Part 3

Oi anteeks' suokaa Mun kysymyksen' oli julma. Moinen Sisäinen sielun kirkkaus on teillä, Ett'ette kaipaa tuota, jot' on meidän Valosta lainaaminen silmäin kautta. Tulisko aatella, ett' alkuperää Oudoista olennoista ootte, joill on Avuja toisenlaisia kuin meillä? Tääll' yksin elätten; tää laakso näyttää. Kuin loihdituksi vuorten lomihin. Idästä, Peri-parvi kerallanne Te tulittenko? Tyttäriä Brahman Te lietto, jonkun Magin tänne tuoma Luot' Induksen? Oi kaunis tuntematon! Jos syntyisin te ootte ihmisistä, Kut maata äidiksensä mainivat, Jos ootte mieltyväinen tään maailman Katoavaiseen riemuhun kuin minä, Niin lempeästi ottakaatte vastaan Ritarin suosittelu: kuulkaa hänen Lupaustansa, ett' ei nainen ykskään, Vaikk' ihanuuden, synnyn kautta kuinka Etevä ois se, poista tuota kuvaa, Jonk' ootte te mun sieluun' painaneet.

JOLANTHA (vähän viivähyksen perästä).

Kuink' kauheasti puhua sa taidat. Milt¹ oot sa mestarilta taidon saanut Noin viehätellä lauseill' oudoilla? Minusta on, kuin yksin astuisin Mä tietä, joll' en ollut ennen koskaan. Mut kaikki, kaikki, mitä lausut, sentään Taivaalliselta, herttaiselta kuuluu. — Puhuppa taas. Ei, ällös puhuko! Suo ennen mielessän' mun kuuleskella Sanoja noita, joita lausuit, joista Yht' aikaa riemastun ja huolestun.

(Jauffred tulee äkisti sisään.)

JAUFFRED (erikseen Tristanille).

Miesjoukko, näin mä, kaukaa lähenee. Ja huomatkaas, ett' yksin oomme vaan.

TRISTAN (Jolanthalle).

Nyt, jalo neiti, lähteä mun täytyy.

JOLANTHA.

Voi! Miksi lähdet pois?

TRISTAN.

Ma tulen jällen, Ja pian — tulen tänäpänä vielä. Ettenkö tahdo käsin tunnustella, Kuin pitkä oon, ett' taas, kuin yhdymme, Te huokeammin minut tunnetten?

JOLANTHA.

Oi, miksi hyödyks'? Enkö tiedä, että Niin korkea sa oot, kuin harva on? Ylhäältä puhees mulle tulee, niin Kuin kaikk', jok' ylhäist' on ja ihmeellistä. Ja enköhän sun ääntäs tunne? Niin, Kuin sä, ei puhu kenkään. Koko luonnoss' Ei ole millään sävelell', ei äänell', Ei millään soittimella, jota tunnen, Niin vieno, helevä ja herttainen, Niin raikas sointi, kuin sun äänelläs. — Oi usko, sinut tuhansista tunnen.

TRISTAN.

Hyvästi siis, siks kuin taas yhdymme.

JOLANTHA.

Mun anna kättä. — Hyvästi! — Siis tulet. Ja tulet pian? Ma odotan, sen tiedät.

TRISTAN (suutelee polvistuen hänen kättänsä).

Oi, ällös epäelkö, pian ma tulen. Mun mielen' tänne hehkuu. Vaikka lähden, Jää aatosteni paras puoli tänne, Ja mitä viel' on mulla henkeä, Luo teidän levotonna halajaa se. Hyvästi!

(Menee sala-ovesta Jauffredin kanssa, joka jo ennen on lähestynyt ovea.)

JOLANTHA (yksin, kuunnellen).

Nyt hän lähti! Läpi vuoren, Jost' usein kuulin jalan oudon, nyt mä Keveät kuulen askeleet. — Oi hiljaa — En kuulo enää, kuulin, kerran vielä... Mut nyt ne haihtui. Tuleeko hän jällen? Jos hän, kuin moni muukin outo ennen, Tul' ainoan tän kerran vaan? Ah, ei! Sanoipa hän, hän lupas', että tänään Tuleepi hän. Mut kaste lankeaa, Jo ilta joutuvi. Ei, eihän tänään, Sit.' ei hän voi. Mut ehkä huomenna... Kuink' on nyt yksinäistä tääll' — —

VIIDES KOHTAUS.

