Part 5

"Helena", sanoi tämä, selaillen papereja, joilla kirjoituspöytänsä oli peitetty, "tarvitsen apuasi. Olen rikas kuningattarena, mutta naispuolena köyhä. Vaatesäiliössäni löytyy ainoastaan hallitsijapukuja ja... ja arkipukuja. Tahtoisin tänään astua naispuolena esille, mutta kumminkaan en näissä loistovaatteissa. Tahtoisitko lainata minulle uuden vaatetuksesi — tuon punasilkkisen, jossa olit niin mieleni mukainen? Meillähän on vartalo samaa mallia — vaatetus tulee minulle käymään — ja luulen siinä tulevani hyvin edulliseen valoon."

"Majesteetti", sammalsi Helena, "kaikki, mitä minulla on, on luonnollisesti hallitsijattareni omaa —"

"Kummastelet", keskeytti häntä kuningatar. "Mutta asia on sangen yksinkertainen. Tahdon pitkittää mitä eilen olen alottanut. Tutkia rakkautta loppuun saakka. Tuossa..." hän otti käsiinsä vihkon, joka oli kirjoituspöydällään — "... eilen lähetti minulle rouva de Scudéry kirjoituksensa rakkaudesta. Luin sen vielä ennen makuulle menoani. Miten yksinkertaista se on! Luulen ettei rouva de Scudéry milloinkaan ole muuta tehnyt kuin kirjoja kirjoitellut, ja nyt mielii rakkaudesta kirjoittaa! Mene lapseni ja haeta puku tänne! Ja sitten — eikö niin, olet minulle jonkunverran apuna? Tiedät, että en suvaitse kamarirouvia."

"Menen, majesteetti", sanoi Helena, joka ei enää uskaltanut tuoda mitään vastaväitteitä.

"Niin — joutuin — ja sitte lähetä tänne joku hovipoika!"

Helena de la Gardie poistui ja kuningatar otti paperilehden, jonka jo oli kirjoittanut täyteen, ja sulki sen sinetillä.

Sillä välin oli hovipoika tullut huoneeseen ja Kristiina antoi kirjeen hänelle.

"Vankilan päällikölle", sanoi kuningatar. "Menet itse ja ilmoittaudut palattuasi."

Jäätyään taas itsekseen nousi hän seisoalleen kävi akkunan luokse ja katsoi ulos tuoreeseen viheriään kasvimaailmaan, joka iloiten pisti päätään näkyviin mustanharmaiden muurien ja tornien keskeltä. Lujaluontoisuuden piirre hänen vielä tyttöä osoittavissa kasvoissaan astui nyt selvemmin näkyviin ja myöskin kulmakarvojen välinen juova.

Rintansa kohoili voimakkaammin, kasvonsa yltyivät punertamaan, noissa ei varsin syvässä kuopassa olevissa suurissa teräksen sinisissä silmissä kuvastui intohimoisen, tyydyttämättömään tulokseen vieneen mietiskelyn leima. Moisessa mielen murteessa oli hän Helenan palatessa takaisin, ja kuningattaren mielentila näytti yhä kiihottuvan sill'aikaa kun pukua levitettiin hänen eteensä. Vetäysiin sitten pukuhuoneeseensa ja Helenan oli odottaminen jotensakin kauvan, ennenkuin Kristiina ilmestyi jälleen.

"Tämä on tapahtunut omin neuvoin", sanoi hän hymyhuulin. "Vai onko sinulla vielä mitä muistuttamista?"

"Majesteetti on ihmeen kaunis", vastasi Helena todellisesti haltioissaan, kulkien kehässä ympäri hallitsijattarensa ja tätä joka suunnalta tähystellen.

Tuon damastintapaan kudotun silkin himmennetty ja kumminkin väkevä puna vaatetti kuningatarta erinomaisesti. Terveen hiviönsä täytyi ehdottomasti herättää ajatuksen "maidosta ja verestä" ja kellertävä tukkansa, josta ainoastaan yksi hohtokivitähti säihkyi, vaikutti nyt entistään vielä valtaavammin ja jalosti selkeää, vapaata otsaansa luonnollisen kruunun tavalla. Silloisen ajan tavan mukaan oli puku avonainen olkapäihin saakka ja hartiot kohosivat heloittavina niistä kultalangoilla kudotuista pitseistä, joilla nyöriliivin muotoinen miehusta sekä sen pullottavat hihat olivat reunustetut. Samaan tapaan oli myöskin koristettu hänen lantioista jonkun verran leviävä, mutta muutoin suorana alaspäin laskeuva takkinsa, jonka pitkien liepeiden vaikutuksesta Kristiina näytti kookkaammalta kuin olikaan.

