Chapter 10

Vaunut vierivät eteenpäin leveää puistotietä sivuuttaen sotilasryhmän; toiset olivat asettamassa telttaa kuntoon, toiset keittämässä illallista. Veitikkamaisina katsoivat he ohi ajavia hymyillen »siviilimiehelle», joka oli saanut niin hienon ja kauniin neitosen seuraksensa; kuningas taas olisi mielellänsä laskeunut alas vaunuista jutellaksensa heidän kanssansa ja vaikkapa pitääksensä heille puheitakin. Ojentautuen suoraksi tähysteli hän puiden välistä nähdäksensä leirin yli niin kauvas kuin mahdollista, kun samassa kuului trumpetin kimeä ääni, johon kaukaa heti vastattiin samalla tapaa eri tahoilta. Nämä sotaiset äänet kuullessansa alkoi erillensä kummulle pystytetyn päällikönteltan eteen sidottu arapialainen ratsuhevonen hirnua ja temmeltää, korskua ja puistella harjaansa. Kuninkaan silmät loistivat nyt ilosta ja mielihyvästä. Oi, mikä ihana elämä häntä odottikaan ja kuinka monessa kunnon ottelussa hän muutamien päivien kuluttua olisikaan mukana! Vahinko vain, että Lebeau oli ehtinyt matkustaa matkakapineiden kanssa Marseilleen, muuten olisi hän mielellänsä tahtonut nähdä minkä vaikutuksen hän kenraalin univormussa teki rakastettuunsa! Hänen innostuksensa kasvoi kasvamistansa ja hengessä oli hän näkevinänsä, että kaupungin portti pirstausi hänen aseittensa voimasta ja tasavallan joukot pakenivat hurjassa epäjärjestyksessä, jonka jälkeen hän kunnialla ja loistolla ratsasti sisään Laibachiin kulkien sen liputettuja katuja myöten. Ja Señora olisi mukana sielläkin, sen vannoi hän kunniansa kautta. Hän lähettäisi noutamaan Señoraa, joka saisi komean palatsin heti kaupungin porttien ulkopuolella; ja siinä voisivat he tavata toisensa yhtä helposti ja vapaasti kuin Parisissakin. Señora ei vastannut paljo mitään näihin hänen vakuutuksiinsa. Kristianin mielestä pysyi hän äänetönnä sen vuoksi, että hän tietysti mieluummin olisi halunnut pitää hänet itsellensä, vaikkakin hän nöyrästi alistui sallimuksen johdettavaksi. Tämä itsekieltämyksen piirre todisti, että hän todella oli kelvollinen olemaan kuninkaan rakastajattarena, mietti Kristian. Kuinka viehkeän illan viettikään hän sitten Señoran kanssa Fasanin hotellin punaisessa huoneessa, jonka vaaleat rulla-akuttimet eristivät rakastavaisen parin kaikesta pikkukaupungin juoruamisesta porteilla ja tapton jälkeen päättyvillä iltakävelyillä. Ja millaisilla tunteenpurkauksilla, syleilyillä, suudelmilla ja intohimoisilla uskollisuusvaloilla jatkuivatkaan edellisen yön hellät kohtaukset! Sydän sykki täällä sydäntä vastaan tuulen hiljaa tuutiessa läheisiä puita ja avoimien akkunain verhoja ja suihkulähteen loristessa hotellin pihalla, jossa kaikki kynttilät olivat sammutetut eikä muuta valoa näkynyt kuin alakerroksessa olevan hotellikonttorin heikosti väräjävä lampun valo.

