Part 21
Devizes selitti nyt olevansa yhtä mieltä heidän kanssaan siitä, että Preemby oli terve, ja että hän nyt saattoi nähdä, mitä heidän oli tehtävä. Preembyn tapaus oli taas tuo vanha, vanha juttu siitä, että terveestä ihmisestä tehtiin mielipuoli. (Hän toisti lauseensa sana sanalta nähtävästi huomaamatta sanoneensa sen kahdesti.) Kaikkia erikoisia ihmisiä uhkasi vaara tulla käsitetyiksi väärin, mutta sellainen tyyppi kuin Preemby, erikoinen ja kuitenkin kykenemätön filosofisen menetelmän abstraktisiin ilmaisuihin, jolla oli taipumus hakea mielikuvituksellisia ilmauksia tunteilleen ja vaikutelmilleen, oli erikoisen altis herättämään huomiota, epäluuloja, pelkoa ja vihamielisyyttä. Juuri tällaisia rajatapauksia hän oli koettanut pelastaa hoitoloihin joutumasta, ja juuri sellaiset tapaukset pyrkivät joutumaan sinne. Ja heitä juuri ei olisi pitänyt saattaa yhteyteen oikean mielipuolisuuden kanssa. »Palataksemme kuvaamme korillisesta hedelmiä, jotka eivät ole mädäntyneitä, vaan ovat saaneet vammoja ja halkeamia, niin ne ovat epäjärjestyksessä ja sekaisin. Sielua on hyvin helppo vahingoittaa. Se saattaa mädäntyä helposti, ja sellainen sielu kuin teidän isällänne on, voi hyvin helposti pilaantua hoitolan oloissa. Kaiken tämän pitkän saarnaamisen jälkeen pääsemme siihen päätökseen, johon olemme aikaisemminkin saapuneet, että meidän on saatava hra Preemby pois Cummerdown Hillistä ja niin pian kuin mahdollista täysin rauhallisiin oloihin... Koska tahdomme saada selville hänen erikoisen sielunelämänsä ja palauttaa hänet taas toimiviin suhteisiin maailmassa. Olen aivan varma siitä, että voimme tehdä sen jollakin tavalla, tehdä hänen tuntemattomuutensa pysyväiseksi, tehdä hänestä maanpaossa olevan keisarin, palauttaa hänen entisen nimensä, järjestää hänelle jokapäiväisen, säännöllisen elämänsä ja tuoda hänet vähitellen yhä paremmin puhdistuneeksi ja vapautuneeksi Preembyksi.»
Hän vaikeni.
»Niin on tehtävä», sanoi Lambone heräten molempien edessään olevien mielenkiintoisten kasvojen kiinteästä tarkkailusta.
»Se ei ole helppoa. Ei ole edes helppoa päästä hänen luokseen. Syntyy lykkäyksiä. Huolimaton virkamies ja tyhmä lääkäri voivat tehdä ihmisestä mielipuolen viidessä minuutissa. Kuluu melkolailla aikaa, ennenkuin sellainen saadaan irti.»
»Juuri niin haluaisin meneteltävän», sanoi Christina Alberta.
»Luonnollisesti», sanoi Devizes, »autan teitä.»
Hän selitti pari kolme mielisairaita koskevan lainsäädännön kohtaa, alkoi suunnitella menettelyohjeita, mietti, kelle hänen pitäisi kirjoittaa ja kenelle Christina Albertan pitäisi kirjoittaa, kuinka pian olisi mahdollista päästä tapaamaan Preembyä ja lähettää hänelle rohkaiseva sana. Devizes oli jo pari kertaa törmännyt yhteen mielisairauksia koskevien säännösten kanssa, häntä pidettiin häiritsevänä ja vaarallisena miehenä, jonka kanssa ylilääkäreitten ei ollut hyvä olla tekemisissä. Se saattaisi herättää joko vihamielistä vastarintaa taikka sovinnollisuutta. Heidän täytyisi toimia varovasti.