Mutta mikä kenties vielä enemmän kuin vaatetus enensi hänen kauneuttaan oli se hämillään olo, jota hän tunsi.

Kun hovineitsyt vielä oli taideasua viimeisen kerran viimeistellyt, palasi hovipoikakin sillä sanomalla, että Roche Talmontin markiisi, kuten kuningatar oli käskenyt, tuodaan hoviin kymmenen aikana.

Kristiina antoi vielä muutamia käskyjä, jonka jälkeen hovipoika poistui. Helena de la Gardie tuli jälleen säikähdytetyksi pois siitä viattomasta ilosta, jonka hallitsijattarensa koristaminen oli hänessä synnyttänyt. Ajatuksien vuoksi kuohui esille uudestaan. Mitä aikoi kuningatar?

"Minä toivon", sanoi tämä, "ettet osota mitään liikutusta — et kummastusta, etkä osanottoa. Roche Talmont ei tule henkeään menettämään — tyynny! Mutta me emme tahdo laskea käsistämme tilaisuutta, joka tuskin milloinkaan enää palaa toistamiseen. Tahdomme nähdä, mitä rakkaudessa on. Eilen tunsin likipitäin heikkoutta. Mitä on Roche Talmont näyttänyt toteen? On kauniisti puhunut, erinomaisesti puhunut — mutta mitä on hän _tehnyt_? Olkoon niinkin, ettei hän pelkää kuolemaa, mutta rakastaa elämää, enemmän kuin elämää — onnea! On eilen näyttäynyt jalompana kuin sata muuta miestä. Sentähden vaatiikin onnelta sataa kertaa enemmän kuin muut. Sentähden on hänellä myöskin jano sielussaan, joka ei tule sallimaan että kestäisi viimeistä koetusta. Mutta kukapa tietää, eikö vain lienekin kerskailija ja mikä häntä pystyssä pitää, on minun armoni toivo. Ja mitä onkaan minusta lörpötellyt? Että apinoisin miehiä? Ei, herra markiisi, en tahtoisi toki ollakaan mikään teidän laisenne olento. En mikään mies, mutta en myöskään miehen leikkikalu! Rakkaus on miehille yhtäpaljon kuin lasi viiniä, hälvenevä nautinto, naisessa on se hulluutta, uskoa, taikauskoa, petosta, häneen istutettua että taipuisi miesten kaikkien oikkujen mukaan. Tule, Helena — vastaan ottoon!"

Helena katsoi kuningatarta samalla kummastellen ja huolestuneena. Kristiina näytti jälleen saaneensa vanhan varmuutensa, oli jälleen Kustaa Aadolfin tytär... Kustaa Aadolfin poika. Ja kumminkin oli hänessä vielä jotakin muuta, mikä hovineidin sydämeen tuotti vaistomaista pelkoa. Tämä nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja asettausi kalvakkana, kovasti tykyttävin sydämin, haltijattarensa tielle.

"Majesteetti", rukoili hän, "en pyydä itseni takia. Tunnen julmaa pelkoa. Teidän Majesteettinnehan toki kuulee kanslerinsa neuvoa ajoissa, jotka valtakuntaa koskevat. Nyt on kysymyksessä asioita, joissa kenties tytön himmeä tunne joutuu voitolle, tytön, kuten minun, jolla ei ole paljoa ymmärrystä, mutta jotakin rinnassaan — Majesteetti, antakaa Roche Talmontin mennä, elkääkä enää ilvehtikö hänen kanssaan."

Kuningatar kuunteli häntä hymyillen.

"Kuules vaan!" sanoi hän sitte, "uutta kaunopuheliaisuuden tohtoria! Mutta tule nyt! Tiedät että aina olen säntillinen ja... Tule!" Hän avasi itse varmalla riuhtasulla oven — niin voimakkaalla, että paassit eli hovipojat oven takana keikahtivat kohoksi, aivan kuin olisi ukkonen heihin iskenyt. Helena seurasi häntä kintereillä — syvästi huokasten. Kulku oli hänestä kuin mestauslavalle kulkua.

