Kuningatar Hanhenjalan ravintola

Part 2

Chapter 22,913 wordsPublic domain

-- Sellaisena kuin te minut näette tässä, tai paremmin sanoen, aivan toisenlaisena kuin minut näette, nuorena, hoikkana, vilkassilmäisenä ja mustatukkaisena, minä opetin muinoin kauniita taiteita Beauvais'n kollegiossa, jossa esimiehiäni olivat hrat Dugué, Guérin, Coffin ja Baffier. Olin juuri päässyt papiksi ja aioin hankkia itselleni suurta mainetta kirjallisuuden alalla. Mutta eräs nainen saattoi kaikki minun toiveeni häpeään. Hänen nimensä oli Nicole Pigoreau, ja hän piti _Kultainen raamattu_ nimistä kirjakauppaa torin varrella, kollegion edustalla. Minä kävin usein siellä selailemassa kirjoja, joita hän sai Hollannista, ja myöskin noita zweibrückiläisiä painoksia, joita sangen oppineet huomautukset, sanaluettelot ja selitykset kaunistavat. Minä olin rakastettava, ja rouva Pigoreau huomasi sen onnettomuudekseni. Hän oli ollut sievä ja taisi vieläkin miestä miellyttää. Hänen silmänsä puhuivat. Eräänä päivänä Cicerot, Titus Liviukset, Platonit ja Aristoteleet, Thukydideet, Polybiukset ja Varrot, Epiktetokset, Senecat, Boëtiukset ja Cassiodorukset, Homerokset, Aiskylokset, Sophokleet, Euripideet, Plautukset ja Terentiukset, Diodorus Sisilialaiset ja Dionysos Halikarnassolaiset, Pyhät Johannes Krysostomukset ja Pyhät Basiliukset, Pyhät Hieronymukset ja Pyhät Augustinukset, Erasmukset, Saumaise'it, Turnèbe'it ja Scaliger't, Pyhät Thomas Aquinolaiset, Pyhät Bonaventurat, Bossuet't ja Ferrit perässään, Lenain'it, Godefroy't, Mézeray't, Mainbourgit, Fabriciukset, Isä Lelong'it ja isä Pitou't, kaikki runoilijat, puhujat, historioitsijat, kirkkoisät, tohtorit, teologit, humanistit, kompilaattorit, kaikki kokoontuneina katosta lattiaan, näkivät meidän suudelmamme.

"Minä en ole voinut teitä vastustaa", hän sanoi, "mutta älkää silti ajatelko mitään pahaa minusta".

Hän ilmaisi rakkautensa minua kohtaan kiihkolla, joka oli käsittämätöntä. Kerran hän koetteli ylleni erästä papinkaulusta ja paria pitsikalvostimia, ja nähdessään, että ne sopivat mainiosti minulle, hän pyysi minua pitämään ne ominani. Minä en aluksi tahtonut niitä. Mutta kun hän loukkautui kielloistani, jotka hän käsitti lempensä herjaukseksi, suostuin ottamaan hänen lahjansa, peläten muuten hänet suututtavani.

Hyvä onneni kesti siksi kuin eräs upseeri astui minun tilalleni. Harmistuin siitä ankarasti ja annoin kostonhimossani tietää kollegion johtajille, että minä en enää käynyt _Kultaisessa raamatussa_, koska siellä oli vaara joutua näkemään kohtauksia, jotka olivat omiaan loukkaamaan nuoren hengellisen miehen häveliäisyyttä. Totta puhuen, minä en saanut aihetta onnitella itseäni tästä tempusta. Sillä kun rouva Pigoreau sai kuulla menettelystäni häntä kohtaan, hän kuulutti julki, että olin varastanut häneltä parin pitsikalvostimia ja papinkauluksen. Nämä väärät syytökset saapuivat johtajien korville, he antoivat tutkia kapsäkkini ja löysivät sieltä nuo korukalut, joiden rahallinen arvo oli melkoinen. He ajoivat minut pois kollegiosta, ja näin tulin minä, kuten ennen Hippolytos ja Bellerophon, naisen viekkauden ja ilkeyden tuntemaan. Tavaten itseni kadulta hynttyineni ja retoriikanvihkoineni minä olin mitä suurimmassa vaarassa kuolla nälkään, kunnes riisuin papintakkini ja sulkeuduin erään ylhäisen hugenotin suosioon, joka otti minut kirjurikseen ja saneli minulle häväistyskirjoituksia uskontoa vastaan.