Lambone puuttui tuskin ollenkaan puheeseen enää. Hänen suurin harrastuksensa Preembyä kohtaan oli jo hävinnyt, suljettu sinne kauas Cummerdowniin. Häntä ihmetytti vain hämmästyttävän ystävänsä itsehillintä. Hän koetti kuvitella, mikä pohjavirta outoa kiihkoa, omituisia ajatuksia ja sekavia liikutuksia mahtoikaan piillä tuon hyvin älykkään, hra Preembyn tapausta koskevan keskustelun pohjalla. He kiinnittivät hyvin vähän huomiota kuuntelijaan. Christina Albertan kasvoilla oli heikko puna, ja hänen silmänsä hehkuivat: Devizes oli melkein vähäpuheisempi kuin tavallisesti ja muistutti pikemmin yliopiston opettajaa keskustelussa etevän ylioppilaan kanssa.
Viimein oli aihe käsitelty loppuun, ja lähdön aika tuli. Devizes tuli saattamaan heitä ovelle.
»Älkää unohtako, että minä olen aina niin sanoakseni nurkan takana», sanoi hän. »Nimeni on puhelinluettelossa. Älkääkä unohtako, Christina Alberta, että olen teidän kauan kateissa ollut serkkunne, ja aina valmis palveluksiin.»
»Sitä minä en unohda», sanoi Christina Alberta katsoen häntä silmiin.
Pieni hiljaisuus, ja sitten he pudistivat toistensa käsiä hiukan jäykästi.
7.
»Olenko minä hullu?» sanoi Christina Alberta, heti kun hän ja Paul Lambone olivat yhdessä kadulla. »Uneksinko?»
Lambone oli hämillään. »Hullu? Uneksitko sinä? Mitä?»
»Älkää nyt olko olevinanne tyhmä. Hänhän on oikea isäni. Älkää vastustako, älkää vastustako. Onko hän vai ei?»
Lambone ei vastannut pieneen hetkeen. »Sinä olet näppärä liikkeissäsi kuin sisilisko. Kuinka se olisi mahdollista?»
»Uskoitte siis samaa?»
»Mutta, rakas Christina Alberta, eihän hän tiennyt sinua olevan olemassakaan, kunnes hänen silmänsä sattuivat sinuun. Olen varma siitä.»
»Mutta sitten! Eikö ollut selvää, että hän tunsi heidät kummatkin?»
»Devizes», sanoi Lambone, »on kymmentä vuotta minua nuorempi. Hän on noin neljäkymmentä. Hän ei ole voinut olla juuri yli kahdeksantoista. Korkeintaan yhdeksäntoista. Se on hiukan vaikeaa.»
»Se päinvastoin helpottaa ratkaisua. Ette tuntenut äitiäni. Jos he olivat molemmat nuoria...»
»Se on kyllä mahdollista», myönsi Lambone, »sen voi selittää toisinkin.»
»Mutta kuinka?»
»En saata käsittää. Otaksun, että hän oli Sheringhamissa — ehkäpä lomalla — ja kohtasi äitisi. Mutta...»
»Sen täytyi olla satunnaista, pelkkä vahinko. Äidillä oli päähänpistonsa... En ole milloinkaan oikein käsittänyt häntä. Hän koetti hillitä minua ja ehkä hän koetti hillitä itseäänkin... Ja kuollessaan... hän sanoi jotakin... Joku oli jättänyt hänet siihen... Tiedättekö, joskus... minulla oli omat epäilyni, kuvitteluni! Minusta näytti siltä, kuin hän olisi luullut minun arvaavan. Niin tiedän... arvasinkin. Se on uskomatonta. Ja se selittää satoja asioita.»
»Mutta Devizes ei varmasti tiennyt mitään sinusta.
Hän on... ällistynyt.»
»Ja mitä sitten tapahtuu?»
»Lain mukaan sinä olet Preembyn tytär. Sitä ei mikään voi muuttaa. Eivät mitkään yhdennäköisyydet ja sattumat maailmassa voi muuttaa sitä.»
