Part 5

-- "Rouva herttuatar", hän lausui, "oli poikansa tietämättä itse lähtenyt kantamaan viimeistä valitusta Ludovikin tuomioistuimen eteen. Ramswag veljekset, kaksi ritari-nimeen kelvotonta, olivat tarjouneet hänelle saattajiksi. Saimme jälestäpäin kuulla, että Burgundin herttua oli nämä molemmat kurjat lahjonut pitämään herttuatarta vankina jossakin heidän linnassaan. Heti kohta, huolimatta surkeasta tilastaan, huolimatta vaaroista, hänen ylhäisyytensä herttua tahtoi lähteä liikkeelle. Me lähdimme. Vaan nyt, kun vaara en ohitse, arvelen, että voisimme kääntyä takaisin, ja..."

-- "Ei suinkaan!" Renato herttua keskeytti. "Eteenpäin! Minä tahdon nähdä äitini, ja omin silmin tulla vakuutetuksi..."

Hänen toverinsa oli häntä lähestynyt ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- "Teidän ylhäisyytenne siis unohtaa toisen naisen, Bern'issä..."

-- "Äitini ennen kaikkia! Hän sitten!... Vaan aika rientää; meillä pitäisi olla hevoset."

-- "Ottakaa meidän", Villon sanoi. "Ne ovat teille tarjona."

-- "Vaan minä, mitä annan teille niiden sijaan?"

-- "No, hyvä Jumala, sitä, jota juuri tulimme teiltä pyytämään, vaatteenne, hattunne ja vaeltajasauvanne."

Renato Lothringilainen ei näyttänyt rakastavan turhia puheita. Vastaukseksi hän vaan riisui yltään ruskean hameensa; hänen toverinsa teki samoin.

Tämän alla kumpikin kantoi yksinkertaista matkapukua, puoleksi verasta, puoleksi nahasta.

-- "Teidän nimenne?" herttua kysyi noustessaan hevosen selkään.

-- "Olen sen jo äidillenne sanonut", Villon vastasi; "hänelle ja teille on nimeni Alttiiksi-antamus."

-- "Minä panen sen mieleeni. Hyvästi!"

Ja nuori herttua kannusti rajusti hevostansa.

Villon seurasi häntä silmillään. Kun herttua oli näkyvistä kadonnut, hän jupisi:

-- "Hyvä Jumala! Etköhän sinä itse ole se, joka minua näin ohjaat heidän tiellensä? Oi Jumalani, suo minun vielä vastakin heitä palvella!"

-- "Tapahtukoon niin!" Troussecaille päätti.

Molemmat seikkailijamme, puettuina pyhissä-vaeltajiksi, lähtivät taasen matkaan.

Välttäen huolella kaupungeita, aina varoillaan, he pian olivat kulkeneet Burgundin läpi.

Eräänä iltana vihdoin, kun oli kauan suurella vaivalla ylöspäin astuttu, syvä laakso aukeni heidän eteensä.

Sen toisella puolen, suuria kuusimetsiä, ja lumeen peitettyjä vuorten huippuja.

Niiden juurella, kallioiden välissä kuohuvia puroja, jyrkkiä putouksia.

Taivaanrannalla suuren järven purppuraviitta, joka välkkyi auringon viime säteissä.

-- "Olenkohan oikein hereillä?" Troussecaille huudahti. "Katsos tuolla; tämä on minusta maa, jota voi vaan unissa nähdä!"

Martti ystävä ei nähnyt unta.

Maa, johon matkustajamme tulivat, oli Sveitsi.

Käykäämme sinne heidän edellänsä.

VIII.

Vapaa, mutta raivokas.

Niitä on kaupunkeja, muodoltaan niin peräti omituisia, että näyttää siltä, kuin ne olisivat alusta alkaen yht'äkkiä siihen muotoon valetut.

Sellainen on Bern.