Kello lyö 1 ja nyt täytyy eron tapahtua. Kristian oli peljännyt tätä hetkeä ja otaksunut tarvitsevansa koko voimansa pysyäksensä lujana kaikkia niitä rukouksia ja hyväilyjä vastaan, joilla Señora tietysti tahtoisi pidättää hänet syleilyssänsä. Mutta siinä hän erehtyi. Señora oli lähtövalmiina jo ennen häntä ja ilmoitti tulevansa saattamaan häntä rautatielle, teko, joka muka todisti, että kuninkaan kunnia oli hänelle suuriarvoisempi kuin oma onni... Mies poloinen! Kuinka julmasti hän olisikaan pettynyt, jos hän sattumalta olisi kuullut sen helpoituksen huokauksen, joka väkisellä pääsi kavalan nartun rinnasta niin pian kun hän oli jäänyt yksin ja hetkisen seisoi junalaiturilla, kunnes sen molemmat viheriät lyhdyt katosivat radan mutkan taakse! Poloinen Kristian! Kuinka hän olisikaan kauhistunut, jos hän olisi tiennyt, että hän nyt tyytyväisenä ja lepoa halaten palasi hotelliin takaisin sen tyhjissä, huonoilla kaduilla pahasti kolisevissa omnibusvaunuissa huoahtaen kaikkea muuta paitsi rakkautta ilmaisevalla äänellä: »kunhan vain Tom olisi oikein tehnyt tehtävänsä!»

Sen voitte uskoa! Tehtävänsä hän juuri oli tehnyt. Sillä niin pian kuin juna saapui Marseilleen ja Kristian pieni matkalaukku kädessä astui ulos, hämmästyi hän nähdessänsä hopeanauhaiseen lakkiin puetun herrasmiehen lähestyvän häntä pyynnöllä, että hän hetkiseksi pistäytyisi »konttoriin».

»Ja miksi? Kuka te olette?» kysyi kuningas ylhäisesti.

»Polisikomisario», vastasi korealakkinen herrasmies.

Konttorissa tapasi hän prefektin, vaaleapartaisen, vilkkaan ja pirteän näköisen entisen sanomalehtimiehen.

»Ikävä kyllä, minun täytyy ilmoittaa teidän majesteetillenne, että matkanne päättyy tähän», sanoi prefekti sangen kohteliaasti, »mutta Ranskan hallitus ei voi sallia, että sen vierasvaraisuutta nauttiva ruhtinas käyttää sitä vehkeilyihin ja sotahankkeihin valtakuntaa vastaan, jonka kanssa me olemme ystävällisissä väleissä».

Kuningas koetti inttää vastaan, mutta turhaan: prefekti tunsi aikeissa olevan hankkeen pienimpiin yksityisseikkoihinsa saakka.

»Olihan aikomuksenne nousta laivaan täällä Marseillessa? Puoluelaisenne taas ovat nousseet Jerseystä tulevaan englantilaiseen laivaan Cettessä... Maihin aioitte te käydä Gravosan rannikolla... Sovittu oli, että saavuttaessa ammuttaisiin sotamerkiksi kaksi rakettia, toinen maalta, toinen höyrylaivasta... Huomaatte minun tyystin tuntevan kaikki hankkeenne... Myöskin Ragusassa ne tunnetaan ja sen vuoksi luulen syystä voivani vakuuttaa teille, että minä, pidättämällä teidät täällä, pelastan teidät joutumasta sen väijymyksen uhriksi, joka epäilemättä odottaa teitä Gravosassa.»

Kuningas vallan kauhistui. Mahdotonta oli hänen käsittää, kuka oli kavaltanut kaikki nämä tiedot asioista, joita muut eivät voineet tuntea kuin hän, kuningatar, Hezeta ja eräs, jota hän ei hetkenkään aikaa keksinyt epäillä kavalluksesta.

Prefekti hymyili.

»Kas niin, teidän majesteettinne, parasta ottaa asiat sellaisina kuin ne nyt ovat», sanoi hän. »Hankkeenne on epäonnistunut! Ehkä te onnistutte toiste paremmin, mutta olkaa silloin varovampi... Ja nyt uskallan minä ehdottaa, että teidän majesteettinne käy kanssani virka-asuntooni. Muuten joutuu teidän majesteettinne täällä ikävän huomion esineeksi kaikkialla, sillä asia tunnetaan jo koko kaupungissa...»

