Chapter 7

Palattuansa takaisin tältä surulliselta hautajaismatkalta sai hän tarjouksen saapua W:n hoviin prinssien opettajaksi. Hänen pettymyksensä oli niin suuri, kaikellaiset pikkumaisuudet, kilpailijat ja kateelliset panettelijat, joiden kielenpieksemisen esineeksi hän oli joutunut, monarkkisen suuren loiston näkeminen läheltä, kulissien takaa -- kaikki tämä oli masentanut hänen mielensä siinä määrässä, että niin pian kuin munkit olivat poistuneet ja ensimäinen vilkas vaikutus heidän käynnistänsä oli hävinnyt, tuntui hänestä tuo suostumus tehtyyn ehdotukseen ennenaikaiselta, vaikka hän muuten ihailikin Illyrian kuningasta. Nyt muisti hän näet kaikki kokemansa ikävyydet ja hänestä tuntui uhrautumiselta jättää nykyinen vapaa elämänsä kaikkine tottumuksinensa. Sitten mietti hän myöskin kirjaansa, tuota merkillistä teosta, joka yhäti kummitteli hänen aivoissansa. Sanalla sanoen: kotvan mieliskeltyänsä ja tuumailtuansa tuli hän siihen päätökseen, että hän epuuttaa antamansa lupauksen. Jouluaattona, hieman ennen kuin sovittu yhtymys muuten olisi ollut, kirjoitti hän kirjeen isä Melkiorille ilmoittaen hänelle, mitä oli päättänyt.

Isä Melkior vastasi hänelle heti paikalla. Hän ei tehnyt mitään vastaväitteitä, vaan kirjoitti lyhyesti näin:

»Tänä iltana ... iltakirkon aikana ... Fourneaux-kadun varrella. Toivon vieläkin voivani vaikuttaa teihin.»

Mustain veljesten luostari Fourneaux-kadun varrella, jossa isä Melkior oli taloudenhoitajana, on katolisen Pariisin omituisimpia ja vähimmän tunnettuja ilmiöitä. Tämä kuuluisan munkkikunnan emäluostari sijaitsee keskellä sitä likaista etukaupunkia, joka on Montparnassen rautatieaseman takana salaperäisessä piilossansa ja jota myöskin kutsutaan »pyhän haudan kommissariaatiksi». Läpi tämän korttelin mustan kurjuuden saapuu tänne oudosti puettuja munkkeja villaisissa matkakaapuissansa tuoden kaikellaisia pyhiä esineitä myytäväksi kuten esim. palasia todellisesta Kristuksen rististä, öljypuun hedelmäkivistä valmistettuja rukousnauhoja pyhältä öljymäeltä, kuivattuja ja kovia Jerikon ruusuja, jotka odottavat virkistävää kostuttamista vihkivedellä, sanalla sanoen mitä omituisimman kokoelman esineitä, joiden arvo raskaiden, mykkien rahakukkaroiden muodossa sitten palaa munkkikaapujen suurissa taskuissa takaisin Jerusalemiin pyhän haudan ylläpitoa varten.

Fourneaux-kadun varrella olevan luostarin veljeksille oli Elyséen esittänyt eräs hänen ystävänsä, köyhä kuvanveistäjä nimeltä Dreux, joka oli veistänyt luostarille ossunalaisen pyhän Margaretan pystykuvan, jota katsomaan hän kutsui kaikki tuttavansa. Paikka tuntui Elyséestä niin merkilliseltä, ihanalta ja hänen muinaisajan muistoille altista mieltänsä valtaavalta, että hän myöhemminkin usein kävi katselemassa luostarin runsaita muinaismuistoja suureksi iloksi ystävällensä Dreuxille, joka otaksui hänen käyvän ihailemassa hänen veistämäänsä p. Margaretaa.

