Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KUNINKAAN-ALUT

Historiallinen näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

HENRIK IBSEN

Suomensi Ellei

Werner Söderström, Porvoo, 1884.

JOHDATUS.

Henrik Ibsen syntyi 20 p. Maaliskuuta v. 1828 pienessä Skien-nimisessä kaupungissa Etelä-Norjassa. Hänen isänsä, Knud Ibsen, oli kauppias; äitinsä nimi oli Marie Cornelia Altenburg.

Isän kauppatoimi ei menestynyt hyvin ja pojan jo varsin nuorena täytyi itsensä hankkia elatustansa. Hän tuli siis 16-vuotiaana apteekkarin-oppilaaksi vielä pienempään naapurikaupunkiin Grimstadiin, joka siihen aikaan oli melkein nykyisen Kajaanin tahi Kaskisen suuruinen.

Nuoren oppilaan aikomus ei kuitenkaan ollut koko elämänsä ajaksi jäädä pilleriä kiertelemään, vaan hän toivoi saavansa tilaisuuden oppia niin paljon, että hän apteekkarista voisi päästä lääkäriksi. Mutta hänellä oli apteekkitoimessa niin paljon työtä, että, niinkuin hän itse kertoo, hänen täytyi melkein varastaa joutohetkiä lukemiseen. Ja pian toinen seikka uhkasi vielä enemmän häiritä hänen opintojansa. Lukiessansa latinaa hän tutustui Ciceron puheisin Catilinaa vastaan sekä Sallustion kertomukseen Catilinan salaliitosta; ja ne kirjat herättivät hänessä halun draaman sepittämiseen, jonka pääsankari tuo onneton Catilina olisi. Sitä varten hän nyt varastetuista opintotunneista varasti minuutteja runoilemiseen ja tällä tapaa syntyi v. 1849 hänen ensimäinen näytelmänsä _Catilina_.

Niinkuin nuori runoilija ainakin, Ibsen tähän ensimäiseen kokeesensa perusti suuria tulevaisuuden toiveita, ja samoin tekivät ne kaksi hänen ystävistänsä, joille hän oli uskonut muilta huolellisesti salatun seikan, että hän oli kirjoittanut draaman. Vaan tosi-olot -- niinkuin usein käy -- eivät vastanneet niitä toiveita: Kristianian teaatteri ei ottanut "Catilinaa" näyttääksensä eikä kukaan kustantaja painattaaksensa; viimein toinen ystävistä rupesi kustantajaksi -- lainatuilla rahoilla -- ja kirja ilmestyi keväällä v. 1850.

Kohta sen jälkeen Ibsen itsekin tuli Kristianiaan. Hän oli jo niin edistynyt opinnoissansa, että hän uskalsi koettaa suorittaa ylioppilastutkintoa. Ja sen hän tekikin, vaan kauemmaksi akateemiallisella uralla hän ei koskaan päässyt -- ennenkuin hän Upsalan yliopiston riemujuhlassa v. 1877 nimitettiin kunniatohtoriksi filosofiian tiedekunnassa.

Runous yhä edelleen houkutteli Ibseniä pois tieteen teiltä -- vaikkapa ensimäinen kokemus ei juuri ollut ilahuttavaa laatua. Toivottu suuri voitto Catilinasta meni surkeasti myttyyn: kirjaa myytiin ainoastaan noin 30 kappaletta. Vaan eivätpä kuitenkaan jäännökset painoksesta olleet aivan hyödyttömiä. Kustantaja-ystävä ja runoilija asuivat yhdessä ja eleskelivät miten kuten; kerran tuli heidän yhteisen taloutensa tila liian arveluttavaksi; silloin Catilinan täytyi siirtyä kauppapuotiin, lähteäksensä siitä ulos maailmaan toisenmuotoisena: katkerat sanat turmeltuneesta Roomasta lievennettiin sokurilla ja rusinoilla, joita synkät lehdet saivat sulkea syliinsä -- ja "seuraavina päivinä emme kaivanneet mitään", sanoo Ibsen itse.

