Part 2

-- "Samoin kuin Duguesclin'in aikoina, oli Ranskanmaa taasen suurien soturijoukkojen, maantie-rosvojen, metsäsissien, salamurhaajain, Armagnac'ien ynnä muiden Egyptin heinäsirkkain hävittämänä, ryöstämänä ja raatelemana; täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä vapaaksi näistä syöpäläisistä ja ajaa ne johonkin muuhun maahan, sama sitten mihinkä. Tilaisuutta pian tarjoutui. Keisari, Itävallan herttua ja koko Saksan aatelisto pelkäsi Sveitsin vapaita vuorelaisia, ja tahtoi kostaa kaikki ne tappiot, joita nämä vapautensa pelastamiseksi ja puolustamiseksi olivat heille saattaneet. Minä sain Armagnac'it johtoni alle, ja lähdin uhkeana liikkeelle. Se oli ensimäinen sotaretkeni. Matkalla meihin yhtyi Englantilaisia, Saksalaisia sekä Schwabin kaikki ritarit, hehkuen haluaa juurittaa maan päältä koko tuo Helvetian roistokansa; tavallaan oikea ristiretki. Miekan lyömättä saavuimme kolmenkymmenen tuhannen lukuisina eräälle paikalle nimeltä Saint-Jacques. Siellä satuimme yhteen viidentoista sadan vuorelaisen kanssa, jotka, vähääkään hämmästymättä, asettivat leirinsä meitä vastapäätä Birs'in toiselle puolen. Me karkaamme heidän kimppuunsa, he lyövät takaisin meidän etujoukkomme ja, kahlattuansa vuorostaan joen poikki, ryntäävät nuo viisi-toista sataa meitä kolmeakymmentä tuhatta vastaan. Niinkuin raivoisat härät, niinkuin leijonat! Oi! Pyhä Embrun'in Neitsyt! se oli ankara kahakka! Heidän pitkien piikkiensä ja pertuskainsa alla sortui miehiä sadoittain. Heidän hirveät, kahden käden käytettävät sapelinsa, heidän jykeät _morgenstern'insä_ musertivat haarniskoita ja kypäriä kuin lasia. Aivan kuin muinais-aikojen Gallit ja Frankit, he, kiihtyen tappelun tuoksinasta, työnsivät takaisin kaksikymmentä ryntäystä ja taistelivat niinkauan kuin heissä hengen-hiemaus oli jälillä, mikä iskien toisella kädellä, kun toinen jo oli poikki lyöty, mikä seisoen polvillansa, muutamat ampuen meitä vastaan vielä nekin nuolet, joita omista haavoistaan vetivät ulos, eikä yksikään heistä heittäynyt kuolemaan, ennenkuin viisi tai kuusi vihollista oli ympärilleen kaatanut. Dammartin, Dunois, Lahire ja muut vanhat sotapäälliköt, jotka jo olivat olleet niin monessa tappelussa ja kahakassa, eivät olleet vielä koskaan nähneet niin ihmeteltävän uljasta vastarintaa, niin loistavan urheata väkeä. Näin taistelivat he iltaan asti; ja vihdoin, sortuen ylivoiman alle, uupuen paljosta verenvuodatuksesta, pikemmin voimattomina voittamaan, kuin voitettuina, nuo viisi-toista sataa Saint-Jacgues'in urosta kuolivat joka mies, surmattuansa meiltä lähes yhdeksän tuhatta soturia. Hyvät herrat, tästä päivästä alkaen Sveitsiläiset ovat ystäviä meille. Turmio, turmio sille, joka joutuu otteluun näiden urosten kanssa."

Tämän kertomuksen aikana Ludovik XI oli kiihtymistään kiihtynyt. Hänen kuvatessaan tappelua, olisi luullut, että muiston taikavoima oli hänen siirtänyt keskelle sen tuoksinaa. Hän oli seisoalla nyt, pää pystyssä, silmät täynnä säihkyä, nyrkki ojennettuna itää kohden, ikään kuin olisi hän tahtonut vierittää Kaarlo Rohkean päälle koko tuon helvetialaisen lumivyöryn, joka tulevaisuuden hämärästä jo haamoitti hänen neronsa silmien edessä.

