Part 14

Hänen haastelunsa oli miellyttävämpää kuin milloinkaan, ja häntä olisi voinut luulla ennemmin joksikin niistä viisaista, joita _Télémaque_ meille kuvailee ja jotka keskustelevat elysiläisten kenttien siimeksessä, kuin takaa-ajetuksi murhamieheksi, joka oli tuomittu kurjaan ja harhailevaan elämään. Hra d'Astarac, joka luuli minun viettäneen yöni paistintuvassa, tahtoi kohteliaasti tietää uutisia kunnon vanhemmistani. Ja kun hän ei hetkeksikään voinut luopua henkinäyistään, hän lisäsi:

-- Kun puhun tuosta paistinkokista teidän isänänne, käytän luonnollisesti vain ihmisten yleistä puhetapaa enkä oman luontoni mukaista. Sillä mikään ei todista, poikani, että te ette voisi olla jonkun tulenhaltian siittämä. Tahdonkin mieluimmin uskoa asianlaidan olevan niin, kunhan teidän vielä hento neronne on varttuva voimassa ja kauneudessa.

-- Oh, älkää niin sanoko, jalo herra, virkkoi hymyillen kunnon mestarini. -- Tuolla tavoin te pakotatte hänet kätkemään älykkäisyyttään äitinsä hyvän maineen vuoksi. Mutta jos te tuntisitte paremmin hänen äitinsä, te olisitte, kuten minäkin, vakuutettu, ettei hänellä suinkaan ole ollut mitään yhteyttä keijujen kanssa. Hän on kunnon kristitty, joka ei koskaan ole harjoittanut lihan töitä muiden kuin miehensä kanssa ja joka kantaa hyveensä todistuksen kasvoillaan, eroten siinä suhteessa suuresti tuosta toisesta paistinkokin vaimosta, rouva Quonianista, josta puhuttiin paljon Parisissa ja maaseudulla minun nuoruudessani. Ettekö ole kuullut hänestä, jalo herra? Häntä hienosteli eräs hra Mariette, josta sitten tuli hra d'Angervilliers'n kirjuri. Se oli paksu herra, joka ihanaisensa tavatessaan joka kerta lahjoitti hänelle muistoksi jonkin korukalun, yhtenä päivänä lothringilaisen ristin tai pyhänhengen soljen, toisena päivänä kellon tai vitjat. Tai vielä myöskin nenäliinan, viuhkan tai hajuvesilippaan. Hän tyhjensi tuon naikkosen takia kaikki Saint-Germainin markkinain korumyymälät ja paitakaupat. Vihdoin, nähdessään vaimonsa koristettuna kuin pyhäinlipas, paistinkokki alkoi epäillä, ettei kaikki ollut kunniallisella tavalla hankittua. Hän rupesi vakoilemaan vaimoaan ja yllättikin tämän ennen pitkää rakastajansa syleilystä. Tuo aviomies, se täytyy minun sanoa teille, oli mustasukkainen roisto. Hän vihastui eikä voittanut sillä mitään, pikemmin päinvastoin. Sillä rakastava pari, jota hän häiritsi turhalla hälinällään, vannoi vapautuvansa hänestä. Hra Mariette oli pitkäkätinen mies. Hän hankki vangitsemiskäskyn poloisen Quonianin nimelle. Mutta eräänä päivänä sanoi viekas paistinkokin vaimo miehelleen: "Pyydän, että tarjoat minulle päivällisen maalla ensi sunnuntaina. Toivon erinomaista huvia tuosta miellyttävästä matkasta." Hän oli hellä ja itsepäinen. Mies tuli hyvilleen ja suostui hänen pyyntöönsä. Kun sunnuntai tuli, istui paistinkokki vaimonsa kera huonoihin kärryihin ajaakseen Porcheronsiin. Mutta tuskin he olivat tulleet Rouleen, kun eräät Marietten asettamat santarmit tempasivat paistinkokin ja veivät hänet Bicêtreen. Sieltä hänet lähetettiin Mississippi-joelle ja siellä hän on vieläkin. Tuosta tehtiin laulu, joka päättyi näin ikään:

Viisas mies ei kukaan kuin puoleksi silmänsä avaa hän mieluummin muodin mukaan kuin Mississipillä havaa.