Vaan vähät siitä, jos kärsittiin vähän nälkääkin; nuoruuden into helpotti kaipausten kuormaa. Ystävykset usein eivät voineet hankkia itsellensä päivällistäkään, vaan olematta siitä millänsäkään menivät aina päivällisen aikana ulos kaupungille luulotellaksensa isäntäväellensä, että menivät syömään; kahvin aikana palasivat taas kotiin ja joivat silloin kahvinsa leivän kanssa -- siinä oli koko heidän "runollinen" päivällisensä.

Vihdoin parempi aika koitti. Norjassa heräsi monella taholla kansallisia pyrintöjä, ja muun muassa mainio viulunsoittaja Ole Bull, kun tuli kotiin voitettuansa koko maailman suosion ja runsaasti kultaa, perusti kansallisteaatteria Bergeniin. Siihen otettiin Ibsen v. 1851 johtajaksi ja näytelmäin kirjoittajaksi ja kaikenlaiseksi muuksi, ja sitä varten hän seuraavana vuonna teki matkustuksen Tanskaan ja Saksaan.

Bergenissä hän sen jälkeen teki ahkerasti työtä: joka vuosi hän näytteli omatekoisen näytelmän: 1853 tilapää-näytelmä "Juhannusilta" (_Sankthansnatten_), 1854 pieni yksinäytöksinen näytelmä "Sankarin hautakumpu" (_Ksempehöjen_), joka jo varhemmin oli ollut Kristianiassa näytelty, 1855 "Inger Östrootin rouva" (_Fru Inger til Östråt_), 1856 "Solhougin kemut" (_Gildet på Solhoug_) ja 1857 _Olaf Liljekrans_.

Ibsenin olo Bergenissä on luettava hänen runolliseksi oppimisajaksensa; tähän aikaan kuuluvat näytelmät osoittavat kyllä muutamissa kohden edistystä, vaan ovat toiselta puolen taas paljoa heikommat kuin seuraavat.

Bergenistä Ibsen myös (1858) löysi puolisoksensa Susanne Thoresenin (kirjailija Magdalene Thoresenin tytärpuolen). Jo sitä ennen hän oli (1857) muuttanut takaisin Kristianiaan, tullaksensa siellä "Norjalaisen teaatterin" johtajaksi. Kohta seuraavana vuonna ilmestyi "Helgelannin sankarit" (_Hærmændene på Helgeland_), joka on luettava tekijän ensimäiseksi tositaiteelliseksi näytelmäksi. Siinä ovat ensikerran nähtävinä se mutkaton toiminta, se lyhyt mutta voimakas lausetapa ja ne syvät draamalliset ristiriidat, joita sittemmin olemme tottuneet löytämään Ibsenin draamoista.

"Helgelannin sankarien" jälkeen kului Ibseniltä noin neljä vuotta ilman uuden draaman julkasemista; sitä vastaan ilmestyi niinä vuosina pari suurta runoelmaa, joista "Terje Vigen" on erittäin huomattava. Tämä kertomus köyhän kalastajan vaiheista on koristamattoman pukunsa ja kuitenkin mahtavan sisällyksensä puolesta sukua "Vänrikki Stoolin tarinain" kanssa.

Se teos, jolla Ibsen v. 1862 taas palasi draaman alalle, näytti hänet aivan uuden muotoisena. "Rakkauden komedia" (_Kærlighedens komedie_) ei enää liiku synkkinä muinaisaikoina, vaan täydessä nykyisyydessä; ja aseina runoilija ei enää käytä noita syviä mahtisanoja kuin ennen, vaan leikillisiä värssyjä, joilla hän ruoskii aikamme heikkouksia ja proosaa. Ei kummaa siis että tämä teos suututti hyvin monta, kun se muka oli suoraa pessimismiä, sekä vielä sisälsi hyökkäyksen kirkkoa vastaan. Viimeksi mainittu kohta oli vaikuttaa hyvin paljon Ibsenin elämän oloihinkin.

