Part 16

Mutta me ihmiset olemme kuitenkin kummallista joukkoa. Sillä ajatellessani kaikkia niitä suunnattomia rikkauksia, joista ei kenelläkään ollut iloa eikä hyötyä, olin kaikesta huolimatta harmiin pakahtua.

Luhissa vastaanotti Ignosi meidät ystävällisesti. Hän oli muuten ahkerassa työssä näinä päivinä vahvistaakseen valtaansa sekä uudestaan järjestääkseen niitä sotajoukon osastoja, jotka suuressa taistelussa Twalaa vastaan olivat kärsineet tuhansiin nousevan mieshukan.

Nuori kuningas kuunteli suurella hartaudella kuvaustamme ihmeellisistä seikkailuista joita olimme kokeneet; eniten vaikutti häneen kuitenkin Gagulin kuolema.

Hän kutsutti luokseen vanhan tietäjän, jolla oli sija hänen neuvoskunnassaan, ja sanoi hänelle:

"Sinä olet vanha!"

"Niin, herra kuningas!" kuului vastaus.

"Sano minulle, tunsitko pienenä ollessasi Gagulin, noitavaimon?"

"Tunsin, herra kuningas."

"Oliko hän silloin nuori?" kysyi Ignosi edelleen.

"Ei, ei. Nuoriko! Ei, hän oli sellainen kuin nytkin -- vanha ja kurttuinen, kuihtunut, ruma ja ilkeä..."

"Nyt hän ei enää ole vanha eikä ilkeä", selitti Ignosi. "Häntä ei enää ole -- hän on _kuollut_."

"Kuollut! Silloin sanon sinulle: Iloitse, kuningas Ignosi! Sillä lumous on poistettu ja kirous väistynyt kukualaisten maasta."

Näin sanoen kumarsi viisas vanhus syvään kuninkaan edessä ja meni pois, iloiten kuin lapsi hyvistä uutisista, joita hän oli saanut kuulla Ignosin suusta.

"Ignosi!" sanoin minä nyt. "Ignosi! Hetki, jolloin meidän on lähteminen takaisin kotimaahamme, on lähestynyt. Jätämme sinulle hyvästi, kuningas Ignosi, ja pyydämme, että muistat, mitä meille lupasit: Ole oikeudessa pysyvä kuningas! Huomenaamulla varhain aiomme lähteä matkaan, ja toivomme, että annat muutamien sotilaiden seurata meitä vuorten yli."

Entinen palvelijamme katsoi meihin hämmästyneenä ja surullisesti. Viimein hän lausui:

"Sydämeni on haavoitettu. Sananne leikkaavat sydämeni kahtia. Mitä olen teille tehnyt, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, koska tahdotte jättää minut yksin? Mitä haluatte -- vaimojako? Valitkaa kenen tahdotte! Maatako? Koko maa on teidän, ottakaa siitä mitä tahdotte. Valkoisen miehen talojako? Opettakaa kansaani sellaisia rakentamaan. Te saatte karjaa ja metsänriistaa mielin määrin, rikkautta ja kunniaa. Minä annan teille kaikki, mitä vain haluatte."

"Ei Ignosi", vastasin minä. "Me kaipaamme vaan yhtä -- nähdä jälleen kotimaatamme."

Mutta Ignosi ei vielä ymmärtänyt meitä. Hänen silmänsä salamoivat surusta ja vihasta hänen lausuessaan: "Nyt sen tiedän! Te rakastatte kiviä, kiiltäviä kiviä, jotka löysitte, enemmän kuin ystäväänne. Nyt tahdotte lähteä ulos maailmaan niitä myymään... Minä kiroan niitä kiviä... kiroan jokaista, joka niitä hakee... Menkää siis, menkää, te valkoiset miehet!"