Ja se onkin epäilemättä paras opetus, minkä paistinkokki Quonianin esimerkki voi tarjota meille. Mitä itse seikkailuun tulee, siltä ei puutu muuta kuin että joku Petronius tai Apuleius kuvailee sen, niin on se oleva parhaiden milesiläisten tarujen arvoinen. Nykyaikaiset kirjailijat eivät vedä vertoja muinaisille kertomarunouden ja murhenäytelmien aloilla. Mutta ellemme voita kreikkalaisia ja latinalaisia pikkukertomuksen alalla, niin ei syy ole ainakaan Parisin naismaailman, joka lakkaamatta rikastuttaa tähän kuuluvaa ainehistoa kaikenkaltaisilla nerokkailla ja somilla keksinnöillä. Te tunnette varmaan, jalo herra, Boccaccion kokoelman. Olen huvikseni lueskellut sangen paljon sitä ja voin vakuuttaa, että jos tuo nuori firenzeläinen eläisi meidän päiviemme Ranskassa, hän tekisi Quonianin onnettomuudesta yhden viehättävimpiä kertomuksiaan. Mitä minuun tulee, olen tahtonut esittää sen tässä pöytäseurassa ainoastaan, että Léonard Paistinkääntäjän rouvan hyve, tuohon vastakohtaan verrattuna, loistaisi sitä kirkkaampana, sillä hän on saman ammattikunnan kunnia, jonka häpeä rouva Quonian oli. Uskallan vakuuttaa, että rouva Paistinkääntäjä ei ole koskaan erehtynyt niiden keskinkertaisten arkihyveiden harjoittamisessa, joita avioliitto tarkoittaa, tuo ainoa seitsemästä sakramentista, joka on ylenkatsottava.

-- Sitä en kiistä, vastasi hra d'Astarac. -- Mutta tuo rouva Paistinkääntäjä olisi vieläkin kunnioitettavampi, jos hän olisi elänyt jonkun keijun yhteydessä, kuten Semiramis, Olympias ja suuren paavi Sylvester II:n äiti.

-- Ah, jalo herra, sanoi apotti Coignard, te puhutte meille aina keijuista ja salamantereista. Vakavasti puhuen, oletteko te koskaan nähnyt niitä?

-- Yhtä hyvin kuin teidät, vastasi hra d'Astarac, vieläpä lähempääkin, ainakin mitä salamantereihin tulee.

-- Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, se ei riitä vielä todistamaan heidän olemassaoloaan, joka sotii kirkon opetuksia vastaan. Sillä harhanäyt voivat pettää meitä. Silmät ja kaikki meidän aistimemme ovat ainoastaan erehdysten airuita ja valheiden sanansaattajia. Ne hairahduttavat meitä enemmän kuin johtavat oikeaan. Ne antavat meille vain epävarmoja ja haihtuvia kuvia. Totuus välttää niitä, sillä se on näkymätön kuin se iäinen periaatekin, jonka säde se on.

-- Oh, virkahti hra d'Astarac, en tietänyt, että olitte niin suuri ajattelija ja niin ylevä henki.

-- Tosin on päiviä, vastasi kunnon mestarini, jolloin sieluni on raskaampi ja sidotumpi vuoteeseen sekä ruokapöytään. Mutta minä olen tänä yönä lyönyt rikki viinipullon erään publikaanin päähän ja se on erikoisesti kiihoittanut henkisiä kykyjäni. Tunnen olevani kyllin voimakas karkoittaakseni ne harhakuvat, jotka teitä vaivaavat, ja puhaltaakseni ne pois kuin savupilven. Sillä kaiken lopuksi, jalo herra, nuo tulenhaltiat eivät ole muuta kuin teidän omia aivohöyryjänne.

