Part 14

"Arvasin kyllä että viimein suostuisit, vanha velho!" hymähti Ignosi. "Kuule nyt: huomenna tulee sinun lähteä sinne Infaduksen ja valkoisten veljieni seurassa. Mutta varo ettet heitä petä, sen sinulle sanon!"

Gagul lupasi pyhästi, ettei hän meitä pettäisi. "Minä pysyn aina sanassani", lausui hän ja nauroi, niin että selkäämme karmi. "Kerran ennen oli täällä valkoinen mies, joka vietiin aarteen luo; silläkin kertaa näytti nainen tien -- tien onnettomuuteen. Hänenkin nimensä oli Gagul", nauroi vanha ämmä. "Kuka tietää -- ehkä se olin minä -- Hi hii!"

"Valehtelet!" sanoin minä. "Se tapahtui jo kymmenen miespolvea sitten."

"Ehkä -- ehkä. Sitä unohtaa niin pian, kun tulee vanhaksi. Kenties se oli äidinäitini, joka siitä minulle kertoi. Mutta Gagul oli hänen nimensä... Kun tulette aarreaittaan, niin saatte nähdä: lattialla löydätte nahkapussin täynnä kiiltäviä kiviä. Valkoinen mies täytti pussin, mutta hän ei saanut sitä mukaansa. Kirous kohtasi häntä! Vielä saamme nähdä heidätkin, jotka kaatuivat taistelussa. Heidän silmänsä ovat poissa... Hi hii! Ha haa!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuoleman asunnossa.

Kolme päivää sen keskustelun jälkeen, josta edellisessä luvussa kerrottiin, majoituimme myöhään illalla muutamiin majoihin niiden vuorten juurelle, joiden luona Salomon suuri tie päättyy.

Seurueseemme kuului seuraavat henkilöt: ensiksikin me kolme englantilaista ja vanha Infadus. Sitten Fulata, joka piti huolen tarpeistamme (pääasiallisesti Godin). Lisäksi Gagul; häntä kannettiin koko matka Luhista kantotuolissa, josta hän aamusta iltaan heitti herjaussanoja meille. Ja lopuksi osasto sotilaita ja joukko palvelijoita. Nuo kolme vuorta tai oikeammin niiden huiput -- olivat kolmikannassa: yksi kukkula oli vasemmalla, toinen oikealla meistä, kolmas oli aivan vastapäätä meitä.

Ei koskaan katoa muististani näky, joka kohtasi silmääni, kun aamuaurinko nousi kullaten vuoren huiput. Korkealle huimaavan korkealle kohosivat lumipeitteiset kukkulat kohti sinistä taivasta. Lumirajan alapuolella peitti kukoistava kanerva vuorenrinteet -- näytti siltä kuin olisi purppuraviitta heitetty sankarin hartioille. Aivan edessämme levisi Salomon suuri tie kuten valkoinen nauha keskimmäisen vuorenkukkulan juurelle.

Ja niin läksimme nyt astumaan päämäärämme kohti. Vihdoinkin siis pääsisimme noille tarumaisille kaivoksille, jotka 300 vuotta sitten olivat houkutelleet portugalilaisen aatelismiehen, ja parikymmentä vuotta sitten hänen jälkeläisensä luokseen, ja jotka nyt ehkä saattaisivat meidätkin kuoleman helmaan. Olikohan Henry Curtisin veli jo kulkenut samaa tietä? Siitä emme mitään tietäneet. Tiesimme vain, että pian katselisimme silmästä silmään ihmeellisintä salaisuutta maan päällä. Kohtaisiko kirous meitäkin -- kirous, josta Gagul lakkaamatta mutisi?

Noin pari tuntia astuimme eteenpäin, meillä oli niin kiire saavuttaa päämaalimme, että kantajat, jotka kuljettivat Gagulia, töin tuskin jaksoivat seurata meitä. Viimein käski noita kähisten meitä seisahtumaan.