-- Ah, huudahti isäni, siinä te teitte sangen pahasti, herra apotti! Kunniallisen miehen ei tule lainata kättään mokomiin iljetyksiin. Ja vaikka minä olen oppimaton mies ja vain käsityöläinen ammatiltani, en voi sietää hugenotteja, noita "Niklaan lehmiä"!

-- Te olette oikeassa, hyvä isäntä, vastasi apotti. -- Se onkin synkin kohta minun elämässäni. En kadu mitään niinkuin sitä. Mutta tuo mies oli kalvinisti. Hän käytti minua kirjoittamaan ainoastaan luterilaisia ja sociniaaneja vastaan, joita hän ei voinut kärsiä, ja minä vakuutan, että hän pakotti minut käsittelemään näitä kerettiläisiä ankarammin kuin koskaan Sorbonnessa on tapana.

-- Amen, lausui isäni. -- Lampaat käyvät rauhassa laitumella, sillä aikaa kuin sudet repivät toisensa kuoliaaksi.

Apotti jatkoi kertomustaan:

-- Muuten, sanoi hän, minä en viipynyt kauan tuon herran luona, jolle Ulrich von Huttenin kirjeet merkitsivät enemmän kuin Demostheneen puheet ja jonka talossa juotiin vain vettä. Koetin senjälkeen useita elinkeinoja, joista yksikään ei minulle luonnistunut. Olin peräkkäin kirjakaupustelijana, näyttelijänä, munkkina ja lakeijana. Sitten pukeuduin jälleen papintakkiini, minusta tuli Séez'n piispan kirjuri ja minä laitoin luettelon hänen kirjastonsa sisältämistä kallisarvoisista käsikirjoituksista. Tämä luettelo käsittää kaksi folio-nidettä, jotka hän asetti hyllylleen, punaiseen marokiiniin sidottuina, hänen vaakunallaan ja kultakirjaimilla varustettuina. Uskallan sanoa, että se on hyvä teos.

Olisi riippunut ainoastaan omasta tahdostani vanheta rauhallisissa opinnoissa tämän korkean hengellisen miehen luona. Mutta minä rakastin maaherran rouvan kamarineitiä. Teidän ei tule silti tuomita minua liian ankarasti. Hän oli tumma, lihava, vilkas, tuores: itse Pyhä Pacomius olisi häntä rakastanut. Eräänä päivänä hän matkusti etsimään onneaan Parisista. Seurasin häntä sinne. Mutta minä en ollenkaan hoitanut asioitani siellä yhtä hyvin kuin hän omiaan. Tulin hänen suosituksellaan rouva de Saint-Ernest'in, oopperan tanssijattaren, palvelukseen, ja hän, kykyni tuntien, käytti minua kirjoittamaan hänen oman sanelunsa mukaan häväistyskirjan neiti Davilliers'sta, jota vastaan hänellä oli jotakin valitettavaa. Minä olin sangen hyvä kirjuri ja ansaitsin todellakin ne viisikymmentä _écu'tä_ [1 écu = 5 frangia], jotka oli luvattu minulle. Kirja painettiin Amsterdamissa, Marcus Mikael Rey'n liikkeessä, allegorisella kansikuvalla varustettuna, ja neiti Davilliers sai ensimmäisen kappaleen juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen oli astuttava näyttämölle Armidan suurta aariata laulaakseen. Viha teki hänen äänensä käheäksi ja vapisevaksi. Hän lauloi väärin ja sai vihellyksiä. Kun hänen osansa oli lopussa, hän juoksi puutereineen ja pönkkähameineen oopperan intendentin luo, joka ei voinut häneltä kieltää mitään. Hän heittäysi itkien tämän jalkojen juureen ja huusi kostoa. Saatiin pian tietää, että rouva de Saint-Ernest oli iskun alkujuuri.