Leonarde ja Gillette tulivat sisään kantaen päivällistä, jonka tuota pikaa olivat laittaneet.

Toiselta puolen kovia askeleita ja ääniä alkoi äkkiä kuulua etehisestä.

Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.

Eräs mies läheni juoksu-jalassa ja syöksi saliin, läähättäen, näännyksissä ja vallan epätoivoissaan, niinkuin kuoleman kanssa kamppaileva sarvas.

Hänen jäljessään, vaan muutaman askeleen päässä, nuo Skottlannin hurttakoirat.

Perällä Tristan l'Hermite, joka juuri astui hevosen selästä.

-- "Tailleverd!" oli Gringonnaux huudahtanut.

-- "Rosvomme!" kuningas sanoi.

-- "Ei, sire ... François Villon, runoilijanne", tämä vastasi langeten polvillensa.

Ja, kun Ludovik XI häntä yhä katseli, eikä näyttänyt tuntevan häntä, hän lisäsi:

"Villon ma olen, ja siitä voin kerskailla: Pariisissa synnyin, Pontoise'n likimailla; Vaan jos oisi kaulani paulaa vailla, En tietäisikkään, että..."

Hyvin osattu! on jokainen sanova, ken tietää lopun.[3] Kuningas hänen keskeytti:

-- "Hyvä, minä muistan ja ymmärrän."

Se olikin muuten mitä helpointa; sillä köysi riippui vielä hirsipuusta karanneen miehen kaulassa.

-- "Sire", tämä jatkoi, "kerran ennenkin jo olette minua armahtanut ... ja vielä päälliseksi puettanut minun uudestaan kiireestä kantapäähän asti."

-- "Näyttääpä siltä", kuningas huomautti, "kuin ei kiitollisuutesi kestäisi kauemmin kuin uudet vaatteet."

-- "Sehän oli jo viime vuonna, sire...

"Miss' ovatkaan, oi! Jumal'aut'! näin unta; Älkää kysykökkään menneen-vuotista lunta."

-- "Puhu suorilla sanoilla, muuten saattaisi tapahtua, että antaisin vielä värsyjesi vietellä itseäni; sillä minä rakastan somia runoja... Vaan ei, tällä kertaa olen oleva leppymätön. Semmoinen veijarimaisuus, joka ei tarkoita mitään vähempää, kuin saattaa minut suoraan vedelle ja leivälle! Sepä on melkein majesteetti-rikos."

-- "Voi! sire, enhän tiennyt, että se oli Teidän Majesteettinne päivällinen. Vasta tästä tiedon saatua, erään onnen-sattuman kautta juuri viimeisellä hetkellä, sainpa käsiini kylliksi jäntevyyttä katkaistakseni köyteni, sekä jalkoihini sen verran voimaa, että juoksin tänne asti."

-- "Ja missä toivossa, lurjus?"

-- "Siinä toivossa, ett'ei minun ainakaan tarvitse kuolla, ennenkuin olen saavuttanut Teidän Majesteettinne anteeksi-antamuksen, jos nimittäin en sattuisi voittamaan asiaani."

-- "Älä luulekkaan, veijari! ... vaan kuitenkin, annas kuulla millä itseäsi puolustat; se on meitä kenties huvittava. Poistu vähäisen, Tristan ... mutta ei mitään irvistyksiä. Me lykkäämme asian vaan toistaiseksi, ei mitään muuta. Hänen täytyy saada puolustaa itseänsä."

Runoilija veti henkeänsä, oikaisi itsensä, otti aseman semmoisen, kuin asianajaja parlamentissa, ja aloitti tällä ylpeällä esipuheella.

III,

François Villon'in puolustuspuhe.