Hra d'Astarac ehkäisi hänet lempeällä liikkeellä ja sanoi:

-- Anteeksi, herra apotti! Uskotteko te piruihin?

-- Vastaan ilman suurempia vaikeuksia, sanoi apotti, uskovani piruihin nähden kaikki, mitä heistä on kerrottu pyhissä kirjoissa, ja hylkääväni harhana ja noituutena kaiken uskon poppamiehiin, taikakaluihin ja henkienmanauksiin. Pyhä Augustinus opettaa että raamattu, vaatiessaan meitä piruja vastaan kamppailemaan, tarkoittaa sillä, että meidän on vastustettava intohimojamme ja synnillisiä halujamme. Mikään ei ole inhoittavampaa kuin kaikki nuo pirunkuvaukset joilla kapusiinit kilttejä naisia peloittelevat.

-- Huomaan, sanoi hra d'Astarac, että te pyritte ajattelemaan kunniallisen miehen tavoin. Te vihaatte munkkien karkeaa taikauskoa yhtä syvästi kuin minä itse ylenkatson sitä. Mutta, kaiken lopuksi, te uskotte piruihin, kuten ilman suurempaa vaivaa olen saanut teidät tunnustamaan. Tietäkää siis, että pirut ovat juuri samoja kuin keijut ja salamanterit. Pelko ja tietämättömyys ovat vääristelleet heidät arkojen ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he ovat kauniita ja hyveellisiä. Koska en ole kyllin vakuutettu teidän tapojenne puhtaudesta, en ole teitä salamanterien poluille johdattava. Mutta mikään ei estä, herra apotti, minua opastamasta teitä keijujen tuttavuuteen. He asuvat ilman pihoilla ja lähestyvät mielellään ihmisiä niin suurella suopeudella ja ystävyydellä, että heitä on myös apuhengiksi nimitetty. Kaukana siitä, että he syöksisivät meitä perikatoon, kuten teologit uskovat, heitä piruiksi nimitellen, he päinvastoin varjelevat ja suojelevat kaikelta vaaralta maallisia ystäviään. Voisin esittää teille lukemattomia esimerkkejä heidän avuliaisuudestaan. Mutta rajoittaakseni ainettani tahdon nojautua vain yhteen, jonka marski de Granceyn rouva itse on kertonut minulle. Hän oli iällinen ja ollut leskenä jo useita vuosia, kun hän eräänä yönä vuoteessaan sai vieraaksi keijun, joka sanoi hänelle: "Hyvä rouva, etsittäkää tarkoin miesvainajanne pukuvarasto. Eräiden hänen housujensa taskussa on kirje, joka voisi, jos se tulisi tunnetuksi, syöstä turmioon hra des Roches'in, meidän molempien hyvän ystävämme. Hakekaa esiin se kirje ja polttakaa se!" Rouva Grancey lupasi ottaa tarkoin huomioon tuon neuvon ja tiedusti miesvainajansa vointia keijulta, joka hävisi vastaamatta hänelle. Herättyään hän kutsui kamaripalvelijattarensa ja lähetti heidät katsomaan, eikö pukusäiliössä olisi jäljellä mitään marskin vaatteita. Palvelijattaret vastasivat, ettei ollut jäljellä yhtään ja että lakeijat olivat myyneet ne kaikki vaatekaupustelijalle. Rouva de Grancey vaati heitä yhä hakemaan, eikö löytyisi ainakin yhtä housuparia. Kaikki nurkat koluttuaan palvelijattaret keksivät todellakin eräät vanhat, mustasta taftikankaasta tehdyt housut, entisen muodin mukaan nyörireijillä varustetut. He toivat ne marskinrouvalle. Tämä pisti kätensä erääseen taskuun, otti sieltä kirjeen, aukaisi sen