Part 4

Hyvät ystävät, enpä tiedä miksi kukaan meistä puhuisi lukemisesta. Me tarvitsemme jotakin kovempaa koulutusta kuin lukemisen tuottamaa; mutta ainakin saatte pitää varmana, että me emme osaa lukea. Mikään lukeminen ei ole mahdollista tässä mielentilassa olevalle väestölle. Mikään suuren kirjailijan lauselma ei ole heidän ymmärrettävissään. Englantilaisen yleisön on tällähaavaa suorastaan ja ehdottomasti mahdoton käsittää mitään ajatuksellista tuotantoa -- niin ajattelukyvyttömäksi se on rappeutunut ahnehtimisjärjettömyydessään.

Onneksi ei tautimme vielä ole juuri pahempaa kuin tätä ajattelukyvyttömyyttä; se ei ole sisemmän luonnon tärviötä. Meistä lähtee yhä ehjä sointu, kun jokin iskee meitä osavasti; ja vaikka se aatos, että kaiken pitäisi olla "kannattavaa", on tartuttanut pyrkimyksiämme niin syvälti, että me tahtoessamme laupiasta samarialaistakin leikitellä emme koskaan ojenna suojatillemme ropoa sanomatta: "kun tulen takaisin, niin sinun pitää antaa minulle kaksi", on sydämemme sopukkaan kuitenkin jäänyt ylevän tuntemisen kykyä. Me osoitamme sitä työssämme, -- sotimisessamme, -- vieläpä noissa epäsuhtaisissa kotoisissa mielenliikutuksissamme, jotka saavat meidät raivostumaan yksilöä kohdanneesta pikku vääryydestä samalla kun olemme lauhkeita rajattomalle yleiselle. Me olemme yhäti uutteria päivän viimeistä hetkeä myöten, vaikka lisäämme ahertajan kärsivällisyyteen pelurin kiihkon; me olemme vielä urhoollisia kuolemaan asti, vaikkakin kykenemättömiä havaitsemaan oikeata aihetta taistelemaan noustaksemme, ja olemme edelleenkin uskollisia kiintymyksessämme omaisiimme, kuolemaan asti, niinkuin merihirviöt ovat, ja kalliokotkat.

Ja on olemassa toivoa kansakunnasta, kun vielä tätä voi sanoa siitä. Niin kauvan kuin se pitää elämäänsä kädessään, valmiina antamaan sen kunniastansa (vaikka hupsusti käsitetystä kunniasta), rakkaudestaan (joskin itsekkäästä) ja liiketointensa puolesta (niin halpaa kuin se toiminta onkin), siitä on toivoa. Mutta ainoastaan toivoa; sillä tätä vaistomaista, päätähavin esiintyvää hyvettä ei voi kestää. Mikään kansakunta, joka on tehnyt itsensä laumaväeksi, ei voi säilyä, vaikka olisi sydämensä pohjalta kuinkakin ylevälaatuista. Sen on pidettävä tunnevaikutelmiansa kurissa ja ohjailtava niitä; muutoin ne aikanaan kurittavat sitä skorpiooniruoskilla. Ennen kaikkea: kansakunta ei voi säilyä rahansaalistus-laumana -- se ei voi rankaisemattomasti olemassaoloansa haittaamattomasti yhä edelleen halveksua kirjallisuutta, halveksua tiedettä, halveksua taidetta, halveksua luontoa, halveksua sääliä, keskittäen sielunsa taukoamattomasti hankiskeltaviin lantteihin.

Ovatko nämä mielestänne jyrkeitä tai hillittömiä sanoja? Malttakaahan vielä vain hetkinen. Minä todistan ne teille kohta kohdalta.

I. Sanon ensiksi, että olemme halveksuneet kirjallisuutta. Minkä verran me kansakuntana osoitamme välittävämme kirjoista? Kuinka paljon luulette meidän kaikkiaan käyttävän varoja kirjastoihimme, yleisiin tai yksityisiin, siihen verraten, mitä meiltä liikenee hevosurheiluun? Jos mies kuluttaa rennosti rahoja kirjastonsa kartuttamiseksi, niin te sanotte häntä löylynlyömäksi -- kirjahulluksi. Mutta te ette milloinkaan sano ketään hevoshulluksi, vaikka ihmisiä joka päivä joutuu taloudelliseen perikatoon hevostensa takia[17] ja kenenkään ette kuule kirjoillaan vararikkoon suistuvan.

