Part 9

"Minä tiedän sen", sanoi kenraali suopeasti, "mutta kootkaa uusia voimia, meillä on vaikeat päivät edessämme". Ja pöydästä nousten hän lisäsi: "Suottehan minulle anteeksi, jos menen levolle; ani varhain täytyy minun olla toimessa."

Hän tervehti upseereja, jotka olivat nousseet kevyesti kumartaen, ja don Antonio saattoi hänet kunnioittavasti hänelle järjestettyihin huoneisiin.

Kapteeni, joka äsken oli puhunut, kohotti lasinsa: "Isänmaan turva, hänen ylhäisyytensä!"

"_Viva_ [= Eläköön] Lerma!" kajahti vastaukseksi, ja kaikki tyhjensivät lasinsa päällikön onneksi.

"Ja nyt lähtekää yöpuullenne, _amigos_. Kenraali oli aivan oikeassa: meidän täytyy aamulla olla reippaita."

Kohta kaikki del Rocassa nukkuivat sikiunta; ainoastaan vartijat valvoivat. Eräs heistä huomasi kaksi hämärää haamua, jotka hiiviskelivät pensaikossa, mutta katosivat heti, kun heille huudettiin.

* * * * *

Päivän koittaessa kenraali oli jalkeilla. Kun päivystävä adjutantti ilmoitti, ettei yöllä ollut tapahtunut mitään, ei myöskään tullut mitään viestiä, sanoi vanha herra ystävällisesti: "Antakaa kaikkien nukkua, don Fernando; miehet tarvitsevat voimia. Minä menen vähän nauttimaan virkistävästä aamuilmasta."

Hän nyökkäsi päätään upseerille ja astui päärakennusta ympäröivään puutarhaan. Oli ihmeellinen aamu. Linnut liversivät herttaisia laulujaan, kolibreja ja kirjavia perhosia liihotteli kukan tuoksujen täyttämässä ilmassa, ja aurinko kietoi kaikki kultaiseen kimmellykseen.

Oli aamu, jollaista tuo vanhus, jonka isänmaan hätä oli temmannut rauhaisasta lepopaikastaan ja kutsunut sotatanterelle, rakasti. Heittäytyen kesken päivän huolten onnellisen tuokion tuuditeltavaksi hän käyskenteli pensasryhmien välitse hyvin hoidettuja polkuja, hengittäen ihastuneena suloista ilmaa.

Kun hän hitaasti astellen lähestyi erästä myrtti- ja ruusupensasten muodostamaa lehtimajaa, vilahti niiden varjoisasta vihannuudesta hänen silmäänsä valkean puvun hohde. Arvellen, että joku talon naisista samoin kuin hänkin ihaili aamuhetkeä, hän aikoi juuri kääntyä, kun Maria miehen askelista säikähtyneenä astui lehtimajan ovelle ja peloissaan katsoi kenraaliin.

Herttaisempaa näkyä tuskin saattoi ajatella kuin tytön hento olemus valkeassa pitsipuvussa, lapselliset kasvot tummien kiharain ympäröiminä, hänen siinä seisoessaan niin arkana kookkaan, sotilaallisen vanhuksen edessä, lempeät silmät kohotettuina kunnianarvoisaa päätä kohti.

Kenraalia tämä näky vavahdutti kuin sähköisku. Sellaisin katsein, kuin olisi yliluonnollinen ilmestys seisonut hänen edessään, hän tuijotti Mariaan.

Sitten hän pani kätensä ristiin ja sanoi hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti, äänellä, joka tuli hänen sielunsa sisimmästä: "Mercedes, oma Mercedes, tulitko minua kutsumaan, rakkaani?"

Ennen kokemattoman syvää liikutusta tuntien Maria kuuli nämä sanat, näki kenraalin mielen järkytyksen, näki tämän katselevan häntä kuin toisista maailmoista olevaa olentoa.

Sekunteja seisoivat herttainen lapsi ja vanha mies noin vastatusten.