Vasta vastaanottohuoneessa hän rohkasiin. Kuningattaren jalo ryhti, hänen silmiensä voitokas loiste, mahtava hymyily, joka ilkamoi hänen pienellä, pehmeällä, mutta samalla lujapiirteisellä suullaan, sai Helenan joutumaan hämilleen. Mitä voikaan olla pelättävää? Syytti itseään huppeloksi ja arveli Kristiinan olevan oikeassa, kun kutsui häntä lapseksi.

Huomattuaan Roche Talmontin, himmenivät kaikki moiset ajatukset sen melkein hempeän tunteen tieltä, jonka tämä sai hänessä väräjämään.

Kuningatarkin oli nähtävästi hänen läsnäolonsa synnyttämän vaikutuksen alla. Kasvojensa naurahtelevat, pilkallisen mahtavat poimut katosivat; hän kävi totiseksi ja kääntyi ilman ylpeyttä, jonkunlaisella myötätuntoisuudella ja äänensä soidessa lämpimämmin hänen puoleensa.

"Herra markiisi", hän lausui, "miten onnettomuus lienee tapahtunutkin, joka tapauksessa olette rikkonut. Tuomarini ovat tuominneet, kuten heidän piti lakien mukaisesti tuomitseman, mutta minun tahtoni on yläpuolella lain ja minun tahtoni on lahjoittaa teille rankaisu teostanne. Mutta ehto on lahjoitukseeni liitetty. Vaikka tahtoni onkin yläpuolella lain, niin on se kaukana minusta, että valtakunnassani menetteleisin mielitekojeni ja mielen kiihkojeni ohjaamana. Mitä tapahtuu, tapahtuu vain sen tähden, että niin tahdon, mutta tahdon ainoastaan sitä, minkä maltilla olen punninnut olevan sopusoinnussa suuren isäni henkiseen perintöön, josta olen hänelle kiitollisempi kuin haltuuni jättämistään maista ja kansoista. Olen huomiooni ottanut teidät, herra markiisi, ja jos teillä on halua antautua palvelukseeni, niin on teille silloin tie avoinna, joka kenties vie valtakunnan korkeimpiin kunniavirkoihin. Tulitte tänne onneanne etsimään — hyvä niin, onni hymyilee teille? Mutta tunnette aatelistoni mielialan, tunnette ne valtioviisauden velvollisuudet, jotka minulla ovat. Teidän täytyy tulla ruotsalaiseksi, särkeä jokainen side kotimaahanne, sulautua tähän aateliin, solmiutua siihen siteillä, jotka yhdistävät sen edut teidän etuihinne, niin ettette enää ole vieras, vaan meidän kansalaisiamme. Löytyy muutamissa itserakkaudessaan loukatuissa, vallanhimossaan haavoitetuissa yltiöpäisissä aatelisissani se turhanpäiväinen aivokummitus, että olisin taipuvainen synnyttämään muukalaisten isännyyttä tässä maassa. Tiedemiehillä, joita suojelen, ei ole pienintäkään vaikutusta hallitukseeni ja valtioni neuvostossa on ainoastaan ruotsalaisia tahi semmoisia, jotka jo aikoja sitten ovat ruotsalaistuneet, kuten teidänkin on tehtävä. Oletteko valmis, herra markiisi, luopumaan suhteistanne espanjalaiseen Donna Luisa de Mendeziin ja etsimään itsellenne puolisoa maani tyttäristä?"

Roche Talmont oli kuunnellut kuningattaren puhetta tyvenenä ja kunnioittavassa asennossa; viimeisten sanojen kaikuessa hän kumminkin lensi aivan suoraksi kuin olisi joku häntä lyönyt, silmänsä säihkyivät ja vieno puna kohosi hänen poskilleen ja otsalleen.

"Kiitän Teidän Majesteettianne armollisesta huolehtivaisuudestanne,'" vastasi hän varmalla äänellä, josta ei kumminkaan puuttunut tunteellisuutta. "Olisin mielelläni taipuvainen palvelemaan Teidän Majesteettianne kaikella, minkä Kaikkivaltias on minulle lahjoittanut, päälläni, käsivarsillani, verelläni! Mutta Donna Luisa on minulle yhtä kuin vihitty vaimoni, eikä mikään voi minua hänestä eroittaa, paitsi väkivalta. Täytyy luopuani Teidän Majesteettinne armosta, jos se on riippuvainen moisesta ehdosta."

Kuningatar katsoi häneen eikä onnistunut kokonaan salaamaan tyytymättömyyttään. Kasvonsa punehtuivat, kulmakarvat vetäysivät kokoon ja oikeassa kädessään olevan pitsihuivin rutisti hän yhdeksi palleroksi.