"Hitaammin, valkoiset miehet! Hitaammin!" vinkui hän. "Te saavutatte kyllä ajoissa onnettomuuden. Se kyllä odottaa teitä, saattepa nähdä!"

Vihdoin saavuimme vuorten luo. Edessämme oli suuri, pyöreä aukko, joka oli noin 3,000 jalkaa ympärimitaten; sen sivut viettivät kaltevasti pohjaa kohti. Se oli noin 300 jalkaa syvä.

"Voitteko arvata, mikä tämä on?" kysyin minä molemmilta ystäviltäni.

He pudistivat päätään ja tuijottivat ihmetellen syvyyteen.

"Siinä näkee -- te ette tunne Kimberleyn timanttikaivoksia. Siellä oli aivan tämän näköistä. Vakuutan teille, että kuningas Salomon timanttikaivos on tässä. Jos me alkaisimme kaivaa täällä, niin varmaan löytäisimme kiiltoliuskesuonia."

Kaivoksen luona jakaantui tie kahteen haaraan, jotka kulkivat pitkin kuilun reunaa. Aukon takana näimme kolme suunnattoman suurta kuvapatsasta. Mitä ne olivat? Me riensimme niiden luo -- ne olivat tietysti nuo "kolme mykkää", joista kukualaiset olivat niin paljon puhuneet.

Keskimmäinen näistä "mykistä" oli alaston naisolento; kasvojenpiirteet olivat hyvin ankarat, mutta kauniit; valitettavasti oli ajan hammas pahasti kalunnut kiveä ja kuluttanut pois monen piirteen. Molemmilla ohimoilla oli puolikuun kärjen tapainen sarvi.

Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan seisoi kaksi muuta patsasta; ne esittivät miestä, jolla oli hirvittävät kasvot -- varsinkin oli oikeanpuolinen oikein paholaisen näköinen.

Siinä istuivat nämä kolme suurista kallionlohkareista hakatuilla jalustoillaan, joihin oli kaiverrettu kummallisia, meille tuntemattomia kirjoituksia -- ja niin he olivat istuneet tuhansia vuosia. Mikähän kuvanveistäjä oli luonut nämä teokset? Kuka oli kaivanut kaivoksen? Kuka rakentanut tien?

Äkkiä juolahti mieleeni se kohta raamatussa, missä sanottiin, että Salomo palveli vieraita jumalia: Sidonilaisten epäjumalaa Astartea, Ammonilaisten jumalaa Milkomia, ja Moabilaisten epäjumalaa Kamosta. Näimmeköhän tässä edessämme noiden kolmen väärän jumalan kuvat?

Curtis, jossa oli vähän niinkuin tiedemiehen vikaa, arveli, että olin oikeassa. Astarten kuvissa, sanoi hän, oli todellakin aina puolikuun kärki. Kenties olivat foinikialaiset virkamiehet, jotka vartioivat kaivoksia, pystyttäneet jumalankuvat.

Mutta nyt täytyi meidän mennä eteenpäin. Me panimme vähän ruokaa ja muutaman vesipullon vasuun, nostimme Gagulin ulos kantotuolista ja annoimme hänen kömpiä edeltäkäsin vuorenseinää kohti. Seurasimme häntä kunnes saavuimme ahtaalle aukolle, jonka suulla Gagul meitä odotti.

"Oletteko valmiit?" vikisi hän. "Oletteko valmiit, te suuret tähtimiehet?"

"Olemme valmiit", vastasin minä.

"Hyvä! Karaiskaa sydämenne, sillä te saatte nähdä hirvittäviä asioita. Oletko sinäkin valmis, Infadus, sinä joka petit herrasi ja kuninkaasi?"

Mutta Infadus ei tahtonut astua vuoreen. "Se ei kuulu minuun", sanoi hän. "Mutta sinä, Gagul, hillitse kielesi", lisäsi hän tuimasti, "ja suojele tarkoin näiden miesten henkeä. Jos heille tapahtuu jotain pahaa, olet sinä kuoleman oma."

