Part 3

Vaquerot ja neekerit olivat lähteneet navetoista ja majoistaan herraskartanoon; jokin määrä vanhempia intiaaneja, kartanon työväkeä, liittyi heihin. Nämä miehet olivat kaikki luotettavia. Don Antonio antoi hovimestarinsa jakaa heille aseita ja määräsi heidät vartioimaan kartanoa. Kaikki tämä tapahtui niin hiljaa ja rauhallisesti, etteivät naiset aavistaneet mitään.

Herrat Fonseca ja Mendez olivat päättäneet jäädä yöksi del Rocaan nähdäkseen, miten asiat kehittyisivät.

Työväen asunnoissa olivat määräykset kuitenkin herättäneet tavallista suurempaa hälinää, ja kaikenlaisia huhuja levisi miehestä mieheen.

Muuan vaqueroista, joka oli pantu vakoilemaan intiaanijoukkoa, palasi kartanoon ilmoittaen, että intiaaneilla oli mukanaan metsänriistalla ja nahoilla sälytettyjä muuleja ja että he esiintyivät aivan rauhallisesti.

Pablo, joka mieli kiihdyksissä nopein askelin samoili vainioita, ei lainkaan huomannut, että kartanoon koottiin väkeä ja että siellä valmistauduttiin hyökkäystä vastaan. Hän vältti yleensä työmiesten asuntoja kuten heitä itseäänkin. Viimein hän saapui takaisin aukeamalle, joka levisi herraskartanon edustalla. Puunrunkoon nojautuen hän tuijotti pimeän halki valaistulle kuistille, jolla don Antonio vieraineen ja perheineen istui. Pablon mieli oli nyt levollisempi; mutta hän kärsi syvästi siitä, että valkoihoisten seura, johon Mariquita kuului, oli suljettu häneltä, intiaanilta. Mutta hänen katkerat mietteensä keskeytyivät, sillä äkkiä kohosi hänen eteensä kuin maasta tumma olento. Nopeasti hän tarttui pitkään puukkoonsa, jota hän maan tavan mukaan kantoi vyössä selässään.

"Älä pelkää", kuiskasi ääni mayain kielellä, jota Pablo oli oppinut ymmärtämään Tamaylta, joskin samalla hämärä muisto sanoi hänelle, että se joskus oli kaikunut hänen korviinsa, ennenkuin hän puhui espanjankieltä.

"Kuka olet?" hän kysyi hiljaa samalla kielellä pitäen puukon valmiina puolustukseen ja ponnistaen silmiään tunteakseen edessään olevan hoikan olennon.

"Ei, vastaa sinä minulle", puhui ääni edelleen, "näkymättömien nimessä, jotka meitä varjelevat, vastaa, oletko sinä Nezualpilli-kuninkaan jälkeläinen?"

Kuullessaan nämä sanat nuorukainen tunsi värisevänsä. "En ymmärrä sinua", hän sanoi, ja hänen äänensä vapisi.

"Eikö sinun rinnassasi ole kuningasten merkki?"

Pablo hämmästyi suuresti kysymystä. Kuinka vieras saattoi tietää, että hänet oli tatuoitu, ja miksi tämä niin oudoin sanoin sitä kysyi?

"Kuningasten merkkikö? Ah, en tiedä, mitä merkitsevät siniset viivat, jotka joskus on kaiverrettu rintaani."

"Eikö Tamay ole sitä sinulle selittänyt?"

"Ei."

"Mutta", jatkoi ääni, "etkö tunne siinä kuninkaankehää?"

"Minä en voi erottaa mitään. Mutta kuka sinä olet? Ja miksi kysyt minulta tätä kaikkea?"

Hetkisen kuluttua jatkoi tuntematon vielä hiljemmin: "Pelasta itsesi nopeasti. Sinua uhkaa kuolema. Älä usko Tamayta. Puuma sinua vastedeskin suojelkoon!"

Ja yhtä ääneti, kuin oli tullutkin, katosi tumma olento jäljettömiin pimeään.