Jyrkkä saarento, jonka päällä sen muurit ylpeinä seisovat, Aar'in nopeat ja kirkkaat laineet, jotka kuohuen sitä syleilevät, sen taivaanranta täynnä ikuista lunta, itse karhukin, josta se nimen sai, ja jonka kuvaa joka askele muistuttaa, kaikki yhdessä antavat sille tuon säännöttömän, karkean, ja mahtavan ulkomuodon. Sen kömpelöt viheriän-harmaat rakennukset, sen laajat kadut, matalat pylväskäytävät, ihanat suihkulähteet, ja joku jäljellä oleva suuri torni näyttävät siinä jo seisoneen mailman sivun. Se, mikä vähimmin kaikista on muuttunut, on sen arvokas, mahtava ja kylmä ulkomuoto. Bern syntyi tasavaltana ja on tasavaltana kuoleva. Toinen Sparta.

Sillä oli kuitenkin myös heikkouden aikoja; vaan masentumattoman intonsa avulla se niistä pian jälleen tointui. Sillä oli myrskyisiäkin päiviä, mutta harvinaisen järkevyyden ja isänmaallisuuden kautta itse nämä myrskyt kääntyivät sille menestykseksi ja kunniaksi. Voisimme esimerkkinä tämmöisestä aiasta kuvailla ensimäistä sunnuntaita joulukuussa 1475.

Jo aamulla varhain ympäristön asukkaat ja ystävät lähi-kaupungeista tulivat lippujensa ja runoilijainsa johdolla Bern'iin. Jälkimäisillä oli kullakin sotalaulunsa, jota hän lauloi.

Näistä luontevista odysseioista, jotka yksinkertaisuudessaan ja karkeudessaan olivat ylistämäinsä sankarien kaltaiset, oli Beit-Weber'in, Freiburgilaisen runoilija-sotilaan, runo raikkain. Hänen maalaisessa lyyryssään näytti olevan paljaita teräskieliä; se helähteli rautaan puetun käden alla. Hän lauloi Pontarlier'in retkeä, tuota urheata rynnäkköä, Sveitsiläisten ensi voittoa Kaarlo rohkean yli.

"Kuulkaa hirveätä kertomusta, jonka aion teille kertoa.

"Jumalan nimeen, amen! Pyhän Neitseen nimeen, minä aloitan lauluni.

"Puiden oksat olivat juuri pukeuneet vihantaan, kun äkkiä moni urhea mies sai lähteä majastaan.

"Toiset nousivat ylös, toiset astuivat alas. Heidän sotainen käyntinsä oli hirveä nähdä. Burgundin herttuaa kohtasi häpeä, joka ei naurattanut.

"Marsittiin hänen herttuakuntaansa, hänen kaupunkiinsa Pontarlier'iin. Siellä se taistelu alkoi. Pian nähtiin suuri joukko vaimo parkoja surupuvussa, leskenvaatteissa.

"Niin pian kuin Velskit (Gallian miehet) tämän uutisen kuulevat, he saapuvat jalkaisin ja ratsain. Kaksi-toistakymmentä tuhatta. He päättivät valloittaa Pontarlier'in, vaan saivat sen kalliisti maksaa.

"Bern'in karhu saa kuulla, mitä on tekeillä. Äkkiä hän kyntensä teroittaa. Hän ottaa kanssaan neljätuhatta miestä. Kuuluupa kuinka viheltävät iloisesti.

"Karhu oli vihan vimmassa. Turhaanpa viholliset ponnistivat. Vaikka heitä oli neljä yhtä vastaan, heidän täytyi paeta.

"Ja karhu mörisi yhä. Ja kaikki liittolaiset sanoivat: tulkoot Velskit vielä kerran, niin taistelemme heidän kanssansa joka päivä.

"Ja ne tulivatkin takaisin entistä lukuisempina, vaan jättivät, uudestaan paetessansa, vielä enemmin ruumiita jälkeensä. Siinä syy, miksi kiitän Freiburgilaista, Solothurnilaista, Lucernilaisia, Wienne'n miehiä, ja yli kaiken Berniläisiä; ne miehen tavalla taistelivat.

"Jumala oli auttajamme, kiittäkäämme Häntä, veljeni! Hän se on, joka sellaisia voittoja antaa.