Gagulin silmät kiiluivat, hän mutisi itsekseen ja nyykäytti päätään. Sitten hän veti viittansa alta öljyllä täytetyn maljan, johon oli pistetty kaislasydän. "Tässä on lamppu", hän sanoi, "tulkaa nyt".

"Tuletko mukaan, Fulata?" kysyi God, joka nuoren kukualaistytön johdolla oli oppinut vähän mongertamaan kukualaisten kieltä.

"Minä pelkään, valtiaani", vastasi tyttö.

"Annappas siis minulle vasu."

"Ei, valtiaani, minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä."

"Kaikkea vielä!" ajattelin minä itsekseni, "kylläpä käskisi aina kuljettaa hameväkeä joukonjatkona."

Gagul ryömi nyt sisään aukosta, ja me seurasimme jälestä. Seisoimme pimeässä käytävässä, jota myöten saatoimme kulkea parittain ja jossa meidän täytyi kulkea haparoiden. Noidan kimeä ruikutus oli ainoa oppaamme.

"Hu huu!" kirkaisi hän äkkiä -- se kuului kammottavalta pimeässä. "Mikä se oli? Joku löi minua vasten kasvoja."

"Se oli yölepakko", sanoin minä.

Kuljimme eteenpäin, ja pian näimme, että käytävä vähitellen tuli valoisammaksi. Yks-kaks-kolme kiiruhdimme eteenpäin -- ja silmiämme kohtasi näky, niin ihmeellinen, ettei sitä kukaan ihminen voi kuvailla!

Käytävä johti suunnattoman suureen huoneeseen, joka oli suurempi suurintakin kirkkoa maan päällä. Ikkunoita ei ollut, valo virtasi niukasti näkymättömistä halkeamista ylhäältä. Pitkin luolaa kulki pitkät rivit suunnattoman suuria pylväitä, jotka näyttivät olevan jäästä, todellisuudessa ne olivat sitä ainetta, jota luonnontutkijat nimittävät tippukiveksi. Toisinsanoen: luola, johon Gagul oli meidät vienyt, oli tippukiviluola.

Kaikki pylväät eivät vielä olleet päässeet täyteen pituuteensa laesta lattiaan. Siellä täällä kohosi puolivalmiita pylväitä, jotka vähitellen sanomattoman hitaasti, mutta varmasti kasvamistaan kasvoivat, siten että luolan katossa riippuvasta "jääpuikosta" tippui pisara pisaran jälkeen niille, kunnes ne viimein tulivat niin suuriksi, että liittyivät pylväisiin, jotka "kasvoivat" ylhäältä käsin. Huomasin, että pisarat muutamille pylväille putosivat vain joka toinen tai kolmas minuutti. Jos olisi ollut aikaa ja kärsivällisyyttä kylliksi, olisi ollut huvittavaa laskea, kauanko kuluisi, ennenkuin esimerkiksi kahdeksankymmenen jalan pituinen pylväs ennättäisi muodostua. Tuumaa pitemmältä ne sadassa vuodessa tuskin lisääntyivät.

Ylt'ympärillä kiertyi ja vääntyi tippukivi kaikenlaisiin ihmeellisiin muotoihin -- kenties se johtui siitä, että pisarat aikojen kuluessa olivat muuttaneet suuntaa. Ja pitkin luolan seiniä oli kummallisia kuvioita, jotka muistuttivat jääkukkia ikkunaruudulla.

Suuresta pääluolasta haarautui monelle suunnalle suurempia ja pienempiä luolia vuoren sisään; muutamat olivat aivan pieniä, melkein kuin koirankoppeja. Ja kuitenkin ne olivat sisältä aivan samannäköiset kuin suuri luola; niissäkin kuului tip-tip, niissäkin kohosi pylväs pylvään vieressä. Tässä oikein saattoi huomata, kuinka tarkka luonto on sekä suuressa että pienessä. Kaikkialla se seuraa samoja lakeja, kaikkialla se vaikuttaa samalla tavalla.