JOLANTHA. MARTHA. Sitte Kuningas RENÉ ja EBN JAHIA. Viimeiseksi ALMERIK.

MARTHA (tulee huoneuksen takaa ja lähenee kiireesti Jolanthan huomattuaan).

Laps' armas! Mitäpä näen mä! Herällä... oot täällä!

JOLANTHA.

Oi Martha! vihdoinkin! Miss' oot sa ollut?

MARTHA.

Luon' niittulaisten. Mutta sanos, ken... Ken on sun herättänyt?

JOLANTHA.

Omin päin mä heräsin.

MARTHA.

Kuink', omin päin?

JOLANTHA.

Niin, muust' En tiedä. Mutta kuules, etpä tiedä Sä mitään, tääll' on ollut vieraita —

MARTHA.

Kuin, vieraita? Nyt pilailet sa. Keitä?

JOLANTHA.

Kaks outoa, joit' en mä tuntenut, Jotk' eivät ennen ole täällä olleet. Ikävä oli, että olit poissa.

MARTHA.

Voi lapsi, puhu toki järjin! Vierait'? Oi mistä... miten, tarkotan ma —

JOLANTHA.

Mistä He olivat, sit' en mä kysynyt. Sanonut oot, ett'ei saa kysymällä Vieraita vaivata.

MARTHA (toimentuen).

Mut, lapsi, keitä No oli siis?

JOLANTHA.

Sit' en mä tiedä, mutta —

MARTHA.

Ja yksin olit sa?

JOLANTHA.

Ma sua huusin, Mut et sä kuullut.

MARTHA (erikseen).

Jumalani, eihän Lie kenkään vaan!.. (Ääneen.) Mut kerroppas —

JOLANTHA.

Oi Martha, Ei niiden vertaist' olo täällä yhtään Viel' ollut, toisen niist' ei ainakaan. Niin laita varmaan lie, ett' on hän jostain Ihmeitten maasta, erilaisest' aivan, Kuin meidän maamme. Sillä voimakas Hän oli puheissaan, ja kuitenkin Niin hellä, herttainen, kuin sinäkin.

(Kuningas René ja Ebn Jahia tulevat toisten huomaamatta sisään sala-ovesta ja viipyvät kuuleskellen perällä.)

Mua tervehti hän runolla — oi Martha! Juur' eriskummaisella runolla, Mi kyyneleet toi silmihini, vaikka Osaksi vaan ma tuota ymmärsin.

MARTHA.

Toimennu, armas! (Erikseen:) Mitä saan ma kuulla? (Ääneen:) Mut sano, mistä puhui hän sun kanssas.

JOLANTHA.

Monesta — monest' oudost' asiasta. Hän monta tiesi seikkaa, joit' en kuullut Ma ole milloinkaan. Hän sanoi — vaan En tajunnut mä häntä — sanoi, että Juur' monta kappaletta erottaapi Etäältä silmän kautt'.

MARTHA (erikseen).

Oi Jumala!

JOLANTHA.

Tajuutko sinä hänen tarkotustaan?

MARTHA (huomaa äsken tulleet).

Kuningas tääll'! Oi taivas!

KUNINGAS (erikseen Ebn Jahialle).

Mitä kuulen! Jo ilmotettu mulle on! (Astuu esiin lääkärin kanssa.) Mun lapsen'!

JOLANTHA (lankee hänen kaulaansa).

Isäni armas, joko oot sa tullut!

KUNINGAS

Opettajasi tuon ma, Ebn Jahian.

JOLANTHA.

Vai hänkin. Suo mun sua tervehtää!

(Ebn Jahia kurottaa hälle kättänsä.)

KUNINGAS (vie Marihan syrjäpuoleen, joll'aikaa Ebn Jahia puhuttelee Jolanthaa ja tarkastaa salaa hänen silmiänsä).

Mi tapaus on tääll' —?

MARTHA.

Oi, sit' en tiedä. Kun nukkui hän, me siihen luotimme, Ett' ei hän ennen heräjä, kuin häntä Herätetään, ja poijes lähdimme. Sill'aikaa — sanoo hän, mut mahdollist' Ei lie se — joku outo tääll' on käynyt.

KUNINGAS.

Varomatonta mua! Ebn Jahiaa Kun seurasin, ov' auki unhottui. — No, Martha, outo tuo?

MARTHA.