"Karhu oli lähtenyt pesästään. Se palajaa sinne jälleen. Jumala suokoon sille iloa ja menestystä. Tämän on laulanut Beit-Weber. Amen!"

Kaikki, jotka häntä seurasivat, porvarit, talonpojat, reippaat nuorukaiset, kertoivat joka säikeen miehuullisella innolla.

Berniläiset olivat lähteneet ulos huoneistaan, melkein kaikki aseissa. He yhtyivät äänellään tulokkaiden ja etenkin Beit-Weber'in seuralaisten lauluihin. Tuo Pontarlier'in retki oli heidän tuorein voittonsa.

Se oli edellisenä keväänä saatu.

Kaikkialla muualla kaupungissa kaikui samaten sodan ja vapauden lauluja.

Kaikki nämä eri joukot liikkuivat suurta toria kohden, jonka varrella, vastapäätä tuomiokirkkoa, kaupungin raastupa eli raatihuone seisoi. Suuri neuvosto oli siellä jo ko'ossa. Kiihkeän keskustelun humina kuului epäselvästi sen paksujen muurien takaa. Väliin myös, itse kansan keskeltä, etenkin loitompaa, kumeata kohinaa, innokkaita, meluavia huutoja. Vaan muutamat nuoret miehet, jotka varsin ylpeinä kantoivat Bern'in värejä, palauttivat melkein kohta rauhoituspuuhillaan, joll'ei juuri hiljaisuutta, niin kuitenkin tyyneyttä mieliin. Ne olivat aseettomina nuo miehet. Ei ainoatakaan sotamiestä väkijoukkoa hillitsemässä, maistraattia suojelemassa. Ei muuta kuin järjestyksen tunto, ei muuta kuin lain kunnioitus. Kaikkina aikoina on Sveitsi tässä kohden antanut loistavan esimerkin.

Lähestykäämme erästä joukkoa, joka seisoo tuomiokirkon portailla; kallistakaamme vähäksi aikaa korvamme heidän puheisinsa: tulemme siten ymmärtämään kuinka perin tärkeät nämä hetket Bern'ille olivat.

-- "Sanon sen vielä kerran", intti paksu mies vilkkaalla, tulisella muodolla, "sanon sen teille vielä kerran, Juha naapuri, että ylhäiset eivät uskalla. Ne ovat meidän vertaisia. Ei enempää, eikä vähempää. Suuri neuvosto on sen julistanut."

-- "Olkoon vaan!" vastasi Juha, eräs toinen porvari tyynellä puritaani-muodolla; "olkoon vaan, naapuri Kirschoff; mutta unohdattepa, että suuri neuvosto paraillaan on ko'ossa uudestaan tutkimassa tuota samaa ilkeätä sääntöä."

-- "Miksi juuri ilkeätä?" pisti väliin eräs kolmas henkilö, joka, kömpelöstä astunnasta ja röyhkeästä muodosta päättäen, näytti olevan oikea Bern'in karhu ihmisen hahmussa. "Minua sääntö miellyttää. Ystäväni ja toverini Pietari Kistler oli se, joka sen esitti äänestettäväksi."

-- "Eräänä päivänä, jolloin neuvosto ei ollut täysilukuinen", Juha tyvenesti huomautti.

-- "Vähät siitä!" Kirschoff sanoi, "ei se la'ilta voimaa vähennä."

-- "Sitä käsitystapaa juuri arvokas rahastonhoitaja Frankly paraillaan väittää vääräksi. Jumala suokoon, että hänelle myönnetään oikeus! Vähän kärsimystä vielä!"

Jumalan nimeä mainitessaan Juha oli kääntynyt kirkkoa kohden, ja ottanut nahkalakin päästänsä.

Mies karhun muodolla oli sitä vastoin kääntynyt raatihuonetta kohden; hän murisi itsekseen ja vastasi:

-- "Jospa ne edes kiiruhtaisivat tuolla sisällä! eihän siitä loppuakaan tule!"