Valitettavasti emme saaneet sen tarkemmin tutkia tämän satuluolan ihmeellistä rakennetta. Juuri kun olisimme sitä silmäilleet, kiirehti Gagul meitä eteenpäin.

Hän veti meidät mukaansa luolan läpi sen vastakkaiselle seinälle, jossa aukeni neliskulmainen suu sysimustaan käytävään.

Vanha velho seisahtui sen luona ja käänsi ilkeät kasvonsa meihin. "Oletteko valmiit astumaan kuolleitten luo?" vinkui hän.

God vastasi myöntävästi kaikkien puolesta; hän koetti näyttää siltä, kuin ei ollenkaan olisi pelännyt, mutta hänen äänestään kuuli, ettei hän ollut rahtuakaan uljaampi kuin me toiset. Fulata vapisi kuin haavanlehti ja tarttui Godin käsivarteen.

Mutta Gagul harppasi eteenpäin pimeässä käytävässä. Nak, nak! pani hänen sauvansa käytävän kiviä vastaan, ja hän riensi sellaista vauhtia, että me tuskin saatoimme seurata häntä. Curtis ja God olivat yksissä neuvoin työntäneet minut kulkemaan etunenässä, minä astuin siis ensimäisenä ulos käytävästä ja jouduin taas toiseen kallioluolaan, joka ei kuitenkaan likimainkaan ollut niin suuri kuin tippukiviluola.

Mutta niin pian kuin silmäni olivat tottuneet luolassa vallitsevaan puolipimeään, tein koko käännöksen ja katosin kiireesti samaa tietä, jota olin tullutkin. Jouduin suoraa päätä Curtisin syliin.

"Halloo! Mitäs nyt, Allan?" huusi hän ja tarttui muitta mutkitta kaulukseeni. Hän piti lujasti kiinni, ja ellei hän sitä olisi tehnyt, olisin, totta vie, hyvällä vauhdilla ollut taas vapaan taivaan alla vuoren ulkopuolella. Niin, vaikkapa kaikki Etelä-Afrikan timantit olisivat olleet läjässä tuolla sisällä, niin tuskinpa olisin astunut askeltakaan sisään niitä ottaakseni. Mutta kuten sanottu, nyt ei auttanut muu -- täytyi tyytyä kohtaloonsa ja pysyä siinä missä oli.

Mitä toisiin tulee eivät he näyttäneet olevan juuri sen rohkeampia kuin minäkään. Kun Curtis sai nähdä luolan kammottavan sisällön, nousi kylmä hiki hänen otsalleen. God kirosi kuin turkkilainen, ja Fulata kätki kasvonsa hänen povelleen kirkaisten kauhusta.

Gagul yksin nauraa hahatti.

Mitä me sitten näimme?

Me näimme -- itse kuoleman. Pitkän kivipöydän päässä istui mahdottoman iso luuranko pitkä valkoinen keihäs luusormissaan. Hän piti keihästä korkealla päänsä päällä, ikäänkuin hän aikoisi lävistää sillä vihollisen. Vasenta kättä nojasi hän pöytään, niinkuin tekee ihminen, joka aikoo nousta ylös, ja yläruumis oli taivutettu eteenpäin, niin että hän muljotti meihin tyhjillä silmäkuopillaan.

"Mitä tämä on?" huudahdin minä.

"Niin, entä nuo tuossa? Mitä ihmeellisiä olentoja ne ovat?" kysyi God viitaten muutamiin valkoisiin haamuihin, jotka istuivat pöydän ympärillä.

Curtis keksi nyt ruskean olennon, joka istui keskellä pöydän kivipaatta. "Katsokaa!" huusi hän. "Katsokaa!"

"Hä! Hä! Hä!" nauroi Gagul. "Onnettomuus kohtaa jokaista, joka astuu kuolleitten asuntoon!" sähisi hän. "Tule, Inkubu!" huusi hän, "tule, sinä suuri sotija, ja katsele miestä, jonka surmasit."

Näin sanoen iski ämmä kyntensä Curtisin takkiin ja veti hänet kivipöydän luo. Me toiset seurasimme jälessä.

