuna kulki junan läpi ja näki noiden kahden syövän yhdessä aamiaista ravintolavaunussa, pysähtyi hän keskelle käytävää pahantuulinen ilme kasvoillaan. Näkemänsä oli todellakin tavatonta.

— Ei, mutta! pääsi häneltä. Ei, mutta!

Stanton katseli häntä pilkallisesti.

— Jos te joudutte riitaan Floydin kanssa, niin mistä minä täällä hankin teille toisen koneenkäyttäjän, lausui Green jyrkästi.

— All right, kuului vastaus.

Floyd istui kartan yli kumartuneena katsahtamatta ylös; hän näytti nuoremmalta ja iloisemmalta kuin tavallisesti, ja jokin tuon kiharaisen pään asennossa vahvisti, että todellakin oli all right. Mr Green kulki edelleen, jättäen heidät loppumatkaksi rauhaan.

Automobiilikilpailujen oli määrä kestää kolme päivää. Rata oli hyvässä kunnossa ja kaksi penikulmaa pitkä. Kilpailtiin useammissa luokissa ja monilla matkoilla, Merkuriusvaunu oli ilmoittautunut ainakin yhteen kilpailuun joka päivä, toisina päivinä useampiinkin.

— Eikö ainoakaan Atalanta-vaunu ota osaa kilpailuihin? ihmetteli Floyd ensimäisenä aamuna radalla.

— Ei, vakuutti Stanton.

— Silloin ei minun tarvitse polttaa josstikkuja [hyvältä tuoksuvia tikkuja, joita kiinalaiset polttavat jumalankuviensa edessä temppeleissään].

— Mitä varten?

— Suojaksemme, vastasi Floyd ryhtymättä tarkemmin selittämään, mitä tarkoitti.

Onni oli heidän matkassaan. Tällä kertaa eivät sairaus eikä tapaturmat vieneet heiltä voittoja. Stanton ajoi mainiosti ja sai useita palkintoja.

— Nyt te olette osannut oikeaan, Stanton, tunnusti muuan kuuluisa kilpailija, toivottaessaan onnea, jouduttuaan häviölle 5 penikulman matkalla. Hän ei pitänyt muista, mutta Stantonia hän ei saattanut olla ihailematta.

— Miten niin? kysyi Stanton... Te olette samalla uhkarohkea, mutta myöskin harkitun varovainen.

Niin oli todellakin asian laita. Stantonin ajo Floydin istuessa hänen vieressään oli yhtä hurjaa ja suurenmoista kuin ennenkin, mutta samalla tämä oli kaikkien mahdollisuuksien ja tapahtumien varteenottamista ja välttämistä. Miksi? Kellään ei ollut aikaa sitä arvailla.

Stanton itse alkoi käydä levottomaksi yhä kasvavasta kiintymisestään koneenkäyttäjäänsä. Hän ei ollut milloinkaan kaivannut ketään, hänelle oli ollut aina oma itsensä tarpeeksi, ja nyt hänen oli mahdoton olla ilman Floydin seuraa. Se tuntui hänestä joskus melkein orjuuttavalta; ja milloin sen kahleet liiaksi rasittivat, käyttäytyi hän vihamielisesti Floydia kohtaan.

Floyd nauroi, ja hänen naurunsa olisi riisunut kasakan aseistaan. Milloin hän ei nauranut, suuttui hän, ja he riitelivätkin keskimäärin neljästi päivässä. Joka ainoan vapaan hetken kumppanukset viettivät yhdessä, niin että heidän ystävyytensä lopuksi kävi ilmeiseksi jopa epäuskoiselle mr Greenillekin.

— Me voimme neuvotella junassa kotimatkalla tehdasliikkeestämme, lausu Stanton erotessaan koneenkäyttäjästään viimeisenä päivänä Merkurius-asemalla.

