Chapter 2
Ja kun hänen etevämmillä teoksillansa on ollut sama viehättävä ominaisuus, emme epäilekään, ettei »Kuninkaita maanpaossa» puolestansa lisää sitä suomalaista ystäväpiiriä, jonka Daudet jo on täällä luonut tätä ennen suomennetuilla teoksillansa »Fromont nuorempi», »Tarasconin Tartarin», »Kirjeitä myllyltäni», »Kuvaelmia ja kertomuksia» ja »Seinevirran laivuri».
TEKIJÄN ESIPUHE.
[Tämä esipuhe tavataan v. 1885 julaistussa painoksessa, joka kuuluu sarjaan Alphonse Daudetin Teokset täydellisinä (Oeuvres complètes).]
Tämä teos on epäilemättä ollut minulle vaikein sommitella ja tätä olen hautonut mielessäni enimmän aikaa sen nimisenä ja sen suunnitelman mukaisena kuin aihe syntyi päässäni, eräänä lokakuun iltana seisoessani Carrousel-torilla katselemassa Tuileries'in palatsin surullista kukistumista ja hävitystä.
Joku erotettu ruhtinas, joka kukistumisensa jälkeen on paennut Pariisiin, asettuu asumaan Rivolikadun varrelle, vetää herätessänsä ylös hotellin parvekkeelle antavan akkunan varjostimet ja huomaa nämä suistuneen palatsin rauniot, siinä näky, joka mielestäni oli ensimäisenä kuvattava teoksessa »Kuninkaita maanpaossa». Tästä ei tulisi mikään tavallinen romaani, vaan enemmän historiallinen tutkimus, koskapa romaani on tavallisten ihmisten historiaa ja historia taas kuninkaiden romaania. Kuitenkaan ei tästä tulisi sellainen historiallinen tutkimus, jommoisena tätä alaa tavallisesti meillä harjoitetaan, nimittäin tuollainen kolkon outo, tomuinen, haparoiva ja paksu kokoelma, joista Ranskan akatemia pitää ja joita se vuosittain palkitsee niitä ensinkään avaamatta, ja joiden kansilehdelle voisi kirjoittaa: _ulkonaisesti käytettäväksi_, kuten apteekin sinisten pullojen nimilipuissa luemme. Ei, vaan tästä piti tuleman nykyaikaista historiaa käsittelevä elävä, huumaava kuvaus, joka vaikuttaisi niin hirmuisen tulisella ja jyrkällä todistelulla, että se repisi elämän sisälmykset ulos eikä suinkaan hautautuisi arkistojen tomukasoihin.
Työn vaikeus oli mielestäni juuri siinä, että se vaati todellisia esikuvia, oikeita tietoja ja kaikellaista ikävää urkkimista, johon minulle, ympäristölleni, aineellisille elämäntavoilleni ja henkisille tottumuksilleni vieras ja outo aihe suorastansa pakotti tekijän. Nuorena ollessani olin tosin hiipaissut erään »mustan kuolevaisen», nim. Braunschweigin herttuan tekotukkaa, joka laahasi yökahvilain kaasulämpöä, höysteitä ja hajuvesiä löyhkäävissä kapeissa käytävissä; samoin olin eräänä iltana nähnyt n.k. ruhtinas Citron-Harvapuheisen istuvan Bignonin ravintolan perimäisellä sohvalla vastapäätä erästä katutyttöä ja syövän rasvaista maksapalasta; niinikään näin kerran konservatorion sunnuntai-iltamasta tullessani Hannoverin sokean kuninkaan kookkaan ja ylvään vartalon haparoivan eteenpäin pylväskäytävän pilarein välissä osanottoa herättävän prinsessa Frédériquen taluttamana, jonka tehtävä oli ilmoittaa, keitä vastaantulijoita kuninkaan oli tervehdittävä. Mutta nämä muistot olivat sentään sangen ylimalkaisia ja hämäriä; mitään täsmällisiä muistiinpanoja minulla ei ollut maanpaossa elävien ruhtinaiden yksityisestä elämästä ja siitä tavasta, miten he kansansa epäsuosiossa ollessansa aikansa kuluttivat, minkä verran maanpako ja Pariisin ilmakehä oli heihin vaikuttanut ja minkä verran kultausta heidän hoviviitoissansa ja juhlallisuutta heidän tilapäisissä asunnoissansa oli säilynyt.
