Part 5

Emme tosin ole koskaan väittäneet omaavamme ehdotonta ja tyhjentävää tietoa tosiolevaisesta, vaan päinvastoin täysin älynneet, että on mahdoton omistaa ehdotonta tietoa tosiolevaisesta. Sillä niin pian kuin tiedän, on minulla _mielle;_ mutta juuri siksi että tämä on minun mielteeni, ei se saata olla identinen tiedetyn kanssa, vaan tekemällä tämän itseolosta olon toisen tajuttavana tulkitsee se sen aivan uudessa muodossa; sitä on siis aina pidettävä tosiolevaisen _ilmiönä_. Tiedoitsevalla tajunnalla, olkoon se minkälaatuinen tahansa, voi senvuoksi esiintyä ainoastaan ilmiöitä. Tämä ei kokonaan muutu siinäkään tapauksessa, että tiedetty on omaa olentoani, sillä sikäli kuin tämä lankeaa _tiedoitsevan_ tajuntani piiriin, on se vain olemukseni heijastusta, siitä itsestään poikkeavaa, siis jo jossakin määrin ilmiötä; sikäli kuin minä taas välittömästi olen tätä omaa olemustani, en minä ole tiedoitseva. Sillä toisessa kirjassa on riittävästi todistettu, että tieto on vain toisasteinen olentomme ominaisuus, joka johtuu sen eläimellisestä luonnosta. Tarkkaan ottaen tunnemme siis tahtommekin ainoastaan ilmiönä eikä sellaisena kuin se ehdottomasti, itsessään lienee. Mutta juuri tässä mainitussa toisessa kirjassa, samoinkuin myös kirjoituksessa luonnossa ilmenevästä tahdosta, on laajasti esitetty ja osoitettu, että jos me tunkeutuaksemme olioiden sisäiseen olemukseen jätämme sikseen sen, mikä on annettu vain välillisesti ja ulkoapäin, ja kiinnitämme huomion siihen ainoaan ilmiöön, jonka olemuksesta meillä on välitön sisäinen tajunta, niin me aivan ehdottomasti havaitsemme viimeiseksi todellisuuden ytimeksi tahdon. Tässä me siis sikäli tunnemme olion itsessään, kuin se ei enää ilmene paikallisuuden, vaan ainoastaan ajan muodossa, siis kuitenkin vain välittömimmässä ilmenemyksessään ja sillä rajoituksella, että tämä meidän tietomme siitä ei vielä ole vallan tyhjentävä ja aivan vastaava. Täkäli me siis säilytämme käsityksen, että tahto on tosiolevainen.

Sensijaan on lakkaamisen käsite sovitettavissa ihmiseen ajallisena ilmiönä, ja kokemustieto esittää peittelemättä kuoleman tämän ajallisen elämän lopuksi. Ihmisen loppu on yhtä todellinen kuin sen alku oli, ja samassa merkityksessä kuin meitä ei ennen syntymää ollut, ei meitä kuoleman jälkeen tule olemaan. Kuitenkaan ei kuolema voi poistaa sen enempää kuin mitä syntymä on antanut; siis ei sitä, minkä kautta syntymä ensinnä kävi mahdolliseksi. Tässä merkityksessä on _natus_ ja _denatus_ -- syntynyt ja syntymätön -- kaunis lausetapa. Mutta nyt esittää kaikki kokemustieto pelkkiä ilmiöitä; ainoastaan nämä ovat senvuoksi syntymisen ja häviämisen ajallisten tapahtumain alaisia, mutta ei niissä ilmenevä tosiolevaisuus. Tämän piirissä ei ole aivotoiminnan aikaansaamaa syntymisen ja häviämisen vastakohtaa ollenkaan -- se on täällä kadottanut kaiken merkityksensä. Tosiolevaiseen ei siis ensinkään koske ajallisen ilmiön ajallinen loppu, vaan sen olemassaolo on aina sitä laatua, että alun, lopun ja jatkumisen käsitteet ovat siihen soveltumattomat. Mutta tämä tosiolevainen on -- mikäli voimme sitä itsellemme selvittää -- jokaisessa ilmenevässä olennossa hänen tahtonsa: siis myöskin ihmisessä. Tajunta puolestaan on tiedoitsemista; kuten riittävästi on osoitettu, kuuluu taasen tämä aivotyönä, siis eliön toimintana, pelkkään ilmiöön ja loppuu senvuoksi tämän mukana. Tahto yksin, jonka teos tai pikemmin kuvastus ruumis oli, on häviämätön. Jyrkkä eron teko tahdon ja tiedon välillä ynnä edellisen etusija -- mikä on minun filosofiani perusoppi -- on senvuoksi ainoa avain ristiriitaan, joka niin monella tavoin näyttäiksen ja esiintyy jokaisessa, jopa vallan alkeellisessakin tajunnassa yhä uudestaan, -- että nimittäin kuolema on meidän loppumme, ja kuitenkin meidän täytyy olla ikuisia ja häviämättömiä, -- siis _Spinozan_ lauseeseen _sentimus experimurque nos aeternos esse_.