Ilta oli jo kulunut liki puoliyötä, kun Elysée Méraut jätti taaksensa latinalaisen korttelin meluavat kadut ja kaikki nuo leikkelekaupat ja muut ruokatavarain myymälät, kahvilat naispalvelijoinensa, liköörianniskelut Racinen ja »Boul Michin» (ylioppilasnimitys St. Michelin bulevardille) varrella ja kaikki ylioppilaskasarmit, jotka joululiikkeen vuoksi näyttivät elävän yhtä vilkkaina läpi yön. Aivan äkkiä huomasi hän siirtyneensä tästä vilkkaasta liikkeestä suurille, autioille puistokaduille, joilla tuo yksinäinen vaeltaja, kaasulyhtyjen valon pienentämänä, näytti pikemmin matavan kuin kävelevän tietänsä eteenpäin.

Matalien muurien rajoittamien luostarirakennusten välillä, joista kellojen helinä kuului bulevardein alastomain puiden ylitse, jatkui se heinältä ja oljilta haiskahtavia navetta-aitauksia kiertelevä tie, jota myöten Elysée likaisessa lumisohjussa tarpoi eteenpäin katsellen taivaan kaarella koleassa yössä kimmeltäviä tähtösiä, joiden joukossa haaveksivainen eteläranskalainen oli näkevinänsä senkin, joka kerran saattoi paimenet Betlehemiin. Taivaan tähtösiä tarkastaessansa muistuivat hänen mieleensä lapsuusajan jouluaatot Reynha'assa, jolloin hänen oli tapana käydä kuulemassa jumalanpalvelusta tuomiokirkossa, mistä hän -- läpi teurastajakorttelin kummallisten ja kuutamossa omituisen taruperäisiltä näyttävien rakennushahmojen -- palasi takaisin vanhempiensa kotiin juhlallisesti katetun ruokapöydän, murateilla koristettujen haarakynttiläin, tuoreiden, lämpimien joululeipien ja paistin luo. Ja niin elävinä olivat nuo lapsuuden muistot hänen mielikuvituksessansa että hän -- nähdessänsä lumpunkokoilijan lyhdyllä vaaniskelevan kaikellaisia tähteitä katukäytävältä -- oli näkevinänsä isänsä, joka lyhdyllä valaisi perheellensä tien joulumessusta kotiin palattaessa.

»Oi, ett'en koskaan enää saa nähdä vanhaa, rakasta isääni!» ajatteli hän.

Näin menneitä aikoja muistellen ja itseksensä rakkaita vainajia miettien saapui Elysée heikosti valaistulle Fourneaux-kadulle keskellä vielä epävalmista etukaupunkia pitkine tehdasrakennuksinensa, joiden yli korkeat savutorvet kohosivat vanhojen aitausten ja lankkujen välillä. Vinha tuuli tuntui olletikin kaupungin laiteilla olevilla avoimilla kentillä, ja läheisestä teurastuslaitoksesta kuului vaikeroivaa vinkumista, kumeita iskuja ja inhoittava läskin ja veren haju. Siellä teurastettiin lukemattomia jouluporsaita aivan kuin gallialaisten uhrijuhlain aattopäivinä entis-aikaan.