Tästä kaikesta oli minun otettava selko; se taas vei paljo aikaa, vaati lukemattomia juoksuja ja pakotti minun käyttämään hyväkseni kaikki mahdolliset tuttavuussuhteeni eri yhteiskunnallisilla asteilla elävien vanhain pariisilaisten kanssa, alkaen verhoilijasta, joka kuntoonpani Pressburgin kadun varrella olevan hotellin, aina niihin korkeihin valtiomiehiin saakka, jotka kutsuttuina olivat olleet läsnä kuningatar Isabellan luopuessa valtaistuimelta. Samoin oli minun niin sanoakseni lennosta siepattava seuraelämän säilyttämiä tarinoita, selailtava poliisikamarin päiväkirjoja, katseltava kuninkaallisten hankkijain mielilauseita j.n.e. Saatuani vihdoinkin perinpohjaisen selon kaikista Pariisissa oleskelleista kuninkaallisista henkilöistä, heidän ylpeästä kieltäymyksestänsä, riutumisistansa, heidän kunniansa täplistä ja omientuntojensa vioittumisista, seuloin kaikki tutkimusteni tulokset säilyttäen ainoastaan sieltä täältä selville saamani tyypilliset yksityisseikat, tapoja kuvaavat piirteet ja sen yleisen ilmakehän näyttämölle sovituksen, jossa esitettävä draamani oli tapahtuva.
Eräs heikkous, jonka jo olen myöntänyt, nimittäin todellisuuden kaipaus, joka aina rasittaa minua ja pakottaa minun ainaiseksi jättämään elämän sovinnaisuuden huolellisimmin hävitettyjen mielikuvitukseni keksintöjen juurelle, sai minut muuttamaan alkuperäisen suunnitelmani. Sijoitettuani alussa kuninkaallisen perheen Madridin herttuan pieneen palatsiin Pompe- (Loisto-) kadun varrella, koska Illyrian kuningas Kristian monessa suhteessa muistutti häntä, muutin hallitsijaperheen Herbillonin kadun varrelle, parin askeleen päähän samannimisestä suuresta esikaupungista ja sen ulkomaisista juhlallisuuksista, koska Mérautin oli siellä esitettävä kuningattarelle kansa sellaisena kuin se todellisuudessa on ja opetettava hänelle, ettei hänen tarvinnut sitä enää peljätä. Kun Napolin kuningas oli puolisoinensa asunut pitemmän aikaa Herbillonin kadun varrella, väitettiin julkisesti minun tahtoneen kuvata näitä; mutta vakuutan vilpittömästi, ettei niin ole ollut laita, vaan olen minä itse teossa esittänyt vain oman mielikuvitukseni luoman kuninkaallisen perheen.
Méraut sitä vastoin on elämästä otettu ja ainakin puoleksi todellisuudessa elänyt henkilö; se tapa, miten jouduin kuvaamaan hänet historiallisessa romaanissani, ansaitsee ehkä tulla tunnetuksi. Kun varmasti olin päättänyt, ettei teoksestani saanut sukeutua mikään häväistyskyhäelmä, vaan oli jonkun henkilöistäni edustettava perustuslaillisuuden ja jumalallisen oikeuden asiaa, koetin kaikin voimin innostua tästä aatteesta ja johtaa mieleeni nuoruuteni vakaumukset, jotka olin muodostanut lukiessani Bonaldin, Joseph de Maistren, Blanc Saint-Bonnetin ja kaikkien niiden valtiofilosofien teoksia, joita Barbey d'Aurevilly kutsuu »menneisyyden profeetoiksi.» Ostettuani rantakadun kirjakauppiailta antikvaarisen kappaleen teosta »Taantumus Ranskassa» (Restauration française), keksin eräänä päivänä lehtien väliin unhottuneen, entisen omistajan kyhäämän kirjeen, joka päättyi sanasta sanaan näin kuuluvalla jälkikirjoituksella: »Jos tiedätte jonkun tarvitsevan oppinutta ja kaunopuheista nuorta miestä, niin kääntykää _minun puolestani_ hra Thérionin puoleen, jonka osoite on Hôtel Luxembourg, Tournonin katu n:o 18.»