Pablo ei kiinnittänyt huomiota salaperäiseen varoitukseen. Hänen mielensä oli kovasti kuohuksissa; loistavia kuvia hänen kansansa menneisyydestä sukelsi hänen eteensä, ja niihin sekaantui kirjavia, rohkeita tulevaisuudenunelmia. Hänen korvissaan kaikui yhä kysymys: 'Onko sinulla kuninkaanmerkki rinnassasi?'

Näin hän seisoi kauan, ja kiihkeästi virtasi veri hänen suonissaan.

Nuorukaisen aistimet olivat tarkat, hänen opintonsa eivät olleet turmelleet tottuneen ja uutteran metsämiehen näköä eikä kuuloa. Hän kuuli äkkiä hiljaisia askelia, kuuli kuisketta ja huomasi tummia olentoja, jotka sukelsivat esiin yön pimeydestä ja liikkuivat herraskartanoa kohti.

"Älkää vuodattako verta, ellei se ole välttämätöntä", sanoi matala ääni mayankielellä, "mutta elävänä tai kuolleena meidän täytyy hänet saada. Seuratkaa tigreroa, hän johdattaa teitä, minä odotan tässä."

Kummastuneena ja kauhistuneena Pablo kuunteli; kaikki unelmat haihtuivat, hän tiesi, tunsi vain yhden seikan: vaara uhkasi sitä ainoata olentoa, jota hän rakasti. Viivyttelemättä hän kohotti kimeän varoitushuudon: "Rosvoja! Pelastakaa itsenne!" ja lähti hurjaa vauhtia juoksemaan herraskartanoa kohti.

Isku päähän, joka heitti hänet tajuttomana maahan, sulki hänen suunsa. Hänen huutonsa oli kuitenkin kuulunut kuistille, Maria oli tuntenut hänen äänensä. "Pablo!" hän huusi kuolemantuskassa, "se on Pablo, hän huutaa apua! Pablo!" Pablon hätähuutoa seurasi ulkona kuolemanhiljaisuus. Marian huutoon ei kukaan vastannut.

Don Antonio ja señor da Fonseca syöksyivät pyssy kädessä ulos, Mendez sitävastoin jäi varovasti parvekkeelle. Vartioivat vaquerot olivat nähneet parven miehiä, jotka kiireesti riensivät metsään. Tamay, metsästäjä, tuli heitä vastaan, hän ei ollut nähnyt mitään. Don Antonio pelkäsi hyökkäystä ja sytytti joka taholle suuria nuotioita valaistakseen ympäristöä. Mutta kaikki oli rauhallista, ei merkkiäkään vihollisesta ollut huomattavissa.

Donna Inez oli surullinen, Maria epätoivoissaan. Ei kukaan ajatellut nukkumista.

Keskiyön jälkeen tuli eräs vaquero metsästä ja ilmoitti, että intiaanit olivat pimeästä huolimatta poistuneet. Koska he yön lähestyessä olivat asettaneet vartijoita, ei hän ollut uskaltanut mennä heitä liian lähelle. Hän ei ollut huomannut mitään epäilyttävää.

Tästä sanomasta huolimatta ei varokeinoista kuitenkaan luovuttu. Retkeilevä intiaanijoukko saattoi milloin tahansa hyökätä syrjäisen haciendan [= maakartanon] kimppuun. Kansalaissota raivosi maassa. Mutta yötä seurasi päivä, ja kaikki oli ennallaan.

Pablo yksin oli kadonnut.