Melkein keskellä katua sijaitsevan luostarin portti seisoi avoinna ja pihalla näkyi kahdet vaunut, joiden kallisarvoinen komeus hämmästytti Elyséetä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, kuorolaulun ja urkujen säveleet kuuluivat kirkosta, joka muuten näytti verrattain autiolta ja pimeältä siinä heikossa valaistuksessa, jonka alttarilla palavat pienet lamput levittivät ympärillensä taittuen tarumaisesti kirkon akkunain maalattuihin ruutuihin. Kirkon laiva oli melkein ympyräinen ja koristettu punaristisillä lipuilla, joita riippui ympäri seinämiä, ja useilla maalatuilla, kömpelösti veistetyillä kuvilla; näiden keskessä kohosi Dreuxin marmoriin hakattu ossunalainen p. Margareta, joka säälimättä ruoski valkoisia olkapäitänsä. »Margareta», oli munkkien tapa tyytyväisesti sanoa, »kuului aikoinansa meidän luostarijärjestöömme, mutta hän oli -- suurimpia syntisiämme.» Katto oli puusta, pienten ristikkoparrujen tuella kokoonpantu ja sitten maalattu; yli korkeankuoron kaartui pylväiden kannattama taivaskatos; kuorissa nähtiin seinässä kiinni olevat kuorituolit, ja keskellä näiden muodostamaa ympyrää kuun säteen valaisema messukirja kateederinensa. Kaiken tämän voi tuossa hämärässä valaistuksessa vain aavistaa. Kuoron taakse piiloitettuja, leveitä rappusia laskeuduttiin maanalaiseen kirkkoon, missä yleinen jumalanpalvelus pidettiin, ehkäpä vanhain katakombein muistoksi. Tämän holvihuoneen perällä, mahtavain romaanilaisten pylväiden kannattamassa, valkaistussa kaariaukossa oli jäljennös Kristuksen haudasta Jerusalemissa mataline porttinensa ja kapeine hautakammioinensa, jota joukko pieniä, kivikoristeisissa jaloissansa vilkkuvia hautalamppuja valaisi; tässä valaistuksessa nähtiin maalattu vahakuva luonnollisessa koossa, esittävä Kristusta, jonka ruusunpunaiset veriset haavat näkyivät paljaiksi jätetyissä jäsenissä. Toisessa päässä holvihuonetta nähtiin tuollainen lapsellinen esitys Kristuksen syntymästä seimessänsä, kapaloituna lapsena, jota eläimetkin töllistelivät ja jota ympäröivät kaunisväriset paperikukkaiset ja köynnökset muodoltansa sellaisina kuin ne uskonkiihkoisen aivoissa olivat syntyneet, vaikka kooltansa pienempinä ja tekotavaltansa paremmin uusittuina. Niinkuin silloinkin ympäröi nytkin seimeä lapsijoukko ja parvi hurskaita, liikutettuja ja ihmetteleviä eukkoja, parvi noita poloisia, jotka todella rakastivat Jesusta; näiden joukossa huomasi Elysée suuresti hämmästyen myöskin pari ylhäisen näköistä herrasmiestä ja kaksi mustiinpuettua, kivisellä permannolla polvistuvaa hienoa naista. Toinen naisista oli suojelevan näköisenä kiertänyt kätensä pienen pojan ympäri ja näytti tässä asennossa rukoilevan.

»Ne ovat kuningattaria!» sanoi hiljaa eräs ämmä Elyséelle ihmettelystä tukahtuvalla äänellä.

Elysée säpsähti, lähestyi heitä ja tunsi Illyrian Kristianin hienon sivukuvan ja ylhäisen ryhdin ja hänen vieressänsä seisovan ruskettuneet ja ulkoutuvat, mutta vielä nuorekkaat Palermon kuninkaan kasvot. Naisista ei hän nähnyt muuta kuin että toisella oli tumma, toisella kullankiiltävä tukka ja että toinen seisoi siinä rakastavaisen äidin asennossa. Voi, kuinka hyvin tunsi Mérautin tuo viisas munkki, joka niin sanoaksemme oli toimeenpannut nuoren prinssin yhtymyksen tulevan opettajansa kanssa. Nämä suistuneet kuninkaat, jotka olivat tulleet tänne palvelemaan näkymätöntä Jumalaa, lapsi seimessä kuninkaallisten ympäröimänä tässä vanhuuttaan luhistuvassa luostarissa, maanpakolaisuuden surullinen tähti, joka johti tähän etukaupungin Betlehemiin nämä ilman saattuetta ja lahjoja saapuneet viisaat, kaikki tämä vaikutti häneen sydämellisesti. Olletikin vaikutti häneen tuo pikku lapsi, joka seisoi siinä avuttomana ja pää kallellansa katsellen seimen ympärillä kuvattuja eläimiä, kasvoillansa lapsen uteliaisuus, jolle kärsimykset ja kieltäymykset sentään olivat antaneet hillitsevän leimansa.