Norjalainen teaatteri Kristianiassa, jonka johtajana Ibsen oli, teki v. 1862 konkurssin, ja Ibsen oli sen jälkeen ilman vakavata elatuskeinoa. Pian hänen ulkonainen elämänsä taivas synkistymistään synkistyi, samassa kuin hänen ystäväinsä piirikin harveni: pienessä maassa ei ole mahdollista koskea ajan heikkouksiin suututtamatta monta ystävääkin. Eikä Ibsen säästänytkään kansalaisiansa. Tanskan sodan aikana, kun norjalaiset eivät lähteneet Tanskan avuksi, hän kirjoitti tuon innokkaan runon "Veli hädässä" (_En broder i nöd_), joka sisältää ankarampia sanoja kuin mitä ehkä mikään runoilija on kansallensa lausunut.

Tuli siis Ibsenille viimein liian ahtaaksi Kristianiassa. Mutta oli hänellä vielä niin monta ystävää jäljellä, että hänelle voitiin hankkia apurahaa matkaa varten, ja siten hän v. 1864 pääsi lähtemään pois Norjasta ensiksi Roomaan.

Mutta vielä sen jälkeen oli hänellä kotimaassaan taistelu taisteltava. Hän oli hakenut "runoilijan-apurahaa" (digtergage), mitä jo oli Björnsonille annettu, vaan kirkollistoimiston päällikkö ensin ei tahtonut siihen suostua, koska muka Ibsen "Rakkauden komediassa" oli solvaissut kirkkoa. Onnistui kuitenkin Ibsenin ystäville lieventää valtioneuvoksen intoa, ja kun kerran hallitus oli apurahaa ehdottanut, niin valtiopäivät myönsivät sen melkein yksimielisesti (1866).

Ennenkuin Ibsen lähti pois kotimaastansa, oli hän jäähyväisiksensä kirjoittanut "Kuninkaan-alut" (_Kongsemnerne_, 1863). Ja tultuansa Roomaan hän pian lähetti kotiin toisen suurenlaisen teoksen, jonka nimi oli _Brand_ (1866), ja joka hankki hänelle taatun ja pysyväisen paikan pohjoismaiden runoilijain joukossa. Brandia seurasi samanlaatuiset syväaatteiset kappaleet _Peer Gynt_ (1867) sekä "Keisari ja Galilealainen" (_Keiser og Galilæer, 1873).

Yhä edelleen oleskellen ulkomailla, milloin Italiassa, milloin Saksassa, on Ibsen viimeisenä 15 vuotena julistanut ryhmän draamoja, jotka ovat herättäneet mitä suurinta huomiota ja mitä vilkkainta keskustelua, ne kun usein liikkuvat ajan "palavien kysymysten" alalla. Nämä kappaleet ovat "Nuorison liitto" (_De unges förbund_, 1869) "Yhteiskunnan tukeet" (_Samfundets stötter_, 1877), "Nora" (_Et dukkehjem_, 1879), "Haamuja" (_Gengangere_, 1881), "Kansan vihollinen" (_En folkefiende_, 1882) ja "Metsäsorsa" (_Vildänden_, 1884).

Niinkuin jo tästä lyhyestä elämäkerrasta näkyy, on Ibsenin, varsinkin elämänsä alkupuolella, täytynyt kärsiä jotensakin kovaa kohtaloa, ja nämä kokemukset ovat tietysti vaikuttaneet hänen runolliseen katsantotapaansakin. Tämä on ylipäätään synkkä: tekijä havaitsee etupäässä ihmisten puutteita ja heikkouksia. Sitä merkillisempi on siis, että kuitenkin se teos, joka yleisesti myönnetään hänen tositaiteellisimmaksi, "Kuninkaan-alut", syntyi juuri siihen aikaan kuin runoilijan olot olivat mitä ahtaammalla. Ilmestyypä tässä draamassakin kerran se katkeruus, joka silloin täytti runoilijan mielen, ja sen Nikolaus piispa lausuu viimeisissä säkeissään. Mutta toiselta puolen esiintyy juuri tässä kappaleessa se henkilö, joka selvemmin kuin kukaan muu Ibsenin luomista henkilöistä osottaa saavutettuna sen harmonian, joka muissa draamoissa enimmiten esitetään ainoastaan vaadittuna.