Ja kenen näimmekään? Twalan!

Niin, siinä istui Twala keskellä pöytää. Pää, jonka Curtis oli häneltä katkaissut, oli hänen polviensa välissä. Huh, se oli kauhistuttava näky! Ja vielä kammottavammalta näytti kaatuneen kuninkaan ruumis, siksi että se ylhäältä alas asti oli ohuen lasimaisen kalvon peitossa. Emme ensin ymmärtäneet mitä se oli, mutta viimein huomasimme, että katosta lakkaamatta tippui ruumiin päälle, siten Twala vähitellen muuttui -- tippukiveksi!

Samalla lailla olivat muodostuneet toisetkin olennot, jotka istuivat kiviraheilla ympäri pöytää. Nekin olivat -- tai oikeammin sanoen: olivat olleet ihmisiä; nyt ne olivat kivettymiä. Siten olivat kukualaiset ikiajoista asti tehneet kuninkaansa kuolemattomiksi. Laskin, että kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän ruumista istui tämän pöydän ympärillä, missä kuolemalla oli kunniasija; toisin sanoen, meidän edessämme olivat kuninkaat, jotka 4-500 vuoden kuluessa olivat kukualaisia hallinneet.

Mitä luurankoon tulee, oli se nähtävästi peräsin hämärästä muinaisuudesta. Se oli hakattu yhdestä ainoasta suuresta tippukivestä ja oli oikea mestariteos. God, joka tuntee ihmisen sisäisen ruumiinrakennuksen, sanoi, että mikäli hän tiesi, oli luuranko luonnontieteellisessä suhteessa täydellinen; jokainen nikamakin oli juuri siinä, missä sen olla piti.

Mitä varten luuranko oli tehty, en todellakaan saata sanoa. Kenties se oli asetettu sinne pelotukseksi rosvoille ja varkaille, jotka himosivat kuningas Salomon aarteita.

Oli miten oli: siinä se istui -- valkoinen kuolema valkoisten vainajien keskellä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kuningas Salomon aartehisto.

Hetken aikaa kuljimme ja katselimme kuolemanluolan ihmeellisiä asioita. Sillä aikaa kävi Gagul omia teitään. Häneen oli yht'äkkiä tullut niin paljon eloa, että tuskin saattoi häntä tuntea. Notkeana kuin kissa hän hypähti suurelle kivipöydälle ja tutkiskeli ystävävainajaansa, kuningas Twalaa. Sitten hän kävellä köpötteli ympäri luolaa ja nyökkäsi tuttavallisesti päätään muutamille kivettyneistä pöytävieraista, ja viimein hän heittäytyi että rojahti pöydälle aivan luurangon eteen ja alkoi lukea rukouksiaan hänelle.

Se oli ilkeätä sekä kuulla että nähdä, ja minä pidin viisaimpana jouduttaa akkaa -- muutenhan emme ikipäivinä pääsisi aartehistoon.

Kuultuaan minun häntä kutsuvan, kömpi Gagul alas pöydältä, viittasi meille ja astui suuren kuoleman selän taakse.

"Täällä on sisäänkäytävä kammioon. Sytyttäkää nyt tuli ja menkää sisään", sanoi hän asettaen lampun lattialle ja nojautui luolan seinää vasten.

Minä otin taskusta tulitikkulaatikkoni -- viimeisen, joka meillä vielä oli jälellä... olipa siinä vielä muutamia tulitikkuja. Sitten sytytin kaislasydämen, jonka jälkeen aloimme etsiä sisäänkäytävää. Mutta me emme nähneet ovea eikä porttia -- ainoastaan lujan kallioseinän.

Gagul vain virnisteli. "Tie kulkee siinä, valkoiset miehet!" nauroi hän.

Mitä hän tarkoitti? Minä annoin hänelle hyvän läksytyksen, mutta hän intti yhä:

"Katsokaa tänne, valtiaat."