Minä luulen, että Kometiyhtiön kilpa-ajovaunuun asetetaan varalaidat kummallekin puolelle, niin että te voitte, jos päähänne taas pälkähtää ajaa nurin aitoja, kuten tänäpänä iltapäivällä, hämmästeli Floyd.

— Aitoja tai ei, niin voitimme joka tapauksessa, vastasi Stanton.

— Tietysti! Te jatkoitte ajoa vaunun etupuolella, niin että takaosan täytyi kiivetä takaisin maantielle ja seurata mukana. Minä sitä odotinkin; teillä oli liiaksi kiire, välittääksenne sellaisesta pikkuasiasta kuin aidasta.

— Te siltä näytittekin kuin olisitte sitä odottanut. Jos minulla tuollaisissa tapauksissa on liian kiire ollakseni levoton, Floyd, niin on teillä sen sijaan aikaa siihenkin. Ajatteletteko milloinkaan, kun me olemme ajamaisillamme nurin, mitä siitä todenmukaisesti olisi seurauksena?

Floyd pysähtyi ja katsoi kysyjään kirkkailla silmillänsä.

— Yhtä asiaa minä pyydän, vastasi hän totisesti. Kun ajamme nurin, ajakaamme sitte kunnollisesti. Kuolemista vastaan ei minulla ole mitään erikoista... se minun kumminkin täytyy tehdä ennemmin tai myöhemmin — mutta murskaantua ja tulla sitte parsituksi kokoon, ei kiitoksia! Siksi juuri, jälleen pilkisti hänen vastustamaton hymyilynsä esille, minä tunnen itseni niin varmaksi teidän kanssanne; teidän ajotapanne tekee kuoleman ehdottomaksi.

Se riittää, vastasi Stanton, me näemme siis jälleen toisemme.

He tapasivat toisensa junassa ja viettivät pitkät tunnit matkalla työskennellen ja jutellen. Toisten matkustajien huomio kiintyi noihin kahteen, jotka istuivat vastatusten syventyneenä milloin keskusteluun milloin väittelyyn. He täyttivät piirustuksilla ja numeroilla tyhjät kirjekotelot, juna-aikataulut vieläpä ruokalistatkin ravintolavaunussa.

Kumpikin osottautui olevansa perillä kaikissa automobiiliteollisuutta koskevissa asioissa ja Stanton eritoten suurempia teknillisiä tietoja vaativissa kysymyksissä.

— En tietänyt... ihmetteli Floyd lopuksi.

Stanton ehätti kysyjän, selittäen vähän pitämättömällä äänellä:

— Olen koneinsinööri; suoritin tutkinnon korkeakoulussa ollessani 21-vuotias; siitä on nyt 5 vuotta. Te pudotitte lyijykynänne. Mitä arvelette, jos pysähtyisimme päiväksi Buffaloon tehdastanne katsomaan.

— Oivallista, virkkoi Floyd jonkun verran vitkastellen. Puoleksi päiväksi, ei kauemmaksi. Meidän täytyy valmistautua tuohon pokaalikilpailuun.

— Sehän on vasta kolmen viikon kuluttua. Te alatte käytä yhtä varovaiseksi kun Greenikin.

— Miten surullista. Kumminkin minun täytyy olla tehtaassa, vaikka ei teidän. Puoli päivää saa riittää.

Stanton tarkasteli häntä ärtyneesti. Aina välillä luuli hän huomaavansa, että Floyd vältti liian läheistä seurustelua hänen kanssaan ja koitti pitää häntä vissin välimatkan päässä itsestänsä.

He jäivät puoleksi päiväksi Buffaloon ja ajoivat suurelle, äänettömälle rakennusryhmälle, joka ennen oli ollut Kometin tehdas.