Häntä tutkittiin, pakotettiin, uhattiin, hän ilmiantoi minut, ja minut teljettiin Bastiljiin, jossa istuin neljä vuotta. Jonkin verran lohdutti minua siellä Boëtiuksen ja Cassiodoruksen lukeminen.

Sieltä päästyäni olen pitänyt julkista kirjurikojua Pyhien Viattomien kirkkomaalla ja käyttänyt rakastuneiden palkkapiikojen hyväksi kynää, jonka tehtävä ennemmin olisi ollut kuvata Rooman kuuluisia miehiä ja selittää kirkkoisien kirjoituksia. Sain pari _liard'ia_ [2 1/2 penniä] lemmenkirjeestä, ja se on ammatti, joka pikemmin tappaa kuin elättää minut. Mutta en unohda, että Epiktetos oli orja ja Pyrrho puutarhatyömies.

Nyt juuri olin, suuren, onnellisen sattuman kautta, ansainnut _écu'n_ nimettömän kirjeen kirjoittamisella. En ollut syönyt kahteen päivään. Lähdinkin heti liikkeelle ravintolaa etsimään. Näin kadulta teidän valaistun nimikilpenne ja tulen teidän uunistanne, jonka iloinen leimu kajasti ikkunoihin. Tunsin teidän kynnyksellänne herkullisen hajun. Astuin sisälle. Rakas isäntä, te tunnette nyt elämäkertani.

-- Huomaan, että olette kunnon mies, vastasi isäni, ja paitsi tuota hugenottihistoriaa ei teillä mielestäni ole mitään kaduttavaa. Kätenne! Me olemme ystäviä. Mikä teidän nimenne on?

-- Jérôme Coignard, jumaluusopin tohtori, viisaustieteen lisensiaatti.

3.

Todellakin ihmeellinen on syiden ja seurausten ketju kaikissa inhimillisissä asioissa. Hra Jérôme Coignard oli oikeassa, kun hän sanoi:

"Ei voi katsella tätä iskujen ja vasta-iskujen sarjaa, joiden muodossa meidän kohtalomme törmäävät vastakkain, täytymättä tunnustaa, että Jumala täydellisyydessään ei ole vailla sukkeluutta, mielikuvitusta eikä koomillista kykyäkään. Päinvastoin hän on mestari ilveilyssä, kuten kaikessa muussakin, ja jos hän inspiroituaan Mooseksen, Davidin ja profeetat, suvaitsisi inspiroida hra Le Sagen ja markkinarunoilijat, hän varmaan sanelisi heille mitä huvittavimpia harlekiini-hassutuksia."

Syy siihen, että minä sain oppia latinaa, oli siis se, että järjestyksenvalvojat ottivat kiinni veli Angen ja että hän joutui kirkolliseen karsseriin, koska hän oli pahoinpidellyt veitsiseppää _Pienen Bakkoksen_ köynnösmajassa. Hra Jérôme Coignard täytti lupauksensa. Hän antoi minulle tuntejaan, ja kun hän huomasi, että olin älykäs ja oppivainen, hän huvikseen harjoitti minua ymmärtämään muinaiskansojen kirjallisuutta. Muutamissa vuosissa hän teki minusta sangen hyvän latinantaitajan.