Heti johtui mieleeni eräs tumma- ja säihkyväsilmäinen nuorukainen, jonka olin nähnyt Pariisiin tullessani ja jolla aina oli kirjoja kainalossa, tulipa hän sitten jostakin lainastosta tai seisoi jossakin kirjakaupassa nuuskien kirjoja; muuten oli hän pörhötukkainen, pitkä hontelo, joka aina teki saman vakuuttavan, koneellisen kädenliikkeen ja korjaili avosieraimisella, lihallisella ja eloisalla lättänenällänsä istuvia kakkuloitansa. Epäilemättä oli hän kaunopuhelias, oppinut ja sitä paitse n.k. joutolaisia. Mainitun kaupunginosan kaikki luumukauppiaat olivat kuulleet hänen vakuuttavan monarkkisia vakaumuksiansa ja suurentelevin liikkein ynnä vakuuttavin, kiihkein äänin pitävän tarkkaavana piippujen savuun kiedotun kuulijakuntansa. Olisipa hän nyt ollut elävänä edessäni! Mikä aarre hän olisikaan ollut minulle! Hän olisi antanut kirjalleni tulisuutensa ja lojaalisuuden tehovoiman; ja mitä tärkeitä tietoja olisinkaan voinut saada häneltä Itävallan hovista, missä hän oli ollut pikku prinssien opettajana ja mistä sittemmin palasi pettynein toivein ja sammunein unelmin. Mutta hän oli jo aikoja sitten kadonnut ja kuollut kurjuudessa tämä sama Constant Thérion, jonka sen pahempi olin vain nähnyt enkä koskaan häneen tutustunut. Siihen aikaan eivät silmäni vielä olleet sekavan selventäviä: silloin olin vielä liian nuori ja itse elämä huvitti minua enemmän kuin havainnot siitä. Täydentääkseni hankkimiani yksityistietoja hänestä, johtui mieleeni tehdä hänestä kotipuolen mies ja Nimesin kaupunkilainen, jonka työteliääseen käsityöläisporvaristoon kaikki isäni työmiehet olivat kuuluneet, ja asettaa hänen huoneeseensa sama punainen sinetti kaiverruksinensa _Fides, Spes_, jonka olin nähnyt vanhempieni luona samassa salissa, missä kaikkien perhejuhlien lopuksi aina laulettiin laulu »Vive Henri IV (eläköön Henrik IV).» Päätin siis ympäröidä miehen samoilla kuningasmielisillä sukumuistoilla, joiden keskessä itse olin kasvanut ja jotka olin säilyttänyt niin sanoakseni henkisen avautumiseni ja ajatukseni vapautumisen aikoihin. Sekottaen siihen etelä-Ranskan tavat ja lapsuuteni muistot sain aiheen lähemmäs itseäni. Näin olin löytänyt Mérautin taikka jos niin tahdotte Thérionin; mutta kuinka oli hän saatettava kuninkaan luo? Täytyi keksiä hänelle opastettava nuori prinssi; siitä prinssi Zara. Ja kun eräässä tuttavassa perheessä juuri samaan aikaan sattui sellainen onnettomuus että lapsi sai salonkikiväärin kuulan silmäänsä pälkähti päähäni tehdä tästä »kuninkaan tekijästä» oman työnsä turmelija.