-- "Sire", hän lausui, "liljain prinssi, Ranskan kuningas! älkää luulko minulta kuulevanne valituksia ja hätähuutoja, valeita tai muita tyhmyyksiä, yhtä inhoittavia teidän kuulla, kuin ne olisivat sopimattomia minun huulilleni."

-- "Minä en sentähden huolikkaan teille huomauttaa, että armeliaisuus on kuninkaiden kaunistus, vielä vähemmin, että löytyy kaksi lajia henkilöitä, joihin mestausmiehen ei milloinkaan pitäisi saaman koskea, runoilijat ja kuninkaat."

-- "Minun mielestäni", Ludovik XI keskeytti yhä syömistänsä jatkaen, "sopisi kuitenkin mainita kuninkaat ensiksi."

-- "Olkoon niin!" Villon myönsi. "Voidaanpa vielä kenties lisätä, että minä olen menettänyt oikeuteni runoilijan nimeen ja tahrannut kunnian, joka tulee Apollonin oppilaalle. Mutta en olisi kuitenkaan voinut aavistaa joutuvani tänne näin kurjan-muotoisena, tämä köysi kaulani ympärillä, tekemään julkisesti synnintunnustusta:

"Oi kurjaa itseäni! Jos ma oisin Nuoruuden aiat käynyt oppimalla Ja hyviin tapoin tottunut, ma voisin Nyt asua kuin muutkin katos-alla. Vaan miten? Koulustani läksin silloin Ma karkuun, niinkuin paha poika nalkki... Oi, myöhäinen on katumus, vaan milloin Sit' aattelen, on sydän mennä halki."

-- "Sinä unohdat jo meidän suostumuksemme. Ei mitään runoja!" sanoi kuningas, joka kuitenkin oli tarkoin kuunnellut värsyn loppuun saakka.

Runoilija jatkoi:

-- "Kuinka vaan suvaitsette, sire. Senkun aian kuluttua tulin oppilaaksi Sorbonne'en ja oleskelin lain-oppineiden ja peruukki-päiden seurassa. Vaan minun luonteelleni oli tuommoinen elämä keskellä keräjöimisiä ja rettelöitä vasten-mielinen ja, ollen nyt jo enemmin huvituksien kuin työn ystävä, taipuvaisempi ostamaan kuin maksamaan, kuljeskelin yöt päivät ympäri laulu-aineita etsimässä. Pian lauluni tulivat tutuiksi; laulujen ohessa laulajakin. Monta kertaa hyvät ihmiset minulle tarjosivat apunsa, täyttivät uudestaan tyhjät taskuni. Vaan mitäpäs siitä! jos toisinaan kymmenen riksiä eksyikin plakkariini, ne ei sinne jääneet homehtumaan. Olin kuitenkin vielä siivosti verhottuna, kävin paraissa seuroissa, laskin sievää puhetta ja söin herkullisesti. Paroonit, kreivit, ruhtinaat olivat minulla tovereina. Siinä onnettomuuteni, sire. Palava kynttilä houkuttelee kärpäsen ja polttaa siltä siivet. Todelliset ystäväni eivät olleet siellä. Minä aloin niitä etsiä muualta, ja löysin ne vasta paljon alempaa, kenties liiankin alhaalta, katu-teaterien loasta, kapakoista ja muista huonoista paikoista. Se oli vähemmin kunniallista, se on totta, -- mutta monta vertaa hauskempaa. Minun täytyi huolet haihduttaa. No niin! Elin kuin mustalainen, varkaiden, roistojen ja petturien seurassa, ilman muuta huolta kuin viiletellä hyvää viiniä makoiseen suuhun. Tietäjää viisaampi olisi ollut se, ken olisi osannut löytää minun asuin-paikkani. Minä lauleskelin, istahdin vähän kuhunkin, hyväillen viinipulloja ja kaikkea muuta, joka tässä viheliäisessä mailmassa antaa itseänsä hyväillä, -- tietysti hamppunuoraa lukuun ottamatta. Kujeeni kuitenkin alkoivat herättää liian suurta huomiota Pariisin kaduilla ja raitilla. Muuan seikkailija-kumppaneistani sanoi sentähden eräänä päivänä: kun kerran elää, pitää elämän herroiksi, mutta täällä yövahdit meitä ahdistelevat ... mitähän jos lähtisimme maalle? Ja niin lähdimme. Huono tuuma, sire. He riippuvat kaikki nyt hirsipuussa, vaivaiset syntiset! Niin, kaikki tyyni, Malpaye, Baillevent, vieläpä Troussecaille'kin. Niiden ei enää tänä talvena tarvitse vilua kärsiä. Niitä ei enää tulevana suvena lämmin vaivaa! Ja kuinka viattoman hairauksen tähden kuitenkin! Eihän se ollut heidän vikansa.