"Muutoin ette ensinkään näytä rakastuneelta narrilta, herra markiisi", sanoi hän, ääni vihasta vapisten. "Saattaa kenties jossakin olla semmoinen naisen puoli, jolle ansaitsee uhrata elämänsä. Mutta tuo — tuo Donna Luisa! Mitä ihmeen taikajuomaa on hän teillä juottanut, herra markiisi, kun hänen tähtensä panette menemään elämän, joka voisi viedä teidät ihmis-onnen kukkuloille?"

Roche Talmont ei heti vastannut. Katsoi kuningattareen ja kuitenkin oli kuin katseensa olisi tunkeutunut johonkin kaukaisuuteen. Silmänsä vetistyivät ja saivat uneksivaisen kiillon. Vihdoinkin paneutui hänen huulilleen hieno hymy ja hän sanoi huokasten:

"Rakastan Donna Luisaa. Siitä saakka kuin tunnemme toisemme on minusta kuin olisi hän osa itsestäni. Vaikka olimmekin erillämme oli hän kuitenkin aina omani, hän on sieluni täyttänyt, minä elin hänessä. Katsokoon Teidän Majesteettinne muita naisia kauniimmiksi, paremmiksi, viisaammiksi, mutta Donna Luisan olento on yhtä samaa olentoa kuin minunkin. Jos häntä solvaisen, solvaisen omaa itseäni, jos hänet teen onnelliseksi, teen oman itseni onnelliseksi. En ole mikään puolijumala, vaan ainoastaan heikko ihminen, tunnen sen viettelyksen koko voiman, että eläisin, toimisin, mikään palkinto ei ole liijaksi korkealla, ettei se näyttäisi olevan saavutettavissani! Mutta jos tämän rakkauden tahtoisin kuolettaa, kuolettaisin itsenikin, kaiken ilon itsestäni, kaiken kyvyn, millä jotakin voi toimittaa. Rakkaus, Teidän Majesteettinne, on kohtalo, vaikka onkin suloinen kohtalo, täynnä liekkumaa. Sitä vastaan ei voida sotia ja ken sitä koettaa, murtaa omasta itsestään juuri sen verran, mitä siinä on jotain arvokasta."

Kristiinan piirteet olivat käyneet kovemmiksi, kylmemmiksi.

"Kenen filosoofin koulussa olette tuon oppinut, herra markiisi?" kysyi hän ylenkatseellisesti.

"Majesteetti", vastasi markiisi, "minulle on elämä sen opettanut. Koettelemus on kyllä usein tullut eteeni, mutta jokainen pieni hairahdus on maksanut minulle tunnon vaivoja, jotka minulle tulivat opettajiksi. Kaikkivaltias olisi kyllä luonut vaimot voimakkaammiksi, ellei olisi tietänyt, että meidän rakkautemme _täytyy_ heitä palvella."

Kristiina oli kääntynyt hänestä ja keskeytti nyt hänet kylmäkiskoisesti: "Kylläksi, herra markiisi, palatkaa vankilaanne! Tulen neuvonantajineni punnitsemaan mitä vielä on asiassanne punnittavaa."

Sitte, ilman että hänelle olisi silmäystä omistanut, astui kuningatar pari askelta ovelle päin.

Mutta mielenkiihko, johon hän oli joutunut, ei sallinut hänen ajatella outoa asuaan. Jalkansa kietoutuivat laahustimeen, hän kompastui ja olisi langennut, ellei Roche Talmont olisi ehtinyt saada häntä syliinsä. Roche Talmont piti käsivartensa hänen vyötäistensä ympärillä, ja kun kuningatar kohosi ylös, nojautuen hänen rintaansa vasten, tunsi hän hänen hengityksensä otsallaan. Ja tuossa silmänräpäyksessä olivat kasvonsa, hartiansa, niskansa purppurapunan vallassa, rintansa aaltoili myrskyisenä, hänen tajunsa näytti katoavan. Helena de la Gardie riensi myös hallitsijattarensa avuksi; mutta kuningatar hänet nähtyään toipui heti entiselleen. Hän riuhtasiin irti, hengitti syvään ja katsoi pyörryksissä, kuten unesta havaiten kumpaiseenkin. Hän huomasi, että kumpikin oli tullut kuoleman kalpeiksi, ja näki markiisista, että tämä oli hänet ymmärtänyt — että tämä tiesi, miten lähellä yhtä maailman mahtavaa valtaistuinta hän tällä hetkellä oli ollut.