Nähtävästi Ibsenin katsantotapa siis on ollut toisenkin vaikutuksen alaisena. Hän on näet elänyt aikakaudella, joka on ollut suuria maailman tapauksia täynnä, ja jolloin Norjassa tapahtui kansallinen herääminen, jossa Ibsen on myös varsinkin nuoruutensa aikaan ollut osallisna. Jo Catilinaansa kirjoittaessaan hän, niinkuin hän itse kertoo, vilkkaasi harrasti aikansa pyrintöjä. Helmikuun vallankumous Ranskassa, Unkarilaisten vapaussota ja Tanskan sota Saksaa vastaan, kaikki ne tapaukset vaikuttivat syvästi häneen: hän kirjoitti hehkuvia lauluja Unkarilaisille kehoittaaksensa heitä urhoollisesti taistelemaan tiranneja vastaan; samaten koko joukon sonetteja kehoittaaksensa kuningas Oskaria rientämään Tanskalaisten avuksi. Ja samalla aikaa oli hän itse sotatilassa rehellisiä Grimstadilaisia vastaan, joita hän oli suututtanut ivakuvilla ja pilkkarunoilla.

Kummako siis että hänen Catilinansakin taistelee "vapauden ja oikeuden", vieläpä "muinaisen roomalais-hengen" edestä, kummako että draaman pääsankari on kuvailtu rohkeaksi ja jalomieliseksi, jota vastoin hänen toverinsa ovat kurjia ja pettureja?

Samaten on, niinkuin äsken mainittiin, tekijä mitä hartaimmalla myötätuntoisuudella seurannut Tanskan sotaa Saksaa vastaan 1863-64, ja näihin tapauksiin viittaavat muutamat paikat Brandissa ja Peer Gyntissä.

Mutta juuri tämä valtiollinen harrastus on epäilemättä monessa kohden kehittänyt Ibsenin historiallista katsantotapaa. Olkoonpa että Catilinan kuva välistä on liian paljon kaunisteltu, mutta toiselta puolen jo tämä Ibsenin draamallinen esikko osottaa merkillistä kykyä historiallisten ristiriitaisuuksien ymmärtämisessä ja kuvailussa. Samaten "Inger Östrootin rouva" liikkuu historiallisella alalla, ja sekä Norjan valtiollinen asema, että kansan ja sen eri luokkien mieliala 1500-luvun alkupuolella ovat siinä kuvaillut aivan historian mukaisiksi.

"Kuninkaan-alut" on kuitenkin tässä kohden edellisiä draamoja vielä etevämpi, sillä monessa yksityiskohdassakin tekijä on tarkasti seurannut vanhan Hookon kuninkaan historiaa eli "tarinaa". Siinä löytyy esim. Dagfinn Bonden neuvo "kylmästä teräksestä", riita jaarlin miesten ja Iivari Bodden välillä, vieläpä Hookonin ja Margaretan yhtyminen kun Skule on ottanut kuninkaan nimen. Tietysti tekijä muuten on käyttänyt semmoisia yksityiskohtia jotensakin vapaasti, draamallisten tarkoitustensa saavuttamiseksi, ja mitä taitavimmin hän on osannut sovittaa ne draamalliseen kokonaisuuteen: niin on tarinassa esim. Vegard Væradalin surma, pyrstötähden ilmestyminen ja hyvä vuodentulo Hookonin hallitus-aikana j.m.s. kerrottu ilman oikeata yhteyttä tärkeämpäin tapausten kanssa, kun ne sitä vastoin draamassa vaikuttavat suoraan pääristiriitaisuuden kehitykseksi taikka luonteiden kuvailemiseksi. Samoin on tekijä, enentääksensä Skulen epäilemistä, itse keksinyt Trondin tunnustuksen, josta historia ei tiedä mitään. Tärkeämpi kuin nämä yksityiskohdat on kuitenkin se seikka, että draama kokonaisuudessaan antaa oikean kuvan niistä historiallisista pyrinnöistä, jotka Hookon Hookoninpojan aikana taistelivat keskenänsä Norjassa. "Norja on valtakunta, se on tuleva kansaksi" sanoo Hookon, ja tämä hänen "kuninkaan-ajatus" on todellakin peräti historiallinen; sehän oli Hookon Hookoninpojan tehtävä historiassa, sentähden hänen hallituksensa oli niin onnellinen ja hyödyllinen Norjalle. Jos lukee Norjan etevimpien historioitsijain kertomukset tästä ajasta, niin täytyy ihmetellä sitä erinomaista taitoa, jolla Ibsen on voinut draamassansa kuvaella taistelua tämän Hookonin edustaman uuden kehitysasteen ja "vanhan tarinan", Skulen ja Nikolauksen pyrintöjen, välillä.