Olen säilyttänyt hänen muistoaan kohtaan kiitollisuuden, joka ei ole loppuva ennen kuin kuolemassa. Minun kiitollisuusvelkani koko suuruus häntä kohtaan käy täysin käsitettäväksi, kun sanon, että hän viljellessään järkeäni ei laiminlyönyt kehittää myöskään sydäntäni ja sieluani. Hän lausuili minulle Epiktetoksen _Ajatelmia_, Pyhän Basiliuksen _Keskustelemuksia uskonnosta_ ja Boëtiuksen _Lohdutuksia_. Hän valaisi minulle kauniilla otteilla stoalaisten filosofian. Mutta hän esitti sen kaikessa korkeudessaan vain iskeäkseen sen sitä alemma tomuun kristillisen filosofian edessä. Hän oli ylevä jumaluusoppinut ja hyvä katolilainen. Hänen uskonsa oli säilynyt eheänä hänen rakkaimpien unelmiensa ja oikeutetuimpien toivojensa raunioilla. Eivät hänen heikkoutensa, hänen virheensä eivätkä erehdyksensä, joita hän ei yrittänytkään peittää tahi kaunistella, olleet voineet horjuttaa hänen luottamustaan jumalalliseen hyvyyteen. Ja tunteakseen hänet oikein täytyy tietää, että hän huolehti iäisestä autuudestaan niissäkin tilaisuuksissa, joissa hänen näennäisesti olisi luullut siitä vähimmän välittävän. Hän istutti minuun hurskaita ja valistuneita periaatteita. Hän koki voimiensa mukaan myös kiinnittää minua hyveeseen ja tehdä sen minulle, niin sanoakseni, kodikkaaksi ja tuttavalliseksi, esimerkeillä, jotka hän otti Zenon elämästä.

Opettaakseen minua ymmärtämään paheen vaaroja hän ammensi todistuskappaleensa läheisemmästä lähteestä, uskoen minulle, että hän rakastamalla liiaksi viiniä ja naisia oli menettänyt kunnian nousta kollegion kateederiin, pitkään kaapuun ja nelikulmaiseen päähineeseen puettuna.

Näihin harvinaisiin ansioihin hänellä yhtyi kestävyys ja uutteruus, ja hän antoi minulle tuntejaan täsmällisyydellä, mitä ei olisi odottanut mieheltä, joka niinkuin hän oli altis kaikille kulkurielämän oikuille ja jota alinomaa vähemmän tieteellisen kuin seikkailurikkaan kohtalon myrskyt häilyttivät. Tämä ahkeruus johtui hänen hyvyydestään ja osaksi myöskin hänen erikoisesta rakkaudestaan Saint-Jacques-katua kohtaan, joka tarjosi tyydytystä sekä hänen ruumiillisille että henkisille tarpeilleen. Annettuaan minulle valistuneen oppituntinsa, jonka aikana hän pisti poskeensa vankan aterian, hän poikkesi _Pieneen Bakkokseen_ ja _Pyhän Katarinan kuvan_ kirjakauppaan. Näin oli hänellä tämän pienen maapilkun päällä, joka oli hänen paratiisinsa, vierekkäin sekä kirjoja että virkistävää viiniä.

Hänestä oli tullut vakinainen kävijä kirjakauppias Blaizot'n luona, joka otti kohteliaasti vastaan hänet, vaikka hän selaili kaikkia kirjoja niistä yhtään ostamatta. Ja oli ihmeellinen näytelmä nähdä kunnon mestariani myymälän perällä, nenä kiinni jossakin juuri Hollannista saapuneessa kirjassa, kun hän silloin tällöin kohotti päätään keskustellakseen tarpeen mukaan, aina samalla hymyilevällä ylitsevuotavalla tietorikkaudella, milloin niistä yleismaailmallisen monarkian suunnitelmista, joita sanottiin kuningasvainajan harrastaneen, milloin taas jonkun rahamiehen ja teatterinaisen lemmenseikkailuista. Hra Blaizot ei väsynyt kuuntelemaan. Hän oli pieni, kuivahko ja säntillinen ukko, yllään kirpunväriset housut ja sortuukki, jalassa harmaat villasukat. Minä ihailin suuresti häntä enkä voinut kuvitella mitään kauniimpaa kohtaloa maailmassa kuin myyskennellä, kuten hän, kirjoja _Pyhän Katarinan kuvassa_.