ja huomasi sen sisältävän enemmänkin kuin oli tarpeen hra Roches'in sulkemiseksi valtion vankilaan. Hän heitti kirjeen heti tuleen. Siten tuo kunnon mies tuli pelastetuksi hyvien ystäviensä, keijun ja marskinrouvan avulla. Pyydän kysyä, herra apotti, ovatko nuo pirujen tapoja? Mutta tahdon kertoa teille erään toisenkin esimerkin, joka on tekevä vielä syvemmän vaikutuksen teihin ja joka varmaan on käyvä niin oppineen miehen sydämeen kuin te olette. Teille on epäilemättä tunnettua, että Dijonin akatemia on monta etevää henkeä hedelmöinyt. Eräs heistä, jonka nimi ei myöskään voi olla teille tuntematon ja joka eli viime vuosisadalla, valmisti muuatta Pindaros-painosta todellisen tiedemiehen ahkeruudella. Eräänä yönä, jonka hän oli viettänyt tutkimalla turhaan viiden, turmeltuneen tekstin takia hänelle käsittämättömän säkeen merkitystä, hän nukahti epätoivoonsa kukonlaulun aikaan. Unessa eräs keiju, joka rakasti häntä, kantoi hänet Tukholmaan, johdatti hänet kuningatar Kristiinan palatsiin, saattoi hänet kirjastoon ja otti eräältä hyllyltä Pindaros-käsikirjoituksen, josta hän aukaisi juuri tuon vaikean paikan. Nuo viisi säettä olivat siinä, varustettuina parilla kolmella erinomaisella selityksellä, joiden kautta ne tulivat täysin käsitettäviksi. Tiedemies kavahti ylös myrskyisän riemunsa herättämänä, iski tulta ja merkitsi heti muistoon nuo viisi säettä, siinä muodossa kuin ne olivat hänelle ilmestyneet. Sen tehtyään hän taas nukahti syvään. Seuraavana päivänä hän mietti yöllistä seikkailuaan ja päätti ottaa selon siitä. Hra Descartes oleskeli silloin Ruotsin kuningattaren luona, jolle hän opetti filosofiaansa. Pindaros-tutkija tunsi hänet, mutta hän oli vielä läheisempi tuttava Ranskan kuninkaan Ruotsissa olevan lähettilään hra Chanut'n kanssa. Tämän puoleen hän kääntyi ja pyysi tätä saattamaan hra Descartes'ille kirjeen, missä hän kysyi, oliko kuningattaren kirjastossa Tukholmassa todellakin eräs käsikirjoitus, joka sisälsi hänen merkitsemänsä Pindaros-toisinnon. Hra Descartes, joka oli mitä kohteliain mies, vastasi Dijonin akateemikolle, että hänen majesteetillaan kuningattarella todellakin oli tuo käsikirjoitus ja että hän itse oli siitä lukenut kyseenalaiset säkeet kirjeen mainitsemassa toisinnossa.

Hra d'Astarac oli kertonut tämän jutun omenaa kuoriessaan ja loi nyt katseensa apotti Coignardiin nauttiakseen sen menestyksestä.

Kunnon mestarini hymyili.

-- Ah, jalo herra! hän sanoi, huomaan äsken olleeni kyllin itserakas turhia toivoakseni ja että teitä on mahdoton saada harhakuvistanne luopumaan. Tunnustan mielelläni, että te olette tuossa kuvannut meille sangen nerokkaan tulenhaltian ja että minäkin tahtoisin yhtä kiltin kirjurin itselleni. Hänen apunsa olisi minulle erityisesti hyödyllinen Zozimos Panopolilaisen parin kolmen epäselvimmän kohdan tulkinnassa. Ettekö voisi osoittaa minulle keinoa manata tarpeen tullen esiin joku kirjastohaltia, tietysti yhtä taitava kuin Dijonin keiju?