"Pakko saa miehen pahuuteen Ja nälkä suden raateleen.

"Heidän oli nälkä. He olivat erehtyneet. Minä olin erehtynyt niinkuin hekin. Sama rangaistus minulle, sire, jos teitä huvittaa nähdä runoilijanne hirsipuussa mustempana kuin uuniluuta ja täynnä lintujen noukkimia koloja kuin sormustimen pohja. Vaan, huomaitkaa suosiollisesti, sillä välin kuin vietin päiväni kuljeksimalla, tein havainnoita, tutkin syitä ja seurauksia. Villon ei ole ainoastaan runoilija, hän on ennen kaikkia filosofi. Vielä enemmänkin! hän on kenties ainoa ihminen tässä takaperoisessa mailmassa, joka teitä oikein ymmärtää, sire, ja joka teitä rakastaa."

-- "Rakastat minua! sinäkö?" Ludovik IX huudahti. "Ja mistä aiasta alkaen."

-- "Siitä alkain kuin hallitukseen tulitte", Villon vakaasti lausui. "Noista turnajaisista saakka Saint-Antoine'n kadulla, joissa, kun Burgundin ja Flandrin koko loistava ritaristo par'aikaa korskeili kiiltävissä sota-asuissaan, tuuheat sulkatöyhdöt kypärein päällä, äkki arvaamatta astui kilpakentälle teidän toimestanne eräs uusi taistelija, jota ei kukaan varmaankaan ollut odottanut, eräs karkeihin pedon nahkoihin puettu mies raa'alla ulkomuodolla. Aseena hänellä oli ainoastaan jonkunlainen puunuija, ei paljoa paksumpi tavallista kävely-sauvaa. Kuitenkin hän, tuommoinen maamoukka, rupesi noiden ylhäisten ritarien joukkoon, löylytti niitä oikein aika lailla, eikä kukaan jaksanut seisoa häntä vastaan. Ei kymmentä minuuttiakaan, niin hän oli ne kaatanut, maahaan lyönyt, ajanut pakoon, kaikkityyni, itse Charolais'in kreivinkin. Minä en alussa voinut ymmärtää koko tapausta, ja etsin vielä selitystä arvoitukseen, kun sattumalta huomasin teidät, sire, puoleksi kätkettynä muutamain naisten ta'a, katselemassa muutamasta akkunasta, ja nauramassa omituisella tavalla. Heti ymmärsin koko asian, ja kaukaa, joukon keskeltä, ääni teille huusi: eläköön!... Se oli minun ääneni."

-- "Todellakin!" Ludovik XI lausui, silminnähtävästi hyvillänsä siitä, että puolustuspuhe oli kääntynyt tälle suunnalle. "Mutta mitä merkitsi sitten sinun mielestäsi tämä nuijavoitto, tämä maamoukan voitto niin monesta hienosta ritarista?"

Vähääkään epäilemättä, runoilija vastasi:

-- "Se merkitsi: Pois tämä ulkokullattu ritaristo! Pois tämä kehno aatelisto, joka komeudessaan ja turhamaisuudessaan, vallattomuutensa, kateellisuutensa, vieläpä hurjan rohkeutensakin kautta on meiltä pilannut Crecy'n, Poitiers'in ja Ajincourt'in tappelut! Koko tämä ritaristo houkuttelee vaan joka hetki tänne Englantilaisia. Kuka ne on karkoittanut? Johanna Darc, muuan paimentyttö! Sijaa talonpojille ja porvareille! Sijaa kansalle kokonaisuudessaan, joka kaikista ylhäisten etuoikeuksista ei himoitse, eikä halaja muuta, kuin yhden ainoan: maansa edestä taistella ja kuolla!"