Eräs muisto lisäsi myös osaltaan sitä salaperäistä vetovoimaa, jota tunsin hra Blaizot'n kirjakauppaa kohtaan. Siellä minä olin eräänä päivänä varhaisimmassa nuoruudessani nähnyt ensimmäisen kerran alastoman naisen kuvan. Minä näen sen vieläkin edessäni. Se oli Eeva, erään raamatun puupiirroksena. Hänellä oli iso vatsa ja hiukan lyhyenlännät jalat, ja hän keskusteli käärmeen kera hollantilaisessa maisemassa. Tämän puupiirroksen omistaja herätti minussa siitä saakka kunnioitusta, joka sittemmin vain kasvoi, kun hra Coignard oli opettanut minut kirjoja rakastamaan.

Kuudentoista vanhana minä taisin melkoisesti latinaa ja hiukan kreikkaa. Kunnon mestarini lausui silloin isälleni:

-- Eikö teidän mielestänne, hyvä isäntä, ole sopimatonta antaa nuoren oppineen, joka lukee Ciceroa, käydä puettuna kuin kokkipoika?

-- Sitä en ole ajatellut, vastasi isäni.

-- On totta, sanoi äitini, että meidän tulisi antaa pojallemme ruudukas, puoliliinainen liivi. Hän on miellyttävä olennoltaan, hän käyttäytyy hyvin ja hän on saanut kunnollisen kasvatuksen. Hän on oleva kunniaksi vaatteilleen.

Isäni mietti tuokion ja kysyi sitten, missä määrin mahtoi olla hyvien tapojen mukaista paistinkokille käydä ruudukkaaseen liiviin puettuna. Mutta apotti Coignard selitti hänelle, että runotarten kasvatista ei koskaan tulisi paistinkokkia, vaan että se aika oli jo sangen lähellä, jolloin minä voisin papintakkiin pukeutua.

Isäni huokasi ajatellessaan, että minusta ei hänen jälkeensä tulisikaan Parisin paistinkokkien ammattikunnan lipunkantajaa. Ja äitini aivan säteili ilosta ja ylpeydestä, kun hän kuvitteli poikaansa kirkonmiehenä.

Uuden, ruudukkaan liivini ensimmäinen vaikutus minuun oli itsetuntoani kohottava, ja se rohkaisi minua hankkimaan naisesta täydellisemmän käsityksen kuin minkä hra Blaizot'n Eeva oli kerran ollut omiaan antamaan. Tätä tarkoitusta varten minä ajattelin luutunsoittajatar Jeannettea ja pitsinnyplääjätär Cathérinea, jonka näin parikymmentä kertaa päivässä kulkevan paistintupamme ohi, näyttäen sateisella ilmalla sirotekoista nilkkaa ja pientä jalkaa, jonka kärki hypähteli katukiveltä toiselle. Jeannette oli vähemmän kaunis kuin Cathérine. Hän oli myös vähemmän nuori ja vähemmän huolellinen puvustaan. Hän oli kotoisin Savoiesta ja hän kävi puettuna kuin karjapiika, päässään rantuinen huivi, joka peitti hänen hiuksensa. Mutta hänellä oli se ansio, että hän ei kursaillut ja että hän ymmärsi mitä häneltä pyydettiin, jo ennenkuin oli puhuttu siitä. Hänen luonteensa oli erittäin sopiva minun ujoudelleni. Eräänä iltana, Saint-Benoit-le-Bétourné-kirkon porttiholvissa, joka on kivipenkeillä reunustettu, hän opetti minulle, mitä minä en tietänyt vielä ja minkä hän jo aikoja sitten tiesi. Mutta minä en ollut hänelle siitä niin kiitollinen kuin minun olisi pitänyt olla, vaan ajattelin ainoastaan, miten sovelluttaa hänen antamansa kokemukset toisiin kauniimpiin tyttölapsiin. Kiittämättömyyteni puolustukseksi minun on kuitenkin mainittava, että Jeannette luutunsoittajatar ei pitänyt näitä oppituntejaan tärkeämpinä kuin minäkään ja että hän tuhlasi niitä kaikille sen kaupunginosan katupojille.