Kristian ei antanut heti vastausta, vaan heitti silmäyksen ympäri pientä virkahuonetta, jonka kalustona oli vain yksi vihreä nojatuoli; paitsi uunia nähtiin huoneessa joukko vihreitä paperikääryjä ja suuria rautatiekarttoja, jotka peittivät tämän tuiki proosallisen sopukan seinämiä, missä hänen uneksimansa, Radoitzan marssin ikuisten sävelien soidessa syntynyt sankariruno siis noloimmalla tavalla päättyi. Hän tunsi joutuneensa samanlaatuiseen tilaan kuin ilmapurjehtija, joka korkealla pilvien tasalla leijailtuansa äkkiä putoaa tyhjän ja luhistuneen pallonsa kanssa talonpoikaistalon navetan katolle.

Vihdoin päätti hän suostua prefektin tekemään tarjoukseen. Siellä oli kaikki täydellisesti parisilaiseen tapaan. Rouva oli mitä rakastettavin ja sen lisäksi erinomaisen soitannollinen; kun päivällinen oli syöty ja päivän tavalliset keskusteluaineet pohdittu, istui hän pianon ääreen alkaen soitella muutamia juuri ilmestyneitä soittokappaleita. Hänellä oli kaunis ääni ja niin hyvin hän lauloi, että Kristian pian siirtyi hänen viereensä alkaen keskustella hänen kanssansa musiikista ja eri sävellyksistä. Nuottihyllyllä näki hän vihkosen »Kaikuja Illyriasta» ja pari operettia, nim. Saban kuningatar ja Kaunis hajuvesikauppiatar. Rouva pyysi kuningasta näyttämään, kuinka Illyrian kansanlauluja oikeastaan lauletaan, jonka johdosta Kristian hyräili hänelle muutamia kotimaansa säveleitä, nim. 'Nuo kauniit sinisilmät kuin suvitaivahat' j.n.e. ja 'Kuulkaas nuoret tyttöset, te nauhakutriset' j.n.e. Mutta sillä välin kun Kristian kalpeana, tunteellisena ja koti-ikävän valtaamana seisoi pianon ääressä vaikuttaen isäntäväkeensä alakuloisilla väliajoilla ja pitkäveteisellä äänenpainollansa, lauloivat laineet Illyrian rannikolla toisenlaista kansallislaulua sille reippaalle ja innostuneelle nuorukaisjoukolle, joka eläköön-huutojen kaikuessa täysin purjein ja varmana lähestyi rantaa tietämättä mitään kuninkaan keskeytyneestä matkasta. Tosin olisi Lebeaun pitänyt ilmoittaa heille ainakin ensimäisen viipymisen syistä, mutta sen oli tuo lurjus, joka omien syrjähyppyjensä vuoksi myöhästyi matkallansa, tykkänänsä laiminlyönyt.

VI.

Kuolemaan tuomittu vanki.

»Rakkahin Colette! Kymmenen tuntia kestäneen sotaoikeuden jälkeen Corson varrella olevassa teaterissa vietiin meidät -- Hezeta ja minä -- tänne Ragusan linnaan. Sotaoikeus tuomitsi yksimielisesti meidät kuolemaan.

Mielestäni on näin parempi kuin ennen. Ainakin tunnemme nyt varmasti asiain tilan ja kaikki entinen salakähmäisyys on nyt lopussa. Nyt saan lukea rakkaat kirjeesi ja kirjoittaa sinulle. Epävarmuus olikin jo tukahduttaa minut. Kauheaa oli elää täydellisessä tietämättömyydessä sinusta, isästä ja kuninkaasta, jonka luulin salakavalasti yllätetyksi ja murhatuksi. Onni hänen majesteetillensa, että hän pääsi tästä ikävällä pettymyksellä ja muutamain uskollisten alamaistensa kuolemalla.