Kaikki filosofit ovat erehtyneet siinä, että he näkevät ihmisen metafyysillisen, häviämättömän, ikuisen olentopuolen hänen _intellektissään_ eli ymmärryksessään; se piilee yksinomaan _tahdossa_, joka tykkänään eroaa edellisestä ja yksin on alkuperäinen. Intellekti on, kuten toisessa kirjassa on mitä perusteellisimmin osoitettu, toisasteinen ilmiö, ja sen edellytyksenä ovat aivot; senvuoksi se alkaa ja loppuu samalla kuin nämä. Tahto yksinään on ilman edellytyksiä, koko ilmiön ydin; sen vuoksi se on vapaa tämän muodoista, joihin myös aika kuuluu, siis samalla häviämätön. Senmukaan siis kuolemassa tosin häviää tajunta, mutta ei se, mikä tajunnan tuotti ja sitä ylläpiti; elämä sammuu, mutta ei sen keralla elämän perusvoima, joka edellisessä ilmeni. Senvuoksi puhuu siis jokaiselle varma tunne, että hänessä on jotakin ehdottoman katoamatonta ja hävittämätöntä. Sekin, että meillä on kaukaisimmalta ajalta, ensi lapsuudesta, tuoreita ja eloisia muistoja, todistaa, että kaikki meissä ei liiku ajan kera yhä eteenpäin, jotakin säilyy vanhenematta ja muuttumatta. Mutta mitä tämä katoamaton olisi, sitä ei osattu itselle selvittää. Tajunta se ei ole yhtä vähän kuin ruumiskaan, josta tajunta ilmeisesti on riippuvainen. Pikemmin se on se, mistä tajunta ynnä ruumis riippuu. Mutta sepä juuri, langetessaan tajunnan piiriin, esittäytyy _tahtona_. Tosin emme saa siitä sen läheisempää tietoa kuin tämä sen välittömin ilmenemys on, koska emme voi päästä tajunnan ulkopuolelle. Senvuoksi on mahdoton vastata kysymykseen, mitä mainittu olevainen mahtanee olla, mikäli se _ei_ lankea tajunnan piiriin, s.o. mitä se on ehdottomasti itsekseen.

Ilmiössä ja havainnonmuotojen, ajan ja paikan, yksilöistymyksen perustan, kautta näyttää siltä, että ihmisyksilö häviää, mutta ihmissuku sensijaan alituisesti säilyy ja elää. Mutta tosiolevaisuudessa, joka on näistä muodoista vapaa, häviää myös koko ero yksilön ja suvun välillä, ja molemmat ovat välittömästi yhtä. Koko elämäntahto on yksilössä kuten se on suvussa, ja senvuoksi on suvun jatkuminen pelkästään kuva yksilön hävittämättömyydestä.

Kun siis tämä äärettömän tärkeä älyämys, ettei kuolema voi meidän tosiolemustamme hävittää, kokonaan perustuu eron tekoon ilmiön ja tosiolevaisen välillä, tahdon nyt mitä kirkkaimmin valaista juuri tätä eroa, selvittämällä sitä kuoleman vastakohdan, siis elollisten olentojen syntymän, s.o. _siitoksen_ avulla. Sillä tämä tapahtuma -- yhtä salaperäinen kuin kuolema -- tuo välittömimmällä tavalla havaittavaksemme ilmiön ja tosiolevaisen vastakohdan, maailman mielteenä ja maailman tahtona, ynnä kumpaakin vallitsevain lakien täydellisen erilaatuisuuden.