Tai mennäkseni vielä alemmaksi, paljonko luulisitte Yhdistyneen Kuningaskunnan yleisten ja yksityisten kirjahyllyjen sisällön tuottavan siihen myyntisummaan verraten, joka saataisiin sen viinikellareista? Missä asemassa sen kulungit kirjallisuuden hankkimiseksi olisivat sen arvion rinnalla, joka käsittäisi ylellisen syömisen kustannukset? Me puhumme hengen ravinnosta kuten ruumiinkin ravinnosta: hyvä kirja sisältää sellaista ravintoa ehtymättömästi; se on ikäkautinen varaus meidän parhaalle osallemme -- ja kuinka pitkään kuitenkin enimmät ihmiset katsoisivat parasta kirjaa ennen kuin sen saadakseen uhraisivat ison kampelan!

On toki ollut miehiä, jotka kirjan ostaakseen ovat kiristäneet vyötänsä ja jättäytyneet vaatteita vaille, ja joiden kirjastot luullakseni olivat heille lopultakin huokeampia kuin enimpien ihmisten päivälliset ovat. Harvat meistä joutuvat sellaiseen koetukseen, paha kyllä: onhan kallisarvoinen esine meille yhä kallisarvoisempi, jos se on hankittu työllä tai säästäväisyydellä; ja jos julkiset kirjastot olisivat puoleksikaan niin kalliita kuin julkiset päivälliset, tai kirjat maksaisivat kymmenennenkään osan rannerenkaiden hinnasta, niin houkkamaisetkin miehet ja naiset voisivat joskus aavistella, että lukemisessakin saattaa olla hyvää niinkuin maiskuttelussa ja välkyttelyssä. Pelkkä kirjallisuuden huokeus sitävastoin on saamassa viisailtakin ihmisiltä unohtumaan, että jos kirja on lukemisen arvoinen, se on ostamisen arvoinen.

Kirja ei ole minkään arvoinen, ellei sillä ole paljon arvoa; eikä se ole käyttökelpoinen ennen kuin se on luettu ja uudestaan luettu ja tullut rakkaaksi ja taas uusilla piirteillä rakkaammaksi -- ja merkityksi, niin että voitte vedota siitä tarvitsemiinne kohtiin niinkuin soturi saa varushuoneesta siepata kulloinkin otollisimman aseen tai taloudenhoitaja noutaa kaipaamansa mausteen myymälästä. Jauhoista valmistettu leipä on hyvää; mutta hyvässä kirjassa on leipää niin maistuvaa kuin hunaja, kun vain tahtoo sitä ottaa -- ja köyhäpä tosiaan täytyy olla sen perheen, joka ei edes kertaakaan elämässänsä kykene suorittamaan leipurinlaskua tuollaisista moninkertaistuvista sämpylöistä. Me sanomme itseämme rikkaaksi kansakunnaksi, ja olemme silti niin siivottomia ja hupsuja, että kiertävistä kirjastoista peukaloitsemme piloille toistemme kirjoja!

II. Me halveksumme tiedettä, sanon. "Mitä!" huudahdatte te; "emmekö me ole etumaisia kaikessa tutkimustyössä, ja eikö koko maailma syystä tai syyttä tunne huimausta keksinnöistämme?" Niin, mutta luuletteko sen olevan kansallista työtä? Kaikki se työ tehdään kansakunnan suhtautumisen uhalla, yksityisten innolla ja varoilla. Kyllähän ilomielin otamme voittoa tieteestä; me sieppaamme varsin halukkaasti kaikkia tieteellisiä luita, joissa näemme lihaa kalutaksemme; mutta jos tieteilijä tulee _meiltä_ hakemaan luuta tai kannikkaa, niin se on eri juttu.