Sanomalehdistä lienette nähneet, kuinka asiat täällä kävivät. Kun mitään epäävää käskyä kuninkaalta ei onnettomuudeksemme meille saapunut, lähdimme me sopimuksen mukaan merimatkalle ja olimme jo klo 7 illalla niiden saarien suojassa, joiden luona oli sovittu yhtyä. Hezeta ja minä olimme kannella, toiset pysyivät alhaalla; kaikki olimme me täysissä aseissa ja puvuissa ja tekemäsi kaunis pikku kokardi hatuissa. Siinä risteilimme pari kolme tuntia näkemättä muuta kuin eräitä kalastajavenheitä ja muutamia suuria tulli-aluksia.

Pimeän tullessa tapasi meidät sovitulle yhtymyksellemme kuninkaan kanssa vallan epäsuotuisa sumu; varrottuamme turhaan sangen kauvan aloimme tulla siihen päätökseen, että kuningas on luultavasti sumussa purjehtinut ohitsemme meitä ensinkään huomaamatta. Ja kun samassa näimme raketin lentävän korkealle ilmaan juuri sillä rannalla, jolta sovittu merkki piti annettaman, otaksuimme sen merkitsevän, että meidän oli käytävä maihin. Kuningas oli nähtävästi jo siellä, ja niin kiirehdimme me häntä vastaan.

Minulle, joka parhaiten tunsin seudun (olenkin niin monta kertaa ollut siellä sorsia ampumassa), uskottiin ensimäisen venheen johto; toista johti Hezeta ja kolmatta, jossa kaikki parisilaiset olivat, hra de Miremont. Minun venheessäni olivat kaikki maamiehiäni ja voithan ymmärtää, kuinka sydämemme sykkivät ajatellessamme että nuo pimeässä häämöittävät rannat olivat isänmaamme rannikkoa ja että kaukana lahden pohjukassa vilkkuva punertava valo oli Gravosan vilkkumajakka.

Enin ihmetytti minua sentään se, että rannalla oli kaikki niin hiljaista. Ei kuulunut ollenkaan mitään lukuunottamatta laineiden loisketta rantaa vastaan ja märkien purjeiden läiskettä. Mitään merkkiä lähiseutuun kätkeytyneestä aseellisesta joukosta emme voineet huomata; vaikka näet sellainen koettaakin olla aivan hiljaa, kuuluu tavallisesti toki aina yskimistä, aseiden kalahtelemista y.m.

'Kas, tuolla näen jo meidän miehiämme!' kuiskasi San Giorgio minulle hiljaa.

Mutta maihin päästyämme huomasimmekin, että 'meidän miehemme' eli kuninkaalliset vapaehtoiset olivatkin vain kaktuspensaita, joita rannikolle oli istutettu pitkiin riveihin. Astuin eteenpäin. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, mutta sen sijaan jälkiä ja muita merkkejä hietikossa. Huomautin siitä Hezetalle.

'Ne näyttävät epäiltäviltä', sanoi hän, 'lienee parasta joutua veneeseen takaisin'.

Onnettomuudeksi astuivat parisilaiset samassa maihin eikä heitä enää voitu pidättää, sillä heti paikalla lähtivät he juoksentelemaan ympäri rannikkoa tutkien kaikki pensaat ja vesaikot.

Äkkiä näimme tulen leimahtavan ja kuulimme samassa kiväärin pamahtavan. 'Petosta, petosta!' kaikui huuto... 'Merelle, merelle takaisin!'