Katsellessansa tuota pientä, 6-vuotiasta päätä, jossa tulevaisuus vielä kätkeytyi kuin perhonen kotelossansa, mietti Elysée kuinka paljon tietoa ja hellää huolta tarvittiin ennen kuin tuollaisesta kotelosta loistava perhonen lentoon lehahtaisi.

III.

Hovi St. Mandéssa.

Tilapäistä oleskelua _Hôtel de Pyramidesissa_ oli kestänyt ensin kolme, sitten kuusi kuukautta lisäksi; matkakirstuja ei purettu, matkalaukkuja tuskin avattiin ja kaikki oli sellaisessa epäjärjestyksessä kuin epävarman kenttäelämän kestäessä. Joka päivä saapui suosiollisia uutisia Illyriasta. Tasavalta, joka oli istutettu valmistamattomaan maaperään ja jolta puuttui entisyyteen sitovia juuria ja sankareja, ei tahtonut ottaa menestyäkseen. Kansa oli ikävystynyt ja kaipasi kuningasperhettänsä. Varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä saatettiin maanpakolaisten tietoon: »Olkaa valmiina ... huomenna on aika ehkä jo tullut.»

Ja seuraus oli, että kun kuninkaan asunnossa oli lyötävä seinään joku naula tai muutettava joku huonekalu, niin lisättiin aina muistutus: »tuskinpa sitä enää kannattaa tehdä.» Maanpakoa kesti kuitenkin edelleen eikä aikaakaan, ennenkuin kuningattarelle selvisi, että tämä oleskelu muukalaisvilinässä ja mitä erilaisimpain muuttolintujen parissa näytti maailman silmissä sopimattomalta kuninkaalliselle arvokkaisuudelle. Ja sen vuoksi päätettiin muuttaa pois hotellista ja asettua asumaan oman katon alle; entinen siirtolaismaanpako kävi näin pysyväiseksi.

Sopiva asunto saatiin Saint-Mandéssa, Daumesnilin puistokadun varrella ja Herbillonin kadun kulmassa eli niillä seutuvilla missä katu menee (Vincennesin) metsää pitkin ja missä kahden puolen katua jo tähän aikaan kohosi uljaita, puutarhain ympäröimiä, palatsimaisia rakennuksia, jotka kauniine pyörämäisine rappukäytävinensä ja englantilaiseen malliin järjestettyine, ulos kadullekin aistikkaiden rautaristikkojen läpi näkyvine ruohopenkereinensä muistuttivat Boulognen metsään vievää puistokatua. Ennen heitä oli sinne jo asettunut Palermon kuningasperhe, jolta puuttui suurempia yksityisvaroja ja joka sen vuoksi katsoi täytyvänsä väistää suuren maailman ja n.k. _high-lifen_ varsinaisia pesäpaikkoja. Malinesin herttuatar, Palermon kuningattaren sisar, oli niinikään muuttanut sinne asuaksensa omaistensa läheisyydessä, ja Illyrian kuningatar, heidän orpanansa, oli mielellänsä noudattanut ystävätärtensä kehoitusta valita niinikään Saint-Mandé pysyväksi olinpaikaksensa maanpaon aikana.

