Part 36

"Minä tiedän kaikki", sanoi kuningas, "eikä siitä ole mitään apua, että kiellätte sen, oppinut herra Thrand. Te olette niin kutsuttu kerettiläinen eli Leccar-veli. Sellaisena on teidät, samoin kuin koko teidän seuranne, paavi tuominnut roviolle, ja kaikki kristilliset kuninkaat karkoittaneet maastaan, sekä minun määräyksestäni, paavillisen hovin kehoituksesta, olette te karkoitetut myös minun valtakunnastani. Mutta jos voitte todistaa minulle, että olette löytänyt viisasten kiven, niinkuin näytte itsellenne luulottelevan, ja että on olemassa korkeampi totuus ja tieto kuin ilmennyt sana sisältää, niin tahdon vapauttaa teidät, ynnä huolimatta paavista ja papistosta, peruuttaa maastakarkoittamiskäskyn teidän seuraanne kohtaan."

"Suurivaltainen herra kuningas", sanoi nyt tuhattaituri selvästi, vaikkakin epävarmalla äänellä, "minkä te tiedätte minusta, sen olen teille itse uskonut. Jos en olisi tuntenut teidän jalomielisyyttänne ja vieraanvaraisuuden kunnioitusta, ja jos en olisi tietänyt teidän olevan yläpuolella tietämätöntä ja ahdasta aikaamme, olisi sellainen luottamus vallanomistajaa kohtaan leimannut minut halveksittavimmaksi pöllöksi. Olette lausunut totuuden, herra kuningas", jatkoi hän aivan kuin pakoitetulla varmuudella, "minä olen kerettiläinen ja Leccar-veli; mutta minä pidän suuremmassa arvossa sitä, vieläpä uhalla kerran kuolla roviolla sen puolesta, kuin jos koko sokea harhaanviety kristikunta palvelisi minua suurimpana ja ihailtavimpana pyhimyksenä."

"Tosiaankin", vastasi kuningas ankarasti. "Se oli rohkea sana, herra Thrand, ja jos se ei sisällä korkeampaa viisautta, kuin minkä kolmannentoista vuosisadan paraimmat ja viisaimmat miehet tunsivat, täytyy minun pitää sitä kirotuimpana ja hurjimpana sanana, joka koskaan on tullut inhimillisille huulille. Minä olen itse, kuten tiedätte, vaarallisessa ja rohkeassa taistelussa vallan kanssa, joka kirkon nimessä tahtoo hallita niin ruhtinaita kuin kansoja tahtoen tehdä sielumme orjiksi, ja minä uhmaan jokaista ihmiskäskyä, joka tahtoo pakoittaa meitä epätoivoon ja jumalattomuuteen, ja jättää sielumme kiusaajalle. Mutta silti on kirkko, ynnä jumalallinen sana, jolle se on rakennettu, minulle yhtä pyhä ja horjumaton. Tahtoisinpa nähdä sitä silmästä silmään, olkoon hän sitten viisas tai hullu, joka; hiuskarvankaan verran voi minua horjuttaa tästä uskosta."

"Niinpian kuin ymmärrätte minut täydellisesti, herra kuningas", vastasi mestari Thrand tyynesti, "tulette huomaamaan, että se ei koskaan ole ollut tarkoitukseni. Oikean totuuden kirkko on näkymätön, jota myös minä hengessäni palvelen, ja tosi ikuinen jumalsana on se, jota ei koskaan ole täydellisesti lausuttu, jota minä hartaudella kuuntelen ja pyrin omistamaan tieteen ja tutkimuksen avulla tässä ilmestysten suuressa kirjassa, jonka ainoastaan meissä herännyt jumalvoima voi havaita. Ettekö itsekin kuule tätä mahtavaa jumaluusääntä, herra kuningas, taivaallisessa ukkosenjylinässä? Ettekö näe kaikkivoimaisen sormea murskaavassa salamassa? Ja eikö teidän pidä myöntää, että se, joka on näiden mahtavien luonnonvoimien herra, on ainoa tosi, mahtava Jumala, jota meidän tulee kunnioittaa ja palvella?"

"Niin, sehän on selvä. Mutta mitä siitä seuraa?" kysyi kuningas kärsimättömällä äänellä.