Siitostoimi näyttäytyy nimittäin kaksinaisessa muodossa: ensinnäkin itsetajunnassa, jonka ainoa esine, kuten usein olen osoittanut, on tahto kaikkine virikkeineen; ja toiseksi muihin olioihin kohdistuvassa tietoisuudessamme, s.o. mielteen maailmassa, eli olioiden kokemuksellisessa todellisuudessa. Nyt esiintyy mainittu toimitus tahtopuolelta, siis sisäisesti, itsekohtaisesti, itsetajunnan kannalta katsoen välittömimpänä ja täydellisimpänä tahdon tyydytyksenä, s.o. hekumana. Miellepuolelta sensijaan, siis ulkokohtaisesti katsoen, muihin oliohin kohdistuvassa tietoisuudessamme, on juuri tämä toimitus mitä taitehikkaimman kudoksen alku, sanomattoman monimutkaisen animaalisen eliön perustus, joka senjälkeen tarvitsee enää vain kehitystä, astuakseen meidän hämmästyneiden silmäimme nähtäväksi. Tämä eliö, jonka äärettömän monimutkaisuuden ja täydellisyyden vain se tuntee, joka on anatomiaa tutkinut, ei miellepuolelta katsoen ole muuten ymmärrettävissä eikä ajateltavissa kuin järjestelmänä, joka on suunniteltu mitä johdonmukaisimmalla sommittelukyvyllä ja suoritettu ylenpalttisen taidokkaasti ja tarkoin, mitä syvällisimmän harkinnan vaivaloisimpana teoksena. Mutta tahtopuolelta, itsetajunnan kautta, me tunnemme sen toimituksen tuottamaksi, joka on kaiken harkinnan suora vastakohta, sokean väkivaltaisen viettymyksen, ylenpalttisen hekumallisen tunteen aikaansaamaksi. Tämä vastakohta vastaa tarkalleen ylläesitettyä ääretöntä vastakkaisuutta luonnon välinpitämättömyyden ja sen teoksien äärettömän taidokkuuden välillä -- että se synnyttää luomuksensa niin täydellisen helposti ja antaa ne rajattoman huolettomasti tuholle alttiiksi, ja että näillä teoksilla on niin arvaamattoman taidokas ja harkittu rakenne, josta päättäen niitä olisi äärettömän vaikea valmistaa ja niiden säilymistä senvuoksi pitäisi kaikella mahdollisella huolella valvoa. Sensijaan me näemme päinvastaista.

Kun me siis tällä kylläkin epätavallisella tutkistelulla olemme mitä räikeimmin asettaneet rinnakkain maailman molemmat erilaatuiset puolet ja käsittäneet ne ikäänkuin _samaan_ kouraan -- niin täytyy meidän nyt kiinnittää niihin huomiomme, vakuuttautuaksemme ilmiön eli miellemaailman lakien täydellisestä pätemättömyydestä tahdon eli tosiolevaisen maailmassa. Silloin on meille käyvä käsitettävämmäksi, että sillä välin kun miellepuolella -- siis -- ilmiömaailmassa näyttäiksen milloin tyhjästä syntymistä, milloin syntyneen täydellistä tuhoutumista, toiselta puolen katsoen eli itsessään esiintyy olevaista, johon syntymisen ja häviämisen käsitteitä ei voi järjellisesti ensinkään sovittaa. Sillä me olemme juur'ikään, laskeutuessamme siihen peruskohtaan saakka, missä ilmiö ja tosioleva itsetajunnan välityksellä kohtaavat toisensa, ikäänkuin kouraantuntuvasti käsittäneet, ettei niitä ensinkään saata toisiinsa verrata, ja toisen koko olon laatu, ynnä kaikki tämän olon peruslait, on toisessa mitätön ja vähemmän kuin mitätön. -- Minä uskon, että tätä viimeistä tutkistelemustani vain harvat ovat oikein ymmärtäneet, ja että se kaikkien mielestä, jotka eivät ole sitä ymmärtäneet, tuntuu vastenmieliseltä, jopa kenties loukkaavalta. Tällainen syy ei kuitenkaan koskaan johda minua jättämään pois mitään, mikä on omansa valaisemaan perusaatostani. --