Mutta minä en mennyt. Ystävällisesti laskin käteni hänen olkapäälleen ja sanoin hänelle:

"Ignosi, sinä teet meille väärin. Ajattele, muista, mitenkä sinun laitasi oli silloin, kun elit valkoisten maassa. Ikävöithän itsekin äitisi ja isäsi kaukaista maata. Niin on nyt meidänkin."

Nyt ymmärsi Ignosi mitä ajatuksissamme liikkui. "Totta puhut, Makumazahn", sanoi hän päätään nyökäyttäen; "sen tunnen ja tiedän. Ja te saatte matkustaa ja seurata sydämenne ääntä. Mutta se tietäkää, etten kärsi ketään muuta valkoista miestä kukualaisten maassa. Jos nuo kauppamiehet tulevat pyssyineen ja paloviinoineen -- ajan heidät pois vaikkapa saisinkin kutsua koko kansani aseisiin sulkeakseni heiltä tien. Te yksin olette aina rakkaita, tervetulleita vieraita, sinä, Inkubu, ja sinä, Makumazahn sekä sinä, Bougwan!

"Te tahdotte huomenna lähteä. Hyvä! Infadus ja hänen miehensä tulevat näyttämään teille helpoimman tien vuorten yli. Jääkää hyvästi, uljaat miehet! Jääkää hyvästi, te kuningas Ignosin valkoiset veljet! Minä pyydän, ettette enää puhu minulle -- jättäkää minulle nyt hyvästi, ja älkäämme sitten enää nähkö toisiamme. Sydämeni vuotaisi verta, jos uudestaan näkisin teidät. Mutta jotta tietäisitte, kuinka suuresti teitä rakastan, tahdon julistaa sen lain, että teidän nimiänne -- Inkubu, Makumazahn ja Bougwan -- on kunnioitettava samalla lailla, kuin me kukualaiset kunnioitamme kuolleitten kuninkaittemme nimiä: jokainen joka lausuu jonkun näistä nimistä, on kuoleva".

[Tämä omituinen tapa vallitsee useiden kansanheimojen kesken Afrikassa. Kun täten kielletään mainitsematta erityisiä nimiä ja sanoja, säilyy näiden nimien muisto, samoin kuin niiden kantajain -- monen monta miespolvea.]

"Minä pyydän siis teitä: Menkää! menkää, ennenkuin silmäni täyttyvät kyynelillä! Ja kun kerran tulette vanhoiksi ja kyyristytte lieden ääreen saadaksenne lämpöä, jota ei aurinko enää suo ruumiillenne, muistelkaa silloin ajatuksissanne niitä ylpeitä päiviä, jolloin seisoitte Ignosin rinnalla ja taistelitte kovan taistelun Twalan verenhimoista joukkoa vastaan! Silloin te iloitsette muistellessanne älyä, jota sinä, Makumazahn, osotit keksiessäsi neuvoja vaaran hetkellä -- ajatellessanne, kuinka sinä, Bougwan, parvesi etunenässä hyökkäsit Twalan kimppuun, juuri kun hätämme oli suurin -- te riemuitsette nähdessänne taas sielunne silmillä, kuinka sinä, Inkubu, seisoit keskellä 'valkoisia' ja kaadoit vihollisia voimakkaalla kirveelläsi.

"Jääkää hyvästi, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan! Jääkää hyvästi, uskolliset ystäväni!"

Kukualaisten kuningas vaikeni ja ojensi meille kätensä viimeisen kerran. Me puristimme sitä sydämellisesti, hän katsoi meihin liikutettuna ja surumielisesti ja verhosi kasvonsa viittansa liepeellä.

Me läksimme hänen luotaan sanaakaan sanomatta.

Kun aurinko seuraavana päivänä nousi, läksimme Luhista. Infadus "Puhveleineen" seurasi meitä. Vaikka aamu vielä oli varhainen, vilisi pääkadulla ja kaupungin portilla kukualaisia ja kukuattaria, jotka tervehtivät meitä "Kuhm"-huudoillaan. Naiset sirottivat kukkia tiellemme. Sanalla sanoen: Ignosin kaupunki heitti meille kauniit jäähyväiset.