Tamay, metsästäjä, ja kaksi vaqueroa, jotka olivat kartanon taitavimmat vakoilijat, kiirehtivät metsään, jossa intiaanit olivat majailleet. Leveät jäljet osoittivat näiden lähteneen muuleineen ja hevosineen pohjoista kohti. He seurasivat jälkiä jonkin matkaa, mutta eivät ensin löytäneet mitään, joka olisi voinut herättää epäluuloa tai antaa tietoja Pablosta. Tamay oli tosin tottunut metsänkävijä, mutta nähtävästi olivat paimenet häntä ovelampia, mitä huomiokykyyn ja vainuun tuli, sillä kun metsästäjä mitään huomaamatta kulki ohi, keksi vaqueron silmä ruohikossa pienen valkoisen silkkiliinan, jota Pablon oli tapana pitää kaulassaan. Ja kappaleen matkan päässä siitä toinen paimenista löysi litteän lyijypalan, jollaisia intiaanit pitävät kaulassaan. Sen kannike oli katkennut, ja se oli varmaankin huomaamatta pudonnut kantajaltaan. Toiselle puolelle oli kaiverrettu pyhäinkuva ja toiselle kiemurainen merkki. "Riittää", sanoi vanhempi vaquero, "palatkaamme kotiin; nyt tiedämme, mitä halusimme tietää. Intiaanit ovat vieneet Pablon, ja" -- hän piti Tamayn silmäin edessä sitä puolta lyijypalasta, johon oli kaiverrettu kiemuraviivat -- "mikä kansa käyttää tällaisia merkkejä?"

Intiaani tutki kuviota vakavana ja pudisti sitten päätään: "Tamay ei sitä tiedä."

"Vai et, mies, silloin sanon minä sen sinulle: Nuo intiaanit olivat maya-heimoa, he yksin käyttävät sellaisia pakanallisia kiemuroita lyijypaloissa."

"Sinä tiedät siis enemmän kuin minä."

"Siltä näyttää," vastasi vaquero.

Kartanon naiset olivat kauhuissaan kuullessaan, että Pablo kaikesta päättäen oli ryöstetty. Maria itki ääneen veljeään. Herroja kummastutti suuresti vaquerojen väite, että intiaanit olivat olleet maya-heimoa.

"Sinähän luulit heitä chiapateki-intiaaneiksi, Tamay?" sanoi don Antonio tigrerolle.

"Niin luulen vieläkin", vastasi tämä kuivasti.

"Hassutusta. Sinun vaquerosi oli varmaan oikeassa", lausui señor da Fonseca, "he olivat mayoja; mitenkä chiapatekit oisivat tänne tulleet! Mutta minua ihmetyttää suuresti, että he veivät ruskean pojan mukaansa, sen sijaan että olisivat leikanneet häneltä kurkun poikki."

"Kenties löydämme vielä hänen ruumiinsa", sanoi don Antonio hiljaa. Ääneen hän lisäsi: "Olen varma siitä, että nuorukaisen huuto pelasti meidät hyökkäykseltä."

"Ja Pablo uhrautui meidän tähtemme", sanoi donna Inez liikuttuneena.

"Näetkö, isä, näetkö", valitti Maria kyynelsilmin, "kuinka hyvä ja jalo hän on? Oi, pelasta hänet noiden pahojen ihmisten käsistä! Minä en milloinkaan lakkaa veljeäni suremasta."

Hänen tuskansa oli liikuttava.

"Rauhoitu, lemmikkini, rauhoitu! Jos Jumala suo, saat hänet kyllä takaisin. Pablo on voimakas ja viisas, hän keksii kyllä keinoja päästäkseen vapaaksi."

"Ei, sinun täytyy häntä auttaa, oi, olethan sinä mahtava haciendero [= tilanomistaja] ja señor da Fonseca auttaa kyllä sinua toimittamaan minulle veljeni takaisin."

Don Antonio, jota hänen lemmikkinsä valitus suuresti liikutti ja joka myös näki puolisonsa tuskan, koetti rauhoittaa molempia.

"Jos he kerran ovat kuljettaneet hänet mukaansa, luovuttavat he kyllä hänet lunnaita vastaan. Minä lähetän taitavimmat mieheni heitä takaa ajamaan. Muutaman päivän kuluttua on Pablo taas täällä. Älä itke, lapsukaiseni."

"Tule, Maria", sanoi donna Inez. "Menkäämme rukoilemaan pyhää Äitiä hänen puolestaan."

