Chapter 5
Pää ajettuna ja ilman päähinettä laskeusi kaksi nuoravyöllä vyötettyyn, mustain veljesten pyöristettyyn kaapuun puettua munkkia joulukuun kirpeässä sateessa, joka huurteella peitti heidän ruskean munkkiviittansa, pitkin askelin alas viettävää Monsieur-le-Princen katua. Keskellä alinomaa muuttuvaa, »latinalaista» kaupunginosaa, keskellä niitä laajoja aukeita, joilta vanhan Pariisin alkuperäiset muistot häviävät tomuksi, on Monsieur-le-Prince-katu säilyttänyt ulkonäkönsä koulukatuna. Kirjakauppiaiden myymälät, maitokaupat, lihapaistimot, vaatekaupitsijat, kulta- ja hopeaseppäin puodit vuorottelevat sen varrella aina Saint-Genevièven ja Pantheonin kukkulalle asti. Kaikkina aikoina vuorokaudesta mittailevat ylioppilaat samaa katua: ei enää sellaisina kuin Gavarni ne piirsi pitkätukkaisina ja baretti päässä, vaan säädylliset ja siistit nuorukaiset, kädessä hansikkaat, yllä pitkät viitat, kainalossa suuret sahviaanisalkut ja muuten jo niin kylmäverisinä ja viekkaina kuin ainakin asioitsijat; taikka näette täällä tulevia lääkärejä, käytökseltänsä hiukan vapaampia ehkä sen vuoksi, että heidän opintonsa ovat ihmisellisempiä ja aineellisempia johtaen alinomaa näiden nuorten miesten ajatukset kuolemaan, jota peljäten he paremmin hoitavat ja kehittävät ruumiillista olemustansa.
Varhaisen aamutunnin vuoksi vielä yöröijyissä ja tohveleissa kiiruhtivat nuoret tytöt sukimattomin hiuksin ja silmät yövalvokista paisuneina kadun toisella puolen olevista maitokaupoista aamiaismaitoa noutamaan; toiset hyppivät nauraen lumisohjussa, toiset taas heiluttivat jonkunlaisella arvokkaisuudella läkkilevystä tehtyä pientä maitoastiaansa kantaen kenkärajansa ja kuluneet hempupukunsa yhtä juhlallisina ja väliäpitämättöminä kuin mitkäkin satunäytelmäin kuningattaret. Ja kun kaksikymmenvuotisilla nuorukaisilla, virkamiesnaamoistansa ja salkuistansa huolimatta, sentään on nuori sydän povessansa, niin tapahtui usein, että ylioppilaat hymyilivät näille ohimeneville kaunottarille. »Kas, Leahan se on!» huudahti joku. »Hyvää huomenta, Clemence!» tervehti toinen. Ja sitten huudettiin ja juteltiin kadun yli ja sovittiin yhtymästä vielä samana iltana »Medicillä» tai »Ludvig XIII:lla». Mutta sattuipa niinkin, että joku liian rohkea tai muusta syystä epämieluinen tunteenpurkaus herätti kaunottaressa hämmästyttävää paheksumista ja harmia, joka tavallisesti pukeutui muotoon: »menkää tiehenne, te hävytön mies!»
Voipa melkein kuvitella, että nukka munkkien kaapuissa nousi pystyyn -- tukkaahan näillä herroilla ei ollut -- nähdessä tällaista kevytmielistä nuorisoa, joka kääntyi katsomaan ja tirkisteli tirskuen heidän jälkeensä, mutta tirskui salaa, sillä toinen mustista veljeksistä ei juuri näyttänyt olevan leikkisällä päällä; sitä paitsi oli hän musta, laiha, kuiva kuin pippuri ja tuuheine kulmakarvoinensa hirvittävän näköinen kuin ryöväri, jonka mahtava sankarivartalo selvästi esiintyi suurille laskoksille nuoralla vyötetyn kaapunkin sisästä. Mutta tämä ei näyttänyt välittävän katuelämästä eikä myöskään hänen toverinsa, vaan halkaisivat he usvaista aamuilmaa nopealla vauhdilla, tuijottaen vain eteensä ja miettien ainoastaan omia ajatuksiansa ynnä matkansa päämäärää. He olivat jo tulleet melkein niiden rappusten kohdalle, jotka johtavat alas lääketieteellisen tiedekunnan rakennuksiin, kun vanhempi heistä viittasi nuorempaa toveriansa seisahtumaan sanoen:
»Tässä se on.»