-- "Kärsimystä!" Juha toisti; "kaikki täytyy käydä järjestyksessä. Ensin valitus tai esitys; sitten vastaus, puolustus, vastaus puolustukseen, vihdoin johtopäätös, jota seuraa tuomio. Semmoinen on sääntö kaikessa rehellisessä ja la'illisessa keskustelussa."

-- "Kun se koskee ylimyksiä!" Kirschoff huudahti kiukkuisena.

-- "Taasen yksi aateliston etu-oikeus!" karhu mörähti.

-- "Mitä puhutte etu-oikeuksista?" Juha painavasti lausui; "löytyykö kaupungissamme Bern'issä ainoatakaan kansalaista, joka ei voisi kohota miksi hyvänsä, vaikka tasavallan korkeimpiin virkoihinkin? Rahastonhoitaja Frankly on vaan vähäpätöinen turkkuri, niinkuin minäkin. Teidän sankarinne, tuo Martti Kistler, eikö hän ole ollut esimiehenä Bern'issä? Eikö hän vielä nytkin ole lipunkantaja? Enkä ole kuitenkaan kuullut, että hän olisi ylhäistä sukuperää; olihan vaimoni viimeksi eilen illalla ostamassa meidän lihatarpeitamme hänen puodistansa. Teurastaja, ei mitään muuta kuin teurastaja, aivan niinkuin tekin, mestari Hohenlock."

Se oli karhu, jota Juha näin nimitti.

Hän jatkoi:

-- "Älkää soimatko viisaita lakeja, joita olemme isiltämme perineet ... ja etenkin näin vieraiden kuullen."

Juha osoitti silmillään kolmea miestä, jotka seisoivat samassa parvessa.

Siinä oli ensinnäkin kaksi pyhissä-vaeltajaa. Toinen, joka tytyi vaan katselemiseen, eikä näyttänyt ymmärtävän kieltä, jota puhuttiin hänen ympärillään; toinen, joka ymmärsi varsin hyvin ja kuunteli uteliaalla tarkkuudella. Mitä kolmanteen tulee, hän oli vielä nuori mies, nähtävästi taiteilija, varustettuna nahkaisella esiliinalla, jonka päällä oli hienoa valkoista pölyä. Meiseli ja pieni vasara kädessä. Matti Heinz, Strassburg'ista, johtaja tuomiokirkon rakennuksessa, jonka viimeiset veistokset hän juuri silloin oli saanut valmiiksi.

-- "Juha mestari", hän vastasi hymyillen, "jos näin puhutte minun tähteni, niin olette väärässä. Kymmenen vuoden kuluessa, jonka aian teidän seassanne olen asunut, olen voinut tutkia mitä jaloa ja hyvää Berniläisen karkeuden alla löytyy, niissäkin, jotka pitävät kunnianaan olla niin epäluuloisia ja raakoja kuin mahdollista. Minä pidän kansaanne ansaitussa kunniassa; vaan älkäätte panko pahaksi, että rakastan myös teidän ylhäisöänne. Muualla kenties ylimykset, luullen saaneensa syntymän kautta kaikki etu-oikeudet, laiminlyövät niitten ansaitsemista ja taistelevat, ketäkään hyödyttämättä, aian vaatimuksia vastaan. Nähdäänpä niitäkin, jotka muuta eivät ajattele, kuin vaivata vasallejaan ja ryöstää turvattomia sekä matkustavia. Niin ei ole teidän aatelistonne laita. Rahallansa he viljelyttävät maata ja edistävät työtä; aseillansa puolustavat maan itsenäisyyttä. Jos joskus vaativat ensi sijaa, se tapahtuu vaan taistelukentillä. Onko heidän käytöksensä sen tähden vähemmin jalo? Ei suinkaan. Maalla ja kaupungissa elävät kansan keskellä ja tekevät itsensä rakastetuiksi niin rauhan kuin sodankin aikana. He eivät ole sortavia herroja, vaan isällisiä johtajia, vanhempia veljiä. Kunnia Bern'in aatelistolle!"