Maria katkaisi ensiksi hiljaisuuden sanoen arasti: "Minä olen don Antonion tytär, teidän ylhäisyytenne."

Vanhus kuunteli ääntä, ikään kuin se olisi soinut kaukaisuudesta, silmät yhä Marian kasvoihin suuntautuneina.

Sitten hän antoi käsien hitaasti vaipua ja sanoi syvästi huoaten: "Antakaa anteeksi, señorita, luulin taivaan lähettäneen luokseni sen enkelin, joka kerran sulostutti minun elämääni. Teidän näkönne, tyttäreni, muistutti minulle erästä kallista olentoa, siitä syvä liikutukseni."

Marian mielestä tuntui aivan kummalliselta. Tuo korkea, niin syvästi liikuttunut mies hänen edessään, nuo sanat, jotka hän vavisten lausui, kaikki se teki valtavan vaikutuksen hänen lapselliseen mieleensä. Mutta hän ei löytänyt sanoja mitään vastatakseen.

"Don Antonion tytär", sanoi kenraali, "don Antonion tytär; kuinka don Antonio on kadehdittava!" Hiljaa hän lisäsi: "Mercedes, juuri sellaisena kuin hän kerran vaelsi elävien ilmoilla."

Kuului keveitä askelia, ja donna Inez ilmestyi aamupuvussaan katsahtaen hämmästyneenä Lermaan, jonka syvä sielunliikutus kuvastui tämän kasvoilla. Hän huomasi myös kyyneliä vanhuksen silmissä.

Tämä hillitsi liikutuksensa, tervehti ja sanoi: "Pelkään, että olen kävelylläni häirinnyt naisten aamuhetkeä."

"Eihän toki, teidän ylhäisyytenne", vastasi donna Inez, joka eilen ei ollut saanut tilaisuutta tervehtiä kenraalia, "eilispäivän mielen jännitys karkoitti unen pikku Marialtani, ja minulle kävi samoin; muuten olemme harvoin näin varhain puutarhassa".

"Minä käytän tilaisuutta tervehtiäkseni teitä kunnioittavasti ja kiittääkseni suuresta vieraanvaraisuudestanne."

"Me olemme kiitollisia, että teidän ylhäisyytenne kunnioittaa taloamme."

Maria painautui äitiinsä kiinni silmät yhä luotuina conden kunnianarvoisiin kasvoihin.

"Te tapaatte minut oudosti liikuttuneena, señora. Teidän suloisen tyttärenne näkö palautti mieleeni sydämeni lemmikin, jo kauan sitten iäiseen valkeuteen muuttaneen Mercedes-tyttäreni. Ei ikinä ole ollut kahta enemmän toistensa näköistä ihmistä."

"Mercedes-tyttärenne?" donna Inez enemmän änkytti kuin puhui.

"Luulin näkeväni yliluonnollisen ilmestyksen, kun näin señoritan."

Donna Inez tunsi syvän tuskan viiltävän sydäntään. Hän kiersi käsivartensa lujemmin Marian ympärille, ikäänkuin peläten, että tämä tahdottaisiin ryöstää pois. Hetkisen kuluttua hän sanoi vapisevalla äänellä: "Marian äidin nimi oli Mercedes, teidän ylhäisyytenne."

"Marian äidin nimi oli Mercedes?" toisti kenraali koneellisesti ja tuijotti kankeasti señoran kasvoihin.

"Pikku Mariani on taivaan lahja, jonka meri on tuonut meille."

"Milloin? Milloin?" huudahti kenraali. "Milloin se tapahtui, milloin?"

"Siitä on neljätoista vuotta", sai donna Inez vaivoin sanotuksi, "kun jokin laiva joutui haaksirikkoon rannikoillamme; Maria ja eräs intiaanipoika olivat ainoat elossa olevat laivahylyssä".