Tämän luvun alussa olen selvitellyt, että suuri kiintymys elämään, tai pikemmin kuoleman pelko, ei suinkaan johdu tiedosta, missä tapauksessa se olisi elämän arvon havaitsemisen tulos, vaan että tällä kuolemanpelolla on juurensa välittömästi _tahdossa,_ jonka alkuperäisestä olemuksesta se puhkeaa esiin -- olemuksesta, joka on tietoa vailla ja senvuoksi sokea. Niinkuin meidät houkuttaa elämään hekuman aivan petollinen pyyde, niin pidättää meidät siinä aivan yhtä petollinen kuoleman pelko. Molemmat puhkeavat esiin tahdosta, joka on itsessään tiedoton. Jos ihminen päinvastoin olisi pelkästään _tiedoitseva_ olento, täytyisi kuoleman olla hänelle ei ainoastaan yhdentekevä, vaan suorastaan tervetullut. Nyt opettaa meitä tähänastinen tarkastelumme, että kuolema kohtaa vain _tiedoitsevaa_ tajuntaa, kun sensijaan tahto, sikäli kuin se on tosiolevainen, joka on jokaisen yksilöllisen ilmiön perustuksena, on vapaa kaikesta, mikä johtuu aikamääräyksistä, siis myös katoamaton. Sen pyrkimys olemassaoloon ja ilmenemiseen, mistä maailma johtuu, täyttyy alituisesti, sillä maailma saattelee sitä kuin ruumista varjonsa, koska se on vain tahdon näkyväiseksi tullut olemus.

Se että tahto meissä kuitenkin pelkää kuolemaa, johtuu siitä, että tällöin tieto esittää sille sen olemuksen vain yksilöllisessä ilmiössä, mistä tahto joutuu harhaluulon valtaan, että se tämän ilmiön mukana tuhoutuu, suunnilleen niinkuin kuvani näyttää tuhoutuvan kuvastimen mukana, kun tämä pirstautuu. Kun tällainen tuhoutuminen on vastoin tahdon alkuperäistä olemusta, joka on sokeata pyydettä olemassaoloon, täyttää se sen kammolla. Tästä seuraa nyt, että se meissä, mikä yksin pystyy kuolemaa pelkäämään ja sitä myös yksin pelkää, tahto, jää kuoleman koskemattomaksi. Se taas, mitä kuolema kohtaa ja mikä todella häviää, ei luonteensa mukaisesti pysty tuntemaan mitään pelkoa eikä ylimalkaan mitään tahtomista tai mielenliikutusta, jonka vuoksi sille oleminen ja olemattomuus ovat yhdentekeviä. Tämä olentomme puoli on tiedon subjekti, intellekti, joka on olemassa vain suhteessaan miellemaailmaan, s.o. ulkokohtaiseen todellisuuteen, minkä vastike eli korrelaatti se on ja minkä oleminen pohjaltaan on samaa kuin sen oma. Joskaan siis yksilöllinen tajunta ei säily kuoleman yli, säilyy kuitenkin se mikä yksinään sitä vastaan tarraa: tahto. Tästä saa selityksensä se ristiriita, että filosofit aina ovat tiedon näkökannalta oivallisin perustein todistaneet, ettei kuolema ole mikään onnettomuus; ja kuitenkin kuolemanpelko silti jää ennalleen, koska se ei ole lähtöisin tiedosta, vaan yksinään tahdosta. Siitä juuri, että vain tahto, mutta ei ymmärrys, on hävittämätön, johtuu sekin, että kaikki uskonnot ja filosofiat myöntävät vain tahdon eli sydämen hyveille palkinnon iäisyydessä, mutta ei ymmärryksen eli pään hyveille.

Ylläolevan valaisuksi vielä seuraava.