Mitä me olemme julkisesti tehneet tieteen hyväksi? Meidän on tiedettävä, paljonko kello on, laivojemme turvallisuudeksi,[18] ja sentähden me kustannamme tähtitornia; ja parlamenttinamme me vuosittain annamme kiusata itsemme tekemään huolimattomasti jotakin British Museumin hyväksi, ynseästi arvellen sitä joksikin paikaksi, missä säilytetään täytettyjä lintuja lastemme ratoksi. Jos joku kustantaa oman kaukoputkensa ja selvittää taaskin tähtisumu-pälvekkeen taivaalta, niin me hälisemme siitä havaintosaavutuksesta kuin omastamme; jos yksi kymmenestätuhannesta metsästäjä-kartanonherroistamme äkkiä huomaa, että maa onkin luotu myös muuta varten kuin ketunkoloiksi, ja kaivautuu itse sen sisälle ja ilmoittaa meille, missä on kultaa ja missä kivihiiliä, niin me käsitämme, että tuosta on jotakin hyötyä, ja varsin asianmukaisesti me korotamme hänet aatelissäätyyn: mutta se sattuma, että hän on keksinyt puuhilleen hyödyllisen suunnan, onko se mikään ansio meille? (Sellaisen keksinnön ilmenemättömyys hänen säätyveljiensä keskuudessa taasen saattaa olla meille jonkun verran _viaksi_ katsottava, jos asiaa harkitsisimme.)

Mutta jos epäilette näitä ylimalkaisia huomautuksia, niin tässä on muuan tieteenharrastustamme valaiseva erikoistapaus meidän kaikkien mietittäväksi. Kaksi vuotta takaperin oli Baijerissa myytävänä kokoelma Solenhofenin kivettymiä -- paras lajiaan, sisältäen monia täydellisyydeltään ainoalaatuisia näytteitä ja yhden lajinäytteenkin ainokaisena maailmassa (se kivettymä ilmoitti tuollaisia tuntemattomia elollisia olleeksi kokonaisen valtakunnan). Tämä kokoelma, jonka pelkkä kauppa-arvo yksityisten ostajien keskuudessa olisi luultavasti ollut tuhannen tai kahdentoistasadan punnan vaiheilla, tarjottiin Englannin kansalle seitsemästäsadasta. Mutta me emme tahtoneet antaa niin paljoa, ja koko sarja olisi tällä hetkellä Münchenin museossa, jollei professori Owen omaa aikaansa hukaten ja kärsivällisesti kiusaten brittiläistä yleisöä tämän edustajissa esiintyvänä olisi saavuttanut sitä myönnytystä, että hänet valtuutettiin maksamaan neljäsataa puntaa heti, itse jääden vastuuseen lopuista kolmesta! Sanottu yleisö kaiketikin suorittaa tuon jäännös-erän, ajan tullen, mutta nyreästi ja kaiken aikaa vähääkään välittämättä koko asiasta -- vain aina valmiina kaakattamaan, jos siitä saannoksesta koituu jotakin ansiota.

Pyydän teitä numeroiden valossa harkitsemaan, mitä tämä tosiseikka merkitsee. Teidän vuotuiset kulunkinne yleisiin tarkoituksiin (kolmannes niistä sotalaitokselle) ovat vähintään 50 miljoonaa. Ja 700 puntaa 50,000,000 punnasta on likimain samaa kuin seitsemän pennyä kahtatuhatta puntaa kohti.[19] Olettakaammepa siis, että joku herrasmies, jonka tuloja ei tunnettaisi, mutta jonka voisi arvata varsin äveriääksi siitäkin, että hän kuluttaisi kaksituhatta puntaa vuodessa yksistään puistomuureihinsa ja palveluskuntaansa, -- olettakaamme, että tuollainen pohatta ilmoittaa pitävänsä tieteestä; että muuan hänen palkollisensa tulee innokkaasti kertomaan hänelle ainoalaatuisesta kivettymäkokoelmasta, joka antaa opastuksen uudesta luomakunnan kehitysjaksosta ja on lunastettavissa seitsemän pennyn summalla; ja että herrasmies, joka pitää tieteestä ja kuluttaa kaksituhatta vuodessa puistonsa kunnossapitoon, vastaa palvelijalle, pidettyään häntä monet kuukaudet odottamassa: "No! Minä annan sinulle niistä neljä pennyä, jos ensi vuoteen sitoudut vastaamaan lopuista kolmesta!"

III. Te olette halveksuneet taidetta! sanon. "Mitä!" vastaatte te jälleen; "eikö meillä ole taidenäyttelyitä penikulmittani? ja emmekö maksa tuhansia puntia yhdestä ainoastakin maalauksesta? ja eikö meillä ole taidekouluja ja -opistoja, enemmän kuin millään kansakunnalla on konsaan ollut?" Kyllähän, mutta se kaikki on kaupankäynnin kannalta suunniteltua. Mielenne kovin tekee myydä maalattua kangasta yhtä hyvin kuin kivihiiliä, ja korusommitelmia niinkuin rautatavaraakin; halukkaasti ottaisitte jokaiselta muulta kansalta leivän suusta, jos voisitte, ja kun ette siihen kykene, teidän elämänihanteenanne on seistä maailman valtakäytävillä niinkuin Ludgaten kojupojat kirkuen jokaiselle ohikulkijalle: "Mitä saisi olla?"