-- "Oikein!" kuningas lausui ja hänen silmänsä välähtivät äkkiä.

-- "Pois läänitys-vallan ikuiset riidat!" runoilija innostuneena jatkoi. "Rauhaa, sovintoa, oikeutta. Vallassa yksi ainoa: kuningas. Uutta ylhäisöä, jos ei vanha enää jaksa arvoansa ylläpitää, ja läänityksenä ei muuta kuin toisilla heidän neronsa ja intonsa, toisilla vaan miekka vyötäisillä. Tasainen oikeus kaikilla, ja jokaisen velvollisuus veroa maksaa. Ei mitään kapinaa eikä napinaa enää. Siinä se, mikä teillä oli mielessä, sire, vaivatessanne yöt ja päivät päätänne uusilla tuumilla, uusilla parannuspuuhilla. Jokainen tehköön velvollisuutensa; mutta jokainen myöskin nauttikoon oikeutensa. Kuningas itse on esimerkin antava. Jos hänen joutsimiehensä hävittävät laihon köyhän miehen pellolta, jos hänen koiransa repivät lampaan tai kissan köyhältä vaimoparalta, tulee hänenkin niille maksaa vahingonkorvausta. Se oli oikein, se oli oivallisesti ajateltu, pahaksi onneksi vaan olisitte tahtonut astua liian nopeaan ja parantaa liian monta epäkohtaa yht'aikaa. Suuret ja pienet vasallit liittoutuivat teitä vastaan. Siitä syntyi tuo kirottu yhteisen hyvän, tai niinkuin pikemmin voisi sanoa yhteisen pahan liitto."...

-- "Oivallista!" Ludovik XI huudahti ja unohtaen ruokahalunsa, kääntyi kokonaan sitä kohden, joka hänen tarkoituksiansa niin hyvin kuvasi.

Rohkaistuna tästä ensimäisestä menestyksestä, Villon jatkoi yhä kiihtyvällä innolla.

-- "Olin Montlhery'llä, sire; sillä väliin runoilijoitakin huvittaa tarttua miekkaan... Minä nä'in teidän taistelevan ja urhoollisiakin urhoollisempi olitte silloin. Hävyttömästi ne valehtelevat, jotka teitä pelkuriksi soimaavat. Te osaatte käydä sotaa yhtä hyvin kuin joku muukin, kun sen vaan hyväksi näette. Mutta te, joka tahdotte säästää sotamiestenne henkeä, harrastatte yli kaiken rauhaa ja kansan menestystä, punnitsette nykyaikaa taidolla ja ymmärryksellä, ja tungette terävällä järjellänne kauas tulevaisuuteen; luonnollisesti siis pidätte edullisempana odottaa sopivaa tilaisuutta, hajoittaa vihollisenne, jotka oikeastaan ovat meidän, lyödä ne järjestänsä meille suureksi siunaukseksi, väliin peräytyä askeleen, mutta vaan astuaksenne kohta sen sijan kaksi askeletta eteenpäin. Uskaltakaa, sire! St. Maur'in, Péronne'n, Lüttich'in perästä. Englantilaisten viimeisen uhkauksen jälkeen olette jälleen kohonneet kahta mahtavammaksi. Vähän kärsimystä vielä, niin olette voittaneet, ja jalkainne juuressa olette silloin näkevä kaikki ne, jotka pahaa suovat Ranskan kuningaskunnalle!"

Ludovik XI oli vallan suunnattomasti ihastuksissaan. Hän pöyhisteliksen, heilutti ruumistansa, keikkui sinne tänne korkealla tuolillansa ja tuon tuostakin, ikäänkuin puhujaa vielä enemmin kiihoittaaksensa, hän kertoi:

-- "Tuo on oivallista! Totta Jumaliste! Jatka toverini ... jatka, jatka!"