»Se» tarkoitti huonon näköistä hotellia, jonka sisäänkäytävä oli varustettu viheriällä ristikkoportilla; kun se avattiin, alkoi kello soida sisäpuolella. Oven toisella puolen oli sanomalehtimyymälä; sisältä ja ulkoa päin oli se verhottu lentokirjasilla, kymmenen sentimin arkkiveisuilla ja -värikuvilla, joiden joukossa Basilen ilvehattu nähtiin monenmoisissa eri asennoissa; toisella puolen taas oli maakerroksessa oluttupa kylttikirjoituksinensa »Brasserie du Rialto», jossa olutta, kahvia ja väkijuomia tarjoilivat nuoret tytöt, hiukset venetsialaiseen tapaan laitettuina.
»Onko hra Elysée jo mennyt ulos?» kysyi toinen munkeista ensi kerroksessa olevaan hotellikonttoriin tultua.
Lihava nainen, joka näytti palvelleen monessa hotellissa ennen kuin hän oman sai, vastasi häiriytymättä mukavassa istuvassa asennossansa ja katsahtamattakaan taululle, jolla avaimet riippuivat surullisina vierekkäin:
»Mennyt ulos? Tähän aikaan?... Kysykää ennen, onko hän jo tullut kotiin?»
Huomattuansa kysyjäin villakaaput muutti hän äänensä ja osoitti nähtävästi nolostuneena, mikä Elysée Mérautin kamari oli:
»N:o 36, viidennessä kerroksessa, käytävän päässä.»
Munkit kapusivat ylös, harhailivat pitkin kapeita käytäviä, joissa kaikissa näkyi kasottain harjattavia kenkiä ja saappaita, korkeakorkoisia, harmaita, punaisenruskeita, muodolta omituisempia, huonoja ja komeita, jotka olisivat tienneet kertoa kaikellaista näiden »asujain» elämäntavoista. Mutta näitä munkit tuskin huomasivatkaan, vaan lakaisivat pitkillä kaapuillansa ja suurilla rukousnauhoillansa niitä ohimennessään kumoon; eikä heitä alussa paljo liikuttanut sekään, että eräs kaunis tyttö punaisessa alushameessa ja miehen päällystakki huolettomasti avoimen kaulan ja paljaiden olkapäiden yli heitettynä kulki käytävää pitkin rappusiin asti huutaen edeskäypää sellaisella äänellä ja naurulla, joka vaikutti kovin raa'asti.
Munkit eivät enää voineet olla katsahtamatta toisiinsa.
»Jos hän on se mies, joksi te olette hänet kuvannut minulle», sanoi ulkomaisella murteella merirosvon näköinen, »niin on hän valinnut sangen omituisen ympäristön.»
Vanhempi mies, jonka kasvot olivat älykkäät ja hienot, hymyili tähän silkin pehmeää pappismiehen hymyä, joka tosin oli ivallista, mutta ihmisten heikkouksille suopeampaa:
»Pyhä Paavali pakanain seassa!» huomautti hän hiljaa.