Te ette tiedä mitään omista edellytyksistänne tai olosuhteistanne; te kuvittelette, että teillä voi olla kosteiden, laakeiden, lihavien savikenttienne keskellä yhtä kerkeä taideluomisen lahja kuin ranskalaisilla kullanhohtavien viinitarhainsa keskellä tai tuliperäisten kallioittensa juurella elelevällä italialaisella, -- että taidetta voi oppia niinkuin kirjanpitoa ja että se opittuna toimittaa teille enemmän kirjoja pidettäväksi. Oman itsensä vuoksi te ette välitä tauluista sen enempää kuin autioseiniinne liimatuista ilmoituksista. Seinillä liikenee aina tilaa ilmoitusten asettamiselle luettavaksi, -- ei koskaan taulujen sijoittamiselle katseltavaksi. Te ette tiedä, mitä taideteoksia teillä (kuulopuheen mukaan) on maassanne, tai ovatko ne vääriä vai oikeita, pidetäänkö niistä hyvää huolta vai eikö; vieraissa maissa te tyynesti näette ylevimpienkin taulujen, mitä maailmassa on säilynyt, ränstyvän haaskiolla -- (ja Venetsiassa itävaltalaisten kanuunain olevan tähdättyinä niitä sisältäviin palatseihin), ja jos kuulisitte, että kaikki Eurooppaan jääneet Tizianin tuotteet aiotaan huomenna käyttää hietasäkkien valmistamiseen itävaltalaisissa varustuksissa, se ei huolettaisi teitä saman vertaa kuin mahdollisuus, että omat reppunne jäävät jotakuta arvioitua lintuparia laihemmiksi päivän metsästyksessä. Sillä kannalla on teidän kansallinen taiderakkautenne.

IV. Te olette halveksuneet luontoa -- kaikkia luonnonmaisemien syviä ja pyhiä aistimuksia nimittäin. Ranskan vallankumoukselliset käyttivät Ranskan temppeleitä talleina; te olette tehneet luonnon temppeleistä kilparatoja. Teidän ainoana mielihyvän-käsitteenänne on ajaa rautatievaunuissa niiden kuorikäytäviä pitkin ja syödä niiden alttareilta. Te olette laskeneet Schaffhausenin poikitse rautatiesillan. Te olette tunneleilla puhkoneet Luzernin tunturit Tellin kappelin luona; te olette tärvelleet Genève-järven Clarens-rannan; Englannissa ei ole ainuttakaan hiljaista laaksoa, jota te ette ole täyttäneet hohisevalla tulella; englantilaisesta maasta ei ole jäljellä rahtuakaan, johon te ette ole survoneet kivihiiltenne tuhkaa -- eikä ole ulkomaista kaupunkia, missä teidän läsnäolonne leviäminen ei ole leimattu viehättävien vanhojen katujen ja onnekkaiden puutarhojen keskelle ilmestyneellä uusien hotellien ja hajuvesimyymäläin kaikkikuluttavalla valkoisella pitaalilla: itse Alppeja, joita teidän omat runoilijanne tapasivat niin kunnioittavasti rakastaa, te katselette karhutarhan saippuoituina salkoina, joita myöten te innostutte kiipeilemään ja luisutte jälleen alas "ihastuksesta kirahdellen". Kun äänenne sortuu siihen kirkumiseen ja te ette saa ymmärrettävästi ihmissanoiksi ilonne ailahduksia, te sitte täytätte tunturilaaksojen hiljaisuuden riemulaukauksilla ja säntäätte kotimatkalle, punehduksissa itserakkaasta tyytyväisyydestä ja turhamaisuuden nytkyttävää nikottelua tulvillanne.