Sitä paitse oli kuningattarella ollut muitakin syitä. Hän halusi pysyä loitolla huvittelevasta Pariisista ja täten panna hiljaisen vastalauseensa tämän ajan väärää suuntaa vastaan, se kun riemuitsi tasavallan menestyksestä; sitä paitsi koetti hän karttaa sitä uteliaiden tungettelevaisuutta, jonka esineiksi yleisesti tunnetut henkilöt tavallisesti joutuvat, sillä se oli hänen mielestänsä kuninkaallisen arvon loukkaamista. Alussa oli kuningas kovasti vastustanut, että asetuttaisiin niin etäiseen kaupungin osaan, mutta vihdoin hän siihen kuitenkin suostui keksittyänsä sen, että hän siinä tapauksessa voi syyttää matkan pituutta, jos sattui viipymään kauvemman aikaa ulkona kaupungilla. Muita syitä tärkeämpi oli vielä se, että elintarpeet olivat siellä huokeammat, jonka vuoksi siellä verrattain halvasta voi ylläpitää kyllin loistavaa hovielämää.

Kuninkaalliset järjestivät siellä itsellensä niin mukavasti kuin suinkin mahdollista oli.

Tuo kolmikerroksinen, valkea rakennus kahden pienen torninsa ja vähäisen puistonsa kanssa oli rakennettu niin, että julkipuolelta oli näköala Vincennesin metsään päin. Sillä puolen rakennusta, joka oli Herbillonin kadulle päin, levisi suuri hiekoitettu piha, jonka rajoittivat rakennukset palvelusväkeä varten, kasvi- ja ulkohuoneet, ja joka ulottui aina rappukäytävään asti; sen yläpuolella taas riippui pari toisiinsa päin nojallaan olevan peitsen varaan viritetty telttakatos. Tallissa seisoi kymmenen vaunu- ja ratsuhevosta, sillä kuningatar ratsasti joka päivä; palvelusväki esiytyi allonge-tekotukassa ja illyrialaisvärisissä puvuissa; ovenvartijana seisova »sveitsiläinen» pitkän hilporinsa ja leveän kultavyönsä kanssa oli pian yhtä tunnettu St. Mandéssa ja Vincennesissä kuin ukko Daumesnil aikoinaan oli puujalkoinensa. Kaikki näytti uudelta ja upealta. Ainoastaan vuosi oli kulunut siitä, kun Tomas Lewis kaikin tavoin ruhtinaallisesti varusti sen näyttämön, missä kuvattavamme historiallinen näytelmä tapahtui.

Niin, tosiaankin... Tom Lewis! Huolimatta kaikesta vastenmielisyydestä ja epäilyksistä hänen suhteensa oli heidän kuitenkin täytynyt turvautua hänen apuunsa. Tuo pieni ja paksu mies osoittausikin ihmeellisen sitkeäksi, luontevaksi ja toimeliaaksi kaikessa, mitä hän suorittaaksensa otti. Kukaan ei voinut keksiä parempia keinoja kaikenlaatuisten esteiden poistamiseksi, kukaan ei ovelammin päässyt määränsä päähän eikä tuntenut paremmin kuin hän, miten hankkijain, käsityöläisten, palvelijain ja kamarineitien sydämet voitettiin. Alussa sanoivat kuninkaalliset kyllä: »ennen teemme mitä tahansa, kuin turvaudumme Tom Lewisiin!» Mutta mikään ei ottanut menestyäkseen ilman häntä. Kauppiaat eivät toimittaneet täsmällisesti tavaroita, käsityöläiset valhettelivat, palvelusväki niskoitteli ja kaikki pysyi ennallansa, kunnes Tom Lewis kultasankaisissa silmälaseissansa saapui »cabissänsä» ajaen. Silloin näyttivät seinäpaperit ja matotkin virkoavan eloon: ikäänkuin itsestään kiinnittyivät ne kattolistaan, seinille ja permannoille; oviverhot, akuttimet ja esiriput järjestyivät niin rikkaasti ja aistikkaasti kuin toivoa voi. Samoin tulivat lämpöjohdot paikoilleen, kasvihuoneeseen ilmestyi kukoistavia kamelioita j.n.e. eikä uusien omistajain tarvinnut tehdä mitään muuta kuin istua -- ja vastaanottaa kaikkialta virtaavaa laskujen tulvaa.