En voi olla kertomatta hauskaa kohtausta, joka tapahtui juuri lähtiessämme, vaikka tiedänkin, että Godia harmittaa nähdä juttu painettuna.

Olimme saapuneet aivan kaupungin päähän, kun äkkiä nuori kaunis tyttö riensi Godin luo -- johon koko maailman naisväki sivumennen sanoen oli ihastunut. -- Hän ojensi joukon valkoisia liljoja Godille, joka otti kukat vastaan kiittäen, mutta suloneitonen jäi seisomaan -- hänellä oli pyyntö Godille.

"Entä mikä?"

Niin, hän tahtoi -- sai hän vihdoin sanotuksi -- pyytää Godia näyttämään "kauniit valkoiset säärensä!" Hän oli, kertoi hän, saapunut pitkän matkan takaa niitä nähdäkseen. -- Huhu kertoi näet ettei kukaan maailmassa ollut nähnyt sen kummempaa ihmettä.

God joutui aivan suunniltaan sen kuultuaan. "Sitä en ikipäivänä tee", huusi hän. Mutta Curtis sai hänet viimein taipumaan, ja kaikkien kokoontuneitten kukualaisten naisten ja miesten suureksi iloksi hän viimein suostui käärimään housunlahkeensa polviin asti, niin että ihme, toisin sanoen "kauniit j.n.e." paljastuivat kaikkien nähtäviksi -- --.

Noustessamme vuoren rinnettä ylös, saimme Infadukselta tietää, että meidän sillä tiellä, jota nyt seurasimme vuorenharjanteelle, oli jokseenkin helppo saapua keitaalle, joka oli kappaleen matkan päässä, keskellä erämaata. Muutamat "Puhvelit" olivat kerran olleet metsästämässä niillä seuduin ja tunsivat tarkoin tien.

Keidas ei ollut niinkään pieni, sanoi Infadus, ja se oli hyvin rehevä ja rikas lähdevedestä; parasta siinä oli kuitenkin se, että siitä saattoi nähdä monta muuta samanlaista keidasta, jotka kohosivat siellä täällä erämaassa, kauempana etelässä. -- Arvaan, että pikku Ignosin äiti kulki juuri tätä tietä paetessaan lapsineen verenhimoista Twalaa.

Saavuimme vuorenselän harjalle neljännen päivän illalla ja näimme taas erämaan lakeuksien leviävän eteemme. Ennenkuin lähdimme astumaan jyrkkää polkua, joka johti vuorta alas, jätti vanha Infadus meille jäähyväiset. Hän oli niin liikutettu, että oikein itki ja ylisti taivaaseen asti sankaritekoja, joita me muka olimme tehneet.

Me olimme myöskin sangen surumieliset erotessamme kelpo vanhuksesta ja yhdessäolomme muistoksi lahjoitti God hänelle -- silmälasinsa. [Hän ei lahjoittanut omaa silmälasiansa vaan erään toisen, joka hänellä oli mukana siltä varalta, että hänen oikea silmälasinsa särkyisi.] Infadus riemastui suuresti: Hei, kylläpä hänen maamiehensä nyt saavat suuret silmät, kun hän tulee kotiin Luhiin noitasilmineen! Oli hauska nähdä, kuinka hän ponnisteli saadakseen sen pysymään silmäpielessä; kovalle näkyi ottavan, mutta viimein toki onnistui. Hyvänen aika, kuinka hassunkuriselta vanha päällikkö näytti! Sitten kajahuttivat "Puhvelit" meille yksiäänisen jäähyväistervehdyksen. Me puristimme Infaduksen kättä ja lähetimme kuningas Ignosille monenkertaiset terveiset ja niin läksimme astumaan alaspäin. Illalla seisoimme korkeiden vuorten juurella, jonne asetuimme yöksi.