Cathérine oli torjuvampi tavoiltaan. Minä pelkäsin kovasti häntä enkä uskaltanut sanoa hänelle, kuinka kaunis hän oli mielestäni. Hän puolestaan pilkkasi minua lakkaamatta eikä jättänyt yhtään tilaisuutta käyttämättä härnätä minua, mikä luonnollisesti sai minut kaksin verroin hämilleni. Hän pisteli minua siitä, että minulla ei ollut parranhaiventakaan leuassani. Se saattoi minut punastumaan, ja minä olisin tahtonut vaipua maan alle. Teeskentelin hänet nähdessäni synkkää ja murheellista ulkomuotoa. Koetin myös ylenkatsoa häntä. Mutta hän oli epäilemättä liian kaunis, että ylenkatseeni olisi voinut olla todellista.

4.

Sinä yönä, Epifaniaan yönä, jolloin minä täytin yhdeksäntoista vuotta, taivaan heitellessä märkää lunta ja kylmää kosteutta, joka tunki luihin ja ytimiin, sekä jäisen tuulen soitellessa _Kuningatar Hanhenjalan_ kirahtelevaa katukilpeä, paloi paistintuvassa kirkas tuli, jonka savuun hanhenmaksan hyvänhajuinen tuoksu sekaantui, ja liemi höyrysi valkealla pöytäliinalla, jonka ääressä hra Jérôme Coignard, isäni ja minä istuimme. Äitini seisoi tapansa mukaan talon isännän takana valmiina häntä palvelemaan. Hän oli jo täyttänyt apotin ruukun, kun ovi aukeni ja me näimme veli Angen sangen kalpeana, nenä punaisena ja parta vettä valuvana kynnyksellä. Isäni hämmästyi niin, että nosti kapustansa aina katon savuttuneihin hirsiin saakka.

Isäni hämmästys oli helposti selitettävissä. Veli Ange, joka ensi kerralla, pahoinpideltyään ontuvaa veitsiseppää, oli hävinnyt kuudeksi kuukaudeksi, oli nyt ollut kokonaista kaksi vuotta kateissa mitään itsestään ilmoittamatta. Hän oli lähtenyt keväällä, hänellä oli ollut pyhäinjäännöksillä lastattu aasi ja, mikä pahempi, begiini-nunnaksi puettu Cathérine seurassaan. Sen koommin ei oltu kuultu heidän kohtaloistaan, mutta _Pienessä Bakkoksessa_ oltiin tietävinään, että pikku veli ja pikku sisar olivat Toursin ja Orleansin välillä joutuneet tekemisiin kirkollisen oikeuden kanssa. Puhumattakaan siitä, että eräs Saint-Benoît'n virkaatekevistä papeista kirkui kuin piru, väittäen että tämä hirtehinen kapusiiniksi oli varastanut hänen aasinsa.

-- Kuinka? huudahti isäni, -- eikö tuo konna istu luostarinsa vankikomerossa? Ei ole enää mitään oikeutta valtakunnassa.

Mutta veli Ange luki _Benedicite'n_ ja teki ristinmerkin liemimaljan yli.