Hra d'Astarac vastasi vakavasti:

-- Sen salaisuuden, herra apotti, voin uskoa teille mielelläni. Mutta minä huomautan samalla, että te joudutte varmaan perikatoon, jos ilmaisette sen sivistymättömille.

-- Olkaa aivan tyyni sen asian suhteen, sanoi apotti. -- Minua haluttaa suuresti tulla tuntemaan niin kaunis salaisuus, vaikka en odotakaan, ollakseni teille aivan vilpitön, mitään tulosta siitä, sillä minä en usko tulenhaltioihin. Opettakaa minua siis, jos suvaitsette.

-- Te vaaditte sitä? kysyi kabbalisti. -- Tietäkää siis, että jos te tahdotte avuksenne jonkun tulenhaltian, teidän ei ole tarvis muuta kuin lausua tuo yksi ainoa sana: _Agla_. Siinä silmänräpäyksessä lentävät teidän luoksenne ilman keveät asukkaat. Mutta te käsitätte luonnollisesti, hyvä herra, että tuo sana täytyy lausua yhtä paljon sydämellä kuin suulla ja että sen koko voima riippuu uskosta. Ilman uskoa se on vain turhaa huultenhuminaa. Myöskin minun suussani, jos lausun sen kuten äsken, panematta siihen sieluani tai toivoani, sillä on niin heikko voima, että vain vaivoin jotkut auringon lapset sen kuullessaan vilahtavat tämän huoneen läpi keveine valovarjoineen. Minä enemmän aavistin kuin näin heidät tuon uutimen takaa, ja he haihtuivat, kun tuskin olivat ehtineet muodostua. Ette te eikä teidän oppilaanne voinut huomata heidän läsnäoloaan. Jos olisin lausunut tuon taikasanan todellisella tunteella, te olisitte nähnyt heidän ilmestyvän kaikessa loistossaan. He ovat kauniita ja suloisia. Olen ilmaissut teille, herra apotti, täten erään suuren ja hyödyllisen salaisuuden. Vielä kerran, älkää ymmärtämättömästi sitä levittäkö. Älkää myöskään halveksiko apotti de Villars'in kohtalon antamaa opetusta, hänen, jonka keijut murhasivat Lyonin tiellä, koska hän oli levittänyt heidän salaisuuksiaan.

-- Lyonin tiellä, sanoi kunnon mestarini. -- Sepä omituista!

Hra d'Astarac jätti äkkiä meidät.

-- Tahdon vielä kerran, sanoi apotti, nousta tuohon majesteetilliseen kirjastoon, missä olen nauttinut niin karuja hekkumoita ja jota en ole näkevä enää milloinkaan. Älä unohda, Paistinkääntäjä, olla päivän hämärtyessä Bergères'in torilla.

Lupasin pitää sen mielessäni. Aioin sulkeutua kammiooni kirjoittaakseni hra d'Astaracille ja kunnon vanhemmilleni, että he antaisivat anteeksi minulle, vaikka pakenin heitä hyvästelemättä jouduttuani osalliseksi rettelöön, joka minun kohdaltani oli pikemmin onneton kuin rikoksellinen.

Mutta jo portaissa kuulin kuorsausta, joka tuntui tulevan minun huoneestani, ja näin oven avattuani hra d'Anquetilin nukkuvan vuoteellani, miekka päänalaisensa vieressä ja kortit levällään peitteeni päällä. Teki hetkisen mieleni lävistää hänet hänen omalla miekallaan. Mutta tuo aie karkkosi minusta yhtä pian kuin se oli tullutkin, minä jätin hänet rauhassa nukkumaan ja hymyilin suruni keskellä itsekseni, kun muistin, että Jahel ei voisi kolminkertaisten telkiensä takaa tulla häntä tapaamaan.