»Ja mitkään lait maailmassa eivät voi muuttaa tosiasioita. Ja..»
Hän kääntyi Lambonea kohti hehkuvin kasvoin. »Tiedättekö, miltä tuntuu olla hulluksi tuomitun tytär? Ja sitten huomata, ettei olekaan? Koko viime yön valvoin tuon sietämättömän ajatuksen vallassa.»
»Koko yön... sinun iässäsi.»
»Se tuntui koko yöltä. Viime yönä koetin kuvitella, että jotakin tällaista oli tapahtunut. Koetin... mutta en voinut. Koetin palauttaa mieleeni kaikki vanhat haaveet. Ja tässä sitä ollaan! Minun olisi pitänyt tietää se. Tiesinkin, mutta en tahtonut tietää. Kertokaa minulle tästä oikeasta isästäni. En tiedä mitään hänestä. Onko hän hyvä mies? Onko hän paha ihminen? Onko hän naimisissa?»
»Hän jumaloi vaimoaan, ja minä myös. Hän oli suloisimpia ja kauneimpia nuoria naisia, mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli vahva ja hilpeä, mutta tuollainen mitätön henkitorven tulehdus sieppasi hänet pois viikossa. Tapaus musersi Devizesin. Heillä ei ollut lapsia, ja he olivat eläneet yhdessä vain neljä vuotta. Hän vetää puoleensa naisia, mutta en luule, että pitkään aikaan ilmestyy toista rva Devizesiä. En voisi kuvitella sitä. Joku muu nainen! Koko talo on täynnä muistoja entisestä.»
»Niin», sanoi Christina Alberta ja mietti hetkisen.
He joutuivat hetkeksi erilleen mennessään Bondkadun yli, ja käytävällä oli liikaa väkeä ja Piccadillyllä oli liikaa liikettä, niin että he eivät voineet aloittaa keskusteluaan uudelleen, ennenkuin pääsivät St James-kadulle.
»Minusta on nyt», sanoi Christina Alberta, »kuin isä olisi kymmenentuhannen mailin päässä. Mutta kunhan olen päässyt tästä hämmästyksestä, palaan kiltisti hänen luokseen. Mutta nyt hänen täytyy odottaa... jonkun aikaa.»
»Tuletko sisään hetkeksi?» kysyi Lambone kadunkulmassa. »Tarjoisin sinulle hiukan päivällistä.»
»Kiitos, en. Kävelen samaa vauhtia Chelseaan», sanoi Christina Alberta. »Minun täytyy päästä ajattelemaan itsekseni. Tahdon kävellä yksinäni nyt, kun ajatukset pyörivät päässäni, ja koetan hiukan vähentää niitten vauhtia. Elämäni on mennyt nurin narin. Taikka sitten se on ollut nurin narin ja palannut jälleen paikoilleen, oikea puoli ylöspäin. En tiedä, kumminpäin se on. Oi, en tiedä yhtään mitään. Minun on taas aloitettava alusta.»
Hän ojensi vaieten kätensä. Lambone odotti, sillä nähtävästi tytöllä oli vielä jotakin sanottavaa. Hän sai sen lopuksi huuliltaan.
»Luuletteko, että hän piti minusta?»
»Hän piti sinusta paljon, Christina Alberta. Älä sitä murehdi.»
8.
Tämä tapahtui hiukan enemmän kuin kaksi päivää ennen sitä kuin Christina Alberta, hänen omia sanojaan käyttääksemme, »palasi kadonneen isänsä luo».