Tultuansa viidenteen kerrokseen pysähtyivät munkit hetkeksi eperoiden, mihin päin heidän oli mentävä, sillä matala ja hämärä porras-aukko ei päästänyt kyllin valoa, jotta olisi nähnyt selvästi numerot kaikilla ovilla, joista eräillä oli käyntikortit; niinpä lukivat he muutamalla »Neiti Alice» ilman yhteiskunnallista asemaa tahi ammattia ilmaisevaa nimitystä, jota lienee pidetty sitä tarpeettomampana, kun nti Alicella oli useampia ammattisisaria samassa talossa. Kuvitelkaahan pyhät isät erehdyksestä koputtamassa jonkun tällaisen naikkosen ovelle!
»Lienee parasta huutaa hänen nimeänsä!» sanoi tuuheakulmainen, musta mies ja samassa kuului käytävässä huuto: »Hra Méraut!» kaikuen kuin mikäkin komentohuuto.
Yhtä voimakas vastaus kuului nyt aivan käytävän päässä olevasta kamarista. Ja kun tulijat avasivat oven, kuulivat he saman äänen jatkavan iloisesti:
»Kas, tekö isä Melkior? Tänään ei minulla siis ole onnea ... toivoin näet, että kirjeenkantaja toisi minulle rahakirjeen ... mutta yhtäkaikki, olkaa tervetulleita, arvoisat isät, ja painakaa puuta, jos vain täällä istuinpaikkoja löydätte.»
Kaikilla huonekaluilla olikin kasoittain kirjoja, sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka tavallansa verhoivat ne ja estivät vieraan näkemästä sitä puutteellista tilaa, missä tämä 18:nnen luokan hotellin huone kuluneine, valjenneine tiilipermantoinensa, rikkonaisine sohvinensa, keisarikauden tyylisine kaappinensa ja kolmine välttämättömine samettituolinensa oli. Sängyllä nähtiin, paitse vaatteita ja kapeaa ruskeaa peitettä, painopaperia ja korjauslukuarkkeja, joita kamarin asukas juuri oli vuoteella maaten pahoin pidellyt värikynällä tehdyillä koukeroilla. Tämä kurja työhuone kylmine uuninensa ja alastomine, tomuisine seininensä, sai valonsa heijastuksena vastapäätä olevan rakennuksen liuskakivikatosta ja tällä kertaa oli se verrattain hämärä, kun taivas oli pilvinen ja sateinen.
Sellainen oli se ympäristö, josta hra Mérautin korkea otsa ja kellertävät, luonteenomaiset kasvot saivat sen omituisen alakuloisuuden ja älyn sekaisen ilmeen, mikä on erikoinen muutamille erityisesti pariisilaisille tyypeille.
»Aina vain sama kurja asunto, kuten näette, isä Melkior!... Mutta mitä tehdä?... Kahdeksantoista vuotta sitten Pariisiin tultuani eksyin tähän hotelliin ... enkä ole sen koommin viitsinyt muuttaa asuntoa. Tosin olen välillä ollut täältä poissakin, kuten tiedätte, mutta huone oli senkin aikaa varattuna minua varten. Jokainen nurkka ja soppi kätkee täällä aatteita ja toiveita, ja olenpa varma siitä, että menettäisin parhaimman osan itseäni, jos täältä muuttaisin. Siellä taas...»
»Niin, kuinka matkanne onnistui?» kysyi isä Melkior iskien silmää toverillensa. »Luulin teidän matkustaneen kauvaksi aikaa ... ja kuitenkin! Mitä on siis tapahtunut? Paikka ei miellyttänyt teitä vai?»