Jonkun aikaa karhu jo oli mörissyt uhkaavalla tavalla. Kirschoff vihdoin kärsimätönnä vastasi:

-- "Puhukaa muutamain puolesta, vaan ei kaikkien. Meillä, myös meillä on ollut huonoja ylimyksiä, jotka, kun eivät omin voimin meitä voineet sortaa, kutsuivat tuon tuostakin avukseen koko Schwabin ja Itävallan ritariston."

-- "Seis mies!" Juha ylpeästi keskeytti. "Nuo petturit, joista puhutte, naapuri Kirschoff, olemme järjestänsä voittaneet, kukistaneet, hajoittaneet, Morgarten'in, Lampen'in, Sempach'in, Nefels'in luona ja niin monissa muissa tappeluissa, jotka Sveitsin vapaudelle pyhitimme. Kutka meitä silloin johtivat? Hyvät aateliset, ne samat, joiden poikia vielä vastakin seuraamme, Erlach'it, Bubenberg'it, Scharnachthal'it ja Diesbach'it."

Näin puhuessaan itse tyven Juhakin oli koroittanut äänensä. Muuan nuori mies Bern'in väreissä löi häntä äkkiä olalle, ja, viitaten läheistä taloa, sanoi:

-- "Hiljempaa, ystäväni! hiljempaa! vaikka Diesbach'inkin nimeä mainitset!"

-- "Oikein!" arvoisa turkkuri vastasi heti tyyntyen; "minä kiitän sinua, että minua siitä muistutit, Kaarlo Glansmann ... on häpeä, että voin sen hetkeksikään unohtaa."

Hän oli kääntynyt taloa kohden ja paljasti päänsä samoin kuin oli kirkon edessä tehnyt. Sitten hän kääntyi taas toveriensa puoleen, vaan puhui vast'edes yhtä varovasti, kuin sairasvuoteen ääressä seisova.

-- "Hän on tuolla!" -- kuuluivat sanat, jotka lausuttiin liikutetulla äänellä -- "tuolla hän on, meidän Nikolaus Diesbach'imme; Pontarlier'in voittaja makaa tuolla, kärsien vielä hirveistä haavoista, joita hän siellä sai meidän tähtemme, -- kenties kuollenkin juuri nyt, kuin teille tätä puhun... Kunnia ja kiitos aatelisille niin jaloille, kuin hän!"

Itse karkea Hohenlock'in seisoi sanatonna. Hän painoi alas päänsä ja vaikeni.

Kiukkuisen Kirschoff'in sitä vastaan onnistui jonkun sekunnin kuluttua sopertaa esiin nämä muutamat sanat:

-- "En tahdo sanoa ... se on totta... Minä tunnustan myös, että aateli-oikeuksien lakkauttamisessa hän oli yksi niistä, jotka vapaasta tahdosta suostuivat uhraukseen, ja jotka myönsivät vielä enemmän, kuin heiltä vaadittiinkaan... Vaan sittenkin ... laki ... sääntö..."

Tällä kertaa Juha, nojautuen kiviseinusta vastaan, teki liikkeen, niinkuin mies, joka ei enää tiedä, mitä vastaisi.

Tämä äänettömyys ei ollut uteliaan pyhissä-vaeltajan mieleen. Hän astui äkkiä esiin ja sanoi:

-- "Anteeksi, herrat porvarit! suokaa anteeksi ... eikö saisi tietää mistä on kysymys?... Mikä on tuo merkillinen laki?"

Ikäänkuin saman voiman vaikutuksesta nuo kolme Berniläistä heittivät liikahenkilöön yhtäläisen katseen, joka ei suinkaan ollut rohkaisevimpia.

Sitten vihdoin teurastaja Hohenlock vastasi:

-- "Noh! piru vieköön! se on tapojen sääntö."

-- "Mitkä tavat?" vaeltaja hyvin kohteliaasti kysyi.

-- "Huonot tavat", Kirschoff hampaiden välistä murisi; "ne, jotka ovat rikos kansaa, rikos Jumalaa vastaan."