Tahdoin kuitenkin kirjoittaa kirjeeni ja astuin kunnon mestarini kammioon, ajaen pakosalle viisi tai kuusi rottaa, jotka yöpöydällä jyrsivät hänen Boëtiustaan. Kirjoitin hra d'Astaracille ja äidilleni, sommittelinpa vielä Jahelillekin mitä liikuttavimman epistolan. Luin sen uudelleen ja kostutin kyynelilläni. Ehkäpä, sanoin itselleni, tuo uskoton on samoin tekevä.

Surun ja väsymyksen murtamana heittäydyin sitten kunnon mestarini vuoteelle ja vaivuin pian horrokseen, jota samalla eroottiset ja synkät unet häiritsivät. Siitä herätti minut mykkä Kriton, joka astui huoneeseen ja ojensi minulle hopeatarjottimella pienen paperilapun, jolle kömpelö käsi oli eräitä sanoja kirjoittanut. Minua odotettiin ulkona tärkeän asian vuoksi. Lapussa oli allekirjoitus: Veli Ange, halpa kapusiini. Juoksin viheriälle portille ja kohtasin tielle tultuani tuon pikku munkin. Hän istui ojanvarrella ja oli mitä kurjimmassa tilassa. Kun hänellä ei ollut voimaa nousta minun tullessani, hän katsoi minuun suurilla, miltei inhimillisillä ja kyynelten täyttämillä koiransilmillään. Hänen partansa ja rintansa järähtelivät hänen huokauksistaan. Hän sanoi sydäntäviiltävällä äänellä:

-- Ah, herra Jacques, koettelemusten hetki on tullut Babylonille, kuten profeetoissa sanotaan. Hra de la Guéritauden syytteestä on hra poliisiluutnantti antanut vangita neiti Cathérinen ja hänet lähetetään Amerikkaan ensi vankisaattueen keralla. Olen saanut siitä tiedon luutunsoittajatar Jeannettelta, joka samalla hetkellä kuin Cathérinen vankkurit vierivät vankilaan, pääsi sieltä itse, oltuaan pidätettynä erään sairauden takia, josta hän nyt lääkärin taidon avulla ja Jumalan armosta lienee parantunut! Mutta mitä Cathérineen tulee, lähetetään hänet saarille ikuiseksi.

Ja tämän sanottuaan veli Ange alkoi vuodattaa vuolaita kyyneleitä. Koeteltuani hyvillä sanoilla hillitä hänen itkuaan kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään muuta minulle sanottavaa.

-- Ah, herra Jacques, hän vastasi, pääasian minä olen jo uskonut teille ja loppu liihoittelee päässäni kuin Jumalan henki vetten päällä, ilman mitään vertailua muuten. Siellä vallitsee synkkä sekasorto. Cathérinen onnettomuus on vienyt tajun minulta. Kuitenkin on minulla täytynyt olla jokin tärkeä tieto teille saatettavana, ennenkuin olen uskaltanut tulla tämän kirotun talon kynnykselle, jossa te asutte kaikenkaltaisten pirujen kanssa. Vain kauhulla olenkin, Pyhän Franciscuksen rukouksen luettuani, tohtinut käyttää kolkutinta jättääkseni palvelijalle erään teille osoitetun kirjelipun. En tiedä, oletteko voinut lukea sitä, sillä niin vähän olen minä tottunut kirjaimia kaavailemaan. Eikä paperikaan ollut oikein sopiva kirjoittamiseen, mutta meidän pyhän järjestömme kunnia on juuri se, että se ei ole vajonnut tämän vuosisadan turhuuksiin. Ah, Cathérine vankilassa! Cathérine Amerikkaan! Eikö se ole omiaan murtamaan kovimmankin sydämen? Jeannette itse itki sitä silmät vesissä, vaikka hän on aina ollut mustasukkainen Cathérinelle, joka on yhtä paljon nuorempi ja kauniimpi häntä kuin Pyhä Franciscus on säteilevämpi kaikkia muita pyhimyksiä. Ah, herra Jacques! Cathérine Amerikkaan, niin eriskummalliset ovat kaitselmuksen tiet. Ah, meidän uskontomme on tosi ja kuningas David on oikeassa, kun hän sanoo, että me olemme kuin ruoho kedolla, koska Cathérine on vankilassa. Nämä kivet, joilla istun, ovat minua onnellisemmat, vaikka kannankin kristityn, vieläpä hengellisen miehen pukua. Cathérine vankilassa!