Sen verran kuin Voin päättää, kun hän viel' on hämillään, Se hänen sokeudestansa puhui.

KUNINGAS.

Vai siitä! Siis on Luojan tahto, kaikk' Ett' eeltäpäin on hänen tietäminen. No niin! (Viittaa lääkäriä.) Oi Ebn Jahia! kuulitko?

EBN JAHIA.

Ma kuulin; sattumus on auttanut. Ja eräs outo hänet herätti. Ma tuolta pöydält' amuletin löysin. — Tilansa himmeästi vaan hän tuntee. Mun täytyy vaatia, ett' toki, niin Kuin lupasitte, ilmotatte hälle —

KUNINGAS.

Niin oon jo aikonut. (Lähestyy Jolanthaa, joka tällä aikaa on puhunut Marthan kanssa.) Mun tyttären'! Nyt huomaavasti korvas kallista! Salata kauemmin en saa, ett' elos Eräässä käännekohdass' on, mi vaatii Levollisuutta. Voitko maltilla Sa mua kuulla, voitko maltilla, Jos huoli sua kohtais' äkkiä, Sa tuota kestää?

JOLANTHA.

Isä, puhu vaan! Mun huolen' huojentuu, sun suustas kun Sen kuulen.

KUNINGAS.

Kuulo siis, Jolanthani. — Mit' outo tuo on sullo sanonut, En tiedä. Luulen tok', ett' ilmaissut Hän on, mit' aivan tarkoin salanneet Sinulta oomme tähän asti: että Sun sielus puuttuu mahdikasta lahjaa Käsittämään maailmaa ympärilläs. Niin on. Sa puutut näön aistia.

JOLANTHA.

Hän sanoi niin, mut en tuot' ymmärtänyt.

KUNINGAS.

Siis tiedä, että löytyy valon voima. Ylhäältä, tuulen, raju-ilman lailla Se tulevi ja yhtä ripsahasti. Kaikk' esineet, se joihin koskee, saavat Silt' eri tunnusmerkin, uuden arvon. Ja lämpymään se liittynyt on usein. Tien meihin saavuttaa se kautta silmän. Ja vasta silmän näkövoiman kautta Maailman rakennuksest' oikean Me saamme käsitteen, minlaisena Se lähti Luojan kädestä, ja hänen Hyvyydestään ja viisaudestansa. Mit' oot sa vaivoin arvata nyt saanut, Sit' ohjaa silmä meidät näkemään, Lajilta, muodost' oitis tuntemaan. (Mielenliikutuksella.) Huolemme kaikki korvas' vähän vaan sen Vahingon, jonka lapsena jo kärseit. Kaikk', jonka voimme, oli: surun taakkaa Nuorilla hartioiltas huojentaa, Ja katkeraa sen juurta sulta peittää.

JOLANTHA.

Oi isä! sanat kummat, mulle oudot. Maailman rakennus, minlaisena Se lähti Luojan kädestä, vai tuot' en Ois tuntenut? se mult' on suljettu? Kuin niin sa sanot? Enkö siis ma tunne Luojaani mailman rakennuksest'? Ei! Siis tuulen väkevyys, sen vieno löyhkä Ja lämpö, kautta maan kun leviää se, Ja luonto maan, sen voima kukat, kasvit Hedelminensä kasvatella, eikö Metalli, kivi, eikö virran vyöry Ja lintuin kuorilaulu tuonut ilmi Luojaani mailman rakennuksessa? Ja enkö ole sulta, kaikilta, Jotk' ovat mulle kalliit, saanut tietää Luojamme tarkotusta mailman suhteen? Hänenpä tahtons' ilme itsekin Ma oon. Jos minne käännyn: koko luonnoss', Omassa itsessän' ja muiden lauseiss', Äärettömissä jaksoiss' aatteiden, Kaikissa kohtaa mua sama ääni. Julistain Jumalaa ja maailmaa.

KUNINGAS (erikseen lääkärille).

Ah, Ebn Jahia! sulo-uskon tuon Me oomme häirinneet!

JOLANTHA.