Ja kun nostin lampun lähemmäksi luolan seinää, näimme suureksi kummaksemme, että osa kiviröykkiöstä hitaasti kohosi ylös kuten lasku-ovi, niin että suuri aukko tuli näkyviin. Se osa luolan seinää, joka näin teki pienen ilmaretken, oli 3 jalkaa leveä, 10 jalkaa korkea ja viisi jalkaa paksu -- siis noin 150 kuutiojalan suuruinen kivilohkare. Jos otaksumme, että kivi oli noin kolme kertaa niin raskas kuin sama kuutiosisällys vettä -- ja jos vielä kouluajoiltamme muistamme, että kuutiojalka vettä painaa 62 naulaa -- niin saatamme helposti laskea, kuinka paljon tämä merkillinen laskuovi painoi: nimittäin 27,900 naulaa! Mitä keinoja Gagul käytti nostaakseen tämän suunnattoman taakan, en tiedä. Arvelen, että seikka oikeastaan oli varsin yksinkertainen: jossakin luolassa oli kai joku vipu tai muu sen tapainen, jota velho oli painanut... Oli miten oli, kivi kohosi hitaasti ylöspäin, ja meidän edessämme oli musta aukko, ovi kuningas Salomon aartehistoon.

Vihdoinkin! Vihdoinkin aukeni tie eteemme. Meidät valtasi sellainen jännitys, että koko ruumiimme vapisi -- minä ainakin tärisin kiireestä kantapäähän. Mitähän nyt saisimme kokea? Mitä jos kaikki olisikin ollut vain turhaa lörpötystä! Vai olisiko vanha Silvestra sittenkin ollut oikeassa -- piiliköhän tuolla sisässä todellakin timanttiläjiä, jotka tekisivät meidät maailman rikkaimmiksi miehiksi?

Gagul asettui aukon suulle. Hän vilkkui meihin ilkeillä silmillään ja kähisi: "Menkää sisään vaan! Menkäähän toki sisään, te valkoiset tähtimiehet. Mutta kuulkaa ensin, mitä Gagul, vanha Gagul teille sanoo! Te saatte nyt nähdä monta, monta säihkyvää kiveä; ne ovat tuodut kaivoksesta, jota nuo kolme mykkää vartioivat; kuka ne tänne on kätkenyt, sitä en tiedä. Vain kerran, yhden ainoan kerran senjälkeen on ihminen tähän kammioon astunut, ja siitä on monta, monta vuotta kulunut. Ei kukaan tietänyt, missä aartehisto sijaitsi; laskuoven salaisuus oli joutunut unohduksiin. Mutta sitten tapahtui, että valkoinen mies -- ehkä hänkin oli tähdistä -- matkusti vuorten yli kukualaisten maahan. Kuningas vastaanotti hänet hyvästi... sama kuningas, joka istuu tuossa", näin sanoen hän viittasi viidenteen niistä kuninkaista, jotka istuivat pöydän ääressä. "Vielä tapahtui, että tuo valkoinen mies ja muuan kukualainen nainen tulivat yhdessä tälle vuorelle. Sattumalta keksi nainen laskuoven salaisuuden... Vaikka te tuhat vuotta eläisitte, ette sittenkään keksisi sitä... Sitten menivät molemmat aartehistoon, ja valkoinen mies täytti vuohennahkapussin kiiltävillä kivillä. Ja lähtiessään pois huoneesta hän otti vielä yhden kiven, yhden, joka oli suurempi kuin kaikki muut..."

"Entä sitten!" kysyin minä. "Miten kävi Silvestran?"

Silvestran! Huomasin, että nimi vaikutti Gaguliin kuin salamanisku. Hän säpsähti.

"Kuinka tunnette sen nimen?" huudahti hän. Sitten hän jatkoi: "Minä tiedän vain tämän: hän peljästyi, heitti pussin luotaan ja pakeni kammiosta suuri kivi kädessään. Kivi joutui kuninkaan omaksi, se on sama kivi, jonka sinä Makumazahn, irroitit Twalan otsasta."