Nämä päivät olivat täynnä ääretöntä levottomuutta. Devizes oli ihmeellisin tosiasia maailmassa. Christina Alberta räjähteli rakkaudesta häneen. Hänellä oli Devizesistä mitä elävin kuva: tumma ja pitkä, jokseenkin totinen, tarkkaälyinen ja hämmästyttävän helposti käsitettävä mies. Mutta niin elävä kuin hänen kokonaiskäsityksensä olikin, oli hän kuitenkin epävarma yksityiskohdista, ja hänen mielensä teki mennä takaisin Devizesin luo ja tarkistaa kaikki vaikutelmansa. Heidän keskinäisen ymmärryksensä laatu oli koko jutun ihastuttavimpia ja uskomattomimpia puolia. Heidän aivonsa olivat epäilemättä erilaiset, niinkuin kahden yksilön aivojen täytyykin olla, mutta tuo erilaisuus ei ollut vain pelkkää satunnaisten eroavaisuuksien kokoontumista, vaan sellaista erilaisuutta, joka on aiheena kahden muunnelman välillä. Tyttö saattoi käsittää toisen tarkoitukset hänen sanojensa alta. Hänen sielunsa oli säpsähtänyt tämän huomion johdosta, ja hänen aivoissaan täytyi olla kierteitä ja koukerolta, kierteitä ja koukeroita, jotka juuri aiheuttivat sen, että useimpien ihmisten oli vaikea päästä selville hänestä ja että hän tuntui heistä omituiselta, mutta joilla oli tarkat vastineensa hänen aivoissaan. Hän ei uskonut, että hänen ajatuksissaan ja toimissaan oli mitään sellaista, joitten tuntemisesta ja ymmärtämisestä toinen saisi aihetta hämmästyä.
Tietoisuus sukulaisuudesta ei milloinkaan ennen ollut vaikuttanut häneen millään lailla lämmittävästi. Hän oli suhtautunut siihen pikemminkin Samuel Butlerin ja Bernad Shawin hengessä, ja kuvitteli yleensä vanhempien suhteissaan lapsiinsa olevan hätääntyneitä teeskentelijöitä, joilla oli vaistomainen taipumus rajoittamaan ja sortamaan. Hän oli kyllä pitänyt omia vanhempiaan poikkeuksena. Isä oli joka tapauksessa ollut mainio ystävä, vaikka äiti useimmiten olikin ollut keskitetty ja ruumiillistunut »ei saa». Mutta hän ei ollut milloinkaan luullut, että veriyhteydessä olisi jotakin sisäisemmin kiinnostavaa. Nyt oli äkkiä auennut ovi, joku mies oli tullut huoneeseen, istui paikallaan, jutteli hänelle ja hän huomasi, että tämä oli hänelle lähin maailmassa. Ja päinvastoin. Tyttö tahtoi mennä uudelleen hänen luokseen, tahtoi nähdä enemmän hänestä, olla hänen kanssaan. Mutta hän ei antanut viittaustakaan ja Christina Alberta ei voinut keksiä sopivaa syytä mennä hänen luokseen. Hänen halunsa tavaton kiihkeys saattoi hänet kykenemättömäksi mennä muitta mutkitta häntä tapaamaan. Hän kirjoitti ne kirjeet, joista he olivat sopineet, ja päätti sitten ottaa selville kaiken mielisairasten hoitoa ja mielisairautta yleensä koskevan. Sitä ja hänen isänsä kohtaloa hän piti muodollisena siteenä itsensä ja Devizesin välillä.
Hän lähti British Museumin lukuhuoneeseen, jonne hänellä oli ylioppilaan pääsykortti, ja hän koetti upottautua kirjaan, jonka hän oli pyytänyt luettavakseen päästämättä ajatuksiaan harhailemaan oudoimpiin unelmiin tuon ihmeellisesti löydetyn veriheimolaisen vuoksi. Illalla hän soitti Lambonelle pyrkien teelle ja aikoen oppia kaiken, mitä viisaalla miehellä olisi kerrottavaa Devizesistä, ja yleensä keskustellakseen hänestä perin pohjin. Mutta Lambone ei ollut kotona. Seuraavana päivänä oli ikävä Devizesin luo voittamaton. Hän soitti. »Saanko tulla teelle?» kysyi hän. »Minulla ei ole paljonkaan teille sanottavaa, mutta tahtoisin tavata teidät.»
»Kernaasti», vastasi Devizes.