-- Ohoh! sanoi isäni, -- ei mitään ilveitä, kaunis lintuseni! Ja tunnustakaa, että olette istunut kirkon vankilassa ainakin toisen niistä kahdesta vuodesta, joina teidän Belsebub-naamanne ei ole näkynyt seurakunnassa. Saint-Jacques-katu on tällä aikaa ollut kunniallisempi ja koko kaupunginosa arvossapidetympi. Roviolle tuo vanha syntipukki, joka lähtee laitumelle toisen aasin kanssa ja tytön, joka on kaiken maailman oma!

-- Kenties, vastasi veli Ange, silmät alasluotuina ja kädet hihoihin kätkettyinä, -- kenties mestari Léonard tarkoittaa Cathérinea, joka minulla on ollut onni kääntää ja johdattaa parempaan elämään, niin että hän itse palavasti pyysi seurata minua ja minun pyhäinjäännöksiäni ja tehdä kerallani kauniita toivioretkiä, eritoten Chartres'in mustan madonnan luo? Minä suostuin siihen ehdolla, että hän pukeutui hengellisen säädyn mukaisesti. Ja sen hän teki nurkumatta.

-- Pitäkää suunne! vastasi isäni, -- te olette irstailija. Te ette ollenkaan kunnioita pukuanne. Palatkaa sinne, mistä tulitte, tai menkää katsomaan, jos teitä huvittaa, onko Kuningatar Hanhenjalalla kylmänvihoja.

Mutta äitini viittasi munkin istumaan lieden katoksen alle, minkä hän myös teki aivan rauhallisesti.

-- Täytyy antaa anteeksi kapusiineille, sanoi apotti, sillä he tekevät syntiä pahaa tarkoittamatta.

Isäni pyysi hra Coignardia, että tämä ei enää puhuisi mokomasta lurjuksesta, jonka pelkkä nimi jo sai hänen korvansa kuumenemaan.

-- Mestari Léonard, sanoi apotti, filosofia taivuttaa sielun lempeyteen. Omasta puolestani minä mielelläni annan synninpäästön kaikille konnille, veijareille ja raadollisille. Vieläpä menen niin pitkälle, että en ollenkaan kanna kaunaa hyviä ihmisiä kohtaan, vaikka onkin paljon öykkäreitä heidän säädyssään. Jos te, mestari Léonard, minun tavallani olisitte seurustellut arvossapidettyjen henkilöiden kanssa, niin tietäisitte, että he eivät ole enemmän arvoisia kuin muutkaan ja että heidän tapansa liikkua maailmassa on usein paljon epämiellyttävämpi. Minä olen istunut Séez'n piispan kolmannessa pöydässä, ja kaksi mustapukuista palvelijaa seisoi sivullani: Sovinnaisuus ja Ikävyys.

-- Täytyy myöntää, sanoi äitini, että piispan palvelijoilla oli ikävät nimet. Miksi heidän nimensä eivät olleet Champagne, Oliv tai Frontin, kuten tapa on?

Apotti jatkoi:

-- Tosin eräät ihmiset tulevat toimeen helposti niissä epämukavuuksissa, joita elämä suurellisten luona tuo mukanaan. Niinpä oli Séez'n piispan toisessa pöydässä eräs sangen kohtelias kaniikki, joka pysyi viimeiseen hengenvetoonsa saakka juhlamenojen mukaisena. Kuullessaan, että hän oli kuolemaisillaan, meni piispa katsomaan häntä hänen kamariinsa ja tapasi hänet henkihieverissä. "Ah!" sanoi kaniikki, "minun täytyy pyytää anteeksi teidän korkea-arvoisuudeltanne, että minun on kuoltava teidän edessänne". -- "Kuolkaa, kuolkaa, älkää ollenkaan kursailko!" vastasi piispa hyväntahtoisesti.

Samassa äitini toi paistin ja asetti sen pöydälle liikkeellä, joka oli niin kodikkaan vakava, että isäni tuli liikutetuksi ja huudahti äkkiä suu täynnä:

-- Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.