Kenraalin silmiä hämärsi, ja hänen vasen kätensä tapaili sydäntä ikäänkuin kouristuksessa. Sitten hän liitti kätensä ristiin, kohotti silmänsä taivasta kohti ja sanoi palavan hartaasti: "Lähetätkö yksinäiselle vanhukselle hänen lemmikkinsä nuorentuneena takaisin, korkeuden Isä?" Sitten hän kääntyi rajusti järkytyksissään naisiin, joiden sydämet sykkivät ennen tuntematonta liikutusta. "Tyttäreni Mercedes, hänen puolisonsa don Diego Pinol, heidän tyttärensä ja eräs intiaanipoika, jonka he maasta paetessaan olivat löytäneet ja ottaneet mukaansa, lähtivät Acapulcosta neljätoista vuotta sitten kesäkuussa purjehtimaan San Joséhen; eikä sen jälkeen enää heistä ole kuultu; he olivat laivoineen uponneet mereen. Sota riehui silloin parhaillaan, enkä ole pannut toimeen mitään tiedusteluja, koska minun täytyi uskoa ja vielä äsken uskoinkin onnettomuuden tapahtuneen Tyynellä valtamerellä. Oi señora, armahtakaa vanhusta, jolta hänen elämänsä korkein onni on ollut riistetty! Kertokaa minulle kaikki, mikä viittaa Marian -- se oli tyttärentyttäreni nimi -- mikä viittaa Marian syntyperään."

Liikuttunut ja conden kertomuksesta syvästi surulliseksi tullut señora, joka kipeätä tuskaa tuntien pelkäsi menettävänsä lemmikkinsä, ilmoitti, mitä tiesi: että lapset olivat puhuneet donna Mercedeestä ja don Diegosta sekä Ninasta, ja että pikku tytön vaatteet, joissa kaikissa oli merkkinä P-kirjain, vielä olivat hänellä tallessa.

"Ja P:n, Pinolin, alla täytyy lisäksi olla pikkuruinen M. Mercedes tyttäreni merkitsi lapsen vaatteet itse ja neuloi P:n lisäksi aina pikkuisen M-kirjaimen merkiksi, että se oli äidin ompelema."

"Niin, niin", sanoi soinnuttomasti donna Inez, "niin niissä on".

"Oi, oi, Maria, Mercedeeni kuva, tahdotko tuntea minut äitisi isäksi? Oi, tule, tule, tule syliini."

Pelokkaasti tyttö painoi päänsä vanhan soturin povelle, mutta pakeni sitten kouristuksenomaisesti nyyhkyttäen donna Inezin kainaloon, ja tämä itki hänen kanssansa.

"Ei, ei, kultani, en tahdo sinua ryöstää pois; ei, señora, te ette menetä lastanne; olen tyytyväinen, jos saan, niin pian kuin tämä onneton sota on lopussa, tulla tänne Marian luo. Oi, hän on kyllä oppiva pitämään vanhasta äijä-karhusta. Ei, älkää itkekö, en tahdo erottaa äitiä ja tytärtä."

Kovin kummissaan katsoi lähestyvä don Antonio ryhmää, kuullen kenraalin viimeisen sanan.

"Tulkaa, don Antonio, tyttärenne on saanut isoisän; teidän täytyy nyt vain lukea minutkin perheeseen."

Don Antonion liikutus ei ollut pienempi kuin hänen puolisonsa, kun hän sai kuulla kaikki. Kuitenkin lohdutti molempia kenraalin lupaus, ettei tämä tahtonut riistää heiltä heidän lemmikkiään.

"Oi rakkaani, te olette ansainneet orpoon vanhemmanoikeuden ja saatte sen pitää; mutta minuakin sinun täytyy hiukan rakastaa, sydänkäpyni."

Silloin Maria suuteli hänen karheaa poskeaan, ja vanha soturi myhäili mielissään.

"Niin paljon onnea vielä vanhoilla päivillä, niin paljon onnea! Nyt on vain kapinalliset vielä kukistettava, ja voin hymy huulilla erota tästä elämästä."

Lähdettiin takaisin huoneisiin; arkana asteli Maria isoisän kainalossa.