Unikuvat syntyvät usein todellisen elämän vaikutuksesta. Aikana, jolloin usein näin unia, olin tottunut aamulla herättyäni merkitsemään muistikirjaani nämä unennäöt ja varustamaan ne selityksillä: edellisenä iltana olin tehnyt sitä ja sitä, puhunut niin ja niin, tavannut sen ja sen henkilön j.n.e. Miksi en voisi pistää tällaisia muistiinpanoja kirjaani »Kuninkaita maanpaossa?» Sen luvun lopussa, jossa m.m. puhutaan höystetyistä markkinaleivistä ja jossa Méraut kantaa nuorta prinssiä hartioillansa, kirjoittaisin näin:
»Eilen kävin Herbillonin kadulla -- kuljeskelin Mandén metsissä poikani kanssa. -- Pääsiäispyhä. -- Juhlahälinää. -- Olimme keskellä meluavaa, kuohuvaa väkijoukkoa. -- Pienokaista alkoi peloittaa. Nostin hänet hartioilleni ja läksin tieheni markkinakentältä.» Sen luvun loppuun taas, joka kuvaa sankaritanssijaisia Rosenin hotellissa, kirjoittaisin, että minä maailmannäyttelyn aikana v. 1878 satuin kerran kuulemaan mustalaissoittoa ja juomaan Tokaijeriviiniä, jolloin symbaalien ääni johti mieleeni eräät puolalaiset jäähyväistanssijaiset kreivitär Chodskon luona; tanssijaiset oli toimeenpantu niiden nuorten puolalaisten ylimysten kunniaksi, jotka olivat poislähdössä eivätkä enää aikoneet takaisin palata. Ja mitä kaikkia nautintoja, omituisia, yht'aikaisia tapauksia ja ihmeellisiä sattumia voikaan huomata mies, joka ei muuta mieti kuin tekeillä olevaa kirjaansa! Mainitsin jo kirjeestä Blanc Saint-Bonnetin »Taantumuksen historian» lehtien välissä. Samanlaisia olivat Madridin herttuan alkama oikeusjuttu ajutanttiansa Boëtia vastaan, jalokivien panttaus, kultaisen taljan myynti ja tuomitseminen Tattersallissa; samoin Braunschweigin herttuan hovivaunujen osto sirkukseen, kuningatar Isabellan molempien hohtokivillä koristettujen kruunujen myynti Drouotin salissa. Juuri samana päivänä, jolloin menin »Hotelliin» katsomaan tätä huutokauppaa, huusi eräs mainio ylimys-epatto pistäen kahden henkilön välistä esille päänsä ja tuuppien minua: »missäs tänä iltana juhlitaan?» Tämä typerä huudahdus, jonka pistin teokseeni, on julkisuudessa tullut huomatuksi enemmän kuin mitkään muut typeryyteni. Erään toisen kerran seisoin Uuden kirjakaupan luona katsellen Hannoverin vanhan kuninkaan hautajaiskulkuetta, jonka etunenässä ajoi Walesin prinssi. Kaunis lisä tuo maanpakolaisen kuninkaan hautajaiskulkue, ajattelin minä. Sen pahempi olin jo entisissä teoksissani käyttänyt hautajaisaiheita, kuten esim. Moran herttuan, Désiréen ja pienen kuninkaan Madou-Ohezon hautajaisia. Mutta kaikki tämä vakuutti minua siinä uskossa, että teoksestani tulisi nykyaikainen ja että se ilmestyi kuin ilmestyikin oikealla ajalla ja hetkellä.
II.
»Kuninkaita maanpaossa» kirjoitin siinä pienessä, unhottuneessa ja tuoreiden viiniköynnösten siimestämässä paviljongissa, joka on Vosgesin torin varrella sijaitsevan Richelieun palatsin suuren pihan perällä, missä vihreä, töyhtöpäinen nurmikko jakaa epätasaisen kivityksen omituisiin neliöihin. Sisällä näette siellä vanhoja puuleikkauksia Ludvig XIII:n ajoilta, melkein tyyten kuluneita kultauksia ja viisi metriä plafondimaalausta; ulkopuolella on taotusta raudasta tehty ja alhaalta ruosteen syömä parveke.
Se oli siis varsin sopiva ympäristö surulliselle historialle. Tässä suuressa työhuoneessa löysin joka aamu uudelleen samat mielikuvitukseni luomat henkilöt, jotka yhtä elävinä kuin todelliset ihmiset ryhmittyivät kirjoituspöytäni ympärille. Tämä vimmattu työ hallitsi minut aivan yksinvaltiaana. Ulos en mennyt muulloin kuin talvisten päiväin aamuhämärissä, jolloin saatoin poikani Kaarle Suuren lukioon sen kolkan likaisia solakatuja myöten, joka alkaa Eginhardin solakadulta ja jatkuu läpi juutalaisten kaupunginosan eli ghetton, missä isä Leemansin sälykauppatanko seisoo ja missä Pariisiin päin kaltevalla vierteellä aina tapasin joukon hyvin su'ittuja, kyömynenäisiä, nopsajalkaisia ja naureskelevia käsityöläis-tyttöjä. Silloin tällöin täytyi minun kuitenkin lähteä kaupungille hankkimaan jotakin puuttuvaa tietoa, katselemaan jotakin kirjassani kuvattavaa taloa, Tom Lewisin luolaa tai mustain veljesten luostaria Fourneaux-(Sysi-) kadun varrella.