Tahto, jota meidän tosiolemuksemme on, on yksinkertainen luonnoltaan: se tahtoo vain eikä tiedä. Tiedon subjekti sensijaan on toisasteinen, tahdon esineistymyksestä eli objektivatiosta johtuva ilmiö; se on tuntohermoston kokoova kohta, ikäänkuin polttopiste, jossa kaikkien aivo-osien toiminnansäteet yhtyvät. Sen täytyy senvuoksi aivojen mukana tuhoutua. Itsetajunnassa se, yksin tietävänä, suhtautuu katsojana tahtoon ja tuntee tämän -- vaikka itse on siitä vesonut -- kuitenkin itsestään eroavaksi, vieraaksi; senvuoksi se tunteekin tahdon vain empirisesti, ajallisesti, katkonaisesti, perättäisissä virikkeissään ja toimituksissaan; se saa myös tiedon tahdon päätöksistä vasta _a posteriori_, jälkeenpäin ja usein vallan välillisesti. Tästä saa selityksensä, että oma olentomme on meille, juuri ymmärryksellemme, arvoitus, ja että yksilö pitää itseään vastasyntyneenä ja katoavaisena, vaikka sen tosiolemus on ajaton, siis ikuinen. Kuten nyt _tahto ei tiedä_, on päinvastoin ymmärrys eli tiedon subjekti yksin _tiedoitseva_, koskaan tahtomatta. Tämä on ruumiillisestikin siten osoitettavissa, että kuten on jo toisessa kirjassa mainittu, _Bichat'n_ mukaan eri mielenliikutukset välittömästi järkyttävät kaikkia eliön osia, lukuunottamatta aivoja, jotka korkeintaan välillisesti, s.o. edellisten häiriöiden vaikutuksesta, joutuvat niille alttiiksi (_De la vie et de la mort_, art. 6, § 2). Mutta tästä seuraa, että tiedon subjektilla itsessään ja sellaisenaan ei ole osanottoa tai harrastusta mitään kohtaan, vaan sille on jokaisen olion, jopa sen itsensäkin, oleminen ja olemattomuus yhdentekevä.

Miksi pitäisi tällaisen välinpitämättömän olennon olla kuolematon? Sen oleminen päättyy tahdon ajallisen ilmiön, s.o. yksilön mukana, kuten se on tämän mukana syntynytkin. Se on lyhty, joka sammutetaan, kun se on tehnyt tehtävänsä. Ymmärrys, kuten sen piiriin sisältyvä havaintomaailma, on pelkkää ilmiötä; mutta kummankaan katoavaisuus ei liikuta sitä, minkä ilmiötä ne ovat. Intellekti on keskushermoston toiminto; mutta samoinkuin muukin ruumis on tämä _tahdon_ esineistymys. Siksi perustuu ymmärrys eliön ruumiilliseen elämään; mutta tämä itse perustuu tahtoon. Elimellistä ruumista saattaa siis määrätyssä merkityksessä pitää tahdon ja intellektin välijäsenenä, vaikka se oikeastaan on vain intellektin havainnossa paikallisena esiintyvä tahto itse. Kuolema ja syntymä merkitsevät tajunnan alituista uudistumista itsessään loputtomassa ja aluttomassa tahdossa, joka yksin on ikäänkuin olemassaolon substanssi. Mutta jokainen sellainen uudistuminen tuo mukanaan uuden elämäntahdon kieltämisen mahdollisuuden. Tajunta on tiedon subjektin, voi sanoa myös: aivojen elämää, ja kuolema sen loppu. Senvuoksi on tajunta äärellinen, alati uusi, alati alusta alkava. _Tahto_ yksin säilyy, mutta se yksin säilymisestä välittääkin, sillä se on elämäntahtoa. Tiedoitseva subjekti sensijaan ei välitä mistään. Mutta minuudessa yhtyvät molemmat. -- Jokaisessa eläinoliossa on tahto kamppaillut itselleen intellektin; tämän valossa se tavoittaa tarkoituksiaan. Ohimennen sanoen saattaa kuolemanpelko osittain johtua siitäkin, että yksilöllinen tahto niin vastahakoisesti eroaa luonnon sille suomasta intellektistä, jota vailla se tietää olevansa avuton ja sokea.

Ylläolevaan soveltuu vihdoin myös jokapäiväinen siveellinen kokemus, joka opettaa meille, että tahto yksin on todellinen, kun sensijaan sen esineet, jotka edellyttävät tiedon, ovat vain ilmiöitä, vain vaahtoa ja usvaa, sen viinin kaltaista, jota Mefistofeles Auerbachin kapakassa maistaa: "Minusta tuntuu kuitenkin, kuin olisin juonut viiniä".