Syötyämme illallisen lojuimme, kaikessa rauhassa nuotion ääressä jutellen viime aikojen kokemuksista.

"Tiedättekö mitä", arveli Henry Curtis, "kukualaisten maa ei totta tosiaan ole huonoimpia paikkoja maailmassa. Vai mitä?"

"Ei suinkaan", sanoi God päättävästi. "Toivoisinpa melkein, että olisimme siellä vielä", huokasi hän.

Siinä suhteessa minä kuitenkin olin eri mieltä.

Mutta myönnän, että viime kuukausien tapahtumat todellakin olivat minun mieleeni, varsinkin nyt jälkeenpäin. Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä! Oli kuitenkin yksi seikka, ei, oli niitä kaksikin, jotka eivät minua miellyttäneet. Ensiksikin tuo kauhea taistelu Twalaa vastaan ja toiseksi seikkailumme Salomon aartehistossa. Huh, vieläkin karmii selkäpiitäni, kun sitä muistelen.

Aamulla alotimme matkamme erämaan halki. Viisi kukualaista seurasi meitä oppaina ja kolmantena päivänä onnistui meidän saapua ensimäiselle keitaalle.

Aurinko ei vielä ollut laskenut, kun lähestyimme rehevää palmumetsää, jossa siellä täällä pieni, hilpeä puro liristen hyppeli kivien ja kantojen lomitse. Se oli totta tosiaan toista kuin kivinen ja yksitoikkoinen erämaa.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Muuan kohtaus.

Tapahtuma, josta nyt aion kertoa, on kenties ihmeellisin kaikesta siitä ihmeellisestä, jonka kummallisella matkallamme saimme kokea.

Muistan selvästi, että hiljakseen astelimme eteenpäin pitkin pientä lirisevää puroa, kun minä -- joka kuljin etumaisena -- äkkiä pysähdyin ja kummastuneena katselin eteeni. Pettivätkö silmäni? Vai...?

Oliko tuolla viikunapuun alla todellakin palmumaja?

"Mistä ihmeestä tuo maja on tänne ilmestynyt?" ihmettelin minä. Mutta kun samassa ovi aukeni, ja valkoinen mies, jolla oli pitkä, musta parta, astui ulos ovesta, niin jouduin aivan pökerryksiin. Luulin aivan yksinkertaisesti, että olin tullut höperöksi -- että ehkä olin saanut auringonpiston... Sillä kuinka olisi valkoinen mies keksinyt asettua tänne erämaahan asumaan? Ei! Tuijotin siis valkoiseen mieheen, ja valkoinen mies tuijotti minuun.

Sillä aikaa olivat Curtis ja God saapuneet paikalle.

Minä viittasin majaan ja mieheen ja kysyin: "Sanokaa minulle, olenko minä tullut hulluksi, vai onko tuo valkoinen mies."

Nyt oli ystävieni vuoro tuijottaa. Mutta yht'äkkiä päästi mustapartainen kovan huudon; hän juoksi meitä kohti -- hän ontui, huomasin minä -- mutta puolitiessä hän kaatui ja makasi maassa kuin hengetön.

Yks kaks oli Henry Curtis hänen luonaan.

"Hyvä Jumala", huudahti hän "Veljeni!"

Hänen veljensä!

Olin vähällä mennä selälleni -- ja ajatelkaa! seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsi vielä eräs mies -- musta -- ulos majasta, pyssy kädessä ja ulvoi "Makumazahn", täyttä kurkkua.

Sehän, totta vie, oli Jim -- betsjualainen jota en ollut nähnyt siitä päivin, kun hän yhdessä "herra Nevillen" kanssa lähti Sitandan kraalista.

"Oo Makumazahn!" huusi hän. "Minä hävitin paperin, jonka sinä minulle annoit, ja nyt olemme asuneet täällä melkein kaksi vuotta." Jim heittäytyi maahan eteeni ja kyyristyi kokoon kuin koira, joka on käyttäytynyt huonosti.