Hän alkoi nyyhkiä jälleen. Odotin kunnes hänen tuskansa tulva olisi hiljentynyt, ja kysyin häneltä, tiesikö hän jotakin rakkaista vanhemmistani.

-- Herra Jacques, hän vastasi, juuri he lähettävätkin minut teidän luoksenne eräässä tärkeässä asiassa. Minun täytyy sanoa teille, että he eivät ole onnellisia, ja syy siihen on teidän isänne, mestari Leonardin, joka kuluttaa joka Jumalan päivän juomalla ja korttia pelaamalla. Eikä nouse enää, kuten ennen, hanhien ja kananpoikien lihava tuoksu Kuningatar Hanhenjalan kuvaa kohden, jota kosteat tuulet surumielisesti heiluttavat ja ruostuttavat. Missä on se aika, jolloin teidän isänne paistintupa täytti tuoksuilla koko Saint-Jacques-kadun _Pienestä Bakkoksesta_ aina _Kolmeen neitseeseen_ saakka. Mutta siitä saakka kuin tuo poppamies astui siihen jalallaan, ei mikään menesty siinä talossa, eivät eläimet eivätkä ihmiset, sillä hän on taikonut sen. Jumalan kosto on levännyt tuon talon yllä, siitä saakka kuin tuo paksu apotti Coignard sai siellä ystävällisen vastaanoton ja minut ajettiin ulos ovesta. Se oli pahan juuri, joka johtui siitä, että hra Coignard ylvästeli syvillä tiedoillaan ja hienoilla tavoillaan. Ja ylpeys on kaikkien paheiden alkulähde. Teidän hurskas äitinne, herra Jacques, teki hyvin väärin siinä, että ei tyytynyt niihin oppitunteihin, joita minä kristillisestä rakkaudesta annoin teille ja joiden nojalla te varmaan olisitte kyennyt hoitamaan kyökkiä, käsittelemään varrasta ja kantamaan ammattikunnan lippua isänne autuaan kuoleman ja hautajaisten jälkeen. Ne eivät voi olla etäällä nimittäin, sillä kaikki elämä on katoavaista ja hän juo suunnattomasti.

Nuo uutiset täyttivät minut helposti ymmärrettävällä murheella. Minä itkin kilpaa pikku munkin kanssa. Kuitenkin kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään kerrottavaa kunnon äidistäni.

-- Jumala, vastasi hän, joka suvaitsi murhettaa Rakelia Ramassa, on lähettänyt teidän äidillenne, herra Jacques, erinäisiä koettelemuksia, hänen omaksi hyväkseen ja rangaistakseen mestari Leonardia siitä synnistä, että hän pahanilkisesti ajoi minun olennossani Jeesuksen Kristuksen ulos paistintuvastaan. Hän on sallinut useimpien lintupaistin ja pasteijan ostajien siirtyä rouva Quonianin tyttärelle, joka kääntää varrastaan Saint-Jacques-kadun toisessa päässä. Teidän rouva äitinne näkee nyt surulla, että Jumala on siunannut tuon huoneen hänen oman huoneensa kustannuksella, joka nyt on niin autiona, että melkein sammal kasvaa kynnyspaadella. Teidän äitiänne lohduttaa näissä koettelemuksissa ainoastaan hänen uskollisuutensa Pyhää Franciscusta kohtaan ja vielä ajatus, että teille on käynyt hyvin maailmassa ja että kuljette miekka kupeellanne kuin aatelismies. Mutta tuo jälkimmäinen lohdutus sai kovan kolauksen, kun poliisit tänä aamuna tulivat etsimään teitä paistintuvasta viedäkseen teidät Bicêtreen, vuoden, kaksi kipsiä polkemaan. Cathérine oli antanut teidät ilmi hra de la Guéritaudelle. Mutta häntä ei ole siitä soimattava, sillä hän tunnusti totuuden, kuten oli hänen kristillinen velvollisuutensa. Hän ilmoitti teidät, yhdessä hra apotti Coignardin kanssa, hra d'Anquetilin rikostovereiksi ja kuvasi tarkkaan tuon kauhistavan yön murhat ja verenvuodatukset. Mutta ah, hänen suoruutensa ei auttanut häntä ollenkaan ja hänet vietiin vankilaan. On hirmuista sitä ajatella!