Sisälle tultua donna Inez näytti kenraalille ne vaatteet, joissa Maria oli löydetty, ja don Antonio kertoi tarkalleen, miten haaksihylyssä oli ollut laita.

"Kelpo Nina. Oman henkensä hinnalla hän pelasti lapset!"

Kenraali ei väsynyt ihailemasta lapsenlastaan.

Mutta vihdoin vaativat vuoronsa päivän toimet, sotatilan vakavuus. Ilmoituksia saapui ja kenraali sekä hänen upseerinsa, jotka ihmetellen kuulivat, mitä puutarhassa oli tapahtunut, olivat innokkaassa toimessa.

Apujoukot olivat tulossa San Salvadorista; mitään yritystä Lerman aseman saartamiseksi kalliopolkuja pitkin ei ollut tehty; mutta Pablon ryöstämisestä saakka kadoksissa ollut metsästäjä Tamay oli kyllä siellä vangittu hyvin epäilyttävissä hommissa.

Sotilaallinen yleistilanne ei siis ollut epäsuotuisa.

Aamupäivällä ilmestyi señor de Mendez del Rocaan pyytäen päästä kenraalin puheille. Tämä otti hänet vastaan perheen läsnä ollessa.

"Kallis isosetäni", tervehti häntä tuo liehittelevä mies, "kuinka ilostuinkaan, kun kuulin teidän saapuneen, kun kuulin, miten tuimia iskuja olette antanut kavaltajille!"

"Niin, ruoska on roistoille aina paikallaan", virkahti Lerma kuivasti.

"Ja kuinka olen iloinen siitä, että voitte hyvin sotaretken vaivojen jälkeen! Te näytätte aivan nuortuneelta."

"Sen uskon, rakas sisarenpojanpoikani; harvinaisen onnen säde on nuorentanut minun ryppyiset kasvoni. Ja tuossa on se nuori aurinko, joka paistaa sydämeeni." Hän viittasi ujoon Mariaan.

Mendez, joka jo oli huomannut jotakin tavatonta avioparissa sekä señoritassa, katsoi kenraalin näin sanoessa ällistyneenä talon tyttäreen.

"Vilpitöntä iloasi siitä, että näet minut täällä jälleen, voin vielä paljon lisätä esittämällä sinulle nuoren naisen, donna Maria de Pinolin, tyttärentyttäreni, jonka suopea kohtalo on sallinut minun jälleen löytää."

Mendez katsoi häneen niin hämmästyneen näköisenä, että kenraalin täytyi nauraa.

Mendez oli vasta lyhyen aikaa oleskellut näillä seuduin maata, hän seurusteli naapuriensa kanssa vähän, ja Mariaa, jonka don Antonio täysin laillisessa järjestyksessä oli ottanut omaksi lapsekseen, pidettiin niin täydellisesti tämän tyttärenä, että hän tuskin saattoi käsittää kenraalin sanoja, vaikka hän niitä syvästi säikähti.

"Isosetäni aikoo ottaa señoritan lapsekseen?" hän sopersi.

"Hän on asemaansa Mercedes-tyttäreni lapsena ja siis minun lapsenlapsenani ja perillisenäni", lisäsi kenraali, "täysin tyytyväinen".

Mendez kalpeni.

"Minulla ei ole onni ymmärtää."

"Kuinka ei? Minusta se on kylläkin selvää."

"Señorita d'Irala?"

"Señorita de Pinol, don Diegon ja tyttäreni Mercedeen tytär, istuu edessäsi."

"Se on totta, don Luis", sanoi don Antonio surullisesti, "hänen ylhäisyytensä riistää meiltä lemmikkimme".

"Ei, isäkulta", sanoi Maria, kietoutuen hellästi häneen ja donna Ineziin, "Jumala on varhain ottanut minulta vanhemmat ja korvaukseksi siitä suonut minulle teidän rakkautenne. Minä kyllä tahdon rakastaa isoisääni, se on varma, mutta teiltä hän ei minua riistä."