Tullessaan hänen luokseen huomasi Christina Alberta olevansa ujo, ja Devizes oli samanlainen. Hiukan aikaa he keskustelivat kohteliaasti: — se olisi aivan hyvin saattanut olla kahden tavallisella vieraskäynnillä olevan ihmisen keskustelua maaseutukaupungissa. Devizes sanoi häntä Christina Albertaksi, ja hän käytti puhuttelutapaa »tri Devizes». Tämä kysyi häneltä, tanssiko ja soittiko hän, ja oliko hän milloinkaan ollut ulkomailla. Tyttö istui nojatuolissa ja Devizes seisoi hänen takanaan uunin eteen levitetyllä matolla. Oli selvää, että ainoa keino päästä tuttavallisemmaksi oli puhua suoraan hänen isästään. Tyttö tunsi, että jos tällaista seurustelua jatkuisi vielä muutaman minuutin, täytyisi hänen huutaa tai paiskata kuppinsa uuniin. Ja niin hän sukelsi asioihin.
»Milloin te tutustuitte äitiini?»
Devizesin ryhti jäykkeni ja hän hymyili hiukan tytön rohkeudelle. »Olin nuori ylioppilas Cambridgessa ja opiskelin luonnontieteellistä virkatutkintoa, ja menin Sheringhamiin rauhassa lukemaan. Me... me löysimme toisemme rannalla. Kuhertelimme salaisesti, pelokkaasti, epätoivoisesti, tietämättömästi. Ihmiset olivat yksinkertaisia noina aikoina verrattuna siihen, mitä he nyt ovat.»
»Isä ei ollut siellä.»
»Hän tuli myöhemmin.»
Devizes mietti hiukan. Hän päätti, ettei ollut kaunista pakottaa tyttöä kyselemään häneltä. »Isäni», selitti hän, »oli aika äkeä, vanha tyranni. Hän oli Sir Georges Devizes, joka keksi Devizesin keksit ja paransi vanhan Alfonson, ja hänellä oli se maine, että hän oli karkea potilaitaan kohtaan. Hän saattoi jyskyttää heitä vatsaan ja sanoa, että he olivat pienen verenlaskun tarpeessa. Hän oli aina valmis toimittamaan vatsan huuhtelun. Hän epäili minua hiukan hempeämieliseksi, vaikka en itseasiassa ollut sitä, ja hänellä oli yleensä taipumus hakea riitaa kanssani. Hän kohteli minua hyvin ankarasti, eikä hän ollut erikoisen lempeä äidillenikään. Hän koetti päästä äidin kimppuun minun kauttani. Minä taas en tohtinut antautua mihinkään toraan. Pelkäsin häntä todella. Jos vain huomasin, että hänellä oli vähänkin halua tomuuttaa takkiani, juoksin tieheni.»
»Ymmärrän kyllä.»
Devizes jäi miettimään, mitä tuo »ymmärrän kyllä» oikein sisälsi. »En suinkaan tarkoita, että juoksin pakoon jotakin määrättyä selkäsaunaa Sheringhamiin», sanoi hän hyvin varovasti.
»Miltä äitini vaikutti noihin aikoihin?»
»Hänessä oli jonkunlaista alistunutta hurjuutta. Punakan lämpimät kasvot. Hän oli aika komea, tiedättekö, ja hyvin suora vartaloltaan. Ja kaikessa jäykkyydessään hän oli hyvin päättäväinen. Hänen toivomuksensa saivat muodon hyvin nopeasti, ja sitten ei mikään saanut häntä taipumaan.»
»Tiedän sen.»
»Luulenpa teidän tietävän.»
»Hänellä oli silmälasit silloin?»
»Niin oli.»
»Oliko hän silloin hyvin vapaa? Oliko hän onnellinen?»
»Hiukan liian hurja ollakseen onnellinen.»
»Rakastitteko häntä milloinkaan?»
»Siitä on nyt pitkä aika, Christina Alberta. Olihan siellä... sellaista rannikkokuhertelua. Miksi panette minut tällaiseen ristikuulusteluun?»