Ja selko mulle Nyt tehkää: silmän näkövoimall' oon Mä ymmärtävä mailman. Äskeinen Tuo outo, jonka puhe syvälle Mun mieleheni painui, näöstä Myös hänkin puhui. Mitä siis saan nähdä? Oi, isä! voinko nähdä hänen äänens', Mi riemuin, huolin sydämeeni koski? Mä silmin näenkö satakielen laulun, Jot' usein miettinyt ma oon ja turhaan Koetellut aatteissani seurata? Sen laulu onko kukka, jonka tuoksun Ma tunnen vaan, mut en sen kasvua, Ei lehdykkää, ei kantaa?

KUNINGAS.

Lapsi armas! Mua surettaa jok'aino kysymykses. Sa tietäös: mull' ompi toivo. On toivo, joka, piti tähän asti Isääsi voimass', että näkö voidaan Sinulle antaa, että silmäs taas Voi aukeentua valon sätehille. Opettajas, sun ystäväsi Ebn Jahia, lääkärinä kauan on Jo valniistaunut siksi hetkeks', jonka Hän myöteljääksi ennusti. Nyt on. Laps' armaisin, se tullut. Hänen haltuun Hä itses anna. Hänen kanssaan käyt sä sisään. Marthan myötänne mä lasken. Sä ensin menet tainnoksiin... ja sitte, Jos taivas sallii, heräjät sä, lapsen' —

(Keskeytyy.)

JOLANTHA.

Mik' on sun? Miksi kätes vapisee? Oi isä, etkö riemuitse, ett' on nyt hetki tullut, jota kauan varroit? Pelkäätkö, ett' ei tämä onnistu? Mut enkö sentään jää mä ainiaaksi Sun tyttärekses, jota rakastat, Jok' iloitsee sun rakkaudestas, Osaansa tyytyväisnä —? Laske siis Nyt mua menemään.

KUNINGAS.

Jolanthani!

JOLANTHA.

Oi, älä pelkää! Minkä mietti viisas opettajan', se onnistuupi; — niin, Sen tiedän, mull' on tunne, moinen juur'. Kuin nyt jo tuntisin tuon kumman voiman, Valoksi jota sanot, juur' kuin tänään Jo minuhun se entäis'. Ah, kun hän, Tuo kumma outo oli täällä, tunteen Havaitsin, jot' en onnen havainnut; Ja joka sana, jon hän lausui, kaikuu Mun sielussan', kuin kanteleessa, uusin, Ei koskaan ajateltuni sävelein. — Sanoitpa äsken, että valon voima On ripsas, että kaikki, johonka Se koskee, uuden arvon saa, ett' usein Se liittyy lämpymään — niin, eikö totta, Sydämen lämpymään? — oi, sen mä tiedän. Jos tuo se on, jon sanot valoksi, Niin aavistaapi mua, että tänään Se mulle ilmestyy. Mut yhdessä Sä petyt: silmällä ei suinkaan näe. Vaan täällä, luona sydämen on näkö. Sisässä tääll' on, sulo-muistelona, Tuo valon kajastus, mi mua kohtas', Tuo valo, jota kohden nyt mä lähden.

(Menee sisään Marthan kanssa, joka tällä välin oli lähestynyt.)

KUNINGAS (lääkärille, kun hän on sisään menemäisillänsä).

Oi, varro, Ebn Jahia! — Käsitätkö Sa tuota? Kenpä lie tuo vieras, joka Häiritsi hänen sydämensä rauhaa? Mit' aatella mun tulee puheestaan Noin innokkaasta? Mitä arvelet?

EBN JAHIA.

Ei olo nuoren mielenkääntehistä Juur helppo päättää. Tämän ehkäisee Mun tuumani, sen myönnän.

KUNINGAS.

Selitäppäs —

EBN JAHIA.

Niin, levon jos hän saapi aatellessaan Tuot' outoansa — tämä aatos näyttää Hänessä vallitsevan — niin mä pelkään, Ett onni taitoan' ei kaunista. Se puuttuu siten alustaa. Mut ehkä Tuleepi tässä kohden tarpeen vaihdos, Jotk' yhdessä, ja yhtä halukkaasti Kaipaavat tyydykettä. Ollen niin, On mulla toivoa, mut — vähän vaan.

(Menee sisään.)

KUNINGAS.

Oi Jumala! Ken on tääll' ollut? Bertrand Sit' eikö tienne — (Almerik tulee sala-ovesta.) Almerik! sä täällä?

ALMERIK.

Tuon teille kirjeen.

KUNINGAS.

Kirjeen? Tristanilta? (Aukaisee kirjeen.) Niin, hältä on se. (Lukee.) Mitä näen mä! — Kuule! Hän rauhan rikkoo... tekemämme liiton Hän purkaa tahtoo —

ALMERIK.