Vanha herttua ja hoviministeri Rosen se oli, joka Herbillonin kadun varrella sijaitsevassa sivurakennuksessa vastaanotti virkahuoneessansa kaikki laskut ja maksoi ne, muuten osasi hän menetellä niin taitavasti kuninkaan vähäisen omaisuuden hoidossa, että rahat -- huolimatta tästä ulkonaisesta loistosta ja kultauksesta, millä luhistunutta suuruutta koetettiin peittää -- kuitenkin riittivät kuninkaan ja kuningattaren yksityisiin menoihin. Ollen molemmat kruunattuja hallitsijoita ja kuninkaiden lapsia, eivät he itse ymmärtäneet vähääkään tavarain hinnoista. Kun kumpikin olivat tottuneet näkemään kuvansa jokaisella kultarahalla ja lyöttämään rahaa mielensä mukaan, ei tämä ympäröivä ylellisyys suinkaan tuntunut heistä mitenkään tavattomalta; päinvastoin tunsivat he ainoastaan sen, mitä heiltä puuttui nykyisessä asemassa, kun kruunut olivat pudonneet heidän päästänsä, jättäen kylmät jäljet ohimoille.

Vaikka talo ulkonaisesti näyttikin vaatimattomalta, olivat sen suojat nyt kuitenkin melkein yhtä loistavasti sisustetut kuin kuninkaallinen linna Laibachissa, jota sisustus muistutti. Kuningattaren huoneessa oli samallaiset, siniset brüggeläiset silkkiset seinäverhot kuin hänellä ennen oli ollut, ja niinikään oli kuningas saanut samanlaiset kuin hänen kamarissansa oli Laibachissa, rappusissa näkivät he jäljennöksinä samat pystykuvat, jotka siellä koristivat kuninkaallista linnaa, ja kasvihuoneessa oli heillä samanlainen pieni apinahuonekin muutamia suosittuja elukoita varten varattuine köynnöskasvinensa. Mutta mitä merkitsivät nämä vähäiset yksityisseikat, joiden järjestämisessä oli koettu olla mahdollisimman hienotunteisia ja hyvänsuopaisia, mitä merkitsivätkään nämä vähäpätöisyydet ihmisille, jotka ennen olivat omistaneet neljä historiallista linnaa ja näiden lisäksi komeita kesäpalatseja, jotka kohosivat taivaan ja vetten välillä »Adrian meren puutarhoiksi» kutsutuilla, viheröitsevillä saarilla! St. Mandéssa sai Adrian merenä olla pieni metsälampi, joka sijaitsi juuri kuningattaren akkunain alla ja jota hän usein katseli suruissansa kuin Andromakhe maanpaossansa katseli väärää Simois-jokea. [Andromakhe oli maanpaossa Pyrhon hovissa, jonka läheisyydessä virtasi Troijan, Andromakhen kotikaupungin, luona olevan Simoisjoen mukaan kutsuttu joki. Suoment.] Kuitenkin sattui, että Kristian, joka käytännöllisissäkin asioissa oli puolisoansa hieman perehtyneempi, kerran ihmetteli, kuinka heidän kannatti asua näin loistoisasti, vaikka heidän omaisuutensa ei vastannut sitä.

»Tuo Rosen on mahdoton käsittää», sanoi hän. »En ymmärrä, kuinka hän menettelee, että vähäinen omaisuutemme riittää kaikkeen tähän!»

Sitten lisäsi hän nauraen:

»Mutta siitä voinemme kuitenkin olla varmat, ett'ei hän omistansa lisää talouskassaamme!»