»Tahdon tietää kaikki. Miksi», Christina Alberta säikähti hiukan omaa rohkeuttaan, »miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan?»
Devizes ei ilmaissut mitään suuttumisen merkkejä tämän kysymyksen johdosta. »Ei ollut mitään pakottavaa syytä, jonka vuoksi olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan. Ei minkäänlaista. En saata kuvitella, mitä isäni olisi tehnyt, jos olisin palannut Sheringhamista kihloissa satunnaisen naistuttavan kanssa. Ja miksi olisimme sitten tehneet sellaista?»
Hänen silmänsä uhmailivat Christina Albertaa. »Jätin hänelle osoitteeni», lisäsi hän. »Hänen piti kirjoittaa minulle, mutta sitä hän ei milloinkaan tehnyt.»
»Mutta onhan kirje voinut hukkua», sanoi Christina Alberta ja lisäsi kiireesti: »Mielikuvitukseni karkaa edelleni.»
Hän epäröi ja vapisi seuraavaa sanaa, jonka hän oli päättänyt lausua, mutta hän lausui sen kuitenkin pakotetun avoimesti: »Katsokaas, olen kuvitellut teitä isäkseni.»
Se ei aiheuttanut mitään romahdusta. Devizes katseli häntä silmiin ja hymyili. Tämän hymyn jälkeen tyttö ymmärsi, että he käsittivät toisensa täydellisesti, ja hänestä oli hyvin miellyttävää ajatella sitä. »Mutta sen sijaan saatte ottaa minut serkuksenne», sanoi Devizes harkitsevasti. »Serkuksi, Christina Alberta. Niin on parasta. Meidän on pantava päämme yhteen ja ajateltava isäänne. Hänen kohtaloaan harrastamme kumpikin. Tuo pieni mies kiinnittää mieltäni. Hän on puolustanut itseään kaikenlaisia seikkoja vastaan noilla unelmillaan. Ne unelmat ovat saattaneet olla hyvinkin pettäviä. Kuka tietää? Mutta varmasti suojelevia unelmia.»
Christina Alberta ei puhunut pieneen aikaan. Hän nyökkäsi. Hän iloitsi siitä, että he ymmärsivät toisensa täydellisesti, ja kuitenkin hän oli pettynyt, vaikka hän ei olisikaan voinut sanoa itselleen, mitä muuta hän oli odottanut. Tuo kyynärän päässä oleva mies oli hänen lähimpänsä maailmassa, ja nyt jäisi tuo näkymätön sulku ikuisesti heidän välilleen. Heitä yhdisti näkymätön side, ja heitä erotti käsittämätön välttämättömyys. Milloinkaan tätä ennen elämässään ei hän ollut tiennyt, mitä rakkaus saattaisi olla. Hän tahtoi olla vapaa rakastaakseen häntä, hän tahtoi, että toinenkin häntä rakastaisi.
Christina Alberta huomasi seisovansa äänetönnä paikoillaan ja että Devizes seisoi yhtä äänettömänä uunin edessä katsellen hänen kasvojaan. Hänen suunsa ja silmänsä olivat ihan rauhalliset, mutta tytöstä tuntui kuin toinen olisi puristanut kätensä lujasti yhteen selkänsä takana. Hänen oli toteltava tuota miestä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin seurata hänen johtoaan.
»Isä on yhteisen harrastuksemme esine», sanoi tyttö. »Luulen, että huomenna voin odottaa vastauksia noilta ihmisiltä.»
9.
Christina Alberta palasi isänsä luo unessa.