Kaksi jokseenkin surkeinta näkyä, mitä ihmiskunnassa konsaan on kohdalleni osunut, niiden syvää sisäistä merkitystä ajatellen, on englantilaisten laumojen hauskuttelu ruosteisten haupitsien laukomisella Chamonix-laaksossa ja Zürichin sveitsiläisten viininviljelijäin tapa ilmaista kristillistä kiitollisuuttansa viinisadon antimista, kokoontumalla ryhmiksi "viinitarhojen torneihin", verkkaisesti panostaen ja räiskytellen ratsupistooleja aamusta iltaan. Velvollisuuksien hämärä oivaltaminen on masentavaa; masentavampia minusta nähden tällaiset käsitykset rattoisuudesta.

Lopuksi: te halveksutte sääliä. Tämän todistamiseksi ei tarvita minun sanojani. Painatan vain sanomalehti-uutisen, jollaisia on tapanani leikellä varastolaatikkooni; tämä oli _Daily Telegraph_-lehdessä kuluvan vuoden alkupuolella. Siinä kerrotaan muuan tuollainen tapaus, joita nykyään sattuu päivittäin, ja uutinen on saanut muotonsa kuolemansyyn tutkimisesta pidetyn pöytäkirjan mukaan. Painatan sen punaisella. Saatte uskoa, että itse asianhaarat on sillä värillä kirjoitettu kirjaan, josta meidän kaikkien -- lukutaitoisten ja -taidottomien -- on jonakuna päivänä oma sivumme luettava.

"Perjantaina pidettiin v.t. tarkastuslääkärin mr. Richardin toimesta Valkoisen Hevosen ravintolassa Christ Churchin piirissä, Spitalfieldin kaupunginosaa, tutkimus Michael Collinsin kuolemansyystä, iältään 58 vuotta. Mary Collins, kurjannäköinen nainen, sanoi asuneensa vainajan ja poikansa kanssa yhdessä huoneessa Cobb's-aukion 2:ssa, Christ Churchin piiriä. Vainaja oli 'rajasuutari'. Todistaja kulki ostelemassa vanhoja jalkineita; vainaja ja hänen poikansa laittoivat niistä kelvollisia, ja sitte todistaja kaupitteli niitä myymäläkojuihin, ottaen mitä sai, mutta hyvin vähän niistä lähti. Vainaja ja hänen poikansa olivat työssä yötä päivää, koettaessaan saada hiukan leipää ja teetä ja huoneenvuokran (2 killinkiä viikossa), niin että koti pysyisi koossa. Menneen viikon perjantaina vainaja illalla nousi rahiltaan ja häntä puistatteli. Hän heitti alas jalkineet ja sanoi: Joku muu saa ne laittaa valmiiksi minun tästä mentyäni, sillä minä en enää jaksa. Huoneessa ei ollut tulta, ja hän sanoi: 'Olisi parempi ollakseni, jos saisin lämmitellä.' Todistaja ottikin kaksi paria uusittuja saappaita kaupattavaksi, mutta puodissa antoivat ainoastaan 14 pennyä molemmista pareista yhteensä ja sanoivat: 'Meidänkin pitää saada voittomme.' Todistaja hankki nyt 14 naulaa kivihiiliä, ja vähän teetä ja leipää. Hänen poikansa valvoi kaiken yötä paikkauksessa rahantarpeen takia, mutta vainaja kuoli lauvantai-aamuna. Perheellä ei koskaan ollut kylliksi syötävää. -- Tarkastuslääkäri: 'Minusta tuntuu surkealta, että te ette menneet ajoissa vaivaistaloon.' -- Todistaja: 'Me olimme kiintyneet pikku kotimme mukavuuksiin.' Muuan valamiehistä kysyi, mitä ne mukavuudet olivat, sillä hän oli nähnyt vain kasan olkia nurkassa, ja ikkunat olivat rikkinäiset. Todistaja alkoi itkeä ja sanoi, että oli heillä ommeltu peitto ja muita pieniä kapistuksia. Vainaja oli sanonut, että hän ei ikänä mene vaivaistaloon. Kesäisin, kun sattui parempi aika, he toisinaan ansaitsivat kymmenenkin killinkiä viikossa puhdasta. Silloin he aina säästivät seuraavan viikon varalle, joka yleensä oli huono. Talvisin he eivät ansainneet puoleksikaan niin paljoa. Nyt kolmena vuonna olivat joutuneet aina vaan ahtaammalle. -- Cornelius Collins sanoi, että hän oli autellut isäänsä v:sta 1847. Heillä oli tapana tehdä työtä niin pitkälle yöhön, että olivat kumpikin melkein menettäneet näkönsä. Todistajalla oli nyt kaihi silmissä. Viisi vuotta takaperin vainaja pyysi kunnan apua. Vaivaiskaitsija antoi hänelle neljän naulan limpun ja sanoi, että jos hän tulee toistamiseen, niin hänet 'pannaan kiville'.[20] Se tympäisi vainajaa, ja sen koommin ei hän tahtonut joutua mihinkään tekemisiin niiden kanssa. He tulivat yhä huonommin toimeen edelliseen perjantaihin asti, jolloin heillä ei ollut edes puolta pennyä kynttilän ostamiseen. Vainaja heittäytyi sitten oljille ja sanoi, että hänestä ei ollut eläjäksi aamuun saakka. -- Muuan valamies: 'Te olette itsekin nälkiintymässä hengiltä, ja teidän pitäisi mennä taloon kesäkautta odottamaan.' -- Todistaja: 'Jos sinne menisimme, niin kuolisimme. Tullessamme ulos kesällä me olisimme kuin pilvistä pudonneita. Kukaan ei tuntisi meitä, ja me emme saisi huonettakaan. Voisin tehdä nyt työtä, jos saisin ruokaa, sillä näköni kävisi siitä paremmaksi. -- T:ri G.P. Walker sanoi, että kuoleman syynä oli _syncope_, ravinnonpuutteesta johtunut nääntymys. Vainajalla ei ollut ollut mitään makuuvaatteita. Neljään kuukauteen hän ei ollut saanut mitään muuta kuin leipää syödäkseen. Ruumiissa ei ollut hiventäkään rasvaa. Mitään tautia ei ilmennyt, ja jos lääkärinhoitoa olisi ollut, hän olisi saattanut toipua nääntymyskohtauksesta. -- Tarkastuslääkärin huomautettua tapauksen surettavasta laadusta valamiehistö lausui päätöksenään, 'että vainaja kuoli ravinnon ja tavallisten elämäntarpeiden puutteen tuottamaan nääntymykseen, kuin myöskin lääkärinavun puutteeseen'."