Eipä kuitenkaan Ibsen ole unhottanut että historia on toista kuin taide, ja ett'ei siis historiallinen todenperäisyys yksistään riitä suuren draaman aikaansaamiseen, vaan että henkilöitten täytyy osottaa vilkasta persoonallista sielunelämääkin. Niin onkin laita sekä tässä että Ibsenin edellisissä historiallisissa draamoissa.

Jo Catilinassa esiintyy, niinkuin Ibsen itse sanoo, paljon siitä, jota tekijän myöhemmät teokset koskevat: "taistelu ky'yn ja halun, tahdon ja mahdollisuuden välillä". Samaten tässä ristiriita kolmen kuninkaan-alun välillä ei yksistään synny siitä että Hookon edustaa "uutta", Nikolaus ja Skule sitä vastoin "vanhaa tarinaa", vaan myös siitä että Hookon itse uskoo oikeuteensa, molemmat muut epäilevät ja horjuvat. Tämä Hookonin luottamus kutsumukseensa on hänen väkevyyden-vyö, se vaikuttaa että muutkin häneen luottavat. Hän kuulee "Herran pettämättömän äänen huutavan sisässänsä: sinun pitää toimittaman suuri kuninkaan-työ Norjassa". Ja kun Skule on ottanut kuninkaan nimen, hän uskaltaa kysyä: "Jumala, Jumala -- miksi rankaiset minua niin kovasti, minua, joka en ole mitään rikkonut?". Mutta pian hän havaitseekin rikkoneensa, Ingaa ja Margaretaa vastaan, joilta hän on sulkenut sydämmensä, voidaksensa muka siten paremmin täyttää kuninkaallisia velvollisuuksiaan. Nyt hän tunnustaa rikoksensa ja siten yhdistyttyänsä äitiinsä ja vaimoonsa on hän taas vahvistunut. "Tulkoon mitä tahansa, minä tunnen itsessäni Herran voiman!".

Vastakohtina Hookoniin ovat Nikolaus, jolla on palava himo hallitsemaan, mutta jolta kyky puuttuu, ja Skule, joka himossa on Nikolauksen vertainen samassa kuin hänellä on kykyäkin. Mutta kuitenkin hänen itsensä täytyy myöntää: "Minä olen kuninkaan käsi, kentiesi kuninkaan pääkin mutta Hookon on täysi kuningas". Luottamus, joka Hookonissa on niin vahva, se puuttuu Skulelta, Ja tähänkin seikkaan näemme persoonallisen syyn: Skule on samaten kuin Hookon kutistanut osan sisällisestä elämästänsä; hänkin jää vieraaksi niille, jotka häntä innokkaasti rakastavat. Mutta koska hän on sen tehnyt itsekkäisessä tarkoituksessa niin tuo synti on hänelle turmiollisempi kuin Hookonille; vasta kun on liian myöhään hän tuntee ja tunnustaa mitä hän on rikkonut.

Täten yhdistämällä kuvailtujen henkilöitten persoonallisen ja historiallisen elämän suurellaiseksi kokonaiskuvaksi on Ibsen luonut teoksen semmoisen että joku arvostelija on voinut sanoa Kuninkaan-alut "ehkä suurimmaksi draamaksi, joka on näyttämölle annettu Shakespearen ajoista saakka".

VALENTIN VASENIUS.