Se oli kummallinen uni. Hän oli kulkemassa maailmaa Devizesin seurassa, ja heidät oli köytetty yhteen sillä tavalla, että kumpikaan ei milloinkaan voinut katsella toinen toistaan, mutta he olivat aina rinnatusten. Mutta unen suuremmoisessa sekavuudessa he olivat samalla kertaa suuria eboniittipatsaita ja istuivat jäykästi vieretysten kuin farao puolisoineen katsellen suurta maisemaa. He olivat todella hyvin suuria kuvapatsaita ja heidän kasvojensa piirteet olivat samanlaiset. Koko unen aikana näyttivät Devizes ja hän itse mustilta. Tilavuus heidän edessään oli milloin hiekkainen erämaa ja milloin harmaa, pilvinen kenttä. Silloin tuli äkkiä jotakin pyöreää ja valkoista kierien tuon kentän keskelle ja muuttui pieneksi mieheksi, tutuksi, pieneksi sinisilmäiseksi mieheksi, joka oli köysillä köytetty kääröksi ja tuskallisesti silvottu ja joka kieriskeli ja potki ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Oi, kuinka säälittävästi hän ponnisteli. Christina Albertan sydän kiisi häntä vastaan, ja hän nousi istuimeltaan, ja Devizes nousi hänen rinnallaan ja he astelivat jäykästi eteenpäin. Hän ei voinut estää itseään, hän ei voinut hillitä jalkojensa jäykkää liikuntoa. He kohottivat jalkojaan korkealle ja voimakkaasti. Hänen äänensä ei juossut, vaikka hän koetti huutaa: »Me tallaamme hänet jalkoihimme! Me tallaamme hänet jalkoihimme!» mutta hän ei saanut kuuluville muuta kuin käheän, soinnuttoman kauhun äänen kurkustaan...
He olivat saapuneet hänen luokseen. Hän tunsi isänsä ruumiin heittelehtivän allaan. Se oli kuin ilmarakko. Hänen pehmeä, muodoton ruumiinsa, jonka päällä hänen jalkansa olivat, taipuili ja notkahteli. Hän unohti, että siinä oli joku muukin kuin hänen isänsä ja hän itse. Kuinka hän oli kohdellut isäänsä tuolla tavoin? Devizes katosi. Isä tarttui hänen polviinsa, ja nyt ilmestyi joukko pelottavia olentoja, jotka koettivat kiskoa häntä pois. »Pelasta minut, Christina Alberta», pyyteli hän, vaikka hän ei kuullut mitään ääntä. »Pelasta minut. Ne kiduttavat minua joka päivä.» Mutta ne kiskoivat hänet pois, eikä hän voinut ojentaa käsiään isälleen, sillä hän oli veistetty eboniitistä ja oli samaa lohkaretta kuin Devizes.
Silloin joku lintu tai sfinksi, jolla oli Lambonen kasvot ja ääni, liittyi uneen. »Kuuntele isääsi», sanoi hän. »Älä halveksi häntä, äläkä vain sääli häntä. Hänellä on paljon opettamista sinulle. Maailma ei opi mitään, ennenkuin se tottuu ottamaan oppia naurettavilta ihmisiltä. Kaikki ihmiset ovat naurettavia. Minäkin, minäkin olen naurettava. Opimme kärsimyksessä sen, mitä opetamme laulaen.» Hän näki, että hänen isänsä oli paennut sfinksin syliin ja että ilkiöt olivat kadonneet.