Hän tarttui nuoren tytön käteen ja vei hänet pieneen kappeliin, joka oli aivan lähellä herraskartanoa.

Huolimatta nuoren tytön tuskasta ei intiaanipojan häviäminen rahtuakaan liikuttanut vierailulla olevia kartanonomistajia; Tamay seisoi synkkänä kuten tavallisesti; ainoastaan vaquerot, jotka hartaasti rakastivat donna Mariaa, näyttivät osaaottavilta.

Don Antonio kääntyi vanhemman paimenen puoleen: "Mikä on sinun mielipiteesi, Pepe: ovatko he kuljettaneet pojan mukaansa vai aikovatko tappaa hänet?"

"En luule heidän tappavan häntä, sillä siinä tapauksessa he olisivat voineet jo täällä pistää puukkonsa häneen. Don Pablo on vahva ja ketterä kuin puuma; kyllä he ovat saaneet ponnistella, ennenkuin ovat saaneet hänet siteisiin."

"Mutta miksi, miksi he ovat vieneet hänet?"

"Nämä vuori-mayat..."

"Sinä olet siis yhä sitä mieltä, että he olivat mayoja?"

"Kyllä, herra. Nämä vuori-mayat elävät yhä vanhassa häpeällisessä taikauskossaan. Kuka tietää, mitä he aikovat tehdä nuorukaiselle."

"Minusta tuntuu melkein siltä", sanoi señor da Fonseca, "kuin he olisivat tarkoittaneet retkellään juuri ruskeata nuorukaista; sillä ainakaan tähän asti ei ole kuultu, että intiaanijoukko olisi vahingoittanut kenenkään henkeä tai omaisuutta. Mitä sinä, Tamay, arvelet?"

_"Quien sabe?"_ [= Kuka tietää?] vastasi tämä lyhyesti maan tavan mukaan.

"Kyllä minäkin jo olen hiukan siihen tapaan ajatellut", sanoi don Antonio miettivästi, "Mutta mitä syytä heillä olisi ryöstää Pabloa?"

"Kenties he tahtovat saada joukkoonsa jonkun heimolaisistaan, joka on sinun hyvyydestäsi, don Antonio, kasvatettu vanhojen kristittyjen kaikessa viisaudessa", sanoi señor de Mendez hiukan ivallisesti. "Pyh, d'Irala, mitä tämä kaikki nyt meitä liikuttaa? Sarmienton kapina antaa meille paljon enemmän ajattelemista. Ellei sitä rosvopäällikköä heti ensi hyökkäyksessä kukisteta, leikkaavat he meiltä kaikilta kurkun poikki. Minun täytyy nyt lähteä kotimatkalle, don Antonio; kenties ovat mayat käyneet minuakin tervehtimässä. Heti kun olen saanut kuulla uutisia, annan teille tiedon niistä."

Fonseca ilmoitti myöskin haluavansa lähteä kotiin, ja heti sen jälkeen molemmat herrat ratsastivat palvelijoineen kartanosta.

Don Antonio, jota ei Tamayn, metsästäjän, käytös miellyttänyt, käski hänen poistua. Hän oli varma siitä, että tämä yhtä hyvin kuin molemmat paimenetkin oli ollut selvillä siitä, mitä heimoa vieraat intiaanit olivat olleet, sitä suuremmalla syyllä, kun Tamay itse oli alkuasukas ja todennäköisesti maya, vaikka puhuikin xinkain kieltä. Tämä herätti kartanonomistajan epäluuloa.

Kun hän oli jäänyt kolmen kesken vaquerojensa kanssa, hän sanoi: "Mitä meidän tulee tehdä, miehet, päästäksemme selville pojan kohtalosta ja toimittaaksemme hänelle apua? Mitä sinä, Pepe, arvelet?"

"Minä luulen nyt myöskin, että mayojen käynti koski yksinomaan don Pabloa."

"Selitä minulle jokin syy. Pablohan joutui jo lapsena minulle ja on elänyt neljätoista vuotta kodissani."

"Tiedän sen, herra. Mutta etkö koskaan ole kuullut nagualista?"