KUNINKAAN-ALUT

Henkilöt:

HOOKON HOOKONINPOIKA, Birkebeinien valitsema kuningas. Inga VARTEIGIN ROUVA, hänen äitinsä. SKULE JAARLI. RAGNHILD ROUVA, hänen puolisonsa. MARGARETA, hänen tyttärensä. SIGRID, jaarlin sisar. GUTHORM INGENPOIKA. SIGURD RIBBUNG. NIKOLAUS ARNENPOIKA, Oslon piispa. DAGFINN BONDE, Hookonin tallimestari. IIVARI BODDE, hänen sotapappinsa. VEGARD VÆRADALIN herra, eräs hänen seuruelaisistaan. GREGORIUS JUHONPOIKA, läänitysmies. POOL FLIDA, läänitysmies. INGEBORG, Antero Skjaldarbandin vaimo. PIETARI, hänen poikansa, nuori pappi. SIRA VILJAM, Nikolaus piispan huonekappalainen. SIGARD MESTARI, Brabantilainen lääkäri. JATGEIR RUNOILIJA, Islantilainen. BOORD BRATTE, päällikkö Trondhjemin maakunnasta. Kansaa ja Bergenin, Oslon ja Nidarosin kaupunkien asukkaita. Ristiveljiä, pappeja, munkkeja ja nunnoja. Vieraita, asemiehiä ja naisia. Sotaväkeä j.n.e.

Toiminta tapahtuu kolmannentoista vuosisadan alkupuolella.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Kristuksenkirkon tarha Bergenissä. Taka-alalla kirkko, jonka suun ovi on vastapäätä katsojia. Etualan vasemmalla puolella seisoo Hookon Hookoninpoika, Dagfinn Bonde, Vegard Væradalin herra, Iivari Bodde sekä joukko läänitysmiehiä ja päällikköjä. Vastapäätä niitä seisoo Skule jaarli, Gregorius Juhonpoika, Pool Flida y.m. jaarlin miehiä. Taempana samalla puolen nähdään Sigurd Ribbung seuralaisinensa ja häntä etäämpänä Guthorm Ingenpoika ynnä useampia päällikköjä. Kirkon sisäänkäytäville on asetettu vartioita; kansa täyttää koko kirkkotarhan; useat ovat kiivenneet puihin ja kirkon aidalle; kaikki näyttävät hyvin tuskallisella mielellä odottavan jotakin juuri tapahtuvaa. Kaupungin kirkon torneista kaikuu joka haaralta kellojen soitto.)

SKULE JAARLI (levottomasti, alennetulla äänellä Gregorius Juhonpojalle). Mitä siellä niin kauvan viivytellään?

GREGORIUS JUHONPOIKA. Hiljaa; nyt virttä alotetaan.

(Suljetusta kirkosta kuuluu pasuunain pauhu sekä:)

MUNKKIEN JA NUNNIEN KUORI. Domine coeli etc. etc.

(Laulun kaikuessa avataan kirkon ovi sisäpuolelta; etuhuoneessa nähdään Nikolaus piispa pappien ja luostariveljien keskellä.)

NIKOLAUS PIISPA (kohotettu sauva kädessä, astuu esiin kirkon ovelle, ja julistaa). Nyt Inga Varteigin rouva kokee raudankannantaa kuninkaan-alun Hookonin edestä!

(Kirkko suljetaan jälleen; laulua jatketaan yhä.)

GREGORIUS JUHONPOIKA (alennetulla äänellä jaarlille). Rukoile pyhää Olavi kuningasta oikean asian avuksi.

SKULE JAARLI (äkisti ja poistavaisesti). Ei nyt. Parasta ett'ei minua hänelle muistuteta.

IIVARI BODDE (tarttuu Hookonin käsivarteen). Rukoile Jumalaa, Hookon Hookoninpoika.

HOOKON. Ei ole tarpeen, minä olen varma hänestä.

(Laulu kirkossa kaikuu kovemmin; kaikki paljastavat päänsä, moni lankeaa polvillensa ja rukoilee.)

GREGORIUS JUHONPOIKA (jaarlille). Ankara on tämä hetki sinulle ja monelle.