"Minkätähden ei todistaja kuitenkin suostunut menemään vaivaistaloon?" kysytte. No, köyhillä näkyy olevan vaivaistaloa vastaan ennakkoluuloa, jota rikkailla ei ole -- sillä tietysti jokainen, joka ottaa hallitukselta eläkkeen, mukautuu vaivaishoidokiksi suurellisessa merkityksessä: rikkaiden huoltolat eivät vain anna vihjausta vaivaisesta elannosta, vaan huolettomista oloista. Mutta köyhät näkyvät tahtovan kuolla itsenäisesti; kenties, jos laittaisimme hoitolat heille kyllin sieviksi ja miellyttäviksi, tai antaisimme heille eläkkeensä kotona ja myöntäisimme heille pikku alkajaiskehvellyksen yleisistä varoista, heidän mielensä saattaisi suopua siihen. Tällainen on sillävälin asiain tila: me teemme avustuksemme joko niin häpäiseväksi heille tai niin tukalaksi, että he mieluummin kuolevat kuin ottavat sen vastaan; kolmantena vaihtoehtona me jätämme heidät niin oppimattomiksi ja ymmärtämättömiksi, että he näkevät nälkää kuin järjettömät luontokappaleet, kesyttöminä ja mykkinä, tietämättä mitä tehdä tai mistä etsiä ahdingolleen huojennusta.

Te halveksutte sääliä, sanon; jos ette sitä hylkisi, niin tuollainen sanomalehti-uutinen olisi kristillisessä maassa yhtä mahdoton kuin harkitun murhan salliminen sen julkisilla kaduilla.[21] Sanoinko "kristillisessä"? Oi, jos me olisimme vain terveesti epäkristillisiä, niin sellainen olisi mahdotonta: meidän kuviteltu kristillisyytemme se auttelee meitä tekemään näitä rikoksia, sillä me riemuttelemme ja rehvastelemme uskossamme saadaksemme siitä nauttia häpeämätöntä tyydytystä, senkin verhoten mielikuvituksella kuten kaiken muun. Urkujen ja kuorikäytävien, aamusarastus-jumalanpalvelusten ja hämy-hartaushetkien draamallinen kristillisyys -- se silmänlume-hartaus, johon me emme arastele sekoittaa maalauksellisesti teatteriemme paholaisnäytelmiä, "Satanellain", "Robertien", "Faustien" tehopiirteitä, messuten kiitosvirsiä kirjo-ikkunain läpi taustavaikutuksen aikaansaamiseksi ja taiteellisin juoksutuksin lurittaen Luojan nimeä moninaisesti vaihtuvissa rukousjääryttelyn toisinnoissa (seuraavana päivänä taas jaellen taitamattomien kiroojien valistamiseksi kirjasia toisen käskyn merkityksestä meidän tulkitsemanamme) -- tämä kaasuvaloinen ja kaasuhenkinen kristillisyys on meidän ylväytenämme, ja me tempaamme turvaan kauhtanamme liepeen niiden kerettiläisten kosketukselta, jotka lausuvat siitä epäilyksiä.