Päästyäni keskelle teosta ja työskennellessäni täyttä vauhtia noina julmasti kiduttavina iltahetkinä, jotka kirjailijasta ovat parhaita koko hänen elämässänsä, tuli äkkikeskeytys, sillä liiallisesti rasittunut koneisto alkoi natista kaikissa saumoissansa. Se alkoi siten, että minun keskellä työtäni täytyi nukahtaa joku minuutti n.k. linnunhorrosta, käteni vapisi ja häiritsevä, voittamaton raukeus pakotti minun keskeyttämään aloitetun sivun. Joskus täytyi keskeyttää työ ihan keskelle lausetta ja odottaa, kunnes väsymys meni ohitse. Luotin hyvän lääkärin huolenpitoon ja lepoon maalla, joka antaisi rasittuneelle hermostolleni takaisin joustavuutensa ja voimansa. Oleskeltuani kuukauden päivät Champrosayssa ja huumautuneena Senartin metsän raittiita tuoksuja hengitettyäni seurasikin, ihme kyllä, tavaton hyvinvointi ja keuhkojen laajeneminen.
Kevät tuli ja suonissani kuohui jälleen vironnut mahla niinkuin keväisessä luonnossakin, ja uudelleen puhkesivat kaikki nuoruuteni liikutukset kukoistamaan. Unhottumattomana on muistissani säilynyt puistokäytävä, jonka tiheän tammi- ja pähkinäpuulehvistön alla kirjoitin kirjassani kuvatun parveke-kohtauksen. Sitten havahduin äkillisestä ja ankarasta, mutta kivuttomasta verensyöksystä; suuni tuntui kirpeältä ja veriseltä. Minä säikähdin kovin, luulin loppuni olevan käsissä ja kuoleman tempaavan minut pois, ennen kuin ehdin lopettaa työni. Hyvästijättökohtauksessa, joka tuntui minusta viimeiseltä hetkeltä, sain vaivoin sanotuksi vaimolleni ja kumppanilleni hyvinä ja huonoina hetkinä: »lopeta sinä tämä teos.»
Pysymällä liikkumattomana vuoteessani muutamia ikäviä päiviä, joiden kuluessa kirjani jatko kauheasti vaivasi päätäni, sain vaaran vältetyksi. Kaikki kelpaa. Hiukan ennen kuolemaansa täytyi Turgenjewin kestää kipuja tuottava leikkaus, jonka aikana hän ylläpiti tajuntansa merkiten muistoonsa kaikki kärsimystensä eri vivahdukset. Nämä hän aikoi -- omien sanojensa mukaan -- kertoa myöhemmin niillä päivällisillä, joita me siihen aikaan söimme yhdessä Turgenjew, Goncourt, Zola ja minä. Samoin tutkistelin minäkin kipujani ja käytin näitä ahdistuksen aikana saatuja kokemuksia hyväkseni Elysée Mérautin kuolemaa kuvatessani.
Vähitellen aloin näet taas hiljallensa työskennellä. Kesken olevan teokseni otin mukaani Allevardiin, jonne lääkäri lähetti minut. Eräässä hengityksen vahvistamista varten järjestetyssä salissa tutustuin siellä vanhan, sangen oppineen ja omituisen lääkärin, nim. tohtori Robertyn kanssa Marseillesta, jolta sain aatteen kirjassani esiytyvälle Bouchereaulle ja koko loppukohtaukseen. Aina urhean vaimoni avulla, joka ohjasi vielä empivää kynääni, pääsin näin vihdoinkin teokseni loppuun.
Mutta tunsin, että jotakin oli särkynyt minussa sittenkin. Huomasin, etten enää voinut kohdella ruumistani kuin mitäkin riepua, en riistää siltä liikkeen ja ilman tuottamaa vahvistusta enkä pitentää yövalvokkiani aamuun saakka tehdäkseni näinä kuumeellisina hetkinä uusia kauniita, kirjallisia keksintöjä.
III.