SKULE JAARLI (katsoo kiinteästi kirkkoa kohti). Ankara hetki Norjalle.

POOL FLIDA (jaarlin lähellä). Nyt hän pitelee rautaa.

DAGFINN BONDE (Hookonin puolella). Tullaan kirkon lattiata alaspäin.

IIVARI BODDE. Kristus varjelkoon sinun kirkkaita käsiäsi, Inga kuninkaan-äiti!

HOOKON. Totisesti palkitsen minä häntä koko elinaikani tästä hetkestä.

SKULE JAARLI (joka on tarkasti kuunnellut, huudahtaa äkisti). Parkasiko hän? Päästikö hän raudan?

POOL FLIDA (menee ylöspäin). En tiedä mitä se oli.

GREGORIUS JUHONPOIKA. Vaimot itkevät ääneensä etuhuoneessa.

KUORI KIRKON SISÄLLÄ (alkaa riemuiten). Gloria in excelsis deo!

[Ovi aukeaa. Inga astuu ulos, nunnat, papit ja munkit jäljessä.]

INGA (kirkon-portailta). Jumala on tuominnut! Katsokaa näitä käsiä; näillä olen raudan kantanut!

ÄÄNI KANSASTA. Ne ovat kirkkaat ja valkoiset, niinkuin ennen!

TOISIA ÄÄNIÄ. Vielä ihanammat!

KOKO KANSA. Hän on totisesti Hookon Sverrenpojan poika!

HOOKON (syleilee häntä). Ole kiitetty, kiitetty, sinä iäti siunattu!

NIKOLAUS PIISPA (käyden jaarlin ohitse). Mieletöintä oli panna toimeen raudankannanta.

SKULE JAARLI. Ei niinkään, herra piispa, Jumalan täytyi tässä asiassa puhua.

HOOKON (syvästi liikutettuna pitäen Ingaa kädestä). Nyt se siis on tapahtunut, jota koko sieluni on niin kiivaasti vastustanut, -- jota odottaessa sydämmeni on vaikeroinut ja tuskitellut --

DAGFINN BONDE (kansaa kohti). Niin, katsokaa tätä vaimoa ja ajatelkoon itseänsä jok'ainoa läsnä oleva! Kuka on epäillyt hänen sanaansa, sillä moniaat pitivät epäilemisen hyödyllisenä?

POOL FLIDA. Epäilys on kuiskannut joka mökissä siitä hetkestä saakka, kun Hookon kuninkaan-alku lasna kannettiin Inge kuninkaan kartanoon.

GREGORIUS JUHONPOIKA. Ja viime talvena se yleni huudoksi ja leveni korkeaäänisenä maan ylitse pohjoiseen ja etelään; sen voi luullakseni joka mies todistaa.

HOOKON. Paraiten minä itse voin sen todistaa. Senpä vuoksi olenkin noudattanut monen uskollisen ystävän neuvoa ja nöyristänyt itseni syvempään kuin pitkään aikaan kukaan muu kuninkaaksi valittu. Minä olen raudankannannan kautta todistanut syntyperäni, todistanut oikeuteni, Hookon Sverrenpojan poikana perimään maan ja valtakunnan. Minä en tahdo tarkemmin tiedustella, kuka on epäilyksen pannut alkuun ja tehnyt sen niin korkeaääniseksi, kuin jaarlin heimolainen sanoo; sen vaan tiedän, katkerasti olen minä sen alla kärsinyt. Minä olen ollut kuninkaaksi valittu lapsuudesta saakka, mutta vallan niukasti minulle kuninkaan kunniaa on osotettu, vieläpä siltäkin taholta, jolta luulisi voivan sitä vakaimmin odottaa. Muistutan ainoastaan viimeisestä palmusunnuntaista Nidaros'issa, kun astuin alttarin eteen uhraamaan ja arkkipiispa käänsi selkänsä eikä ollut minua näkevinään, päästäksensä minua tervehtimästä niinkuin tapa on kuninkaita tervehtiä. Kuitenkin olisin semmoista helposti jaksanut kärsiä, mutta ilmi sota oli syttymäisillään maassa ja sitä minun täytyi estää.