Kaikki ryntäsivät venheille ja siinä syntyi sellainen ahdinko, tyrkkiminen ja polske kuin ahdistetussa lammaslaumassa. Kuu tuli samassa esille ja valaisi tämän sekasorron. Huomasimme englantilaisten matrusiemme jo loitonneen venheineen rannasta ja soutavan kaikin voimin takaisin höyryalusta kohti. Epäjärjestystä ei kauvan kestänyt, sillä Hezeta hyökkäsi revolveri kädessä eteenpäin komentaen ukkosena jylisevällä äänellänsä: _avanti! avanti!_ [Eteenpäin! eteenpäin!] Kaikki seurasimme häntä ... viisikymmentä miestä kokonaista armeijaa vastaan! Varmaa kuolemaa kohti siis tiesimme käyvämme; uljaina he taistelivat ja kaatuivat kaikki: Pozzo, Melida, nuori de Soris, joka viime vuonna oli niin ihastunut sinuun, Henri de Trébigne, joka keskellä taistelun temmellystä huusi minulle: 'kuules, Herbert, guzlan soitto meiltä tässä puuttuu!' ... ja Jean de Veliko, joka oikealle ja vasemmalle iskien täyttä kurkkua lauloi Radoitzan marssia. Näin heidän kaikkien vihdoin kuolleina lepäävän seljällänsä rannalla varroten, että kuohut heidät hautaisivat. Niin surkeasti kävi tanssijaistemme kauneille kavaljereille! Vielä onnettomampia olimme me, Hezeta ja minä, jotka kahden pelastuimme tästä ottelusta ja jouduimme vangeiksi. Ensin heittivät he meidät maahan, missä sitoivat kätemme ja jalkamme, ja sitten kuljettivat he meidät muulein seljässä Ragusaan. Minä ärjyin ja puhisin turhan nurjamielisyyden vallassa, mutta Hezeta pysyi levollisena sanoen: 'näin se oli sallittu ... tiesinhän minä sen jo ennakolta'... Aika veitikka! Kuinka olisi hän ennakolta voinut tietää, että joutuisimme tällaisen petoksen uhreiksi ja että meitä jo maihin astuessamme tervehdittäisiin ojennetuin kiväärein ja haulisatein?... Kuinka olisi hän suostunut johtamaan meitä, jos hän tämän olisi tiennyt? Kaikessa tapauksessa on selvää, että hanke on epäonnistunut, mutta voidaan uusia, kunhan ollaan varovaisempia.

Rakkaista kirjeistäsi, joita alinomaa olen uudelleen lukenut, löydän selityksen siihen, miksi meitä koskeva oikeudenkäynti venyi niin pitkälliseksi, miksi täällä linnoituksessa on juossut niin paljo mustatakkeja (pappeja), miksi asian lopullinen ratkaisu aina lykkäytyi ja näytti häilyvän edes takaisin. Nuo kurjat pitivät meitä vankeudessa toivoen, että kuningas, joka ei sadoista miljoonista suostunut luopumaan oikeudestansa Illyrian kruunuun, vihdoin myöntyisi kuullessansa, että kahta hänen uskollisinta miestänsä uhattiin kuolemalla.

Hellyydessäsi minua kohtaan näytät sinä sekä harmistuneen että hämmästyneen, ett'ei isäsi ole sanonut sanaakaan puolestani kuninkaalle. Mutta pitäisihän sinun toki ymmärtää, ett'ei kukaan Rosen alennu sellaiseen halpamaisuuteen! Ukko raukka! Minua rakastaa hän tosin rajattomasti ja kuolemani on oleva hänelle kauhea isku, siitä olen varma. Ole hellä häntä kohtaan, Colette, ja tee kaikki voitavasi hänen kipujensa lieventämiseksi. Ennen kuin syytät kuningastamme ja kuningatartamme julmuudesta, on sinun muistettava, ett'ei meidän sovi tuomita menettelyä, johon heidän korkea kutsumuksensa ehkä pakottaa heidät. Niin hyvin heidän velvollisuutensa kuin oikeutensa ovat niiden lakien yläpuolella, jotka tavallisesti määräävät muiden ihmisten yhdyselämän. Tästä voisi Méraut puhua sinulle paljo hyvää ja kaunista, minkä minäkin tunnen, vaikka en voi sitä sanoihin pukea. Sillä onpa kuin kuonokoppa aina estäisi minua tuomasta esille sitä, mikä minulla on sydämelläni. Kuinka usein onkaan tämä seikka vaivannut minua suhteessani sinuun, joka olet minulle niin rakas. Todellisia tunteitani en ole ikinä voinut sinulle oikein tulkita. Nytkin olen niin ujo, että täällä kymmenien peninkulmain päässä sinusta ja sitä paitsi paksujen muurien ja rautapuomien takana tunnen itseni noloksi, melkeinpä mitättömäksi ajatellessani kauniita, vaalean sinisiä silmiäsi, pientä veitikkamaista suutasi ja nenääsi, jota tapasi on nyrpistellä, ilkamoidessasi kanssani.