Stantonissa heräsi omituisia tunteita, huomatessaan miten hyvin Floyd tunsi paikan; tämä veti taskustaan avainkimpun ja kykeni heti löytämään oikean avaimen jokaiseen veräjään ja oveen. Niin, tänne hän kuului... tänne, missä tämän kuoleman hiljaisuuden sijaan oli ollut vilkasta elämää ja liikettä. Heidän äänensä kaikuivat autiossa tehtaassa, ja tornin korkuisina kohosivat liikkumattomat koneet heidän ylitsensä, viilan lastujen peittämän korkean tehtaan permannon kumahdellessa heidän jalkainsa alla.

Kun he kulkivat huoneesta huoneeseen, rakennuksesta toiseen, kävi Floyd vähä vähältä yhä kalpeammaksi ja hänen selityksensä niukemmiksi. Kun he viimein ehtivät lasiovelle, jolle oli kirjoitettu "konttoori", pysähtyi Floyd äkkiä ja nojasi kättään seinää vastaan ikäänkuin tukea etsien.

— Poistukaa vähäksi aikaa, pyysi hän murtuneella äänellä. Minä tulen jälestä. En ole ollut täällä senjälkeen kuin isäni...

Stanton lähti katsomaan penikulman mittaista nyt ruohottunutta rataa, missä Edgar Floyd oli harjotellut kilpailuja varten pikku Jes viereensä sidottuna, ja missä vähän vanhempi Jes oli toiminut isänsä koneenkäyttäjänä. Seistessään siinä synkkänä lokakuun päivänä, aprikoi Stanton monia asioita ja tapahtumia.

Kun Floyd puoli tuntia myöhemmin tuli ulos, seisoi Stanton yhä paikallaan nojaten rataa ympäröivää aitaa vastaan.

— Floyd, mitä olette ajatellut sisarenne vastaisuudesta? kysyi hän ilman muuta.

Floyd pysähtyi ja tuijotti häneen pelästynyt ilme harmaissa silmissään.

— Sisareniko? toisti hän. Miksi sitä kysytte?

— Hän on täysikasvuinen nainen, hänen täytyy elää omaa elämäänsä. Te ette voi pitää häntä sisään teljettynä niinkuin nunnaa, kunnes hän huomaa tulleensa niin vanhaksi, että todellisen elämän mahdollisuudet ovat häneltä menneet.

Floyd tuijotti yhä häneen sanaakaan sanomatta; konttoorissa vietetty puolituntinen oli kalventanut hänen poskensa.

— Te, jos kukaan, tunnette minut, Jes Floyd. Te tunnette ilkeän sisuni, terävän kieleni, ja tiedätte, että minä, paraimmillanikin ollessani, olen äkäinen peto. Mutta minä luulen, että minussa on siksi paljon synnynnäistä gentlemannia, että osaan olla siivo naista kohtaan. Jos tuonnempana saisin tilaisuuden pyytää sisarenne kättä, antaisitteko te suostumuksenne? Vastatkaa minulle rehellisesti, jos ette pidä minua sellaisena, että voitte uskoa hänet minulle — se ei tule vaikuttamaan meidän ystävyyteemme.

— Te olette tavannut hänet yhden ainoan kerran, muistutti Floyd häntä. Hän sammalsi, se oli varmin merkki siitä, että hän oli kiihottunut. Stanton ei ollut kuullut hänen tekevän sitä muualla kuin kilparadalla; kun hän kuuli sen nyt täällä maaseudulla, aikaansai se hänessä samanlaisen mielenliikutuksen.

— Tiedän, tiedän, vastasi hän. Mutta minä tapaan hänet ehkä useammin, ja kun hän ei näe muita miehiä, niin rupeaa hän ehkä pitämään minusta. Ei siksi, että minussa olisi paljoa, joka tekisi minut sen arvoiseksi — ehkei hän edes tahdo nähdä minua. Minä tahtoisin vain tietää, saanko minä käydä hänen luonaan... Jos sanotte ei, niin lyömme kättä ja jätämme asian ainaiseksi.

Floyd ojensi viivytellen kapean kätensä.