"Ei suinkaan, lemmikkini, sinun täytyy vain pitää pikkuruisen vanhuksestakin."

Maria nyökkäsi hänelle vakuuttavasti.

"Tämä -- tämä -- sukulaisuus", sai Mendez vaivoin sanotuksi, "lienee kuitenkin vaikea todistaa".

"Ei ensinkään, rakas sisarenpojanpoikani; meillä on todisteita, jotka kaikissa maan oikeuksissa julistetaan päteväksi, kuten voin mielesi rauhoittamiseksi ilmoittaa. Muuten tahdon heti kohta laatia asiakirjan, jossa ne kaikki luetellaan ja jossa tunnustan donna Marian sukulaisekseni."

"Minä olen niin hämmästynyt", sanoi Mendez, joka jossakin määrin oli saanut mielenmalttinsa takaisin, "että tuskin kykenen lausumaan onnitteluni tästä uskomattomasta tapauksesta".

"Käsitän sen täydelleen."

"Vilpitön iloni ei silti ole sen pienempi. Tervehdin teitä kaikesta sydämestäni serkkunani, donna Maria." -- Maria kumarsi vastaamatta sanaakaan, kuten kenraali varsin hyvin huomasi.

Kenraali nousi sanoen, että hänen adjutanttinsa odottivat häntä, ja lähti huoneesta nyökäyttäen Marialle päätään.

"Tunnen, että tällä hetkellä olen täällä vain häiriöksi, ja aion joskus toisessa tilaisuudessa ilmaista sukulaisentunteitani", sanoi Mendez, kumarsi ja lähti, ja ratsasti heti kohta tiehensä kasvot vihan ja raivon vääristäminä. Epäilystä, ettei Maria olisi ollut sama henkilö kuin hänen isosetänsä lapsenlapsi, hänellä ei ollut. Tämä perijättären löytäminen koko suurelle omaisuudelle -- sillä hän tiesi, ettei isosetä vapaaehtoisesti luovuttaisi hänelle pesoakaan perinnöksi saattoi hänet tuhoon, teki hänet keppikerjäläiseksi, koska hänen tiluksensa olivat kokonaan kiinnitetyt suurista veloista.

Kaikki alhaiset intohimot myllersivät turmeltuneen miehen sielussa, kun hän ratsasti läpi metsän. Vaanien ympäristöään hän huomasi viimein molemmat palkatut murhaajat, mulatin ja neekerin.

Hän huusi heidät luokseen ja sanoi heille: "Ei sormeakaan kohoteta kenraalia vastaan, hänen täytyy vielä jäädä eloon, ymmärrättekö?"

Kun rosvot tuijottivat häneen kummastuneina, hän sanoi: "Tulkaa pimeän tultua salaa luolaan; siellä selitän teille kaikki, ja saamme neuvotella, mitä muuta on tehtävä." Sitten hän karautti täyttä lentoa edelleen. "Mitä sitten on tapahtunut?" virkkoi neekeri. "_Quien sabe?_ Maksaa hänen silti täytyy, maksaa hänen täytyy --", sanoi mulatti.

"Niinpä arvelen", irvisti neekeri, "hän on meidän vallassamme".

Näin puhellen arvoisa pari vetäytyi takaisin pensastoon.

Del Rocassa tuotiin kenraalille metsästäjä Tamaylta tavattu kirje, jonka hän luki ja pisti taskuunsa.

Saapuneet sotaviestit saivat kenraali Lerman päivällisen jälkeen lähtemään del Rocasta. Vihollinen ei ollut uudistanut hyökkäystään solia vastaan; sitäpaitsi siellä oli komentajana päättäväinen Callego, ja niinpä kenraali ratsasti San Salvadorista marssivia liittolaisia vastaan, Antonion ja esikuntaupseeriensa saattamana.

Hän oli heittänyt hellät jäähyväiset lapsenlapselleen ja vieläkin vakuuttanut donna Inezille, ettei hän aikonut riistää tältä sitä, johon tällä oli äidinoikeus, vaan päinvastoin rauhan tultua asettua asumaan aivan del Rocan läheisyyteen.