Itse teossa oli Rosen ollut Illyrian hovissa todellinen Harpagon. Pariisiinkin asti oli tämä pilkkanimi herttuaa seurannut ja tämä hänen personaansa liittyvä saiturin maine näyttäysikin todeksi, kun hänen poikansa välittäjäin kautta solmi avioliiton pikku nti Sauvadonin kanssa, jonka sievä ulkomuoto ei suinkaan vielä oikeuttanut herttuaa tuollaiseen alhaisempaan liittoon. Rosen oli rikas. Tuo vanha sotaurho, jonka linnunnaamassa kuvastui saaliin- ja ryöstönhimo, ei ollut käynyt sotiansa turkkilaisia ja montenegrolaisia vastaan pelkästään kunnian vuoksi. Jokaiselta sotaretkeltänsä palasi hän kuormavankkurit täynnä tavaraa ja se komea palatsi, joka hänellä Pyhän Ludvigin saarella Pariisissa oli St. Lambertin hotellin vieressä, sisälsi paljo kalleuksia. Itämaisia seinäverhoja, keskiaikaisia huonekaluja, raskaita kulta-triptykoneja, kuvanveistoksia, pyhiä lippaita, kullalla ja hopealla ommeltuja kankaita, jotka kaikki olivat luostareista tahi turkkilaisista haaremeista ryöstettyjä saaliita, nähtiin hänen suurissa salongeissaan kosolta. Vieraita ei hänen luonansa kuitenkaan ollut enemmältä ollut kuin yhden ainoan kerran, nim. Herbertin häissä, jotka ukko Sauvadon muuten kustansi. Sen jälkeen olivat Rosenin salongit pysyneet täydellisesti suljettuina ja nuo aarteet säilytettiin siellä alaslaskettujen akuttimien ja suljettujen akkunaluukkujen takana niin hyvin, ettei kukaan, ei edes aurinkokaan saanut pilkistää sisälle. Miesparka eli näet täydellistä erakkoelämää: asui ainoastaan yhdessä kerroksessa, piti vain kahta palvelijaa ja aterioitsi niin vaatimattomasti kuin mikäkin saita maalainen, jonka vuoksi maakerroksessa olevat uunit paistinvartainensa saivat olla kylmillänsä, koskemattomina ja suljettuina niinkuin toiset loistokerroksetkin.

Kun kuninkaallinen pariskunta saapui Pariisiin ja Rosenin perheen jäsenet astuivat pienen hovin palvelukseen, muuttui vanhan herttuan elämänjärjestys. Ensistäänkin muutti poika nuoren puolisonsa kanssa taloon asumaan, sillä heidän entinen asuntonsa Monceauxin puistossa, joka kullattuine rautaristikkoinensa muistutti pientä, uus'aikasta lintuhäkkiä, oli liian kaukana St. Mandéhen siirtyneestä hovista. Joka aamu klo 9 oli ruhtinatar Clotilden tapa ilmasta huolimatta saapua kuningattaren luo, jonka jälkeen hän isänsä kanssa nousi vaunuihin lähteäkseen ajelemaan tuossa joesta nousevassa aamuisessa usvassa, joka kesällä ja talvella leijui saaren yllä aina klo 12:een päivällä peittäen ihanan luonnonnäyn kuin mikäkin harso. Tähän aikaan nukkui näet ruhtinas Herbert tavallisesti vielä sikeää unta, leväten ankarasta yöpalveluksestansa kuninkaan luona, joka huvitteli parhaimpansa mukaan ottaaksensa takaisin mitä hän oli menettänyt eläessänsä kymmenen vuotta kotilieden ääressä kaukaisessa maassansa. Öiseen Pariisiin oli hän erityisesti mieltynyt. Vaikka hän usein lähtikin klubilta niin myöhään, että kaikki teaatterit ja kahvilat jo olivat suljetut, täytyi hänen vielä saada käyskennellä loppumattoman pitkien kaasulyhtyrivien hohtavassa valossa pitkin autioita bulevardeja huolimatta siitä, olivatko nämä kuivat tai sateen lioittelemat.