— Jessica on oikeutettu onneensa, myönsi hän. Minä en aijo puuttua asioihin, jotka käyvät ymmärrykseni yli. Ja minä tahdon nähdä hänet mieluummin teidän vaimonanne kuin kenenkään muun tässä maailmassa. Se oli vain sitä, että te olette nähnyt hänet ainoastaan yhden kerran... tehän ette voi vielä tietää, tahdotteko hänet.

Stanton katsahti häneen merkitsevästi.

— Hän on teidän kaltaisenne, pääsi häneltä tahdottomasti. Harmissaan siitä, että oli näin paljastanut tunteensa, päästi hän Floydin käden. On paras, että lähdemme tiehemme, muuten myöhästymme junasta, lopetti hän kärttyisästi.

He menivät käyden ja sanaa vaihtamatta lähemmälle raitiotievaunun pysähdyspaikalle.

Aineeseen ei koskettu ennenkuin seuraavana aamuna, kun he nousivat junasta New-Yorkissa.

— Milloin tavataan? kysyi Stanton hyvästi jättäessään meluisalla asemalla. Huomennako?

— Olen poissa kaupungista kaksi viikkoa, siten on mr Green sanonut, vastasi Floyd. He tarvitsevat minua Merkuriustehtaassa, ja senjälkeen tulee varmaankin muita matkoja. Jessica jää kovin yksikseen, hän varmaankin olisi iloinen, jos käväsisitte meillä, että hän saisi puhua muidenkin kuin vanhan palvelijattaremme kanssa.

— Kiitos, vastasi Stanton yhtä tyynesti. Olkaa varovainen matkalla.

— Stanton ei ollut vielä päässyt ulos, kun Floyd hänet tavotti.

— Täällä on uutisia pokaalikilpailuista, huohotti hän, pistäessään sanomalehden Stantonin käteen. Kaksi Atalanta-vaunua kilpailee kanssamme. Teidän asianne on nyt olla varovainen.

— Floyd, odottakaa! Mitä tarkotitte. Luuletteko todellakin...

Mutta hänen koneenkäyttäjänsä väisti kysymyksen.

— Löytyy kelvottomia ihmisiä, nauroi hän. Pysykää poissa sellaisten tieltä. Hyvästi.

Hän ei ollut maininnut Valerie Carlislen nimeä, mutta Stanton ymmärsi hyvin, ketä hän oli tarkottanut.

Tuollaisen ajatuksen mahdottomuus ja luonnottomuus ei estänyt, että Stantonista olo tuntui pahalta ja epävarmalta, ja että hän tapansa mukaan peittääkseen tunteitaan kävi jyrkeäksi.

— Minulla ei ole tapana pelätä ihmisiä, olkoot sitte roistoja tai ei. Hyvästi.

— Kuten suvaitsette, vastasi Floyd omituisella äänellä. Mutta jos te _itse_ ette tahdo pitää varaanne... Noo, mitä?

— Oh, se on saman tekevä.

KYMMENES LUKU

Väliaika.

Toisena päivänä New-Yorkiin tulostaan lähti Stanton vierailulle Jessica Floydin luo. Tällä kertaa hän nousi portaita suuremmalla itseluottamuksella.

Kuten viimeinkin avasi pieni mustaan silkkipukuun puettu irlantilaismummo, hänelle oven. Taaskin oli Stanton hämmästyksestä huudahtamaisillaan, kun hän näki tytön kääntävän Floydin rehelliset kasvot itseensä ja näki hänen hymyilevän, Floydin harmailla silmillä. Edellisestä kerrasta poikkeavaa oli, ettei Jessica noussut häntä vastaanottamaan pianon äärestä vaan akkunan alla olevalta tuolilta.

— Jes on jälleen poissa, valitti hän, ojentaessaan Stantonille kätensä.

— Tulen hänen luvallaan teitä tervehtimään, vastasi Stanton.