"Kun minä nyt voin näyttää teille", jatkoi mestari Thrand kasvavalla innolla, "että sama voima on minun kädessäni ja vallassani, että minä viittauksella voin pakoittaa kaikkivoivan äänen puhumaan ja ukkosen äänellä julistamaan, että minä olen näiden jumalallisten voimien herra ja mestari -- tahdotteko silloinkin kieltää minulta oikeuden julistaa jumalansanaa, joka puhuu niinhyvin minun tahtoni kuin luonnon kautta? Tahdotteko silloin kauemmin epäillä, että minä olen löytänyt ja omistanut tämän alkuytimen, tämän voimien alkuvoiman, joka on muuttava maailman muodon ja kukistava kaikki ennakkoluulon epäjumalan temppelit ja tyranniuden varustetut linnat? Tahdotteko silloin uskoa, että olen löytänyt ratkaisun elämän suureen arvoitukseen, ja että jumalaani, joka puhuu minun tahtoni ja tekojeni kautta, myös voi sanoa: elä, silloinkin kun aika, taudit ja ikä, kun rauta ja myrkky, kun rovio ja pyöveli kun paavit ja tyrannit ja kaikki elämän viholliset huutavat: kuole!"

Salakammiossa vallitsi hetken hiljaisuus, ja kreivi Henrik veti levottomana henkeään. "Kummallista!" kuului kuninkaan ääni. "Mutta ei, se on mahdotonta! Mielipiteeni viisaudestanne tahdon lykätä siksi kunnes olen nähnyt ne ihmeelliset asiat, joista puhutte. Sen mukaan kuin olen ymmärtänyt teitä, näytätte te pitävän itseänne ei ainoastaan luonnon, vaan myöskin jumaluuden herrana, mutta sellainen tuntuu minusta suurimmalta hulluudelta!"

"Hulluus ja viisaus, vale ja totuus, hyvä ja paha, valo ja pimeys ovat lähellä toisiansa, herra kuningas", kahahti taas mestari Thrandin kieleltä, "ja niin on erittäinkin laita kaikkina ylimenoaikoina yöstä päivään, erehdyksestä totuuteen, aikakaudesta aikakauteen. Mitä minä täällä, ainoastaan luottamuksesta teidän kuninkaallisen henkenne voimaan, uskallan kuiskata teille tässä salakammiossa, julistetaan kerran vapaasti jopa alhaisimmilta opettajapaikoilta ja ne ovat vain lastentietoja vanhoille ja henkisesti kypsille. Miten kukin meistä tahtoo kuvailla itsellensä jumaluutta, on oikeastaan jokaisen yksityisasia; se riippuu kunkin omasta henkisestä näkö voimasta. Ikuisuus on ja sen täytyy jäädä osaksi arvoitukseksi suurimmalle osalle; mutta ajasta ja sen vaihtelevista tapauksista on meidän päästävä selvyyteen: se on meidän yhteisessä näköpiirissämme. Siinä määrin uskallan kuitenkin luvata voivani avata teidän tarkkanäköisen silmänne, herra kuningas, ettei mikään osa aikaa ole kokonaan salattu ja että te melkein yhtäsuurella selvyydellä voitte katsoa eteenpäin kuin taaksepäin asioiden ja tapahtumien katoavaan olemassaoloon."

"No", sanoi kuningas, "opettakaa minua sitten näkemään selvemmin sielun silmillä, nimittäin jos kykenette siihen. Teidän maallisia silmälasejanne pidän suuressa arvossa, ja te olette todella avannut minulle vapaamman katseen olioiden ulkonaiseen maailmaan. Jonkunlaisen kaukolasin, jolla voidaan nähdä muinaisuuteen, tunnen jo tutkimalla aikakirjoja. Jos on olemassa myös luonnollinen kaukolasi tulevaisuutta varten, niin näyttäkää se minulle."

"On olemassa kaksikin, armollinen herra", vastasi mestari Thrand painolla -- "me kutsumme niitä kaitselmukseksi ja aavistukseksi. Teroitetulla viisaudella ja herätetyllä sisäisellä ymmärryksellä voimme omistaa molemmat. Ensimäiseilä voitte nähdä paljon, jälkimäisellä enemmän ja molemmilla melkein kaikki. Tärkeän askeleen, jonka olette aikeessa huomenna ottaa, herra kuningas, voisitte vasta sellaisen kaksinkertaisen taidon avulla oikein ymmärtää."

"Mitä", puuskahti kuningas tuohtuneena. "Luuletteko, että nyt vasta käyttäisin ymmärrystäni ja arvelisin askelta, minkä hyvin harkitulla rohkeudella ja Jumalan armollisimmalla avulla olen tehnyt ja joka on korkein onneni? -- Olkoon seuraukset mitkä tahansa ja käyköön kuten kaikkivaltias maailmanhallitsija määrää minulle ja valtakunnalleni. Tässä suhteessa ei selvinkään tieto tulevaisuudesta voi muuttaa tahtoani, tai sammuttaa elämäni kauneinta toivoa."