Kuolemankauhu johtuu suureksi osaksi siitä harhanäöstä, että nyt minä häviän, mutta maailma säilyy. Pikemminkin on vastakohta tosi: maailma häviää, mutta minuuden sisäisin ydin, tämän subjektin kannattaja ja tuottaja, jonka mielteenä näin maailma oli olemassa, säilyy. Aivojen keralla tuhoutuu intellekti ja tämän keralla ulkoinen maailma, joka on pelkkä intellektin mielle. Se että toisissa aivoissa, kuten ennenkin, elää ja leijuu samanlainen maailma, on häviävään intellektiin nähden yhdentekevää. -- Ellei siis varsinainen todellisuus piilisi _tahdossa_ ja vain _siveellinen_ olemassaolo ulottuisi kuoleman yli, niin ei intellektin ja siihen sisältyvän maailman sammuessa olioiden olemus ylimalkaan olisi mitään muuta kuin loppumaton saatto lyhyitä ja himmeitä, keskenään irrallisia unelmia, sillä tiedoton luonto jatkaa olemistaan vain tiedoitsevan ajallisena mielteenä. Maailmanhenki, joka tarkoituksettomasti uneksii useimmiten hyvin himmeitä ja raskaita unelmia, olisi silloin kaikki kaikessa.

Kun siis yksilö tuntee kuolemanpelkoa, on meillä oikeastaan se eriskummainen, jopa naurettava näytelmä nähtävänämme, että maailmojen luojan valtias, joka täyttää kaikkeuden olemuksellaan ja joka yksin kaikelle olevaiselle suo sen olemassaolon, empii ja pelkää tuhoutuvansa, vaipuvansa ikuisen tyhjyyden kuiluun, -- kun sensijaan todellisuudessa kaikki on häntä täynnä eikä ole mitään paikkaa, missä häntä ei olisi, kun oleminen ei kannattele häntä, vaan hän olemista. Ja kuitenkin tämä valtias arkailee kuolemanpelkoa kärsivässä yksilössä, sillä hän on sen yksilöistymyksen perustan aiheuttaman harhan alainen, että hänen olemisensa rajoittuu tähän nyt kuolevaan olentoon: tämä harha kuuluu siihen raskaaseen uneen, jonka lumoihin hän elämäntahtona on joutunut. Mutta kuolevalle saattaisi sanoa: "Sinä lakkaat olemasta jotakin, joksi sinun ei olisi pitänyt koskaan tulla".

Niin kauan kun mitään tämän tahdon kieltämystä ei ole esiintynyt, on se, mitä kuolemassa meistä jälelle jää, aivan toisen olemisen itu ja ydin, jossa uusi yksilö paljastuu itsellensä, niin raikkaana ja tuoreena, että se hämmästyneenä mietiskelee omaa olemistaan. Siitäpä se jalojen nuorukaisten taipumus haaveisiin ja unelmoimiseen aikana, jolloin tämä tuores taju juuri on täysin kehkeytynyt. Mitä on yksilölle uni, sitä on kuolema tahdolle tosiolemuksenamme. Se ei jaksaisi kautta äärettömyyden jatkaa samaa puuhaa ja kärsimystä, ilman tosi voittoa, jos sillä muisti ja yksilöllisyys säilyisi. Se heittää ne yltään -- tämä on Lethe, unhon virta -- ja astuu kuolon unen virkistämänä ja uudella intellektillä varustettuna uutena olentona jälleen esiin: "uusille rantamille houkuttelee uusi päivä!"

Itseään myöntävänä elämäntahtona piilee ihmisen olemisen juuri suvussa. Täten on siis kuolema toisen yksilöllisyyden menetys ja toisen vastaanotto, siis yksilöllisyyden muutos oman tahdon yksinomaisen johdon alaisena. Sillä tässä yksinään piilee se ikuinen voima, joka saattoi tuottaa yksilön olemassaolon minuuksineen, mutta ei kuitenkaan luonteensa mukaisesti voi säilyttää häntä siinä. Sillä kuolema on se epäys, minkä jokaisen olion olemus (_essentia_) saa vaatiessaan olemassaoloa (_existentia_), sen vastakohdan ilmeneminen, mikä jokaisessa yksilöllisessä olemassaolossa asustaa: "sillä kaikki, mikä syntyy, ansaitsee joutua perikatoon". Kuitenkin on samalle voimalle, siis tahdolle, tarjona lukematon määrä juuri tällaisia olemisia minuuksineen, jotka taas puolestaan ovat yhtä mitättömiä ja katoavaisia. Kun nyt jokaisella minuudella on oma erikoinen tajuntansa, ei tähän katsoen ole mitään eroa niiden äärettömän suuren lukumäärän ja yhden ainoan välillä. Tältä kannalta katsoen ei minusta näytä satunnaiselta, että _aioon_, iäisyys kreikankielellä, yhtaikaa merkitsee yksityistä elämänikää ja ääretöntä aikaa; tästä saattaa näet, joskin epäselvästi, huomata, että molemmat itsessään ja pohjaltaan ovat samaa. Täten ei oikeastaan ole mitään eroa sillä, olisinko olemassa vain oman elinikäni vaiko äärettömän ajan.