KAHDEKSAS LUKU

Maya-soturi.

Vielä kaikui Tenangan tuskanhuuto ilmassa. Mutta sydämensä epätoivossakaan, joka oli sitä suurempi, koska hän ei ainoastaan kunnioittanut Pabloa muinaisten kuninkaitten jälkeläisenä, vaan todella vilpittömästi rakasti rohkeata, miehuullista nuorukaista, ei nuori maya unohtanut uudelleen ladata laukaistuja pyssyjä, puolustaakseen ammutun ruumista viimeiseen saakka.

Syvä huokaus sattui hänen korvaansa; hän kääntyi ja katsoi silmiin Pabloa, joka kohotti päätään.

Tenanga kiljahti ilosta ja hypähti hänen luokseen:

"Oh, sinä elät, Hualpa, kuningas! Kaikkien jumalien kiitos!"

Hän polvistui haavoittuneen viereen, tuki tämän päätä, ja hänen kätensä tunnusteli varovasti sitä kohtaa, mistä veri vuoti tämän kyljestä.

"Hengitä syvään ja pitkään, herra."

Pablo teki niin; Tenanga tarkkasi pelokkaasti vaikutusta: haavoittunut hengitti säännöllisesti sisään ja ulos.

"Oi, kiitos näkymättömille -- kiitos! Sinä paranet, herra, sinä paranet, haavasi ei ole kuolettava."

"Tarkasta, _amigo_", vastasi Pablo heikolla äänellä, "luoti osui selkääni, mutta se on varmaan luiskahtanut kylkeen päin; siihen koskee".

Varovasti maya paljasti kupeen ja huomasi suureksi ilokseen olevan, niinkuin Pablo arveli; häijyn zapotekin luoti oli luiskahtanut pitkin kylkiluuta loukkaamatta mitään arempia osia. Vauhdin ankaruus, jolla Pablo oli suistunut kiviä vasten, oli saanut hänet tainnoksiin.

Tenanga repäisi Pablon hienon paidan kahtia; pyssy kädessä, tähystellen rantoja haukan silmin hän juoksi portaita alas, kastoi vaatekaistaleen veteen ja riensi takaisin.

Huolellisesti hän viillytti haavaa, asetti märän vaatteen sen päälle, otti nahkavyön Pablon vyötäisiltä ja kiersi sen hänen rintansa ympärille, niin että side pysyi paikoillaan ehkäisten verenvuodon, joka ei ollut kovin runsas.

Jälleen hän tähysteli vihollisia. Heistä ei näkynyt merkkiäkään. Kenties he arvelivat Pablon kuollessa saavuttaneensa tarkoituksensa; kenties he olivat vetäytyneet pois siksi, että hänen luotinsa oli kaatanut heidän johtajansa Huntohin, tai siksi, että he pelkäsivät lähestyä helposti puolustettavaa tornia.

"Minä teen sinulle vuoteen, herra." Tenanga nousi tornin valtavilla kivillä katettuun yläosaan, missä oli kaksi huonetta, joiden ikkunat antoivat virralle päin; sitten hän palasi käytävään, joka ympäröi tätä tornin nelinurkkaista yläosaa. Siinä kasvoi ruohoa ja pensaita. Hän kokosi lehtiä ja kuivaa ruohoa, ja niin hän oli pian laittanut välttävän vuoteen.

"Tule, kuningas, nojaa minuun, minä tuen sinua."

Osoittaen intiaanin suurta kykyä kärsiä ääneti Pablo kesti tuskat, joita hänen haavansa tuotti joka liikahduksella, ja lepäsi pian rauhallisesti vuoteellaan. Tenanga otti Pablon lakin, riensi veden partaalle, täytti sen ja juotti janoista nuorukaista. Hän tiesi, että suuri haava aina tuottaa polttavan janon. Heti sen jälkeen Pablo vaipui uneen verenvuodon heikentämänä.