-- "Ah, sire", Villon vihdoin lausui, "jospa Teidän Majesteettinne antaisi minun vähän hengähtää. Juotavaa tänne! kurkkuani karvastelee!"

-- "Maltas, juo tästä", Ludovik XI sanoi ojentaen hänelle oman reunoja myöten täytetyn maljansa.

-- "Kuninkaan terveiksi", Villon huudahti, tarttuessaan maljan rubiinikorviin, ja töin tuskin maltettuaan kieltänsä kastaa, hän liitti puheesensa näin kuuluvan loppulauseen:

-- "Minä en puhu enempää siitä asiasta, sire, ett'ei minua luultaisi imartelijaksi. Sitä en ole. Olen sanonut, mitä ajattelen, en muuta. Näinhän oli meillä välipuhe. Elämäni riippuu hiuskarvasta. Jos se on menetetty, antakaa merkki mestari Tristan'ille. Minä täytän välipuheen rehellisesti; testamenttini, niin suuri, kuin pienikin, on tehty, vieläpä erityiset lisäpykäleetkin, joiden kautta olen jättänyt monille ystävilleni perinnöksi kaiken sen, mitä minulla ei milloinkaan ole ollut. Olen siis valmis. Pait sitä minua väsyttää näin kerjätä ilman tarkoitusta, nauraa kun kukkaroni itkee ja elää kun en ketään voi hyödyttää. Minä en pelkää kuolemaa, vaikka tosin mieluummin kuolisin maatani ja kuningastani palvellen. Mutta jos Teidän Majesteettinne sen toisin päättää, niin onnea matkalle!"

Pää-teloittaja astui jo lähemmäksi.

-- "Maltas!" kuningas lausui, "minä jätän vielä asian ratkaisematta, mutta ainoastaan siksi kuin matkamme on päättynyt; sen kestäessä tulee hänen meitä huvitella. Sitten saamme nähdä... Minä siis vien kanssani tämän riimisepän... Ja ett'ei sinunkaan, Tristan, tarvitsisi täältä lähteä tyhjin käsin, otappa haltuusi kaikki nämä kultakalut, jotka mestari Gringonnaux niin kohteliaasti on meille tarjonnut. Kiitos, toverini, otan lahjasi vastaan."

Surkea irvistys oli porvari paran ainoa vastaus. Hän painoi päänsä nöyrästi rintaa vasten ja heitti samalla viimeisen jäähyväis-silmäyksen kauniiden pöytä-astiainsa jälkeen.

Ne katosivat Tristan'in ja hänen Skotlantilaistensa kanssa.

-- "Matkalle, hyvät herrat", kuningas sanoi. "Käsivartesi, Coictier. Commines, pidä silmällä tätä viiripäätä, ... joka minusta näyttää varsin sukkelalta ... enintäin viikoksi hänelle suon pitennystä... Sitten...!"

-- "Hyvä juttu", Villon pakisi, "viikko on aina viikko. Rajutkoon mikä ilma tahansa nyt, minun leipäni ainakin on leivottu!"

IV.

Rautasormus.

Kuningas matkusti vettä myöten, pienellä laivastolla, joka purjehti Loire'a ylöspäin Orleans'iin asti.

Edellä sekä jäljessä pari pitkää rantalaivaa, henkivartioita ja hovilaisia varten, keskellä kuninkaan laiva.

Laivan perällä oli jonkunmoinen kammio, sisältä koristettu Arras'in tapeeteilla. Huonekaluina siinä oli: soukka puinen vuode, rukous-alttari, muutamia lavitsoita, kamiini, ja pöytä paperia täynnä.

Kuningas oli juuri laskenut Commines'in luotaan, ja käskenyt tämän lähettää runoilijan hänen puheillensa.

Vähän aian päästä ovi jälleen aukeni, ja Villon astui sisään.