Kuitenkin täytyy minun nyt, kun pian ijäksi sinusta eroan, kerrankin vakuuttaa sinulle, ett'en ikinä ole ketään toista naista rakastanut enkä tuntenut eläväni ennen kuin sinuun tutustuin. Muistatko sen kerran, Colette, jolloin me tapasimme toisemme Tom Lewisin luona Royalekadun varrella? Sen piti muka näyttää ihan tilapäiseltä yhtymykseltä. Sinä istuit pianon ääressä soitellen ja laulaen kauniin kappaleen, joka vaikutti minuun niin, että olin ruveta itkemään tietämättä syytä liikutukseeni. Siitä hetkestä alkaen olin kahlittu, tiedätkös! Kuka olisi voinut aavistaa, että asioimiston kautta solmittu parisilainen avioliitto samalla kävisi todelliseksi rakkauden liitoksi? Mutta niin se ainakin minun puoleltani kävi, enkä ole sitä ennen enkä sen jälkeen tavannut naista, joka olisi ollut viehkeämpi omaa Coletteani. Voit siis olla vakuutettu siitä, että lähellä ja loitolla olet aina ajatuksissani. Muistellessani viehättävän siroa muotoasi tulen aina iloiselle tuulelle. Ja niin on minulle aina ennenkin käynyt; tiedätkös, että kun vain alan sinua muistella, alkaa minua naurattaa, tarkoitan tuollaista samalla hellätunteista naurua...

Kaikissa tapauksissa on nykyinen tilamme kauhea, eivätkä asianomaiset suinkaan laiminlyö kuvata sitä meille mahdollisimman hirvittäväksi. Meitä valmistetaan nyt kuolemaan, s.o. Hezetan ja minun pieneen, valkeaksi rapattuun vankikoppiin on tehty alttari viimeistä sielumessuamme varten ja asetettu ruumiskirstut sänkyjemme eteen; sitä paitsi on seinälle kummankin ylitse naulittu taulu, johon on kirjoitettu: 'kuollut! ... kuollut!' Ja kuitenkin on huone minusta iloinen, sillä sinun muistosi katkaisee kärjen kuolemaltakin. Ja kun varpailleni nousten katselen ihanaa maisemaa, aloë- ja kaktuskasveilla kaunistettua tietä Ragusasta Gravosaan, sinitaivasta ja sinertävää merta, niin johtuu mieleeni häämatkamme, Monacon ja Monte Carlon kukkulat ja kulkusten kilinä muulien kaulassa, joilla silloin ratsastimme. Oi, kuinka minä silloin tunsin itseni onnelliseksi ja keveäksi sydämeltäni! Ja kuinka ihana olitkaan sinä, pikku matkatoverini! Olisin niin mielelläni nähnyt, että silloinen matkamme olisi kestänyt enemmän aikaa!...

Huomannet siis, että kuvasi seuraa minua kaikkialla ja voittaa murheeni kuolonkin kynnyksellä. Myöskin kuoleman on se voittava, sillä sen tahdon kantaa taikakaluna rinnallani, kun muutamien tuntien kuluttua käyn meren rannalle tehdylle teilauspaikalle voidakseni sinua muistellen hymyillä vielä hetkellä viimeisellä, jolloin pääni menetän.