-- "Ohoh!" Juha sanoi, "tuo käy liian pitkälle; tuo on jo meidän itsemme soimaamista, ja vielä vieraiden kuullen. Emme tahdo, että muukalaiset sekaantuvat meidän asioihimme... Kuitenkin, koska nämä vaeltajat kerran ovat täällä, ja koska halaavat tuntea asian laitaa, niin se on tämmöinen. Jonkun aikaa on ylellisyys Saksan ja Burgundin hoveista jo tulvannut meidän pieneen, köyhään ja säästäväiseen maahan. Ritarimme eivät ainoastaan sodan aikana hanki itselleen kaikenlaisia kypärin kaunistuksia, aseita täynnä koristuksia ja kalliita hevosloimia, vaan käyttävät myös rauhankin aikana silkki- ja samettipukuja, kaikenmoisia kirjauksia, kalliita kiviä ja sulkatöyhtöjä. Sitten, heidän vaimonsa, heidän tyttärensä, mennen vielä edemmäs tässä liiallisessa loistossa..."

-- "Hävytön loisto!" Kirschoff keskeytti, "häpeällinen hekuma, jota täytyy tukehuttaa."

Tyvenesti, melkein puoleksi hymyten Juha jatkoi:

-- "Minä katson asioita paljon tasapuolisemmin, vaan kuitenkin täytyy myöntää... Pietari Kistler ei ole vallan väärässä. Sellainen komeus ei ole sovelias meillä. Se oli oikein että se kiellettiin. Se vaan, että meneteltiin huonosti, ilman mitään arkatuntoisuutta ... ja ylimyksiä, jotka kenties vapaasta tahdosta olisivat järkevään puheesen taipuneet, ärsytti väkivalta, jota saivat kärsiä. Etenkin naiset eivät tahtoneet taipua leikkaamaan pois kauto-kenkiensä neniä eikä pitkiä laahoja hameistansa. Hepä ovat avio-miehiänsä ja isiänsä yllyttäneet. Lähiseudun linnoissa ja aatelis-kadun varrella on tehty liitto, on valalla vannottu, että tuo vastenmielinen sääntö on saatava kumotuksi ... ja kumminkin, että tänä päivänä, tänä aamuna pitää mennä suurella komeudella messuun. Turhamainen uhkamielisyys; siinä kaikki!"

-- "Kuinka!" pyhissä-vaeltaja huudahti, "voiko sellaisesta syystä..."

-- "Muukalainen!" Juha keskeytti, "harhaluulot ja himot viettelevät pitämään tärkeinä mitättömimpiäkin asioita. Aateliset ovat ummistaneet korvansa pappien varoituksilta, eikä Jumala ole heitä rankaissut. Mutta kun he julkisesti vastustavat kansan tahtoa, kansa kenties suuttuu. Ja siinä on jotain, josta kunnon mies on mureissaan. Bern'in karhu ei ymmärrä leikkiä. Kuunnelkaa jo!"

Hirveitä huutoja alkoi kuulua Raatihuoneesta. Torilla ja läheisellä kadulla kansa nosti kumean murinan.

Vaeltaja ei kuitenkaan vielä voinut tointua hämmästyksestään.

-- "Kuinka!" hän kertoi, "mitä kuulen! sellaisesta syystä siis koko tämä kansan paljous..."

-- "Sen vuoksi ja osaksi myös burgundilaisen sodan vuoksi", Juha vastasi, "vaan etenkin ja pääasiassa juuri tuon sääntö-riidan vuoksi."

Sitten hän salaisella kauhulla lisäsi:

-- "Onkohan keskustelu huonosti päättynyt? Tuossa tuomari Scharnachthal lähtee Raatihuoneesta."

Ja tosiaankin, melun ja huutojen uudestaan remahtaessa, mies, jolla oli jättiläisvartalo ja todellinen valtiaan muoto, astui esiin raastuvan portaille. Hän oli tyven, hän, vaan kalpea ja alakuloinen. Nopeilla ja vakavilla askeleilla hän astui torin poikki ja katosi Nikolaus Diesbacbilaisen taloon.

-- "Mitä se merkitsee!" Juha mumisi. "Mitä neuvoa, mitä apua hän menee kuolevalta pyytämään?"

Tällä hetkellä Raatihuoneen kaikki ikkunat aukenivat yht'aikaa. Vimmaisia naamoja niistä pistäytyi esiin, julistamaan voittoa.