‒ On liian aikaista tarjota teetä, sanoi tyttö puoliksi leikkiä laskien, puoliksi ujostellen. Mutta jos tahtoisitte puhella _kanssani_ puolisen tuntia, tulee kello neljän yli ja minä voin osoittaa teille vieraanvaraisuutta.

Mistä minä puhelisin kanssanne? ihmetteli Stanton. Luulen paremmin kelpaavani kuuntelemaan.

— Oh, mistä tahansa. Olettakaa, että minä olen Jes; minä pidän samoista asioista kuin hänkin, kilpailuista, tehtaista, automobiileistä.

Vaikka vuodenaika oli vielä lämmin, paloi valkea pikku takassa, jonka ääressä he vastatusten istuivat. Stanton katseli aatoksiinsa vaipuneena hymyilevää sinipukuista tyttöä.

Onko veljenne puhunut teille yhtiöstä, jonka me olemme ensi talveksi suunnitelleet, miss Floyd?

Tyttö nyökkäsi.

— Se tuottaa minulle vilpitöntä iloa.

— Mainitsiko hän teille, että minulla oli aikomus tulla teitä tervehtimään, luvan saatuani?

— Tiesikö hän siitä? kysyi hän vastaan.

Floyd oli siis pitänyt hänen salaisuutensa, vaikka hän ei ollut sitä erikoisesti pyytänyt. Lämmin ja varsin lempeä ilme kirkasti Stantonin tummia kasvoja.

— Kyllä, hän tiesi sen. Minä toivon, että olisin tavannut veljenne monta vuotta sitte; ehkä minä silloin olisin vähemmän kova ihminen, sopivampi hänen ja teidän seuraanne.

— Tekö kova!

— Eikö hän ole kertonut teille, että olen sellainen?

Innoissaan kumartui tyttö eteenpäin ja katsoi pelkäämättä suoraan hänen silmiinsä.

— Ei milloinkaan. Älkää luulko, että hän sellaista ajattelee. Kova sana... mitä se merkitsee? Ensimäinen ystävällisyys pyyhkii sen pois; minkä arvoinen on sellainen ystävä, joka ei niin paljoa ymmärrä.

Stantonin pää painui alas, katseen tuijottaessa tuleen.

— Minä olen kokenut vähän ystävällisyyttä. Syntyessäni kuoli, äitini. Kun olin kolmentoista vuotias, meni isäni uusiin naimisiin. Äitipuoleni oli hyvä nainen, jota rakastin yhtä paljon kuin isääni. Mutta kun he olivat toista vuotta olleet naimisissa, pillastuivat hevoset, — he ajelivat usein, — ja vaunut suistuivat muutamalta penkereeltä alas. He kuolivat kumpikin parin minuutin väliajalla sairashuoneeseen vietäessä. Sanoinko minä, että isäni oli rikas? Se hän oli. Hän oli vuotta aikaisemmin testamentannut kaiken omaisuutensa vaimollensa, sillä hän tiesi varmaan, että hän olisi vuorostaan antanut kaikki minulle. Äitipuoleni oli isääni paljoa nuorempi ja todenmukaisesti olisi elänyt häntä kauvemmin sekä oli täysin luotettava. Mutta äitipuoleni ei taas ollut tehnyt testamenttiaan, ehkä hän oli lykännyt sen tekemisen tuonnemmaksi tai unohtanut, arvelen. Kun isäni kuoli 5 minuuttia ennen äitipuoltani, siirtyi koko omaisuus tälle; kun hän kuoli ilman testamenttia, meni kaikki lain mukaan äitipuolen sukulaisille. Minut jätettiin osatta ja oikeudetta.

— Mutta omaisuushan kuului teille, oikeuden mukaan?

Äitipuolenne sukulaiset eivät tietenkään ottaneet sitä vastaan?

— He ottivat joka pennin, miss Floyd. Ja 15 vuoden vanhana minut lähetettiin maailmalle orpona ja osatonna. He eivät minusta välittäneet, olinhan muka kylliksi vanha hankkimaan itse elatukseni. Eräs heistä tarjoutui hankkimaan minulle konttooripojan paikan.