"Eikö senjälkeen kukaan ole täällä käynyt?"

"Ei kukaan. Kaikki kukualaiset kuninkaat ovat tietäneet, kuinka ovi on avattava, mutta ei kukaan heistä ole pyrkinyt tänne. Sillä tarina kertoo, että jokainen, joka astuu tänne sisään, kuolee -- kuolee kuten valkoinen mies, jonka tapasitte hengetönnä luolassa tuolla vuorilla..."

Huh, kuinka selkäpiitäni karmi! Mistä ihmeestä oli tuo vanha noita saanut kaiken viisautensa?

Hän yhä puheli -- puheli ja irvisti. "Tulkaa tänne sisään! Tulkaa sisään!" käski hän. "Silloin saatte nähdä, onko vuohennahka, josta äsken puhuin vielä tallella. Hi hi hii!"

Näin sanoen hän lamppu toisessa kädessä ja sauva toisessa kävellä köntysteli pimeään huoneeseen.

Entä me! Seuraisimmeko häntä? Vai...?

"Rohkeutta!" huudahti God. "Eteenpäin vaan pää pystyssä ja reippain askelin! Enpä, hiisi vieköön, annakkaan tuon vanhan kummituksen itseäni pelottaa."

Ja niin katosi God hyvää vauhtia kammioon Fulata kintereillään; lapsiraukka vapisi pelosta kuin haavanlehti.

Me muut emme totta puhuen olleet oikeastaan sen rohkeammat, mutta tallustimme sentään toisten jälestä alas kapeita, kallioon hakatuita portaita.

Emme olleet ehtineet montakaan porrasta alas, ennenkuin Fulata pujahti ulos; hän alkoi voida pahoin ja lupasi jäädä vartioimaan eväskoria.

Kuljettuamme noin kaksikymmentä askelta saavuimme puuovelle, joka oli maalattu täyteen kirjavia kuvia. Se oli auki ja _kynnyksellä poikittain oli vuohen nahkainen pussi, joka tuntui olevan täynnä pikkukiviä_!

Gagul naukui ja kähisi kuin vanha kissa -- se oli kai olevinaan naurua. Hän valaisi öljylampullaan säkkiä ja sanoi: "Siinä näette! Siinä on pussi, josta olen puhunut! Naisen pussi, joka hänen täytyi jättää..."

God kumartui alas ja nosti pussin ylös. Hän ravisti sitä, sen sisällys kilisi.

"Tuhat tulimmaista", kuiskasi hän vaaleten, "pussi on, totta vie, täynnä timantteja."

Curtisille tuli kiire. "Tuo tänne lamppu, vanhus!" huusi hän, tempasi ruukun Gagulin kädestä ja harppasi kynnyksen yli. Me muut jälessä.

Me seisoimme kuningas Salomon timanttikammiossa.

Ensi silmäyksellä huomasimme, että se oli jotenkin pieni huone, tuskin enemmän kuin kymmenen jalkaa seinästä toiseen. Eräästä nurkasta loisti jotain valkoista silmiimme, siinä oli suunnaton läjä norsun hampaita. En tiedä, paljonko niitä oli, noin neljä-viisisataa kappaletta, luullakseni. Joka tapauksessa riittivät ne tekemään minusta miljoonainomistajan, jos minua nimittäin olisi haluttanut käydä käsiksi herkkuihin. Tästä läjästä kai Salomo oli tuottanut raaka-ainetta norsunluiseen valtaistuimeensa, josta raamatussa kerrotaan, ja jonka vertaista ei ollut koko avarassa maailmassa.

Vastapäisellä seinällä oli koko joukko punaisiksi maalattuja lippaita.

"Timantit!" huusin minä. "Tuokaa lamppu tänne!"

Mutta ne eivät olleet timantteja. Päällimäisen lippaan kansi oli puoleksi lahonnut ja sitäpaitsi murrettu auki -- se oli kai Silvestran työtä -- ja siitä pistin käteni lippaaseen. Kun vedin sen takaisin, oli se täynnä kultarahoja, joissa oli hebrealainen kirjoitus.