Romaanini ilmestyi ensin Le Temps (Aika-) lehdessä ja sitten kirjakauppias Dentun kustannuksella. Sanomalehdistö ja yleisö vastaanotti sen suosiollisesti; myöskin legitimistiset lehdet hyväksyivät kantani. Niinpä kirjoitti Armand de Pontmartin Gazette de France-lehdessä: »En tiedä, onko Alphonse Daudet kirjoittanut kirjansa tasavaltalaisen innostuksen vallassa. Mutta sen huomaa paremmin ja se sukeusi itsestänsä lopputulokseksi hänen teoksensa lukemisesta, että juuri kuningasmielinen tunne on perustana kaikelle kauniille, liikuttavalle, innostuttavalle ja lohduttavalle, mitä romaanissa on ja mikä sovittaa siinä esitetyt julmuudet ja riistää teokselta kaikki realismin aiheuttamat arkipäiväiset ja rumat piirteet. Se on jo ylväiden ja korkeiden sielujen voimakkaalla vastustuksen tunteella kuvattu tuo äkkiarvaamaton tapaus, että Vlabillen tanssijaiset, teatterit, suuri klubi ja n.k. 'suuret 16' lopullisesti nielevät nuo kukistuneet kuninkaalliset henkilöt.»
Muiden näin kirjaani ylistäessä esiytyi Vallès arvostelulla, jossa hän väitti Tom Lewisin olevan Ponson du Terrailin tapaisen keksinnön. Tämä oli selvä todistus siitä, minkä jo ennestään tiesin, nim. että »Kadun» kirjailija ei tunne Pariisista muuta kuin etukaupunkien katuelämän, nuorallatanssijain kulkupaikat ja katukäytävät; talojen sisällä hän ei ole käynyt koskaan. Hän moitti minua m.m. siitä että olen väärentänyt ja rumentanut Thérionin. Olenhan jo vastannut arvostelijoille, ettei Méraut ole aivan täydellinen kopia Thérionista. Lisäksi voin esittää seuraavat rivit kirjeestä, jonka heti kirjani ilmestyttyä sain vastaanottaa myötäliitetyn valokuvan kanssa.
»Te olette nähtävästi pitänyt paljo rakkaasta Elyséestä, koska olette antanut hänelle kunniasijan teoksessanne 'Kuninkaita maanpaossa'. Teoksenne on oleva minulle ja omaisilleni ystävän kirjoittama perhekirja.»
Kirje oli Thérionin veljeltä.
Sitten lakkasi hälinä. Pariisilaiset saivat muuta lukemista. Minä taas olin tyytyväinen, kun olin saanut valmiiksi kirjan, jonka isäni, innokas kuningasmielinen, voi pahastumatta lukea, ja että sain vielä sanat ja lauseet kokoon enkä ollut aivan sortunut, kuten vihamieheni olivat toivoneet.
Pian lausuivat useat näytelmäkirjailijat halunsa saada muodostaa romaanini näytelmäksi. Viivyttelin jonkun aikaa lopullisen luvan antamista, kun sain kuulla erään italialaisen luvattani suorittaneen tämän tehtävän jotakin teatteria varten Roomassa. Tämä ratkaisi asian. Kenelle uskoisin tehtävän tuosta italialaisesta huolimatta? Gondinetilla oli halu tehdä se; myöskin Coquelin, jolle olin puhunut asiasta, tiesi erään sopivan henkilön. Jos uskoisin kaikki hänen huomaansa ja muuten suostuisin asiaan, saisin myöhemmin tietää apulaiseni nimen. Coquelinista olen aina pitänyt ja häneen luotan. Sen vuoksi annoin hänen tehdä niinkuin hän hyväksi näki. Sitä mukaa kuin näytelmä valmistui luki hän minulle kappaleen näytös näytökseltä; draama oli mielestäni kaunopuheliaasti kirjoitettu, kieli leveää ja sointuvaa, vuoropuhelu hyvä ja pirteä. Pari sanaa ensi näytöksen keskipalkoilta, jotka Méraut sanoo Hezetasta, (achevé d'imprimer) ilmaisi minulle tekijän. »Se on joku Lemerren kustannettavista!» Muutkin tiennevät, että Choiseulin solakadun kirjakauppa painattaa tekijäin nimet julkaisemiensa kauniiden runokokoelmien loppuun. Näin keksin kanssakirjailijani: se oli Paul Delair, kyvykäs, vaikkakin joskus hieman epäselvä runoilija, jolla on sekä salamainvälähdyksiä että suuruutta.