Mutta osoittaa rahtunen tavallista kristillistä oikeamielisyyttä selvässä sanassa tai teossa, tehdä kristinopin lainkohta joksikin elämänohjeeksi ja perustaa yksikin kansallinen toimenpide tai toive sille pohjalle, -- liianpa hyvin tiedämme, minkä verran uskomme siihen pätee! Pikemmin saisitte salaman leimahtamaan suitsutussavusta kuin todellista toimintaa tai suurta tunnetta ilmenemään nykyaikaisesta englantilaisesta uskonnollisuudestamme. Teidän olisi parempi päästä eroon sekä savusta että urkupilleistä: jättäkää ne ja goottilaiset ikkunat ja maalatut lasiruudut teatterikaluston hoitajalle; yhtenä terveenä puhalluksena heittäkää hiilivety-henkenne ja ottakaa porraskynnyksellänne värjöttävä Latsarus hoivaanne. Sillä tosi kirkko on kaikkialla missä käsi auttavana kohtaa toisen, ja se on ainoa pyhä tai emäkirkko mitä koskaan on ollut tai on milloinkaan.

* * * * *

Kaikkia näitä henkisiä tyydytyksiä ja kaikkia näitä hyveitä, toistan, te kansallisesti halveksutte. Teillä on tosin keskessänne kansalaisia, jotka eivät niin tee; joiden työstä, voimasta, elämästä, kuolemasta, te elätte konsaan kiittämättä heitä. Varallisuutenne, huvinne, ylpeytenne olisivat kaikki yhtä mahdottomia ilman niiden toimintaa, joita vähäksytte tai ette muista. Poliisikonstaapeli, joka astelee mustaa kujaa edes takaisin kaiken yötä pitämässä silmällä rikollisuutta, jota te olette sinne luoneet, ja voi minä hetkenä hyvänsä saada päänsä murskatuksi tai runneltua raajarikoksi, mitään kiitollisuutta kokematta; kuohujen raivon kanssa kilvoitteleva merimies, kirjansa tai koetinpullonsa ääressä ahertava hiljainen tutkija, tavallinen työläinen, joka tunnustusta ja melkein leipääkin vailla täyttää tehtävänsä niinkuin hevosenne vetävät kärryjänne, toivottomana ja kaikkien syrjimänä: heidän varassaan Englanti elää. Mutta he eivät ole kansakunta; he edustavat vain sen ruumista ja hermovoimaa, vanhasta tottumuksesta yhä toimien kouristuneen sitkeästi, henkisyyden jo häivyttyä.

Meidän kansallisena henkisyytenämme ja pyrkimyksenämme on hauskuudenhalu, kansallisena uskontonamme kirkollisten menojen suorittaminen ja unettavien totuuksien (tai valheellisuuksien) saarnaaminen laumaväen pidättämiseksi rauhallisesti työssä, sillaikaa kun me huvittelemme; ja tämän huvittelun tarve pitää meistä kiinni kurkkua kuivaavana ja silmiä kierrättelevänä kuumeena -- järjettömyyttä, kevytmielisyyttä, armottomuutta nostattavana. Ihmisten ahkeroidessa oikealla tavalla heidän hupinsa syntyy heidän työstänsä niinkuin värikkäät terälehdet hedelmällisestä kukasta; -- kun he ovat uskollisesti avuliaita ja sääliväisiä, heidän kaikki tunteensa sukeutuvat vakaisiksi, syviksi, pysyväisiksi, ja antavat elämää sielulle niinkuin luonnollinen valtimo ruumiille.