"Nimen olen joskus kuullut, mutta en muuta."

"Se on salainen liitto, joka on hyvin levinnyt mayojen kesken. He tuntevat toisensa salaisista merkeistä, heillä on salaperäisiä menoja, he ovat kaikkien kristittyjen ja valkoihoisten vihollisia. Minä luulen, että don Pablo on maya, hänellä on salaperäinen merkki rinnassaan, ja nuo ihmiset ovat jostakin syystä tulleet häntä hakemaan. Se on minun luuloni asiasta."

"Mutta kuinka he olisivat saaneet tietää...?"

"Kysy sitä Tamaylta, herra."

"Ihmeellistä. Mutta otaksuen, että tämä kaikki on totta, mitä tulee meidän tehdä auttaaksemme poikaa, joka nyt kerta kaikkiaan kuuluu perheeseeni?"

"Jos tahdot, señor, ratsastamme heidän jäljestään. Anna meille vähän kultaa mukaamme, se tekee usein ihmeitä."

"Sitä saatte. Tehkää niin, miehet, tuokaa poika takaisin, älkää säästäkö rahaa. Näettehän, ettei minulla enää ole rauhallista hetkeä talossani, jos Pabloa kohtaa jokin onnettomuus."

Vaquerot hymyilivät; he kuten kaikki muutkin tiesivät, että donna Maria vallitsi taloa.

"Me teemme, mitä voimme, herra, mutta pidä silmällä tigreroa; erehdynpä suuresti, ellei hänen kauhansa ole ollut tässä liemessä."

"Sen teen. Laittautukaa vain valmiiksi, ottakaa mukaan, mitä tarvitsette, ja tulkaa sitten noutamaan rahoja. Te saatte kyllä palkinnon... Tiedän, että olette uskollisia."

"Niin olemme, herra, me kuulumme sinulle."

Vähän ajan kuluttua miehet lähtivät intiaaneja takaa ajamaan; he olivat molemmat karaistuneita ja kokeneita miehiä, taitavia ratsastajia kumpikin, ja mukanaan heillä oli sekä rahaa että kaikkea muutakin, mitä sellaisella matkalla tarvitaan.

Pilkallisesti hymyillen katseli Tamay heidän lähtöään.

Seuraavana päivänä olivat señor ja señora d'Irala niin huolissaan Marian surusta, etteivät huonot uutisetkaan, joita saapui kapinallisten taistelusta hallitusta vastaan, vaikuttaneet heihin mitään.

Kolmantena päivänä Pablon katoamisesta saapui del Rocan kartanoon vanha intiaani palvelijainsa saattamana. Mitä pukuun ja arvokkaaseen ryhtiin tulee, olisi vanhusta tuskin voinut erottaa kreolilaisesta kartanonomistajasta; väri yksin teki eron.

Hän ratsasti kartanon pihalle ja pyysi päästä don Antonion puheille.

Tämä kutsutti hänet luokseen kuistille.

Intiaanilla, jonka lyhyeksi leikattu tukka jo oli harmaa, oli älykkäät, tarmokkaat kasvot; hän alkoi keskustelun esittäen itsensä. Hän oli Felipe Arana, Meksikon tasavallan kenraali.

"Kenraali?"

"Jos suvaitsette, señor. Olen taistellut Morelon ja Guereron johdolla suuressa vapaustaistelussa."

Mies puhui sujuvasti espanjankieltä, ja hänen käytöksensä oli moitteeton. Don Antonio pyysi häntä istumaan, tarjosi hänelle sikareja ja kysyi sitten: "Mikä tuottaa minulle kunnian, señor?"

"Haluaisin tietoja eräästä heimooni kuuluvasta nuorukaisesta, joka jo vuosikausia on elänyt talossanne, señor d'Irala."

Kummastuneena kartanonomistaja kysyi: "Pablostako?"

"Niin. Tahtoisitteko olla hyvä ja kertoa minulle, minkälaisissa olosuhteissa hän teille joutui ja milloin?"