Tahtoo liiton purkaa?

KUNINGAS (lukien).

Mi kumma! Myöntää väärin tekevänsä. Ja senvuoks' asian mun haltuun' jättää: Mut — epää liiton tyttäreni kanssa!

ALMERIK.

Sit' ylpeää!

KUNINGAS.

Ah, Almerik! Mua noutaa Mun vanha kova onneni. Mä pelkään, Ett' enne tää on paha tämän hetken Tapahtumalle. Tämän naimisen, Jost' unelmat niin kauniit näin, mä liitin Keveämielisesti tuohon toivoon, Ett' taas Jolanthani sais näkönsä. Mun toinen toivon' petti, toinen lie jo Perästä tuokion — mut ei! en tahdo Nureella itseäni halventaa. Tapahtukoonpa, mitä Luoja sallii. — Ken kirjoen toi?

ALMERIK.

Yks miesi Jauffredin. Jauffredin luona Tristan on, hän sanoi.

KUNINGAS.

Jauffredin luon'? No siis on ehkä toivo — Kenties voi hän — Mut hiljaa! kuulen häikkää Ja miekkain kalskeen — tuolla käytävässä...

ALMERIK (joka lähenee salakäytävää).

Väkisten ryntävät ne —

KUNINGAS.

Väkisten? Voi kelvotonta!

ALMERIK.

Väkeämme siell' On joku vaan.

KUNINGAS.

Nyt miekkaan. Kostamatta Ei herjaa kenkään kuningas René'tä.

KUUDES KOHTAUS.

Kuningas RENÉ. ALMERIK. TRISTAN välkkyvässä asepuvussa seuroinensa. Sitte JAUFFRED seuroinensa.

(Tässä kohtauksessa kajastaa iltarusko laaksossa, ja kaukaisilla vuorilla, jota kestää näytelmän loppuun asti.)

TRISTAN.

Takaisin! Joukkionne vuoren juurell' On voitettuna. Vangiks' antaukaatte!

KUNINGAS.

Ken oot sa, hurja, jonka julkeus Aseilla riivoaapi paikan tään? Nyt herkee! kostoan' jos tahdot välttää.

TRISTAN.

Sa sanojasi säästä. Min' en pelkää. Mä kyllä luulen tätä paikkaa jonkun Pahaisen vallan alaiseksi. Mut Mua innostaapi valta moinen, jok' Ei tuota pelkää. Vuoren peikot jos Sua puoltavat; jos loitsia sa oot, Mi luotat voimiin salaisiin, niin tiedä: Mun miekkan' pyhä isä vihki. Vyöni Marian luostarissa Avignoniss' On hurskas priorinna ommellut. Tää asu kätkee aikeen sua häätää, Kuin pyhä Yrjö lohikäärmettä.

KUNINGAS.

Sä mieletön! Mi tänne sinut saattaa?

TRISTAN.

Sa vastaa! Laakson hallitsia ootko?

KUNINGAS.

Mä kyll' oon hallitsia laakson tään, Ja enemmänkin; mut ken sinä oot?

(Jauffred tulee sisään seuroineen.)

JAUFFRED.

Mitäpä näen mä! Kuningas René! (Lankea polvilleen.) Oi kuninkaani!

TRISTAN (erikseen).

Kuningas René!

KUNINGAS.

Sa, Jauffred, yksin vehkein kanssa moisen. Mi rikkoo kuninkahan rauhaa?

JAUFFRED.

Anteeksi Edellä riensi hän — mä myöhästyin.

KUNINGAS (Tristanille). No, kenpä oot sa?

TRISTAN.

Vaudemont'in Tristan Ma oon; sen nimen varmaan tunnetten.

KUNINGAS.

Kuin? Tristan? (Jauffredille:) Onko totta?

JAUFFRED.

Totta on se.

KUNINGAS (muistelIen).

Ja tekohan se täällä kerran tänään Jo olitten?

TRISTAN.

Niin, minä, kuninkaani! Mun saatti tänne sattumus, ei hurjuus. En luullut teitä paikan haltiaksi.

KUNINGAS.

Ja nyt, — mik' uudestaan tuo teidät tänne?

TRISTAN.

Sen tiedätten.

KUNINGAS.

En tiedä. Puhukaa!