Hän alkoi voimakkaasti tuntea, että hänen unensa alkoi muuttua mahdottomaksi. Tähän asti ei mikään harmiton järjettömyys ollut loukannut häntä eikä hän ollut luullut tähän hetkeen saakka uneksineensa. Mutta nyt tunsi hän voimakasta painostusta sen johdosta, että sfinksi oli vanha egyptiläinen ja klassillinen kuva ja että Sargon oli vielä vanhempi sumerialainen. Uni alkoi sekaantua. Aikakaudet ja sivistysmuodot menivät sekaisin. Hän huomautti siitä sfinksi Lambonelle, ja tämä käänsi päätään vastatakseen hänelle, mutta silloin palasi heti ilkeä olento, joka käyttäen hyväkseen Lambonen huomion kääntymistä toisaalle kiskoi taas hänen isäänsä pois. Hän aikoi kiinnittää Lambonen huomiota siihen, mutta tämä vastasi, että heillä olisi ihan kylliksi aikaa pelastaa hänen isänsä, kunnes sfinksiä koskeva kysymys olisi selvitetty. Hän ei ollut sfinksi, selitti hän, vaan siivekäs härkä. Hän ei ollut milloinkaan ollut sfinksi. Taikka miksi hänellä olisi pitkä, kihara, kivinen parta? Tyttö koetti väittää, että parta oli tekopeliä ja että hän juuri äsken oli pistänyt sen leukaansa. Ja kuitenkin oli ihan hänen tapaistaan äkkiä aloittaa haitallinen keskustelu. Sillä välin hänen isänsä vaipuisi nopeasti kurjuuteen. Hän huomasi tämän nopeasti ja tuskallisesti. Siellä oli yhä hänen isänsä, mutta hänen ruumiinsa oli toisenlainen. Se ei enää ollut ihmisen ruumis, vaan kaatunut hedelmäkori. Jollei hän tekisi heti jotain, mätänisivät hedelmät ja olisivat iäksi pilalla.
Hän koetti huutaa lohduttavia ja vakuuttavia sanoja pienelle, traagilliselle olento paralle ennen unen päättymistä, sillä nyt hän tiesi sen olevan unta. Hän kärsi tietysti hirmuisesti. Miksi en ole kirjoittanut tai sähköttänyt hänelle? Varmasti annettaisiin kirjeet tai sähkösanomat hänelle. Hänet valtasi syvä itsehalveksunta kyvyttömyytensä ja huolimattomuutensa takia ja suuri tuskan ja julmuuden pelko, ja hän heräsi keskellä pimeää yötä ja äärettömän alakuloisuuden vallassa pienessä, liian täydessä makuuhuoneessaan Lonsdalen talleissa.
10.
Mutta se vaikutelma, että hänen isänsä oli vaarassa hyljättynä ja murtunein sydämin, pysyi hänen mielessään pelottavan elävänä. Se tarttui häneen. Hän nousi aamulla ylös tuskaisena ja painostuksen vallassa.
»En tee kylliksi hänen puolestaan», sanoi hän. »Annan päivien kulua, ja hänelle ne ovat epätoivon päiviä.»
»Eihäne hoitolat nii’ huonoiole», sanoi Fay. »Liioittelet varmasti.»
»Mutta kun täytyy elää hullujen joukossa ja olla hullun kirjoissa!»
»Niilon siell’ soittokuntia soittamassa. Foxhillin hoitolass’ oikein mainio soittokunta. Huvia ei puutu.»
Christina Alberta pidättäytyi sanomasta mitään pahaa.
»Tulet sairaaks’ tuost’ kaikest'», sanoi Fay. »Ei sun kannta olla tääll’ Lontooss’. Parempi mennä Shorehamiin. Siell’ on liikaa taloja. Kunon näin kaunis ilma.»
Sillä lokakuun ilma pysyi tänä vuonna tavattoman kauan kauniina: perättäin tuli tyyniä, kultaisia päiviä, ja Crumbeille oli eräs tuttava tarjonnut pientä Shorehamissa olevaa majaa, jota hän käytti kaiken kesää. He tahtoivat mennä sinne, ennenkuin ilmat muuttuisivat, mutta lähtö olisi merkinnyt Christina Albertan jättämistä yksin atelieriin, eivätkä he tahtoneet sitäkään. Mutta he aikoivat mennä Shorehamiin. Kun Christina Alberta nyt oli löytänyt Devizesin, ei hän voinut sietää ajatusta olla kauempana kuin puhelimen soiton päässä hänestä. Lontoo, selitti hän, oli hänen oikea keskuksensa. Hän pääsisi Cummerdown Hilliin tunnissa, hän pysyisi kosketuksessa kaiken kanssa. Crumbit saisivat mennä, mutta hänen oli jäätävä.
Fay ei ottanut käsittääkseen. Hän oli kiusallinen.
Yhdentoista aikoihin Christina Alberta meni postitalon puhelinosastoon ja soitti Devizesille.