"Aika selkäsaunan sietäisitkin junkkari", sanoin minä. "Kylläpä sinä mainiosti asioita toimitat." Sillä aikaa oli mustapartainen taas tullut tuntoihinsa, ja nyt seisoivat hän ja Henry Curtis ja puristivat lakkaamatta toistensa käsiä. Kului hetki aikaa, ennenkuin he saivat puhelahjan takaisin. Mutta vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään, saattoi helposti nähdä, että heidän vanha riitansa oli unohdettu eikä enää koskaan heitä erottaisi.

"Rakas, rakas Georg", sanoi Henry viimein. "Minä kun luulin, että sinä olit kuollut kauan, kauan sitten!

"Aina Salomon kaivoksissa olemme olleet sinua etsimässä, ja sitten löydän sinut täällä keskellä erämaata.

"Kuinka ihmeessä...?"

"Kuinkako olen jäänyt tänne vetelehtimään? Niin katsoppas, noin kaksi vuotta sitten olin matkalla Suliman-vuorille. Pääsin eheänä tähän keitaaseen, mutta sitten vyöryi suuri kivi jalalleni musertaen sen. Ja siihen päättyi matkasuunnitelmani; siitä lähtien en ole päässyt eteen enkä taaksepäin."

Nyt astuin minä hänen luoksensa ja ojensin käteni.

"Hyvää päivää, herra Neville, vieläkö tunnette minut?"

"Mitä ihmettä!" Hän nosti käden otsalleen, "eikö se ole... niin, sehän on herra Allan. Mutta... minä en ymmärrä... kaikki tulee niin äkkiarvaamatta, että pääni menee aivan sekasin. Ajatelkaahan: minä olin jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon, ja kun kaikki tämä onni nyt saapuu luokseni, valtaa se minut liian suurella voimalla."

Illalla kokoonnuimme nuotion ääreen, ja silloin alkoi Georg Curtis kertoa kokemiaan; ja me saimme nyt kuulla tapahtumia, jotka eivät tosin olleet niin ihmeellisiä kuin meidän seikkailumme, mutta jotka kuitenkin olivat varsin kummallisia.

Paperilippua, jonka olin antanut Jimille ja jossa oli lyhyt ote vanhan José de Silvestran oppaasta vuorten yli, ei Georg Curtis koskaan saanut nähdä. Hän ei lähtenyt kulkemaan Sitandan kraalista Sheban povelle, kuten me, vaan oli seurannut samaa vuoripolkua, jota myöten Infadus muutamia päiviä sitten oli johdattanut meitä. Muutamat alkuasukkaat olivat neuvoneet häntä valitsemaan sen tien, se olikin varmaan paljoa helpompi, kuin se tie, jota Silvestra ja me olimme kulkeneet.

Mutta samana päivänä kun hän ja Jim olivat saapuneet keitaalle, sattui ikävä tapaus. Georg Curtis istui puron reunalla, sillä aikaa kun Jim oli ryöstämässä mehiläispesiä, jotka hän oli keksinyt ylinnä korkean töyrään reunalla, joka kohosi puron yläpuolella. Kun Jim tulla kuppuroi saaliineen rinnettä alas, sattui hän kaikeksi onnettomuudeksi sysäämään suurta kiveä; se irrottui ja lähti vyörymään rinnettä alas, osui Curtisin sääreen ja musersi sen. Siitä hetkestä alkaen hän ontui, ja hänen ja hänen palveliansa täytyi jäädä sinne, missä olivat, parempia aikoja odottamaan.

Heidän elämänsä oli ollut ilotonta ja yksinäistä; mutta he tiesivät, että oli mahdotonta koittaa lähteä erämaahan -- siellä olisi varma kuolema heidät kohdannut. Täällä keitaassa he eivät kärsineet mitään puutetta; ruokaa ja juomaa oli aina yllinkyllin. Heidän tarvitsi vain öisin asettua väijyksiin puron viereen, niin saattoivat he pyssyllään kaataa niin paljon metsänriistaa kuin tahtoivat; tai kaivoivat he salahautoja, joilla pyysivät eläimiä, kun ne menivät rannalle juomaan.