Kahden kesken kuninkaan kanssa!... Mikä saattoi olla syynä tähän kohtaukseen?

Ludovik XI astui ensi toimekseen runoilijan ympäri, tarkastaen häntä terävillä, epäluuloisilla silmäyksillä.

Sen jälkeen, istuutuen entiselle sijalleen, kamiini jalkojen välissä, kädet kahden puolen savutorvea, hän aloitti jyrkästi:

-- "Tiedätkö, että minä olen häijy isäntä?"

Villon vastasi hämmästymättä:

-- "Mahtaville kenties, sire, niille, jotka tahtovat viisastella. Vaan ette ainakaan alhaisille, jotka tytyväisinä tottelevat luulematta itseänsä viisaammiksi kuin Teidän Majesteettinne."

-- "Vai niin", kuningas sanoi, silminnähtävästi hyvillänsä näin hienosta vastauksesta.

Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:

-- "Tiedätkö, että kaikki, joita olen suosinut, kaikki, joihin olen luottanut, ovat minun pettäneet, ja kenties vielä tälläkin haavaa pettävät?... Se minun on tehnyt epäileväksi, juonittelevaksi, julmaksi, joka kerta kun aavistan jotain uutta kiittämättömyyden osoitusta."

-- "Tiedän sen", runoilija vastasi. "Mutta minä en ainakaan ole kiittämätön, vaan harrastan ylikaiken kuningaskunnan etua, enkä vähääkään epäilisi pyhittää elämääni kokonaan kuninkaan palvelukseen. Niin tosiaanki, sire, en vähääkään. Voi! teillä on hyviä taipumuksia hirmuvaltiaaksi, vaan muut ruhtinaat tällä vuosisadalla ovat niin julmia tiranneja, että te sittenkin olette hurskain ja lempein niistä kaikista."

-- "Jokotaas aiot aloittaa imartelemisiasi?" kuningas tiuskasi. Vaan, kiihossaan, hän tuli siirtäneeksi kätensä liian likelle savutorvea, ja poltti sormensa.

-- "Ai!" hän kiljahti, "se on sinun vikasi, kelvoton!... Sanoppas minulle, sinä, joka luulet kaikki tietäväsi, tunnetko vihamieheni?"

-- "Vaarallisin, mahtavin kaikista niiden joukossa, sire, on se, jonka luona löysitte pakopaikan siihen aikaan, kun kuningas Kaarlo VII sanoi pojastansa: Burgundin herttua elättää luonansa ketun, joka vielä syö hänen kanansa."

-- "Entä sitten?"

-- "Sitten, sire! nyt on kanojen hetki tullut, koska täällä näen hampaat, jotka ovat valmiit niitä haukkaamaan."

-- "Ja sinäkö olisit valmis niiltä vääntämään niskat nurin?"

-- "No! Mitä siihen tulee, mielelläni, sire."

-- "Ota tuoli ja istu ... likemmäksi ... vieläkin likemmäksi Minä en puhellessani suvaitse mitään epämukaisuutta."

Villon'ille sitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän siirtyi vallan kamiinin eteen, jonka toisella puolen kuningas istui nojautuen molempiin kyynärpäihinsä, kasvot käsien peitossa.

Taas hetken äänettömyys. Sen jälkeen keskustelu alkoi uudelleen, heidän istuessaan silmä silmää vastaan:

-- "Puhukaamme nyt ystävistäni. Onko niitä monta?"

-- "Ei, sire. Yksi ainoa, mutta hyvä."

-- "Kuka sitten?"

-- "Te itse."

Melkein asemaansa muuttamatta, kuningas taputti ystävällisesti runoilijaa olkapäälle. Sitten hän taas jatkoi kysymyksiänsä:

-- "Entä minun toverini ... häh! kutka ne ovat?"

-- "Vähän jokainen, sire. Niitä on teillä paljon semmoisia, jotka eivät sitä itsekään tiedä."