— Oh! Te...

— Minä... elin, vastasi hän katkerasti. En pyytänyt heiltä mitään. Arvoesineet, jotka kuuluivat minulle, möin ensi hätään; sitte tartuin työhön. Isäni oli toivonut, että minusta tulisi koneinsinööri, ja minä päätin toteuttaa hänen aikomuksensa. Minulla oli rautainen terveys, kuusi vuotta työskentelin 20-tuntia vuorokaudessa, kunnes olin suorittanut korkeakoulun tutkinnon. Noina kuutena vuotena en ollut milloinkaan väsynyt, mutta usein nälkäinen. Ainoana lohdutuksenani oli kävellä joka ilta kadulla, missä vanha kotini oli, ja katsella sitä. Näin ihmisten, jotka olivat minulta kaiken riistäneet, kulkevan kylläisinä ja hyvin puettuina, näin heidän vaunujensa ja palvelijoittensa menevän ja tulevan. Minä katselin ja katselin ja tulin siihen lopputulokseen, että tässä elämässä oli vain yhtä, jolla oli arvoa.

Tyttö vavahti, kun hän katsahti Stantonin lujapiirteisiin kasvoihin, joiden ilmeestä kuvastui säälimätöntä voimaa.

— Te aijoitte rangaista heitä? sanoi hän.

— Kostaako? En, se ei olisi maksanut vaivaa. En tahdo kieltää, että poikana sitäkin haudoin mielessäni; mieheksi tultuani olin kylliksi käytännöllinen haaskatakseni aikaani mokomaan. Päämääräni oli raha. Taitavana automobiilin ohjaajana huomasin nopeammin voivani ansaita itselleni omaisuuden, jolla pääsisin alkuun. Jos menetin henkeni, hyvä niinkin; sekin olisi köyhyyttä parempi. Kuusi vuotta olin köyhä, ikääni en sitä tahdo olla.

— Ette, te ette tule olemaankaan, vakuutti tyttö matalalla ja liikutetulla äänellä. Te olette syntynyt taivuttamaan kohtalon onneksenne, hyvällä taikka pahalla.

— Kohtalo taivutti minut, johdattaessaan veljenne polulleni, oikasi hän. Minulla ei ole ollut ennen milloinkaan ystävää, en ole sellaisesta välittänyt... Hän puisti kärsimättömästi päätänsä. Miksi ikävystytän teitä tällä vanhalla tarinalla? Antakaa anteeksi; aijoin vain sanoa, että se ehkä jonkun verran tekee tuiman luonteen ymmärrettäväksi. Kello on yli neljä ja minulle on luvattu teetä.

— Jessica nousi ylös, mennäkseen pienen teepöydän luo, mutta pysähtyi hetkiseksi.

— Jes kertoi minulle kerran, että hän oli ollut siksi nenäkäs sanoakseen, että hänen ohjaajallaan oli paras luonne ja pahin sisu, mitä hän milloinkaan oli tavannut. Luulen, että jos hän nyt olisi täällä, pyytäisi hän anteeksi viimeistä osaa.

‒ Ehkä hän peruuttaa vielä ensi osankin, varotti Stanton kevyesti, vaikka liikutettuna.

Kun tyttö pyysi häntä tulemaan ottamaan kuppinsa, katsahti Stanton ensin ruskeaan juomaan ja sitte iloisella hämmästyksellä emäntäänsä.

Niin, nauroi tyttö punastuen.

Kolme palasta sokeria kuppiin. Jes jutteli minulle, että aina kun hän oli teidän kanssanne ulkona, joitte te paksua ja makeata suklaata. Minä luulin, että vain tytöt pitävät makeasta.

— Ja annatteko te kaikille ihmisille sitä, mistä he pitävät? kysyi Stanton huvitettuna ja omituisen tyytyväisenä.