Tällä tavalla he saivat sekä ravintonsa että vaatteensa; he valmistivat pukunsa eläinten nahoista.

"Niin", sanoi Georg Curtis, "siten olemme me molemmat tulleet mainiosti toimeen keitaassamme. Tosin on täällä ollut hiukan yksitoikkoista -- mutta mitäs siitä. Ihmiset eivät oikeastaan ole niin herttaisia, ettei voisi paria vuotta elää ilman heidän seuraansa. Jospa minulla vaan ei olisi ollut säärivaivaani...! Se tuotti minulle kovaa kipua ja aika ajoin sai se minut toivomaan että joku ihminen eksyisi tänne keitaasen, niin että voisin päästä kotiin ja saada lääkärinhoitoa.

"Mutta ei kukaan tullut! Jim ja minä elimme erakkoina kuten Robinson ja hänen ystävänsä Perjantai.

"Muuten olimme juuri alkaneet kyllästyä tähän elämään, ja jonakuna päivänä olisi Jim lähtenyt Sitandan kraaliin hankkimaan apua. Mutta nythän olen saanut sinut, Henry ja ystäväsi, eikä nyt enään ole mitään hätää."

Kun hän näin oli kertonut meille vaiheitaan, maksoimme me samalla mitalla ja kerroimme, mitä _meille_ oli tapahtunut. Ja kuten lukija helposti ymmärtää, oli jo jotenkin myöhä, ennenkuin sinä yönä saatoimme oikoa väsyneitä jäseniämme lattialla Georg Curtisin yksinkertaisessa majassa.

Näytin uudelle ystävälleni muutamia Salomon aartehistosta otettuja timantteja. "Kas vaan!" huudahti, hän "Ettepä totta tosiaan ole turhaan matkustaneet -- tehän olette tuoneet oikein suuria omaisuuksia itsellenne kukualaisten maasta!"

Hänen veljensä ilmoitti, että timantit olivat minun ja Godin omaisuutta. Sellaisen välipuheen olimme tehneet, ennenkuin läksimme vaaralliselle matkallamme.

Mutta minä en voinut siihen suostua eikä God liioin. Juttelin Curtisin kanssa asiasta ja ehdotin hänelle, että hän saisi kolmannen osan timanteista, tai saattoi hän myöskin luovuttaa ne veljellensä. Kauan vastusteltuaan hän viimein myöntyi ehdotukseeni, joka teki hänen köyhän veljensä rikkaaksi mieheksi.

Mutta sen sai Georg Curtis tietää vasta pitkän ajan jälestä.

* * * * *

Tähän lopetan kertomukseni. Saavuimme onnellisesti erämaan halki Sitandan kraalille, vaikka matka olikin väsyttävä, varsinkin Georg Curtisille, jonka oikeaa säärtä yhä pakotti.

Kraalissa kohtasi meitä odottamaton ilo, pyssymme ja tavaramme olivat näet mainiossa kunnossa; vanha veijari, jonka huostaan olimme ne uskoneet, oli todellakin pitänyt niistä hyvää huolta.

Ja sitten, puoli vuotta myöhemmin, -- niin, silloin istuimme kaikki neljä reippaina ja tyytyväisinä pienessä talossani Durbanissa. Siellä syntyi tämä kertomuskin, ja sen vuoksi sanon nyt kaikille niille, jotka ovat seuranneet minua ja ystäviäni pitkällä, ihmeellisellä ja vaarallisella matkallamme:

_Jääkää hyvästi!_

Samassa silmänräpäyksessä kun kirjoitin yllämainitut loppusanat, tulla livisti kafferilainen postintuoja pitkin oranssikujaa, joka johtaa ovelleni. Hän toi minulle kirjeen; se oli Henry Curtisilta. Ja koska arvelen, että kirje voisi huvittaa kaikkia niitä, jotka nyt ovat seuranneet minua ja ystäviäni matkallamme kukualaisten maahan ja kuningas Salomon kaivoksille, niin painatan sen tähän kirjaan.