-- "Lienevätkö siis voittaneet?" Juha huokasi. "Voi! onnettomuutta! onnettomuutta!"

Se oli pahaksi onneksi totta. Kistler astui raastuvan parvelle ja huusi:

-- "Voitto! ystäväni! Sääntö on vahvistettu. Jos sen rikkovat, -- sulkekaa heiltä tie! Repikää pois kaikki koristukset! Voimaa la'ille! kunniaa Bern'ille!"

Tuhannet raivokkaat, niiden joukossa Hohenlock ja Kirschoff, taputtivat käsiänsä. Kiihkeä tribuni jatkoi juhlallista puhettaan yhä lisääntyvällä menestyksellä. Kadulla niinkuin neuvostossakin oli hänellä enemmistö, vieläpä enemmänkin, melkein yksimielinen enemmistö. Muutamaa harvaa erimielistä, semmoista kuin Juhaa, lukuun ottamatta, jokainen piti omanaan hänen riitansa, jokainen yltyi raivoon hänen kanssansa. Se oli noita kansan melskeitä, jotka äkkiä kohoavat kuin valtameri, äkkiä musertavat kuin ukkonen.

Yht'äkkiä kellot tuomiokirkon korkeassa tornissa soittivat puolipäivä-messuun.

Torin toisella puolen, aateliskadun päässä, syntyi kova liike.

Sitten alkoi murinaa kuulua ja levisi joka taholle:

-- "Tuoss' ovat! tuoss' ovat!"

Ja tehdäkseen tietä läheneville, joukko erkaantui kahteen osaan, päästäen joka askeleelta, jonka se peräytyi, kumeita vihan huudahduksia. Oi! viisas Juha oli kyllä sen arvannut: Bern'in karhu teroitti kynsiänsä; se oli raivoon joutumaisillaan.

Sanokaamme se suoraan, ylhäisö ei ollut mitään laimin lyönyt, saattaakseen tätä raivoa täydelliseksi ja hirveäksi. Aateliset kulkivat eteenpäin rohkean tyynesti, kiellettyyn tapaan tehdyissä, komeissa vaatteissansa. Heidän muassaan vaimot, lapset, koko heidän huonekuntansa, koko heidän tavaransa. Ei milloinkaan vielä tällä niin suuresti loistoa ja ylellisyyttä rakastavalla viidennellä-toista vuosisadalla sellaista rikkautta ja komeutta ollut nähty. Siinä lainehti vaan silkki ja sametti, mitä loistavimmissa väreissä, kirjauksilla ja maalauksilla koristettuna; sotatakit ja vaipat kultakankaasta; sulkatöyhdöt hatuissa, timanttikoristeet päässä, aseet niin komeat, että jokainen niistä oli kuin suuri-arvoinen kalliskivi. Vielä komeammat, vielä loistavammat olivat nuoret miehet hovilaisten ja hovijunkkarien puvuissa. Entä naiset sitten! puettuina väljiin myssyihin ja näädän-nahalla päällistettyihin, suuriin hattuihin liehuvilla nauhoilla, säihkyen timanteista, he kantoivat ylpeästi vaakunoitaan ommeltuina pitkin kalliita hameitansa, joiden suuria laahoja seuralaiset ja palvelijat olivat kantamassa. Tämä taistelu, jota tämmöisellä komeudella käytiin, sehän olikin juuri heidän tehtävänsä.

Raatihuoneen parvelta oli teurastaja Kistler kaukaa nähnyt tuon komean juhlamatkueen lähenevän. Kiukusta vaaleana, hän sille uhkaavasti puristi nyrkkejänsä, ja kiihoitti samalla kertaa huudoilla ja silmäyksillä kansaa syöksemään noiden päälle, jotka sitä näin pitivät pilkkanansa.

Ei kukaan tohtinut.

Kiihkeimmät vihdoin yhtyivät Hohenlock'in johdon alle. Tämä laski jalkansa tuomiokirkon ensi portaalle juuri samassa kuin Adrian Bubenbergilainen, ylimysten johtaja, sille astui.