Tosin emme voi muodostaa itsellemme täyttä käsitystä kaikesta tästä ilman aikakäsitteitä; kuitenkin pitäisi jättää nämä syrjään silloin kun on kysymyksessä tosiolevaisuus. Mutta ymmärryksemme muuttumattomiin rajoituksiin kuuluu, ettei se koskaan saata täysin vapautua tästä kaikkien mielteittensä ensimäisestä ja alkuperäisimmästä muodosta voidakseen sitten työskennellä sitä ilman. Täten me tässä tosin johdumme eräänlaiseen metempsykoosiin, oppiin sielunvaelluksesta, kuitenkin tehden sen merkitsevän eron, ettei tämä koske koko psyykeä, nimittäin ei tiedoitsevaa olentoa, vaan tahtoa yksinään. Tällä tavoin monet sielunvaellusoppiin liittyvät mahdottomuudet poistuvat. Edelleen on meille selvillä, että ajan havaintomuotoa käytetään tässä vain mukautumisena ymmärryksemme rajoitukseen, jota ei voi välttää. Jos me nyt vielä otamme avuksi sen eräässä seuraavassa luvussa selviteltävän tosiseikan, että luonne, s.o. tahto, periytyy isältä, ymmärrys sensijaan äidiltä, niin soveltuu varsin hyvin käsitykseemme, että ihmisen itsessään yksilöllinen tahto kuolemassa erkanee ymmärryksestä, jonka se siitoksessa äidiltä sai, ja että se tällöin muuttuneen luonteensa mukaisesti, noudattaen maailman, tämän kanssa sopusoinnussa olevaa, läpeensä välttämätöntä kulkua, uudessa siitoksessa saa uuden ymmärryksen, jonka kera se muodostaa uuden olennon, millä ei ole mitään muistoa aikaisemmasta olemisestaan. Sillä ymmärrys, jolla yksin on muistin kyky, on kuoleva osa eli muoto, tahto taas ikuinen osa eli substanssi; täten soveltuu kysymyksenalaisen opin nimeksi _palingenesia_ eli uudestisyntymys paremmin kuin _metempsykosis._ Nämä alituiset uudestisyntymiset muodostavat siis itsessään häviämättömän tahdon elämänunelmien saaton, kunnes näin yhä uudessa muodossa saatu runsas ja monenlainen tieto sen opettaa ja parantaa, niin että se hylkää oman itsensä.

Tähän käsitykseen soveltuu myös buddhalaisuuden varsinainen niinsanoaksemme esoteerinen oppi, sellaisena kuin olemme oppineet sen tuntemaan uusimpien tutkimusten nojalla, se kun ei opeta sielunvaellusta, vaan omituista, siveelliseen perustaan pohjautuvaa uudestisyntymistä, jota se hyvin syvällisesti kehittää ja esittää. (Tämän voi nähdä suuresti lukemisen ja huomion arvoisesta Hardyn esityksestä kirjassa _Manual of Buddhism_, siv. 394-396, joihin on verrattava saman kirjan sivut 429, 440 ja 445. Sitä varmistavat seuraavat teokset: Taylor, _Prabodh Chandro Daya_, Lontoo 1812, s. 35, samoin Sangermanon _Burmese empire_, s. 6; samoinkuin myös _Asiat. Researches_, nid. 6, s. 179, ja nid. 9, siv. 256.) _Köppenin_ kirjoittama varsin käyttökelpoinen buddhalaisuuden käsikirja sisältää myös oikean esityksen tästä kohdasta. Buddhalaisten suurelle enemmistölle on tämä oppi kuitenkin liian korkea; senvuoksi heille saarnataan sielunvaellusta edellisen helppotajuisena korvikkeena.