"Annas, kun katson... kahdeksantoista lipasta ja pari tuhatta kultakolikkoa kussakin. -- Sehän on varsin sievä summa..."

"Niin, mutta minä en näe missään timantteja", lausui God kärsimättömästi.

Gagulin pistävät silmät olivat seuranneet meitä, hän arvasi heti mitä etsimme. Senvuoksi hän nyt sanoi: "Te tahdotte enemmän kiviä? Hyvä etsikää tuolta pimeimmästä sopesta."

Me riensimme sinne. Siellä oli kolme suurta kiviarkkua; kahdessa oli kansi suljettu, kolmannen kansi oli auki. Curtis antoi lampun valon langeta tälle viimeiselle arkulle -- ja me hätkähdimme.

"Näettekö!" huusi Curtis käheästi. "Näettekö!"

Ja me _näimme_. Tai oikeastaan... ensiksi emme saattaneet nähdä juuri mitään, ei muuta kuin välkettä ja säihkettä, joka huikaisi silmiämme. Mutta vähitellen tottuivat silmämme, ja nyt näimme, että arkku oli enemmän kuin puolitiehen täynnä suuria ja pieniä hiomattomia timantteja.

"Me olemme maailman rikkaimmat miehet!" huudahdin minä.

"Me voimme vallata jalokivimarkkinat timanteillamme!" sanoi God, jonka löytömme oli saattanut aivan suunniltaan.

Siinä nyt seisoimme, kalpeina ja kuumeisina kuin olisimme olleet salaliittolaisia, jotka aikoivat tehdä rikoksen. Ja todellisuudessa olimme oikeastaan kolme onnellisinta ihmistä maan päällä.

Gagul hiipi sillä aikaa ympärillämme kuin hämähäkki. Käheästi nauraen vinkui hän jälkeemme: "Nyt olette saaneet, mitä haluatte valkoiset miehet! Ottakaa nyt niin monta jalokiveä kuin haluatte! Syökää niitä! Juokaa niitä!" Ja näin sanoen purskahti ilkeä ämmä raikuvaan nauruun, niin että koko vuori kaikui.

Minäkin nauroin. Hän oli tosin kamala, mutta oli niin peräti hassunkurista, kun hän kehoitti meitä syömään ja juomaan timantteja. Nauru on tarttuvaista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä nauroivat Curtis ja Godkin täyttä kurkkua.

Niin me nauroimme -- nauroimme seistessämme siinä satumaisen suuren rikkautemme ääressä, jonka uutterat työmiehet tuhansia vuosia sitten olivat kaivaneet _meille_. Salomolle eivät ne koskaan olleet tuottaneet mitään iloa, Silvestra ei myöskään saanut niistä nauttia, meidän sitävastoin oli suotu saattaa aarre ihmisten ilmoille -- laskea satoja, tuhansia miljoonia liikkeeseen.

"On vielä kaksi arkkua", sanoi Gagul, "kaksi kokonaista arkullista vielä. Elkää unohtako niitä. Ottakaa kaikki mukaan -- kaikki!"

Me mursimme sinetit, joilla arkkujen kannet olivat lukitut ja avasimme molemmat suuret kiviarkut. Toinen oli aivan täynnä kalliita kiviä. Toinen sitävastoin ei sisältänyt niin monta timanttia, mutta ne olivat suuria kuin kyyhkysenmunat.

* * * * *

Mitä se oli?

Katsahtaessani sattumalta taakseni huomasin Gagulin kadonneen. Hän oli mennyt pois sanomatta hyvästi.

Samassa kajahti korviimme sydäntäsärkevä huuto.

"Bougwan! Bougwan! Apua! Apua! Vuori putoaa!"

Se oli Fulatan ääni. Mutta nyt kuulimme toisen äänen, joka vinkui: "Päästä minut, päästä minut! Taikka minä..."

"Apua! Apua!" huusi nuori tyttö taaskin.