"Oi, señor, ensiksi täytyy minun mielipahakseni ilmoittaa teille, että Pablo kolme päivää sitten katosi, luultavasti ryöstettiin", ja hän kertoi salaperäisen tapahtuman.

Ei ainoakaan piirre muuttunut intiaanin kasvoilla, mutta hän kävi hyvin vakavaksi kuunnellessaan don Antonion kertomusta.

Sen enempää asiaa koskettelematta hän lausui: "Olisin kiitollinen, jos voisitte antaa minulle äsken pyytämäni tiedot."

D'Irala kertoi nyt, kuinka hän oli löytänyt pikku tytön ja intiaanipojan.

"Maassa riehui kuten nytkin sota, ja kaikki tiedustelut heidän vanhemmistaan olivat turhia", lausui hän lopuksi, "ja niin otin löytölapset omiksi lapsikseni. Mutta miksi, señor Arana" -- valloittajien jälkeläinen ei voinut pakottaa itseään antamaan intiaanille kenraalin arvonimeä -- "tiedustelette Pabloa?"

"Saatte heti, señor d'Irala, tietää syyt tiedusteluihini, jos vain vielä suvaitsette sanoa minulle, kauanko lapset ovat luonanne olleet?"

"Neljätoista vuotta."

"Ja ruskea poika oli arvelunne mukaan noin kolmen vuoden vanha?"

"Niin."

Donna Inez ja Maria olivat astuneet kuistikolle miesten huomaamatta.

"Oletteko te tai joku muu huomannut pojan rinnassa siniviivaisen piirustuksen?"

"Kyllä, señor, sekä minä että vaimoni ja muutkin olemme sen huomanneet; mutta ei kukaan, eivät edes täällä asuvat intiaanit, ole voinut selittää sen merkitystä."

Vanhus veti taskustaan kappaleen hienosti parkittua nahkaa ja levitti sen. Siihen oli sirosti piirretty siniviivainen kuvio. Hän näytti sitä don Antoniolle kysyen: "Oliko kuvio tämän näköinen?"

Haciendero katseli piirustusta ja sanoi: "Tämän näköinen se kyllä oli; mutta tuossahan on vaimoni."

Donna Inez oli astunut lähemmäksi. "Hänellä on varmaankin parempi muisti kuin minulla." Intiaani nousi seisomaan ja tervehti arvokkaan kohteliaasti.

"Tuotteko tietoja Pablosta, señor?" kysyi Maria kiihkeästi.

Vanha intiaani loi häneen ystävällisen katseen ja vastasi: "En, señorita, minä tulen saamaan tietoja."

"Oi, señor, pahat ihmiset ovat hänet ryöstäneet, kenties he ovat tehneet hänelle pahaakin."

"Jos hänellä on tämä merkki", intiaani viittasi nahkaan, joka oli donna Inezin kädessä, "ei kukaan maya ole kohottava kättään häntä vastaan."

"Oi, kiitos, Pyhä Neitsyt!" kuiskasi Maria.

"Juuri tällainen oli ihmeellinen merkki lapsen rinnassa, señor", sanoi donna Inez.

"Muistatteko, señora, näitä viivoja tässä", intiaani osoitti piirustusta, "jotka ovat kuvaavinaan otsanauhaa?"

"Kyllä, ne herättivät erityistä huomiotani."