TRISTAN.

Ivaatte; sillä kukkalaakso tää, Niin kumma kaikin puolin, tallettaapi, Parhaana ihmeenänsä, kaunokaisen, Jot' arvoisesti laulull' ylistää Ei voi Provence'n kaikki trubadurit.

KUNINGAS.

Ja tämä kauno? Jatkakaa!

TRISTAN.

Mun mieltän Niin liikutti, ett' en voi hallita Sit' enää.

KUNINGAS.

Tiedättenkö, ken hän on?

TRISTAN.

En, mutta sanansa ja kasvons' suurta Sukua, jaloutta kuvastaa.

KUNINGAS.

Ettenkä huomannehet, että, vaikka Kyll¹ luonto hänt' on muuten suositellut, Hall' yks on puute —

TRISTAN.

Sokea hän on! Mut sieluhuns' on sytytetty valo, Mi kirkkaamp' on kuin tuo, mi hältä puuttuu!

KUNINGAS.

Tiedätte hänet sokeaks' ja sentään —?

TRISTAN.

Ja sentään kultaisen mä kreivin-kruunun Ilolla lasken hänen jalkains' juureen.

KUNINGAS.

No, kautta kuvan pyhäisen Clairvaux'ssa! Te suurin ihme täällä laaksoss' ootte. Aseissa käsin tänne tungetten Te tuota voittamaan, jok' ol' jo teidän, Mut jonka ylpeästi hylkäsitte.

TRISTAN.

Mitenkä, kuninkaani?

KUNINGAS.

No, tuo kauno, Mi teidät viehätti, on — tyttäreni.

TRISTAN.

On tyttärenne?

KUNINGAS.

Niinpä, nuori kreivi! On sama, josta kirjeess' ilmotatte, Ett' ette millään muotoa voi ottaa Avioksenne: sama, jota niin te Kamootte, että melkein heitätten Lothringin, hänestä vaan päästäksenne; Ja vielä sama, jonka lumonneet Niin ootte, jotta pelkään, ett' ei voi Hän raukka teitä heittää.

TRISTAN.

Kuninkaani! Tuo onko totta? Sananne, ne hurmaa —

KUNINGAS.

Niin on, kuin sanoin.

TRISTAN.

Mut mist' on hän syystä —?

KUNINGAS.

Tääll' laaksossa! Sen saatte kohta tietää. Te ette arvaa, herra kreivi, että Juur' kummaisella hetkell' ootte tulleet. Jolantha, armas lapsen', alituiseen Pimeyteen, kentiesi, tällä haavaa On heitetty, tai valon ihanuuteen Hän ehkä heräjääpi.

TRISTAN.

Kuninkaani! Oi, mitä sanotten?

KUNINGAS.

Juur¹ tällä haavaa Cordovalainen lääkär', Ebn Jahia, On koettaa päättänyt — (Lähenee ovea.) Oi hiljaa! kuulen Sisällä liikuttavan. Kuunnelkaamme! Hän puhuu... Tristan! mun Jolanthan' puhuu! Oi, riemun sanojako, vaiko huolen Nyt hiipii hurskahilta huuliltaan? — Nyt joku tulee —

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Edelliset. BERTRAND. Sitte MARTHA. JOLANTHA ja EBN JAHIA.

KUNINGAS (Bertrandille, joka tulee ulos huoneesta).

Sano, Bertrand, joutuun. Mitenkä käy?

BERTRAND (hämillään).

Ah, en mä tiedä. Nyt Hän heräsi, ja temppu on jo tehty. Ma ulos riensin pelosta.

(Martha tulee kiireesti ulos.)

MARTHA.

Hän näkee.

KUNINGAS.

Hän näkee —?

TRISTAN.

Onko mahdollista?

MARTHA.

Hiljaa! Tuoss' on hän.

(Ebn Jahia tulee ensin ovesta, kädestä taluttaen Jolanthaa ja viittaa toisille, että he vetäytyvät takaisin. Nämät osottavat äänettömällä näyttelyllä osanottoansa lähinnä seuraavaan.)

JOLANTHA.

Minne mua viet? Miss' oon Ma? Tue — pidä kiinni!

EBN JAHIA.

Toinnu, lapsen'!

JOLANTHA.

Ei, pidä kiinni — seisatu! Oi, tääll' En ole koskaan ollut... mitä teen näin Oudossa paikkaa?... Mik' on tuo? — Äl' laske! Se lähenee... se mua pelottaa.