Älä kuolemaani sure liian paljo, rakkaani. Muista pienokaista, joka ei vielä ole nähnyt päivän valoa, muista lastamme. Säästä itseäsi lapsen vuoksi ja sano sille, kun se alkaa ymmärtää jotakin, että kuolin pää pystyssä niinkuin sotilaan tulee kantaen kuolinhetkelläni kahta nimeä huulillani, nim. puolisoni eli hänen äitinsä ja kuninkaan nimiä.

Olisin halunnut antaa sinulle muiston viimeisiltä hetkiltäni, mutta kaikki kallisarvoisemmat esineet ovat he minulta riistäneet pois, kelloni, vihkisormukseni ja rintaneulani. Muuta ei minulla siis ole jäljellä kuin pari valkeita hansikkaita, jotka otin mukaani käyttääkseni niitä Ragusaan marssiessamme. Juhlallisuuden vuoksi aion käyttää niitä mestaustilaisuudessa ja vankilan pappi on suosiollisesti luvannut lähettää ne sitten sinulle.

Ja nyt hyvästi, kallehin Coletteni! Älä itke! Kehoitan sinua olemaan itkemättä, vaikka en itse tahdo nähdä mitään kyyneliltäni. Lohduta isääni. Ukko parka nuhteli minua aina siitä, että tulen liian myöhään!... Nyt en tule enää koskaan... Hyvästi, hyvästi!... Olisi vielä niin paljo kirjoitettavaa... Mutta siihen ei minulla enää ole aikaa... Minun täytyy kuolla... Hyvästi, Colette!

_Herbert Rosen_.»

VII.

Kuningas luopuu.

»Yksi mahdollisuus teillä vielä on, sire!»

»No, sanokaa se, rakas Méraut, minä olen valmis kaikkeen!»

Méraut empi kuitenkin. Se, mitä hänellä oli sanottavaa, oli hänestä liian tärkeää soveltuaksensa käsiteltäväksi täällä biljardisalissa, minne kuningas oli pyytänyt häntä pelaamaan pelin aamiaisen jälkeen. Mutta valtaistuimelta syöstyjen hallitsijain kohtaloa usein hallitseva julma iva tahtoi toisin. Täällä biljardipöydän ääressä jonka viheriällä veralla pallot kierivät ontosti kalahdellen täydellisessä hiljaisuudessa, mikä surun ja onnettomuuden painostamassa kuninkaallisessa asunnossa vallitsi, ratkaistiin näet sittenkin Illyrian kuningassuvun kohtalo.

»No?» sanoi Kristian kysyvällä äänellä kumartuen eteenpäin tyrkätäksensä palloa.

»Niin, teidän armonne...»

Méraut keskeytti lauseensa ... odotti, kunnes kuningas oli pelannut vuoronsa ja merkitsijänä toimiva Boscovitsh kirjoittanut sen taululle. Sitten jatkoi hän hieman nolona:

»... Onhan Illyrian kansa kaikkein muiden kaltainen, sire! Se seuraa onnea ja menestystä tietysti ... ja pelkäänpä, että ... kun tuonoisen hankkeen kävi niin huonosti...»

Kuningas käännähti päin. Hieman punastuen sanoi hän:

»Olen kehoittanut teitä sanomaan minulle totuuden, ystäväni... Ei siis mitään verukkeita eikä korupuheita.»

»Teidän on luovuttava, sire!» sanoi Méraut äkkiä lyhyesti.

Kristian katsoi häneen hämmästyneenä.

»Luovuttava?... Mutta mistä minun olisi luovuttava?... Luovutettavaa, valtakuntaa minulla ei ole. Poloinen pikku Zarani!... Ei hän siitä paljo hyödy. Epäilemättä hän ilahtuisi enemmän, jos saisi uuden polkupyörän kuin saadessaan noin epävarmat kruunun toiveet -- kaukaisessa tulevaisuudessa.»