Kirje kuului seuraavasti:

Yorkshiressä.

Hyvä herra Allan!

Olette kai saanut kirjeeni, jonka kirjoitin teille pari viikkoa sitten, ja jossa ilmoitin, että veljeni, God ja minä onnellisesti olemme saapuneet Englantiin. Ette voi kuvailla, kuinka God heti seuraavana päivänä herrasteli. Sileäksi ajeltuna, viimeisen muodin mukaiseen kävelypukuun puettuna, huikaisevan uusi silmälasi silmäpieleen puserrettuna -- lyhyesti sanoen: keikarina kiireestä kantapäähän. Minä olen kiusannut häntä aika lailla kertomalla parille hänen tuttavalleen jutun hänen "kauniista valkoisista sääristään"; se on jo julkaistu kaikissa Lontoon sanomalehdissäkin.

Mitä timantteihin tulee, olemme antaneet muutamien ammattimiesten niitä tutkia, ja heidän lausuntonsa mukaan on niiden arvo aivan huimaavan korkea. Mikäli tiedetään ei kaupassa vielä koskaan ole ollut niin monta suurta timanttia. Kaikki tuntijat sanovat, että ne ovat melkein kaikki puhtainta lajia eikä rikkaimmallakaan timanttikauppiaana ole varoja ostaa niitä. Minulle tarjottiin 50 miljoonaa pienestä osasta niitä!

Toivon, että pian tulette kotia järjestämään raha-asianne, Allan. Se on mielestäni viisainta. Pysyttekö yhä vielä anteliaassa tarjouksessanne luovuttaa Georg veljelleni kolmannen osan timanteista?

Voin kertoa teille, että God yhä vielä muistelee Fulata raukkaa. Hän sanoo, ettei hän ole nähnyt toista hänen vertaistaan sen jälkeen kun hän lähti Luhista.

Lopetan kirjeeni toivomukseen, jonka jo äsken esitin: että pian saamme nähdä teidät täällä Englannissa.

Te tarvitsette kyllä vähän lepoa vanhoilla päivillänne, ja täällä läheisyydessä on juuri myytävänä talo, josta Te varmaan pitäisitte hyvin paljon! Olisi hauska, jos me neljä afrikalaista ystävää voisimme viettää yhdessä joulua. Ja viides hyvä ystävä sen lisäksi -- poikanne Harry, jonka nyt olen oppinut tuntemaan, ja josta pidän oikein paljon. Toissa päivänä olimme yhdessä metsästysretkellä. Hän ampui minua tosin sääreen, mutta veti heti kuulan pois ja virkkoi siihen kuivakiskoisesti, että on aina hyvä, kun on lääkäri matkassa metsälle mennessä.

Ja nyt jääkää hyvästi, vanha ystävä! Oikein paljon terveisiä lähettää

uskollinen ystävänne Henry Curtis.

J.K. Suuren norsun hampaat, sen, joka tappoi Khivan, koristavat salini seinää ja näyttävät komeilta. Kirves, jolla kaasin Twalan, riippuu kirjoituspöytäni yläpuolella. On muuten suuri häpeä, ettemme saaneet rautapaitoja mukaamme. H.C.

* * * * *

Luulenpa todellakin, että seuraan Curtisin neuvoa ja matkustan kotiin.

Perjantaina lähtee höyrylaiva. Jos matkustan sillä, joudun juuri parahiksi toivottamaan Harrylle "hauskaa joulua!" Ja sitäpaitsi voin vielä itse valvoa kertomukseni painatusta. Sitä tuskin kukaan muu saattaa tehdä.

Niin -- luulenpa todella, että matkustan.