Vanha, raudanluja mies huokasi syvään ja sanoi hiljaa: "Niin, olemme siis hänet löytäneet ja kadottaneet. Te haluatte ehkä tietää, miksi tämän heimolaiseni kohtalo niin syvästi liikuttaa mieltäni. Kuulkaa: Laajalle levinnyt maya-kansa piti vielä kukistumisensakin jälkeen kuningassukunsa viimeisiä jäseniä pyhinä. He olivat kaiken hajaannuksen keskellä yhdyssiteemme, heihin liitimme kaiken toivomme, että mayojen kansa vielä kerran hallitsisi maata. Kuninkaan suku on kuollut", jatkoi hän juhlallisella vakavuudella, "lukuunottamatta Hualpaa, Jungunan, Tähden poikaa. Kun viimeksimainitun sielu erosi ruumiista, ryöstettiin hänen silloin tuskin kaksivuotias poikansa. Hänen ryöstäjänsä oli ilkeä mies, omaa heimoamme, ja hän aikoi varmaankin tappaa lapsen, kuninkaitten viimeisen jälkeläisen, periäkseen tämän arvon, koska väitti muka olevansa kaukaista sukua kuningasperheelle, ja saadakseen siten suurempaa valtaa maya-kansan keskuudessa. Me ajoimme takaa rosvoja, mutta turhaan. Me emme tavanneet Hualpaa heidän käsistään, ja ivaten he kielsivät rikoksensa. Me luulimme lasta kuolleeksi ja surimme kauan mennyttä kuningassukua. Emme edes voineet kostaa murhaajalle, sillä hänen työtään ei voinut toteen, näyttää, ja hänellä oli monta ja uskollista liittolaista. Silloin sain pari viikkoa sitten tietää, että kuninkaitten jälkeläinen oli täällä teidän kodissanne, ja minä lähdin heti noutamaan häntä kotiin omainsa luo. Hallitsijahuoneemme miehisillä jäsenillä on kuninkaanmerkki, tämä merkki rinnassaan", hän osoitti piirustusta.

Hiiskahtamatta kuuntelivat kaikki vanhaa miestä hänen näin puhuessaan.

Viimein sanoi don Antonio: "Minä kerroin teille jo, señor, että Pablomme on ryöstetty sekä millaisissa olosuhteissa. Onkohan tämä ryöstö jossakin yhteydessä hänen syntyperänsä kanssa?"

"Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Chamulpo, joka luonnollisesti pelkää syntyperäisen kuninkaan, Nezualpillin jälkeläisen, vaikutusvaltaa maya-heimoon, koska se vahingoittaa hänen omia kunnianhimoisia pyyteitään, on saanut kuten minäkin tietää Hualpan vielä olevan elossa. Hän on ryöstänyt tämän, koska hän tietysti pelkää pojankin joskus saavan tietää oikean sukuperänsä."

"Se selittäisi tämän omituisen tapahtuman. Mutta mistähän hän on voinut saada tietää?"

"Miten lapsi on pelastunut ja missä hän on elänyt siitä päivästä, jona hänet ryöstettiin, siihen päivään, joka toi hänet teidän turviinne, sitä emme tiedä."

"Teillä ei siis ole mitään tietoa siitäkään, mistä perheestä donna Maria on syntyisin?" kysyi donna Inez vapisevalla äänellä.

"Ei, señora. Mutta päättäen siitä, missä tilassa señor kuvaili pojan olleen, ja señoritan olennosta arvaan minä, että Jumala on antanut hänet hyviin käsiin, kuten hän täälläkin", hän kumarsi d'Iralalle ja donna Inezille, "on suonut hänelle ystäviä."

"Hän oli minun veljeni, señor, pienestä pitäen, ja tässä on meidän hyvä äitimme." Näin sanoen Maria syleili hellästi donna Ineziä.

"Mutta milloin saitte, señor, tietää Pablon täällä olosta?"

"Muuan mies väestänne, maya, on tuntenut kuninkaanmerkin ja lähettänyt sanan Chamulpolle, että kuninkaitten jälkeläinen asuu täällä. Tämän kuuli kauhukseen Azual, Chamulpon liittolainen ja hänen palkkaamansa murhaaja, joka heitti avuttoman lapsen syvään metsään siten tuhotakseen sen. Te ette ehkä tiedä, señor, että meidän uskomme mukaan jokaisella mayalla on oma suojelushenkensä, joka asuu jonkin eläimen hahmossa. Hualpan suojelushenki oli puuma, ja sellaisen eteen Azual heitti pilkaten pojan syvässä erämaassa. Kun mies, joka oli pahasti sairaana, kuuli, että kuninkaitten jälkeläinen vielä elää, valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän luuli, että puuma oli pelastanut lapsen, ja omantunnontuskissaan hän lähetti poikansa luokseni ilmoittamaan, että Jungunan poika vielä vaeltaa auringon valossa, ja samalla ilmaisi hänen olinpaikkansa."