»Oh, mitä paikkaan semmoisenaan tulee», sanoi Méraut ravistaen paksua tukkaansa, »niin ei parempaa voi toivoakaan. Palkka oli melkein yhtä hyvä kuin kaikkivaltiaan ministerin, asunto hovirakennuksessa ja samoin hovin ajopelit, hevoset ja palvelusväki... Kaikki ihmiset olivat myöskin ystävällisiä minua kohtaan, alkaen keisarista, keisarinnasta ja arkkiherttuoista... Mutta sittenkin oli minun ikävä... Kaipasin Pariisia ja eniten kaikkea tätä latinalaista ylioppilaskorttelia keveine, nuorekkaine ilmakehinensä ... kaipasin Odéonin holvimyymälöitä kirjoinensa ... siellä näet kun voi seisoalta katsella kaikkea vasta ilmestynyttä kirjallisuutta... Kaipasin kaikkia noita vanhoja lunttia, joilla Seinen vasemmanpuolinen kivikaide on lastattu kuin mikäkin opiskelevan Pariisin varusmuuri toisella puolen jokea viihtyvää ylellisyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut pääsyynä», jatkoi hän totisemmin, »vaan ... niin, tunnettehan mielipiteeni, isä Melkior, ja tiedätte, millainen tarkoitukseni oli silloin, kun vastaanotin tuon paikan. Aioin tehdä tuosta lapsesta, jonka johto oli minulle uskottu, todellisen hallitsijan sitä lajia, jota ei enää juuri tavata, kasvattaa, muodostaa ja veistellä häntä sitä korkeaa kutsumusta varten, mihin toiset eivät kykene, koska se rasittaa heitä ja musertaa heidät kuin nuo vanhat keskiajan rautavarukset, joita näemme museoissamme nykyaikaisten, kapeaolkaisten ja ahdasrintaisten ihmisten nöyryytyksinä... Vielä mitä!... Vapaamielisiä, parannusten huutajia, tulevaisuuden miehiä, uusien aatteiden lipunkantajia ja kuinka he kaikki itseään nimittänevätkään ... tapasin minä W:n hovissa, poroporvareita, jotka eivät ymmärrä, että monarkkisen periaatteen on parempi kaatua avonaisessa taistelussa, jos sen kerran suistua täytyy, kuin päättää päivänsä surkeudessa ja jonkunlaisen eduskunnan lykkäämässä rullatuolissa... Jo ensi opetustuntini jälkeen kuului huutoja hovissa: kuka on tämä muukalainen? mistä hän on tullut tänne? mitä hän tarkoittaa? Näin kyselivät he toisiltansa ja vihdoin pyydettiin minua pysymään yksinkertaisesti tavallisten kouluaineiden rajoissa. Minun tehtäväni olisi siis ollut kuulustella vain prinssin läksyjä ja tanssia muiden viulun mukaan! Paljo kiitoksia! Tuon huomattuani otin hattuni ja sanoin herrasväelleni jäähyväiset.»
Tämän kertoi hän korkealla, voimakkaalla äänellä, hänen eteläranskalainen murteensa tulvi suristen huulten yli kuin surisee soittokoneen ääni, jonka kaikkia metallikieliä yhtä aikaa lyödään; samassa määrässä kuin hän innostui muuttuivat myöskin hänen kasvojensa piirteet.
Tosin olivat ne oikeastansa rumat: otsa ulkoneva, tukka sankka ja kapinallinen, jonka keskestä pisti esille joku yksinäinen harmaa hiustukku, nenä paksu ja litteä, suu kiivaan luonteen selvä todistus, ilman ainoatakaan parranhaiventa, joka peittäisi suun ilmettä, ikäänkuin hänen kärventynyt, rosoinen ihonsa maaperä olisi ollut liian hedelmätön kaikelle kasvullisuudelle. Mutta hänen kasvonsa muuttuivat ihmeellisesti, kun intohimon tuli häntä innosti. Tätä muutosta voi verrata kätkettyyn lieteen, jonka edessä oleva tumma esirippu äkkiä reväistään pois, niin että iloisesti lämmittävä lieska paljastuu; hänen piirteillensä ilmestyi kaunopuheisuuden ilme, joka siirtyi silmistä nenälle ja huulille ja joka sydämestä pulppuavan veren mukana levisi yli koko hänen yövalvokista ja kohtuuttomasta elämästä kalvenneiden kasvojensa. Samoin tapahtuu toisinaan myöskin Mérautin kotiseudulla Languedocissa, että kuiva, tomuinen ja pölyisten öljypuiden lailla harmaja seutu paahteisen päivän laskeutuessa muuttuu ihastuttavien valovivahdusten loistavaksi näytelmäksi, jonka muodostaa näköpiiriin häipyvät päivänsäteet tai sateenkaaren hitainen riutumus ja kuolema.