Tenanga istui aseet vieressään ylhäälle portaitten

pieleen, mistä hän suojassa saattoi nähdä virralle.

Kanootti oli alhaalla turvassa keinotekoisessa satamantapaisessa.

Suorakulmainen torni oli rakennettu jykevistä sementti-iskoksella liitetyistä kivijärkäleistä, jotka jo vuosisatoja olivat uhmailleet säitä ja tuulia; sen pitempi sivu oli virran suuntaan, ja heti sen alapuolella alkoivat pauhaavat putoukset. Tornin pystysuoria seiniä saattoi kiivetä vain korkeiden tikkaiden avulla; ainoan pääsytien sinne tarjosivat rintasuojuksella varustetut portaat. Joskin nuorukaiset siten olivat jossakin määrin hyökkäyksiltä suojassa, ei Pablon haavoittumisen takia pako ollut ajateltavissa. Tenangan ainoana pelkona oli ruokavarain puute. Tosin hänellä vielä oli vähän maissileipää ja muutamia palasia suklaata, mutta ne eväät olivat kylläkin niukat. Tenanga tiesi, ettei monen peninkulman alalla ollut ainoatakaan kylää; he olivat sankassa aarniometsässä, Guatemalan autioimmassa seudussa. Väsymättömän valppaasti tähystelivät tuon kuvapatsaana istuvan nuorukaisen silmät pitkin rantoja, havaitsematta kuitenkaan mitään epäilyttävää.

Tenanga päätti tutkia rannan heti pimeän tultua saadakseen selville, olivatko zapotekit jääneet vai lähteneet. Jos he vielä olivat siellä, he luultavasti virittäisivät nuotion ja siten ilmaisisivat itsensä; ei ollut ajateltavissakaan, että he siitä luopuisivat varoen tornissa olevia pakolaisia, joista toinen oli, jollei kuollut, niin ainakin pahasti haavoittunut. -- Yö laskeutui maille.

Pablo nukkui yhä vielä, ja Tenanga päätti uskaltaa retken.

Kun oli aivan pimeä, hän astui kanoottiin ja souti vastavirtaan vasemman rannan puolta; päästäkseen eteenpäin kovassa virrassa hänen täytyi voimakkaasti käyttää airojaan, mutta niiden loiske hukkui putousten pauhuun.

Mielestään kyllin pitkälle soudettuaan hän viillätti kanoottinsa virran poikki ja hiipi mitä suurinta varovaisuutta noudattaen metsän läpi virran vartta alas, vaanien näkyisikö missään tulenhohdetta. Mutta hänen tutkiva silmänsä _ei_ havainnut mitään. Samalla hän pääsi varmuuteen siitä, että zapotekien vene oli kadonnut; heidän oli siis täytynyt soutaa virtaa ylös. Silloin hän palasi kanootilleen, ja myötävirran viemänä hän oli pian taas tornissa. Pablo nukkui yhä vielä.

Tenanga ojentautui lepäämään porrasten juurelle voidakseen herätä, jos virralta kuuluisi vähintäkään epäilyttävää ääntä.

Yö kului rauhallisesti. Sen loputtua hän meni katsomaan Pabloa, joka oli valveilla ja pyysi vettä; hänellä oli kova haavakuume.

Tenanga, joka ei enää epäillyt sitä, että zapotekit olivat lähteneet tiehensä, päätti mennä jo ennen päivän valkenemista rannalle ruokaa hankkimaan. Hän ilmoitti aikeensa Pablolle, joka oli samaa mieltä.

Metsästyslaukussaan olevat vähäiset eväsvarat hän asetti haavoittuneen viereen.

Hän oli löytänyt rikkinäisen saviastian, jonka hän täytti vedellä ja asetti Pablon vuoteen ääreen. Sitten hän poistui luvaten palata niin pian kuin mahdollista.