Näin puhuttuaan pikku munkki painoi pään käsiinsä ja alkoi jälleen itkeä.

Päivä oli hämärtynyt. Pelkäsin tulevani liian myöhään kohtauspaikalle. Nostin pikku munkin ojasta, johon hän oli luisunut, sain hänet jalkeille ja pyysin häntä jatkamaan kertomustaan sekä seuraamaan minua pitkin Saint-Germainin tietä Bergères'in torille saakka. Hän totteli mielellään ja pyysi, kulkien surullisena kupeellani, minua avukseen selvittämään ajatustensa sekoittunutta vyyhteä. Minä palautin hänet takaisin siihen tuokioon, jolloin poliisit saapuivat minua vangitsemaan paistintuvasta.

-- Kun he eivät teitä tavanneet, hän jatkoi, he tahtoivat viedä isänne teidän sijastanne. Mestari Léonard väitti, että hän ei tietänyt, missä te piilottelitte. Teidän rouva äitinne sanoi samaa ja vahvisti sen pyhästi vannomalla. Jumala hänelle anteeksi antakoon, sillä ilmeisesti hän vannoi väärin. Poliisit rupesivat jo suuttumaan. Teidän isänne sai juottamalla heidät järkiinsä. Ja he erosivat sangen hyvinä ystävinä. Sillä aikaa lähetti äitinne noutamaan minua _Kolmesta neitseestä_, jossa olin kerjuulla munkkikuntani pyhien sääntöjen mukaisesti. Hän hoputti minua etsimään teitä ja varoittamaan, että pakenisitte viipymättä, sillä hän pelkäsi, että poliisiluutnantti voisi piankin keksiä teidän asuntonne.

Kuunnellen näitä surullisia uutisia minä joudutin askeleitani, ja me olimme jo Neuillyn sillan yli ehtineet.

Noustessamme tuota kylläkin jyrkkää rantaa Bergères'in aukealle, jonka jalavat jo näkyivät silmiimme, pikku munkki jatkoi riutuvalla äänellä:

-- Teidän rouva äitinne, hän sanoi, käski minua nimenomaan varoittamaan teitä uhkaavasta vaarasta ja antoi teille jätettäväksi erään pienen pussin, jonka kätkin viittani alle. Se on hukkunut minulta, hän lisäsi, kopeloituaan kaikkialta itseään. Ja kuinka luulettekaan minun löytävän mitään, senjälkeen kuin Cathérine on kadonnut minulta? Hän oli uskollinen Pyhälle Franciscukselle ja sangen antelias, ja kuitenkin he ovat kohdelleet häntä kuin langennutta naista, he tahtovat keritä hänen tukkansa, ja on hirmuista ajatella, että hänestä on tuleva muotikauppiaan pukuvauvojen kaltainen ja että hänet tässä tilassa viedään Amerikkaan, jossa kuumetauti tai villit ihmissyöjät voivat tuhota hänet.