EBN JAHIA.

Jolantha! toimennu! Luo silmäs maahan, Jok' ain' on ollut armas ystäväs ja Tutusti vielä sua tervehtii. Näet tässä hoitamasi kasvitarhan.

JOLANTHA.

Mun kasvitarhan'? Enhän tunne tuota... Noin hirmuisia kasveja — oi varo! Ne laukee päällemme.

EBN JAHIA.

Oi, älä pelkää! Ne ovat taatel'-palmuja, jon lehdet Ja hedelmät sä hyvin tunnet.

JOLANTHA.

Noit' En tunne, en — (Luo silmänsä ylöspäin.) ja tämä kirkkaus, Mi kaikiss' ympärillän' on — tuo kaarros Jok' yli kaiken käy — kuin korkealta! Mik' on se? Jumalako? Hänen henkens' Se onko, josta ootte sanoneet, Maanpiirin täyttää?

EBN JAHIA.

Tämä kirkkaus. Jon näet, on valon kirkkaus, ja Jumal' On siinä, niin kuin hän on kaikissa. Ylhäinen sinilaki tuo on taivas, Ja Jumala on sinne, arvelemme, Majansa asettanut. Lapsi armas, Notkista polves, kiitos nosta taivaan Lakea kohden, kohden Jumalaa. Ja rukoile!

JOLANTHA.

Ah, neuvo mua oikein Rukoilemaan. En tiedä vielä, kuinka Rukoilla tämän mailman Jumalaa.

EBN JAHIA.

Oi lapsen', lankee polvilles ja lausu: Ylhäinen henki, joka puhuit mulle, Kun yö mun peitti silmän', mua johda Sua etsimään tän mailman loisteess', suo mun Pysyä sinussa maailmassa!

JOLANTHA (polvisillaan).

"Ylhäinen henki, joka puhuit mulle, Kun yö mun peitti silmän¹, mua johda Sua etsimään tän mailman loisteess', suo mun Pysyä sinussa maailmassa!" - Ah niin, hän mua kuuli — sen ma huomaan. Vakuutuksensa, rauhans' suo hän mulle. Hän ompi ainoinen, mi mulle puhuu Näkymätönnä, tutusti, kuin ennen.

EBN JAHIA.

Nyt nouse ylös, laps', ja tänne käänny!

JOLANTHA.

Oi sano, mitk' on olennot nuot suuret?

EBN JAHIA.

Sa tunnet ne.

JOLANTHA.

Oi, mitäkään en tunne.

KUNINGAS (lähenee liikutetulla mielellä).

Jolantha, tunne minut, tunne isäs!

JOLANTHA (hänen sylissään).

Mun isän'! — Oi, sa oot mun isäni! Niin sinut, äänes, syleilys mä tunnen. Jää tänne, tuekseni, turvakseni! Juur' outo oon ma valon maailmassa. Otettu mult' on kaikk', jon tunsin, kaikki, Jok' ennen oli lapses onnena.

KUNINGAS.

Käennyt oon ma sulle turvan antaa.

JOLANTHA.

Ket' aattelet?

KUNINGAS (osottaen Tristania).

Kas, tuoll' on yks, ku vartoo.

JOLANTHA.

Tuo vieras tuolla? Onkohan se muuan Kerubi, puhuneet joist' ootte ennen? Niin, valkeuden kerub', jok' on tullut?

KUNINGAS.

Sen tunnet. Puhutellut oot hänt' äsken.

JOLANTHA.

Kuin, häntä? hänt'? (Pitää kätensä silmillään.) Oi, isä! ymmärrän. Uljaassa olennossa tuossa lie Se ääni, jonka kuulin, raikas, vieno, Tuo ainokainen koko luonnossa. (Tristanille, joka lähenee.) Oi, puhu! Sana vaan noist' äskeisistä.

TRISTAN.

Nuor¹ ihanaiseni!

JOLANTHA. Oi kuule! kuule! Sanoilla noilla valon ensi säde Sieluuni osasi, tuo sulo puhe Mun sydämeni lämpymähän liittyi.

TRISTAN (likistää häntä rintaansa).

Jolantha! Jalo!

KUNINGAS (pitää kätensä heidän ylitsensä).

Teitä siunatkoon Se Jumala, jonk' ihmeit¹ ihailemme!