Méraut mainitsi Galitsinan kuningattaren esimerkkinä. Maanpakolaisuudessansa oli hän luopunut vaatimuksistansa poikansa don Leonzon hyväksi, joka epäilemättä sai kiittää tätä luopumista siitä, että hän nyt istui valtaistuimella.

»Kahdeksantoista ja kaksitoista!» huudahti Kristian terävällä äänellä. »No, hra hovineuvos, miksi ette merkitse summia!»

Boscovitsh säpsähti kuin peljästynyt jänis ja riensi taululle; kuningas taas kumartui koko pituudellansa biljardin ylitse tarkaten yksinomattain aikomaansa omituista tyrkkäystä. Elysée tarkasteli häntä tuossa toimessa ja kuningasmielisestä uskostansa huolimatta täytyi hänen ankarasti epäillä tuota väsynyttä keikaria ja lyötyä urhoa höllässä takissansa ja koko kaulan paljastavassa kauluksessansa, olletikin kun tuo pitkä ja laiha kaula, silmät, suu ja sieramet vielä kellersivät sen keltataudin jälkeen, josta hän vallan äsken oli toipunut jaloillensa noin kuukauden päivät vuoteen omana maattuansa.

Gravosan tappio, taistelussa mukana olleiden toivorikkaiden nuorukaisten surullinen kohtalo, oikeudenkäynti Herbertia ja Hezetaa vastaan ja sen aiheuttamat sydäntä särkevät kohtaukset St. Mandén hovissa, missä Colette käsiänsä väännellen ja rukoillen armoa puolisollensa tuskittelihe entisen rakastajansa edessä, se jännitys ja ahdistus, jonka vallassa hän vartosi oikeudenkäynnin päätöstä alinomaa kuunnellen sitä kivääritulta, joka ikäänkuin hänen käskystänsä teki lopun kuolemaan tuomituista; rahahuolet Picherylle myytyjen vekselein lankeamisesta ynnä muut kovan kohtalon iskut olivat käyneet hänen terveydellensä ja pakottaneet hänet sairasvuoteelle. Mutta slavilaiselle rodulle yleensä ja hänelle erityisesti luonteenomaista keveää huolettomuutta ne eivät hänessä sittenkään jaksaneet kukistaa.

Pelivuoronsa lopetettuansa liitusi hän huolellisesti biljardikeppinsä ja kysäisi sitä tehdessänsä Mérautilta tähän katsahtamatta:

»No, ja mitä sanoo kuningatar ehdotuksestanne? Olette kai puhunut siitä hänen kanssansa?»

»Kuningatar ajattelee samoin kuin minäkin, sire.»

»Ah!» huudahti Kristian terävästi ja säpsähtäen.

Kuinka omituinen ja ristiriitainen onkaan ihmisluonne! Olihan tuo sama nainen, jota hän ei voinut rakastaa ja jonka kirkasta, avonaista ja nuhtelevaa katsetta hän mieluimmin karttoi, koko ajan kiusannut häntä alinomaisella vetoamisellansa kuninkuuteen, kuninkaiden velvollisuuksiin ja etuoikeuksiin, mutta nyt harmitti häntä, ett'ei kuningatar enää välittänyt hänestä, vaan oli valmis syrjäyttämään hänet heidän lapsensa hyväksi. Hän tunsi itsensä loukatuksi, ell'ei juuri rakkaudessansa, niin ainakin ystävättären luottamuksen menettäneenä miehenä.

»Entä sinä Boscovitsh, mitä sinä asiasta arvelet?» kysäisi hän sitten käännähtäen äkkiä »neuvokseensa», joka peljästyksestä vihreäksi karahtaen suonenvedontapaisilla eleillä seurasi herransa vaihtelevia kasvojen ilmeitä.