"Kiitän teitä, herra markiisi", kääntyi kuningatar vapisevalla äänellä häneen. "Ja vielä yksi asia. Luulen, ettei oppinne kaikkiin sovellu. Mutta tahdon teidän elävän ja vapaana olevan. Käykää linnaanne jälleen ja odottakaa, kunnes teidät vapautetaan."

Roche Talmont polvistui ja huulensa koskettivat kuningattaren pukua.

"Palatkaa kotimaahanne ja onni olkoon kanssanne", pitkitti tämä vaivoin.

Sitte ojensi hän hänelle kätensä suudeltavaksi, Helena näki hänen vapisevan ja näki myös kostean kimaltelun Roche Talmontin silmissä. Hän ei voinut täysin punnita näiden minuuttien merkitystä ja ratkaista seurauksia, mutta kyyneleensä tulvasivat häneltä kumminkin kasvoja myöten alas, kun hän kuningatarta seuraten vastaanottohuoneesta poistui.

* * * * *

Tästä päivästä alkaa Kristiinan luonteen silmiinpistävä muuttuminen, josta historiallisissa teoksissa kyllä kerrotaan. Hän, joka jo sangen nuorena tyttönä oli herättänyt Oxenstjernan arvoisten valtiomiesten ja Torstensonin arvoisten sotaherrojen ihmettelyä samalla haavaa lujalla ja häikäisevällä hengellään, valtiollisella tarkkanäköisyydellään, totisella mielenlaadullaan, väsymättömällä työkyvyllään, rauhallisella, varmalla ja samalla ihmisille otollisella luonteellaan, muuttui yhtäkkiä oikulliseksi, tuhlaavaiseksi, huvituksen haluiseksi ja niin yltiöpäiseksi toimissaan, että hän saattoi valtiolaivan aivan tosivaaran alaisiin pyörteisiin. Vuonna 1649 valitutti hän, kuten alussa kerroimme, orpanansa Kaarle Kustaan vallanperijäkseen ja jo 1654 luopui itse — vasta kahdeksan kolmatta vuotiaana — kruunusta. Helena de la Gardien saattamana muutti hän Italiaan, sitte kuin julkisesti oli kääntynyt katooliseen uskoon. Mutta ei uskonnon vaihhos eikä taiteen klassillinen kotimaa palauttaneet hänelle kadottamaansa rauhaa takaisin. Hän matkusti Ranskaan, jossa hän yksin ranskalaistenkin mielestä eli joinkin määrin liijan ylimääräisesti, kiintyi sitte uudestaan tieteellisiin harrastuksiin ja — pyysi vihdoinkin taas kuninkaallista kruunua, nim. puolalaista, joka Juhana Kasimirin luopumisen kautta oli joutunut vapaaksi. Viimeiset vuotensa eli hän Roomassa, jossa kuoli huhtikuun 19 päivänä 1689.

Mainitsemamme Roche Talmontin markiisin seikkailun salaisuus tuli vasta pitkien vuosien perästä päivän valoon. Muutamat aateliset, jotka olivat kuningatarta vastaan virittäneet nopeasti tukahdutetun vallankumouksen yrityksen, olivat Roche Talmontin palvelijan kehuskelevista sanoista ruvenneet epäilemään, että markiisi halajaisi kuningattaren suosiota. Koetettiin lahjoa poikaa, joka ottikin vastaan rahan ja sanoi sitten mitä häneltä kyseltiin ja katosi. Mutta salaliittolaiset päättivät syrjäyttää Roche Talmontin ja heittivät arpaa toimeenpanijoista. Toinen näistä, Galeas Salvius, oli joutunut tehtävänsä uhriksi, toinen päässyt pakenemaan.

Roche Talmont ja Kristina eivät enää toiste nähneet toisiaan elävin silmin. Kristiina kyllä vähää ennen kuolemaansa tuli sille päälle, että aikoi matkustaa katsomaan, oliko Roche Talmont onnellinen, mutta lääkärit eivät enää silloin, hänen tautiin kääntymisensä takia, voineet sallia semmoista matkustusta. Mutta kirjeen hän sai vielä kuolinvuoteellaan, jossa Roche Talmont kertoi onnensa pysyväisvydestä ja muista perheellisistä seikoistaan. Valittihan vaan, että elämässään oli kumminkin yksi varjo — muisto, joka häntä vaivasi kuni huokaus, joka syyttä oli hengäisty ihmissydäntä painajaisena vaivaamaan...