»Vai niin pian te maailman suuruuksiin kyllästyitte?» arveli vanhempi munkeista miellyttävällä, hiljaisella äänellä, joka vaikutti melkein vastakohtana Mérautin meluavalle kaunopuheisuudelle.
»Niin tein!» lisäsi tämä painavasti.
»Mutta kaikki kuninkaalliset eivät ole samanlaisia. Tunnen sellaisiakin, joista mielipiteenne...»
»Ei, ei! Se saa riittää jo! Toista kertaa en tahdo koettani uudistaa!... Pelkään, että jos minun jälleen täytyisi nähdä joku hovi läheltä, vaikuttaisi se vahingollisesti monarkkisiin mielipiteisiini...»
Hetkisen vaitiolon jälkeen otti viekas isä jälleen saman asian puheeksi, mutta kiersi siihen toisaalta ja mutkan kautta:
»Puolen vuoden poissaolo tuotti teille ehkä taloudellisia tappioita, hra Méraut?»
»Eikö mitä, sitä en voi sanoa... Ensistäänkin on ukko Sauvadon pysynyt minulle uskollisena... Tunnettehan hra Sauvadonin ... tuon rikkaan viinikauppiaan Bercystä. Veljensä tyttären luona tapaa hän paljo hienoa väkeä ja voidaksensa ottaa osaa keskusteluun käyttää hän apuani siten, että käyn kolme kertaa viikossa antamassa hänelle 'ajatuksia asioista ja oloista', kuten hänen on tapansa sanoa. Tuo kunnon ukko onkin mainio sokeassa uskossansa minuun! 'Mitä on minun ajateltava siitä ja siitä kirjasta, hra Méraut?' kysyy hän. 'Se on mitätön sepustus', sanon hänelle... 'Mutta', inttää hän toisinaan vastaan, 'tuonnottain olin ruhtinaan luona kuulevinani siitä toisellaisia mielipiteitä...' 'Vai niin, no, jos teillä siitä on omat mielipiteenne, niin olen minä täällä tarpeeton', vastaan minä... 'Ei, ei, ei suinkaan, ystäväni, ... tiedättehän hyvin kyllä, ettei minulla ole omia mielipiteitä'. Tässä ukko onkin oikeassa: hänellä ei tosiaankaan ole mielipiteitä, jonka vuoksi hän sokeasti suostuukin siihen, mitä minä hänelle sanon ... minä olen hänen olemuksensa ajatteleva osa. Mielipiteiden puutteessa ei hän minun poissaollessani kuulu virkkaneenkaan mitään ruhtinattaren luona. Mutta olisittepas nähneet, kuinka suurella innolla hän minut valtasi niin pian kuin olin täällä jälleen!... Sitä paitse annan tunteja kansainoikeudessa parille rumanialaiselle... Ja onhan minulla tietysti muitakin lisäkeinotteluja... Nyt esim. lopettelen luotettavien lähteiden nojalla kyhättyä 'Kertomusta Ragusan piirityksestä' ... jonka suurin osa tosin on vain otteita, mutta jonka viimeisen luvun olen itse kirjoittanut ... ja se miellyttää minua. Tuolla on korjaus-arkki siihen. Tahdotteko ehkä kuulla sen? Luvun otsikko kuuluu _Europa ilman kuninkaita_.»