Kuningas rupesi nauramaan ja jatkoi pilkallisella äänellä:

-- "Mutta niiden joukossa, jotka pitävät sen kunnianansa ja joita kansa tuntee?"

-- "Niitä on toveri Commines", Villon luetteli, "toveri Olivier, toveri Tristan ... joka, luvalla sanoen, ei ole minun ystäviäni."

Kuningas hänen keskeytti.

-- "Ei ne ole niitä, joista haluan haastaa. Löytyy toisia ... salaisia ... sellaisia, joita pidetään aaveina ja kutsutaan hahmo-tovereiksi."

-- "Niin, oikein", runoilija vihdoin vastasi, "minä ymmärrän. Se on tuo kamala kertomus Burgundin herttuan hävittämistä kaupungeista, joista jokainen yhä vielä on olemassa erään käskyillenne kuuliaisen kostajan hahmossa: toveri Gent, toveri Dinant, toveri Lüttich ... ja vielä muutamia muita, joita vaan kuiskaamalla tohditaan mainita. Onkohan niitä oikein olemassa, sire?"

-- "Kenties!" kuningas vastasi. "Eikö mainita, että ne tuntevat toisensa jostain taikakalusta. Maltas... Se on tänlainen ... katsoppas..."

Villon tarttui esineesen, jonka kuninkaallinen käsi hänelle ojensi, ja vei sen likemmäksi kolmisydämmistä lamppua, joka riippuen katosta alas, valaisi tätä kohtausta.

Se oli yksinkertainen rautasormus, jonka kannassa saattoi eroittaa esiin pistävän, kömpelösti valetun liljakukan.

-- "Koetappas sitä sormeesi huvin vuoksi", kuningas kehoitti. Ja nähdessään kuinka sormus meni kuin valettu runoilijan sormeen, hän huudahti:

-- "Totta Jumaliste! On kuin paki paraastaan sinua varten tehty. Älä vedä pois sitä vielä. Voipa tapahtua, että saat oikeuden sitä kantaakkin. Vaan muista että kaikkien, jotka tämmöistä sormusta kantavat, on täytynyt katsoa kuolemaa silmiin. Uskaltaisitko?"

-- "Yhden-tekevä, sire. Enhän muuta ole tehnyt koko päivänä."

-- "Älä ivaile. Sanani ovat painavia; kuuntele. Salaisten toverieni joukossa löytyy vielä semmoisiakin, joita vaiston tai sattuman avulla sieltä ja täältä olen kokoon haalinut. Niiden etevyys tai väliin niiden virheetkin minua miellyttivät. Toiset hyödyttävät järkevyytensä, toiset voimansa kautta. Niitä miehiäpä oli tuo nuijajunkkarikin, tuo karkea voittaja St. Antoine'n turnajaisissa, jonka tänä aamuna muistooni johdatit. Neljään-toista vuoteen en ole häntä muistanut. Ja kuitenkin lupasin hänelle jotakin. Onpa jo aika lupaukseni täyttää. Tahdotko hänelle minulta saattaa kolme sanaa, jotka ovat hänelle viittauksena vihdoinkin ryhtyä toimeen."

-- "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"

-- "_Hetki on tullut_. Hän sen ymmärtää. Sinä ... sinun ei tarvitsekkaan ymmärtää."

-- "Olkoon niin!... Mistä löydän tämän miehen?"

-- "Sveitsistä, Einsiedeln'in luostarista, likellä Schwütz'iä."

-- "Hän on siis munkki nykyään?"

-- "Benediktolainen."

-- "Miksi häntä kutsutaan?"

-- "Veli Starck'iksi."

-- "Nimi sopii hänelle hyvin, sillä, jos en erehdy, Starck merkitsee vahvaa."

-- "Osaatko saksaa?"

-- "Vähän sitäkin, sire. Katuteaterissa puhutaan, paitsi maankulkurein käyttämää renkutusta, kaikkia mailman kieliä: oikea Babelin sekasotku."

-- "Hyvä! Minä panen sen mieleeni. Totta tosiaan te'enkin sinusta jotakin."