Pablolla oli kuume, mutta hän oli tajuissaan eikä kärsinyt kovia tuskia. Hän söi hiukan kuivaa leipää, pureskeli kappaleen suklaata ja vaipui sitten uneen. Kun hän lyhyen uinahduksen jälkeen avasi silmänsä, oli jo päivä. Aurinko paistoi suoraan ovesta sisään, ja ikkuna-aukoista näkyi sininen taivas. Nyt vasta nuorukainen tarkasti turvapaikkaansa. Lattiana oli lujasti toisiinsa liitettyjä kiviä; seinissä näkyi vielä jäännöksiä korkokuvista, joissa esiintyi omituisen muotoisia ihmisiä ja eläimiä. Sitten hänen katseensa osui hyvin säilyneeseen mahtavaan kuvanveistokseen. Se esitti kookasta ihmisolentoa, jonka hiukset valuivat olkapäille kummallisen, kruunumaisen pääkoristeen alta, ruumista peitti jonkinlainen panssari ja hartioilla oli viitta. Kädet pitivät kilpeä ja miekkaa; sääret olivat paljaat mutta jaloissa oli sandaalit. Kuvaan oli kaiverrettu ihmeellisiä, salaperäisiä merkkejä. Se oli varmaan aikoinaan ollut maalattu, sillä nytkin vielä näkyi värien jälkiä syvennyksissä. Pablo ei koskaan ollut nähnyt sellaista kuvaa; mutta se muistutti suuresti piirroksia, joita hän oli nähnyt Meksikon ja Keski-Amerikan valloitusta käsittelevissä kirjoissa. Niissä kuvattiin samantapaisesti intiaanien ruhtinaita. Hän hätkähti: siinähän oli kuvakuninkaan tai -soturin rinnassa sama merkki, kuin hänelläkin oli omassa rinnassaan.

Hän katseli kauan kuvaa, jonka katse oli kuin elävä. Vähitellen hänestä tuntui, kuin olisi kuva saanut eloa, kuin se olisi hitaasti kohottanut silmänsä häneen. Sitten hänet taas valtasi sanomaton heikkous, ja hän sulki jälleen silmänsä.

Hän nukkui kauan.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, hän näki edessään omituisen olennon. Pablo ei tietänyt, valvoiko hän vai näkikö unta. Huoneessa istui ihmisolento, nähtävästi intiaani, jonka lumivalkoiset hapset riippuivat laihoille, ikivanhoille, kurttuisille kasvoille. Yläruumista peitti puumannahka, joka jätti laihat käsivarret paljaiksi. Yhtä laihoja sääriä peittivät nahkaiset säärystimet, ja lumivalkeilla hiuksilla oli kevyt nahkalakki, josta liehui kirjavia höyheniä. Käsissään tämä ihmeellinen olento piteli jousta ja nuolia.

Olisi saattanut luulla häntä kuvaksi, niin liikkumattomana hän istui. Mutta nyt hän loi ystävällisen katseen Pabloon.

Kimeä, lapsimainen ääni kysyi mayankielellä: "Oletko palannut takaisin kauhujen kotiin? Oletko kaatunut teulesien miekkaan?"

Pablo ei ymmärtänyt hänen kysymystään. Hän tiesi kyllä, että alkuasukkaat olivat antaneet espanjalaisille, koska nämä käsittelivät heidän mielestään ukkosta ja salamaa, nimen jumalat, teules. Mutta mitä tarkoitti ihmeellinen mies, joka istui siinä kuin haudasta noussut?

"Olen haavoittunut pahasti ja etsin täältä suojaa."

"Tiedän, tiedän", vastasi kirkas ääni, ja sitten ukko nauroi kimeästi. "Heidän miekkansa tekevät hyvää työtä; täällä ei ole ainoatakaan kohtaa, joka ei olisi veren tahraama. He kuolivat kaikki, kaikki; miksi sinä palasit? Kuka sinä olit? Mitä haluat täällä kuninkaan tornissa?"

Koko tuon omituisen ihmisen käytös oli miltei kammottava.

"Ken olet sinä, nuorukainen, jonka kasvot ovat Nezualpillin?"