Taistelun täytyi alkaa.

IX.

Nikolaus Diesbachilainen.

Tässä taistelussa kolme henkilöä näytti ryhtyvän pääosia toimittamaan.

Toisella puolen Kistler ja Hohenlock, edustaen rahvaan itsevaltaa; toisella taas Adrian Bubenberg, aatelisen vastarinnan arvokas edustaja.

Hän oli varreltaan pitkä, ruumiiltaan roteva, ja vielä nuori, sekä ihmeteltävän kaunis kalliissa puvussansa; hän näytti ruhtinaalta, joka astuu hovinsa etupäässä.

-- "Terve Hohenlock, terve", hän sanoi sille, joka sulki tien. "Väistyppä vähän syrjään."

-- "En!" teurastaja vastasi; "en askeltakaan! niin kauan kuin te kannatte noita la'in kieltämiä pukuja."

-- "Minkä la'in?"

-- "Kiellättekö, että sen tunnette?"

-- "En osaa valehdella. Luulinpa, tai ainakin toivoin, että se oli kumottu."

-- "Päin vastoin. Se on vast'ikään suuren neuvoston vahvistama. Se, mitä se on kieltänyt, täytyy teidän paikalla heittää. Pois sulkatöyhdöt ja kultavaipat! Pois liehuvat laahot ja heiluvat nauhat! Pois!"

Tämän päätöksen, nämä huudot kertoi koko väkijoukkc, luikaten, kirkuen, nauraen täyttä kurkkua.

Tuon vihamielisen joukon yli, joka seisoi ikäänkuin valmiina kaikkia nielemään, Adrian von Bubenberg antoi silmäyksensä levollisesti liikkua. Hetken päästä hän lausui sointuvalla äänellä:

-- "Bern'in kansalaiset, teihin minä vetoon. Olisi vääryys teitä kohtaan, jos tahtoisin eduksemme mainita tehdyt uhrauksemme. Jokainen tekee velvollisuutensa ja voimansa mukaan. Bern ei ole kiittämätön kaupunki. En myöskään luule teidän kadehtivan meidän rikkauttamme; onhan tunnettu asia, että enin osa meistä on velkoja tehnyt isänmaata palvellakseen. Mitä aatelisuuteen tulee, se on omaisuus, joka ansaitaan niinkuin kaikki muukin tavara, ja joka, niinkuin kaikki omaisuus, on pidettävä koskematonna. Se on teidän oma kunnianne ja maineenne. Tahtoisitteko sen hävittää?"

-- "Emme koskaan!" muutamat äänet vastasivat.

-- "Miksi sitten", Bubenberg jatkoi, "tahdotte näin meitä nöyryyttää? Samallahan itse tulette nöyryytetyiksi. Huomatkaa, Bern'in miehet, niitä on tiranneja kaikkialla, niin alhaalla kuin ylhäälläkin. Vapauden nimessä aiotte harjoittaa teon semmoisen, joka on rikos vapautta vastaan. Oikeuden nimessä aiotte rikkoa oikeutta vastaan. Miks'ei meillä olisi vapautta, niinkuin porvareilla, niinkuin talonpojilla, niinkuin kerjäläisillä, miks'ei meillä olisi lupa elää ja itseämme vaatettaa omalla tavallamme?"

Vilkkaita käsien-taputuksia kuului joka taholta. Aatelisten asianajaja luuli jo voittaneensa.

-- "Sen tähden", hän päätti, "väistykää vähän syrjään, mestari Hohenlock, ja laskekaa meitä Jumalaa palvelemaan."

Hiljaisuus seurasi, jonka aikana ei muuta kuulunut, kuin kellojen ääni, joka yhä kutsui uskovaisia Herran huoneesen.

Hohenlock jo astui askeleen ta'apäin, Bubenberg toisen eteenpäin, kun Pietari Kistler äkkiä alkoi puhua:

-- "Maltas vähän! Minä se olen, joka sinua vastaan, Adrian von Bubenberg."

Se ei myöskään ollut tavallinen mies, tuo Pietari Kistler.