Sitten alkoi hän lukea kuningasmielistä kyhäystänsä kyyneliin asti intoutuvalla lämmöllä ja liikutuksella. Sillä välin heräsivät vähitellen hotellin muutkin asukkaat virkeyteen ja liikkeeseen. Heidän ympärillänsä naurettiin ja juteltiin, iloisten nuorten äänet sekoittuivat lasien ja porslinien kilinään ja vanhan pianorämän rämiseviin säveleihin, jotka kuulustivat olevan korttelin tanssijaisrenkutuksia. Mutta tätä vastakkaisuutta eivät »mustat veljekset» huomanneet, sillä he kuuntelivat mielihyvällä tuota heidän mielestänsä mainiota kuningasvallan puolustusta. Olletikin huvitti se pitempää munkkia: hän koputti permantoon ja polki jalkaa, värisi mielihyvästä ja tukahdutti silloin tällöin ihastuksen huudahduksia, jotka väkisellä pyrkivät hänen huultensa yli, huitoi käsillänsä ja löi toisinansa niin lujasti rintaansa, että melkein pelkäsi hänen iskeneen rikki jonkun tai joitakuita kylkiluita. Kun Méraut lakkasi lukemasta, oikaisihe hän suoraksi, mittaili pitkin askelin kamarin lattiaa ja sanoi vilkkaasti huitoen:
»Jahah! Jahah! Juuri niin se on. Siinä juuri on totuus ... jumalallinen, legitiminen, absoluuttinen totuus!» (Viimeiset sanat lausui hän: lesitiminen, assoluuttinen totuus.) »Ei mitään eduskuntia eikä asianajajia enää!.. Hiiteen koko se joukkokunta!»
Ja tässä säkenöivät ja leimahtivat hänen silmänsä kuin risukimppu pyhän Hermandadin roviolla. Toinen munkeista, joka oli rauhallisempi luonteeltansa, sanoi vain kohteliaisuuden Mérautin kirjan johdosta:
»Kaiketipa te tällä kertaa julkaisette teoksen omalla nimellänne!»
»En, kuten isä Melkior tietää, en minä ylipäänsä ole teoksiani nimelläni varustanut. Itse asia on minulle ollut tärkeä ... omaksi hyväkseni ei minulla ole ollut minkäänlaisia kunniaa tavoittelevia pyyteitä. Kuitenkin saan minä tekijäpalkkion kirjoistani. Siitä saan kiittää ystävääni Sauvadonia. Mutta muuten kirjoittaisin ne yhtä mielelläni ilmaiseksikin. On näet hauskaa poimia otteita noista kuolevan kuninkuuden päiväkirjoista ja kuunnella tuon poistuvan aikakauden heikkoja, laimenevia tykytyksiä, jotka ennustavat voimattomien monarkkiain häviämistä. Mutta tässä on meillä toki edessämme kunnialla kukistunut kuningas, joka suistuessansa on antanut kaikille muille hyvän opetuksen... Tämä Kristian on todellakin sankari!.. Teoksessa luetaan m.m. kertomus käynnistä St. Angelon linnoituksella pahimman pommituksen aikana. Mikä rohkeus, mikä uljuus ilmeneekään moisessa teossa!...»
Toinen munkeista painoi päänsä alas. Hän tiesi paremmin kuin muut, kenelle kunnia tuosta suuremmoisesta teosta oikeastaan oli tuleva, ja kuka vielä suuremmoisemman valheen avulla oli toisen hyväksi kieltäytynyt tätä kunniaa omaksumasta itsellensä. Mutta hänen tahtoansa korkeampi voima sitoi hänen kielensä, jonka vuoksi hän vain antoi merkin kumppanillensa; tämä nousikin heti ylös sanoen Mérautille:
»Juuri tämän sankarin poika on syynä siihen, että minä isä Alphéen kanssa, joka on Illyrian hovin kotipappina, olen tullut luoksenne... Tahtoisitteko te ottaa huoleksenne pikku prinssin kasvatuksen?»