"Entä kukahan täältä oli lähettänyt sanan?"

"Teidän tigreronne, niin kertoi minulle Azualin lähetti."

"Oi, onko tuo konna kavaltanut pojan hänen vihollisilleen? Tahdotteko hänet nähdä?"

"Tahtoisin."

Don Antonio soitti ja huusi sisään kiirehtivälle palvelijalle: "Onko Tamay saapuvilla?"

"Hän on juuri tullut metsästä."

"Kutsu hänet tänne."

Neekeri juoksi ulos.

"Kertomuksenne Pablon entisyydestä on sangen liikuttava", sanoi donna Inez. "Teitä varmaankin ilahduttaa kuulla, että hän on hyvä, jalo ja ylevämielinen nuorukainen."

"Niin, veljeni on hyvä", vakuutti Mariakin.

"Iloiten kuulen sananne, señora", sanoi vanha intiaanisoturi, ja selvästi näkyi, että hän puhui sydämensä pohjasta.

Tamay, metsästäjä, astui parvekkeelle ja loi aran silmäyksen läsnäoleviin. Samassa pujahti kenenkään huomaamatta nuori, hoikka intiaani parvekkeen kaidepuille koristekasvien peittoon. Hän loi tummat silmänsä kenraali Aranaan.

Jääharmaa maya kohosi täyteen pituuteensa nähdessään Tamayn, ja hänen tummat silmänsä iskivät tulta.

"Haa, sinäkö se oletkin, elukka, sinä kansasi kavaltaja! Olisinpa voinut sen arvata."

Näin puhuteltu vapisi, ja hänen tavallinen huolettomuutensa katosi.

"Missä on kuninkaitten jälkeläinen?" lausui kenraali edelleen mayankielellä. "Puhu, tai surmautan sinut silmänräpäyksessä."

Ei kukaan huomannut, kuinka piiloutunut intiaani kohotti pyssynsä tähdäten metsästäjään, jonka elämä tällä haavaa todella riippui hiuskarvasta.

Vanhuksen mahtava olento ja hänen uhkauksensa vaikuttivat, hitaasti vastasi Tamay: "Chamulpo lähetti häntä noutamaan."

"Minne hänet on viety?"

"En tiedä."

"Kuninkaan suojelushenki puuma on repivä sinut kappaleiksi, ja sinun sielusi joutuu ikuiseen pimeyteen, jos ainoakaan hiuskarva hänen päästään notkistetaan. Hän on Nezualpillin jälkeläinen!"

Metsästäjä seisoi synkkänä ja hengitti raskaasti. Viimein hän sanoi: "Lupaa minulle, että saan levätä maya-mullassa, ja minä saatan hänet takaisin luoksesi."

Kenraali loi häneen syvää halveksumista uhkuvan katseen: "Mene, pelkkä näkösi loukkaa minua."

Mies poistui nopeasti ja huomattavan arkana.

Arana kääntyi nyt toisten puoleen, jotka ääneti olivat seuranneet kohtausta. "Hän on kansansa hylkäämä petturi, joka kykenee mihin konnantyöhön tahansa. Hän on tuntenut Hualpan ja kavaltanut hänet Chamulpolle."

"Minä ajan hänet heti talostani", sanoi don Antonio.

Hiljainen sihinä kuin käärmeen kidasta herätti samassa kenraalin huomiota.

"Kuka siellä?" hän kysyi nopeasti käännähtäen.

"Azualin poika, päällikkö", kuului vastaus.

"Siinä on lähetti, joka toi minulle sanan Hualpasta, señor", sanoi Arana espanjankielellä don Antoniolle, "saako hän astua esiin?"

"Tietysti, kenties saamme kuulla jotakin uutta."

"Tule!"