St. Mandéhen tultuansa oli Coletten tapana mennä suoraan kuningattaren luo, herttua taas meni pieneen sivurakennukseen, missä hänellä oli vastaanottokansliansa talousasioita varten. Tätä siipirakennusta kutsuttiin intendenttirakennukseksi, koska vanha herttua siellä joka päivä hoiti tehtäviänsä. Oli liikuttavaa nähdä tuo kookas vanhus nahkatuolillansa paperikasojen ja kartonkien keskessä, maksaen tavallisia puotilaskuja ja puuhaten muissa yhtä arkipäiväisissä askareissa, joiden selvittämistä varten hänellä ennen Laibachissa oli ollut joukottain kultanauhoilla koristeltuja virkamiehiä.

Niin saita hän nytkin toisen puolesta maksaessansa oli, että hänen kasvonsa vetäysivät kokoon kuin nauhalla kiristettynä, joka kerran kun hänen tuli rahalla maksaa jotakin. Koko hänen suora ja jäykkä ruumiinsa ja koneellinen kädenliikkeensä näytti panevan vastaan aina kun seinään muurattu kassa oli avattava.

Aina osasi hän järjestää niin, että hänellä kuningasperheen niukoista varoista huolimatta oli varalla rahat niitä suuria menoja varten, joita hovin talous vaati ja joihin kuningattaren hyväntekeväisyys sekä kuninkaan anteliaisuus ja tilitettävä huvitteluhalu antoi aihetta. Kuningas Kristian, joka oli päättänyt iloisesti viettää aikansa maanpaossa, piti näet sanansa tässä suhteessa. Ahkerasti otti hän osaa kaikkiin juhliin Pariisissa samoin kuin suurten klubien elämään; salongeissa oli hän odotettu vieras ja niin usein näkyi hän teatterein ensimäisten aitioiden vilkkaassa hälinässä ja kilpa-ajojen kiihtyneessä melussa, että hänen veitikkamainen ja hieno sivukuvansa aina tavattiin »koko Pariisin» tunnettujen medaljonkipiirustusten joukossa, toisella puolen joku kuuluisa, rohkeasti sirostautunut näyttelijätär, toisella eräs epäsuosioon joutunut veltostunut perintöprinssi, joka odotellessansa hallitusvuoroansa kulutti aikansa vetelehtimällä bulevardikahviloissa.

Kristian eli nuoren kumipään toimetonta ja kuitenkin muka täyteläistä elämää. Jälkeen päivällisen pelattiin pallopeliä ja istuttiin _skating-pöydän_ ympärillä, sitten tehtiin ajoretki Boulognen metsään ja kun ilta tuli, pistäytyi hän johonkin vierashuoneeseen, joka oli »chic» ja jonka ylellisyyttä ja suurta puhevapautta hän rakasti. Myöhemmin mentiin pikku teaattereihin, juteltiin tanssijattarien lämpiössä ja eri seurapiireissä, kunnes jouduttiin pelipöydän ääreen, missä hän käsitteli kortteja tavalla, joka ilmaisi hänen mustalaistaipumustansa uhkarohkeaan peliin ja sen aiheuttamiin yllätyksiin. Kuningattaren kanssa ei häntä nähty paljo koskaan liikkeellä muulloin kuin sunnuntaisin, jolloin hän saattoi puolisonsa St. Mandén kirkkoon. Eivätkä he muutenkaan juuri tavanneet toisiansa muulloin kuin aterioilla. Kuningas näet hieman pelkäsi puolisonsa totista, järkevää ja aina velvollisuuksia tarkkaavaa luonnetta, sillä tämän halveksiva kylmyys vaivasi häntä kuin aina valvova omatunto. Se näytti alinomaa muistuttavan häntä kuninkaallisista tehtävistä ja niistä korkeammista velvoituksista, jotka hän tahtoi unhottaa. Ollen liian heikko nousemaan avonaisesti tätä mykkää ylivaltaa vastaan piti hän viisaampana paeta, valhetella ja piiloutua.