»Mutta meillä ei ole tarjota teille asuntoa palatsissa, ei komeita hevosia eikä ajopelejä», sanoi isä Alphée surullisella äänellä; »emmekä me voi osoittaa teille sellaista vierasvaraisuutta kuin te W:n hovissa osaksenne saitte. Tässä olisi teidän palveltava suistunutta ruhtinashuonetta, joka elää murheessa ja maanpaossa ... on elänyt tässä tilassa jo vuosikauden ja lienee pakotettu jatkamaan tätä elämäänsä. Mutta mielipiteenne ovat samat kuin meidänkin. Kuningas on tosin viime aikoina kallistunut vapaamielisyyteen päin, mutta suistumuksensa jälkeen on hän huomannut erehdyksensä. Mitä taas kuningattareen tulee, on hän erinomainen nainen ... kuten aikanansa kyllä huomaatte.»
»Milloin?» kysyi haaveksija, joka äkkipikaa oli innostunut ajatuksesta saada vielä kerran mielensä mukaan muodostaa ja kehittää kuninkaan samoin kuin kirjailija tekee muovatessansa aatteitansa teokseksi.
Ja heti paikalla oli hän valmis sopimaan vieraittensa kanssa yhtymästä, jossa asiasta lähemmin neuvoteltaisiin.
Kun Elysée Méraut mietti lapsuuttansa, jota hän muuten usein muisteli, sillä niiltä ajoilta oli hän mielestänsä saanut voimakkaimmat vaikutuksensa, näki hän tavallisesti edessänsä suuren huoneen, mihin runsas valo tulvasi kolmesta akkunasta; kunkin akkunan edessä oli Jacquardin malliin tehdyt kangaspuut silkinkutomista varten korkeine pielinensä. Ulkona taas näkyi joukko rakennuksia, jotka amfiteatterin tavoin kohosivat toinen toistansa ylempänä; kunkin akkunan edessä seisoivat kangaspuut ja jokaisten ääressä hääri pari miestä paitahihasillaan, jotka etäämpää katsoen liikuttelivat käsiänsä kankaan yli kuin kaksi nelikätisesti soittavaa pianistia.
Huoneiden välisissä, kapeissa solu-aukoissa näkyi mäen rinteellä pieniä auringon paahtamia ja valjentamia puutarhoja, joissa kasvoi kaktuspensaita ja mahtavan suuria päivänruusuja; paahteisessa ilmassa olivat nämä nyökistyneet suurine, kohta varisevine kukkinensa mailleen painuvan auringon valoa kohti ja par'aikaa kypsyvät siemenet levittivät ympärillensä ellostavan hajun, jonka Elysée vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin oli tuntevinansa aina kun hän vain ajatteli pientä syntymäkaupunkiansa. Näköalaa tämän kaupunginosan ylitse, joka tiheine työläisasutuksinensa muistutti surisevaa ja hurisevaa mehiläispesää, hallitsivat eräät keskellä kaupunginosaa olevalla hietamäellä sijaitsevat tuulimyllyt, joita ei enää käytetty, mutta jotka kaupungin entisen elinkeinon muistoksi ja uskollisten palvelustensa palkkioksi olivat saaneet seisoa paikoillansa ja kohottivat korkeuteen korskeat siipensä, joissa tosin enää ainoastaan rungot olivat tallella, jota vastoin perusrakennus etelän auringon ja tomuisen tuulen vaikutuksesta päivä päivältä mureni ja rapistui luhistuaksensa vihdoin täydellisesti soraksi.