DAGFINN BONDE. Hyvä voi kuninkaitten olla noudattaa viisaita neuvoja; mutta jos minun neuvoani tässä asiassa olisi kuultu, niin olisi Hookon Hookoninpoika kylmällä teräksellä eikä kuumalla raudalla ratkaissut kiistan vihamiestensä kanssa.

HOOKON. Hillitse itses, Dagfinn; se on soveliasta miehelle, jonka tulee ylimpänä valtakuntaa hallita.

SKULE JAARLI (pienellä hymyllä). Helppo on sanoa kuninkaan vihamieheksi jokaista, joka kuninkaan tahtoa vastustaa. Minun mielestäni on se kuninkaalle pahin, joka kieltelee häntä vakuuttamasta oikeuttansa kuninkaan nimeen.

HOOKON. Kuka tiesi. Jos tässä olisi kysytty ainoastaan minun oikeuttani, niin on mahdollista kyllä, ett'en sitä olisi niin kalliisti ostanut; mutta meidän on korkeammalle katsominen; tässä kysytään, kutsumusta ja velvollisuutta. Minulla on siitä ylevä ja lämmin tunto rinnassani, enkä minä häpeä sitä lausua, -- minä olen ainoa, joka tällä ajalla voi onnellisesti ohjata maata; -- kuninkaan-synty siittää kuninkaan velvollisuuden --

SKULE JAARLI. On niitä täällä toisiakin, jotka antavat itselleen yhtä kauniita puoltolauseita.

SIGURD RIBBUNG. Minä teen niin, ja yhtä täydellä syyllä. Minun isoisäni oli kuningas Maunu Erlinginpoika --

HOOKON. Niin, jos sinun isäsi, Erling Steinvæg, oli Maunukuninkaan poika; mutta useammat sitä epäävät, eikä kukaan ole vielä raudankannantaa siitä asiasta kokenut.

SIGURD RIBBUNG. Ribbungit ottivat minun kuninkaaksensa ja vapaasta tahdosta, samalla kuin Dagfinn Bonde ja muut Birkebeinit pakolla toimittivat kuninkaan nimen sinulle. Hookon. Juuri niin surkeaan tilaan olette Norjan saattaneet, että Sverren sukuperäisen täytyy väkisin astua paikkaansa.

GUTHORM INGENPOIKA. Sverren sukuperäinen olen minä yhtä hyvin kuin sinäkin --

DAGFINN BONDE. Et kuitenkaan yhtenäisessä polvijaksossa miehestä mieheen.

NIKOLAUS PIISPA. Vaimonpuolinen polvi on välissä, Guthorm.

GUTHORM INGENPOIKA. Sen kuitenkin tiedän, että isäni, Inge Boordinpoika, laillisesti otettiin Norjan kuninkaaksi.

HOOKON. Sen vuoksi, ett'ei ollut ketään, joka tiesi Sverren pojanpojan olevan elossa. Siitä päivästä saakka, kun se tuli ilmi, hallitsi hän valtakuntaa minun holhojanani, eikä muuten.

SKULE JAARLI. Se ei ole toden mukaan kerrottu; Inge oli koko aikansa kuninkaana täydellä laillisella vallalla ja ilman ehtoja. Totta voi kyllä olla, että Guthorm'illa on vähän oikeutta; sillä hän on äpärälapsi; mutta minä olen Ingen veli, aviossa syntynyt, ja laki on puolellani, kun minä vaadin ja otan täyden perinnön hänen jälkeensä.

DAGFINN BONDE. Niin, herra jaarli, te olette todella ottanut täyden perinnön, ettekä ainoastaan oman isänne sukuomaisuuden, vaan päälliseksi kaiken sen, minkä Hookon Sverrenpoikakin jätti jälkeensä.

NIKOLAUS PIISPA. Eipä kaikkia, hyvä Dagfinn. Pidä totuutta kunniassa; -- Hookon kuningas on pitänyt yhden soljen ja sen kultavanteen, joka on hänen käsivarressaan.