-- Rouva Ménétrier, virkahti kunnon mestarini, -- on todellakin verrattava raamatun lujaluonteisiin naisiin. Hän on puoliso Jumalan mielen mukaan.

-- Jumalan kiitos! sanoi äitini, minä en ole koskaan pettänyt uskollisuutta, jonka olen vannonut miehelleni Léonard Ménétrier'lle, ja toivon, nyt kun pahin on ohitse, voivani säilyttää sen kuolemaani saakka. Näkisin mielelläni, että hän pitäisi uskollisuutensa minua kohtaan, niinkuin minä uskollisuuteni häntä kohtaan.

-- Hyvä rouva, minä olen nähnyt ensi silmäyksellä, lausui apotti, että te olette kunniallinen nainen, sillä minä tunsin teidän läheisyydessänne sielunrauhan, joka oli pikemmin taivaallista kuin maallista laadultaan.

Äitini, joka oli yksinkertainen, mutta ei ollenkaan tuhma, ymmärsi varsin hyvin, mitä apotti tarkoitti, ja vastasi vuorostaan, että jos tämä olisi tuntenut hänet pariakymmentä vuotta aikaisemmin, hän olisi tavannut aivan toisen ihmisen kuin miksi hän oli tässä paistintuvassa muodostunut, jossa hänen ulkonainen kauneutensa oli haihtunut pois vartaiden keskellä, uuninhehkussa ja patojen höyryssä. Ja kun hän nyt tunsi itsensä loukatuksi, hän kertoi, että Auneaun leipuri oli pitänyt häntä kyllin mieluisenaan tarjotakseen hänelle sokerikakkuja, joka kerta kun hän kulki tämän paistinuunin ohi. Ja lopuksi, hän lisäsi vilkkaasti, ei ole olemassa tytärtä tai vaimoa niin rumaa, ettei hän voisi tehdä syntiä, jos se häntä haluttaa.

-- Tämä kunnon vaimo on oikeassa, sanoi isäni. -- Minä muistan, että ollessani oppipoikana _Kuninkaallisen hanhen_ paistintuvassa, Saint-Denis'n portin lähellä, sanoi isäntäni, joka siihen aikaan oli ammattikunnan lipunkantaja, samoin kuin minä nyt olen, kerran minulle: "Minusta ei koskaan tule aisankannattajaa, vaimoni on liian ruma minua pettääkseen." Tästä sanasta minä sain ajatuksen koettaa sitä, mitä hän piti mahdottomana. Minä onnistuin, heti ensi yrityksellä, eräänä aamuna, jolloin hän oli La Valléessa. Hän oli oikeassa, hänen vaimonsa oli todellakin sangen ruma; mutta hänen vaimonsa oli älykäs ja osasi olla kiitollinen.

Äitini suuttui kovasti tästä jutusta ja sanoi, että perheenisän ei sopinut pitää moisia puheita vaimolleen ja pojalleen, jos hän tahtoi säilyttää näiden kunnioituksen.

Hra Jérôme Coignard, joka näki hänen aivan punoittavan vihasta, käänsi keskustelun toisaanne taitavalla hyväntahtoisuudella. Hän kysyi äkkiä veli Angelta, joka istui kädet hihoihin vedettyinä nöyrästi tulen ääressä:

-- Pikku veli, hän sanoi, mitä pyhäinjäännöksiä te Cathérinen kanssa veitte mukananne toisen apulaispapin aasin selässä? Kenties housunne, joita te sallitte uskovaisten suudella, erään köydenpunojan esimerkin mukaan, jonka seikkailun Henry Estienne kertoo?

-- Ah, herra apotti, vastasi Veli Ange, marttyyrin näköisenä, joka kärsii totuuden edestä, -- ne eivät suinkaan olleet minun housuni, vaan Pyhän Eustaciuksen sääriluu.