Näiden kunnianarvoisten muistomerkkien suojassa säilyi täkäläisen väestön keskuudessa paljo muinaisia tapoja ja tarinoita esi-isäin ajoilta. Koko kauppala, joksi tätä pientä etukaupunkia kutsuttiin, ell'ei siitä käytetty nimitystä _Reyn haka_, oli silloin ja on vieläkin lämmin kuningasvallan kannattaja eikä siellä siihen aikaan ollut ainoatakaan työpajaa, jonka seinältä olisi puuttunut muotokuva esittävä nuorta, turpea- ja punakkakasvoista miestä, jonka pitkillä, vaaleilla ja voidelluilla hiuksilla kaunis valaistus läikkyi; tämä 1840-luvun muotiin puettu muotokuva esitti prinssiä, joka kauppalan väestön keskuudessa kävi nimellä _lou Goi_ (= ontuva). Kotona Mérautin isän luona riippui tämän yläpuolella toinen pienempi taulu, sisältävä raameihin kehätyn paperin, johon oli painettu suuri lakkasinetti, missä pyhän Antreanristin ympärille oli kaiverrettu sanat "_Fides, Spes_". Ukko Méraut voi kangaspuiden ääressä istuessansa ja sukkulainta käsitellessänsä nähdä muotokuvan ja lukea mainitut valiosanat _uskosta_ ja _toivosta_; ja aina kun hän näihin katsahti virkistyi hänen mielensä ja punastuivat hänen kasvonsa, jotka esittivät Antoninein aikakauden mitaleista tutun sivukuvan, ja kotkannenänsä ynnä pyöreiden poskipäittensä kautta muistuttivat hänen sydämellensä rakkaiden Bourbonien pysyvistä sukupiirteistä.
Muuten oli ukko Méraut tuima, kiivas ja yksinvaltias mies, jonka ääni kaikui kuin ukkosen jylinä, sillä se oli kehittynyt kovaksi kangaspuiden alinomaisessa ryskeessä ja rynkytyksessä.
Miehensä täydellinen vastakohta oli sen sijaan rva Méraut. Ollen luonteeltansa sävyisä ja tavattoman ujo ja saatuansa kasvatuksen siihen hiljaiseen alistuvaisuuteen, joka kaikille eteläranskalaisille entis-ajan naisille on niin ominaista ja asettaa heidät melkein itämaiden orjattarien rinnalle, oli hän jo aikoja sitten tottunut pois lausumasta mitään omintakeista mielipidettä.
Sellaisessa kodissa oli Elysée kasvanut nuorimpana ja ruumiillisesti heikoimpana kolmesta veljeksestä, jonka vuoksi häntä olikin kohdeltu sävyisemmin kuin molempia toisia. Hänen ei siis tarvinnut vielä 8-vuotiaana ottaa sukkulaa käteensä, kuten vanhempien veljien, vaan sai hän sen sijaan nauttia lapsille niin terveellistä vapautta, jota hän käytti juoksennellaksensa päiväkaudet ympäri Reynhakaa ja ottaaksensa muiden poikain kanssa osaa niihin taisteluihin myllymäellä, joissa valkoiset taistelivat mustia ja katolilaiset hugenotteja vastaan. »Vanha kauna ei hevillä haihdu» sanotaan ja niin näyttääkin olevan laita tässä osassa Languedocia! Pojat jakautuivat kahteen eri leiriin ja molemmat puolueet valitsivat itsellensä omat tuulimyllynsä, jonka ympärille taistelijat ryhmittyivät käyttäen myllyn perustuksesta irtautuvia kiviä heitto-aseinansa. Sitten alkoivat he haukkua toisiansa, minkä taisivat, kivet vinkuivat ilmassa ja niin vajosivat he näihin sankarileikkeihinsä, että niitä saattoi usein kestää monta tuntia, kunnes kamppailu tavallisesti päättyi siten, että joku 10-vuotias nulikka sai aika kuhmun otsaansa tahi tihkui verta tuuheiden, silkin pehmeiden suortuvien välistä, kaikki lapsuuden muistoja, joiden jäljet ikipäiviksi jäävät näkyväisiksi hienoon ihoon; niin oli käynyt myöskin Elyséelle, joka vielä miehuuden ikään tultuansa voi näyttää pari tuollaista arpea, ohimoilla ja suupielessä.