Kappale miellytti minua muuten, paitsi viime näytös, joka tuntui liian ankaralta. Se tapahtui Mérautin kuolinvuoteella Monsieur-le Prince- (Prinssi-) kadun varrella. Aivan lopulla ra'otti Kristian ovea kysyen: »Asuuko neiti Clémence täällä?» Kun Coquelin luki Delairin kyhäelmän pienessä salissani Observatoirekadun varrella, olivat muutkin läsnäolijat samaa mielipidettä. Sinä iltana olivat kutsuani noudattaneet Gambetta, Edmond de Goncourt, Zola, Banville, tri Charcot, veljeni Ernest Daudet, Edward Drumont ja Henry Céard. Voi, kuinka siitä onkin jo pitkä aika kulunut! Yleisesti oltiin sitä mielipidettä, että viimeinen näytös oli kovin liioiteltu ja vaati muutosta. Delair kuuli arvostelut, suostui muodostamaan lopun toisellaiseksi ja lievensikin sen.
Mutta tämä kaikki oli turhaa: meidät oli jo ennakolta tuomittu. Sen huomasin jo pääharjoituksessa. Kappale oli hyvin näyttämölle asetettu, Vaudeville-teatterin parhaat voimat tulkitsivat sen eikä johtaja ollut säästänyt vaivojansa; mutta sittenkin oli salonki jo alusta niin vihamielinen, ett'en ikinä ole moista nähnyt. Seuraavana päivänä toimeenpantiin vihellysnäytös ja samaa peliä jatkui sitten joka ilta, kuten sen aikuisista Gauloisin numeroista voidaan nähdä. Eri seurapiirit lähettivät joka ilta sinne miehensä meluamaan. Kokonaisia kauniita ja liikuttavia kohtauksia meni niin, ett'ei niistä melun vuoksi voitu kuulla sanaakaan. Semmoiset kohtaukset kuin se, missä kuvattiin bourbonilainen prinssi juoksemassa raitiovaunun perässä, olivat jo ennakolta tuomitut. Jospa meluajat olisivat tienneet, keneltä tämän tarinan olin kuullut! Saman kohtelun alaiseksi oli merkitty Dièudonnén mainio tulo mustassa puvussa Pugnon sankarimarssin kaikuessa! Mennä Vaudeville-teatteriin meluamaan tuli muotiin: sinne mentiin, kuin Taitboutin saliin! Tämän keinotekoisen vihamielisyyden ohessa pysyi muu yleisö sangen välinpitämättömänä. Pariisin yleisö, joka on vähemmän kuningasmielinen kuin minä, pysyi täydellisesti kylmänä kuninkaallisten kurjuuksille, jotka olivat sen tavallisten näkökantojen ulkopuolella ja yhtä kaukana sen säälistä kuin Chicagon tulipalon uhrit tai Mississippijoen vedenpaisumuksesta kärsineet. Muutamia itsenäisiä sanomalehtiä lukuunottamatta, noudattivat arvostelijat yleisön esimerkkiä, kuten tavallisesti. Vaikka ohjelmassa seisoikin ainoastaan Paul Delairin nimi, täytyi minun kuitenkin useampien viikkojen kuluessa kestää kaikellaisia panetteluja ja uhkauksia. Näille en tietystikään antanut sen suurempaa merkitystä. Sanomalehtien ja uutistenurkkijain kautta on Pariisin yleinen mielipide käynyt jonkunlaiseksi huumaavaksi vuoristokaiuksi, joka vain lisää sanomalehtien juttukirjailijain merkitystä, heittelee heidän lausuntonsa äärettömiin, laajentaa ne ja tukahduttaa oikeutetun moitteen ja kiitoksen. Sattumalta olen muistossani säilyttänyt erään panettelun, jonka tahdon mainita tässä.
Joku väitti minun tahtoneen kirjassani imarrella hallitusta, koska olin alkanut kumarruksella »toukokuun 16:nen» kuningasvallalle, tehnyt käännöksen marsalkan suistuttua ja avosylin tervehtinyt voittoisaa tasavaltaa. Tämän mielipiteen esittäjä siis luulee, että tekijä, kerran kirjansa suunniteltuaan, voi noin vain pelkästä oikusta tahi etunsa vuoksi käännähtää oikealle ja vasemmalle. Moiset kynäilijät eivät ikinä ole mitään teosta suunnitellet, muuten olisivat he epäilemättä myöskin keksineet ja voineet ilmoittaa, missä tarkoituksessa olin tehnyt sen, josta minua syytettiin. Minä en tarvitse mitään enkä ketään, elelen yksikseni kumartelematta virkoja, arvonosoituksia ja ylennyksiä. Miksi siis?