"Mutta ajatelkaa toki, herra kuningas", jatkoi mestari Thrand innoissaan, "heittäkää katse ilman ennakkoluuloa ja tunnetta ihmisten sieluihin, jotka tahdotte yhdistää itseenne. Kolme kuninkaallista veljeä, teidän tulevat lankonne, seisovat valtaistuimen ääressä: heikoin ja vähälahjaisin valittiin nousemaan sille. Mutta veljien ylivoimaiset sielunominaisuudet, voima ja rohkeus kasvavat suunnattomasti. Voimakas henki ei koskaan voi taipua heikomman alle; kuohuvien voimien täytyy kehittyä, sotivien täytyy murskata toinen toisensa, hellästi kiintyneiden täytyy yhtyä, ehdollisesti sidottu temmataan väkivaltaisesti auki. Ja sen, joka heittäytyy hurjasti kohisevaan virtaan, täytyy joko seurata mukana tai painua pohjaan."

"Lopettakaa kirottu puheenne!" keskeytti hänet kuningas kuuluvalla äänellä ja polkaisten kovasti lattiaan. "Tässä ei mikään pikkumainen arvelu ja tulevaisuuden pelko ole ehkäisevä tietoani tai peloittava sieluani. Antakaa kuohua miten tahansa näiden kuninkaanpoikien mielessä. Kruunuja ei ole heitetty maan päälle sokeiden intohimojen leikkikaluiksi, oikeus ja korkein voima eivät ole sidotut ihmisten vaan Kaikkivaltiaan tahtoon. Kuninkaanvaltikka voi Jumalan suojelevalla avulla turvallisesti levätä lapsen kädessä, vaikka alaikäinen olisikin pettureiden ja murhaajien ympäröimä. Sen olen itse kokenut. --"

"Mutta jos alaikäinen, kuten tässä tapauksessa, ei koskaan tule sielussaan täysi-ikäiseksi, herra kuningas", muistutti mestari Thrand, "kun se mahti, joka tuli vapaan ja voimakkaan kansan tahdosta, tyhmällä herkkäuskoisuudella ja ymmärtämättömyydellä yhdistettiin mielikuvaan, jota teolooginne kutsuvat Jumalan armoksi -- aate, joka ainoastaan silloin saa merkityksen, kun näemme tämän armon ilmestyvän vapaassa vaikka muuttuvassa kansan tahdossa -- silloin on jokainen side heikkoon alaikäiseen sieluun häiritsevä. --"

"Kaikkien pyhien kautta, korkein valta ja mahti tulee ylhäältä", keskeytti hänet kuningas kiivaana. "Ainoastaan ihmisten tahto, mutta ei Jumalan, on horjuvainen ja epäröivä. Sillä, joka kantaa kruunua oikeudella, on voimansa Jumalan tahdossa, jota ei kukaan kuolevainen uhmaile rangaistuksetta. Mutta kyllin siitä! En kutsunut teitä tänne neuvottelemaan kanssani valtioasioista. Ellen tietäisi teitä oppineeksi mieheksi, joka vain vähän huolii maallisesta hallinnosta, olisin halukas uskomaan, että te olette viekas vihollisteni lähetti, niiden, jotka salaa kokevat kaivella onneni perustuksia."

"Jumala varjelkoon, Teidän Armonne!" -- huudahti mestari Thrand kauhistuneena.

"Kutsuin teidät tänne varoittaakseni teitä, en ottaakseni vastaan varoituksia", jatkoi kuningas ankarasti. -- "Olen huomannut, että ajatuksenne jumalallisista asioista ovat vaarallisia ja eksyttäviä. Pitäkää ne ominanne, tai minun on pakko karkoittaa teidät maasta. Kunnioitan kaikin puolin tietojanne maallisista asioista", -- lisäsi hän, -- "niistä voin hyötyä. Rahamestarikseni ensinnäkin ette kuitenkaan voi tulla, -- ja vielä vähemmän sielunpaimenekseni, koska ette ole hengellinen ettekä oikeauskoinen. Jos viisas Roger Baco oli opettajanne, niin tahdon sentään saada tietää, mitä hän on opettanut teille hyvää ja järkevää; mutta viisasten kivestä en tahdo enää kuulla sanaakaan. En tahdo katsoa tulevaisuuteen; jos ymmärrätte sen taidon, niin pitäkää se omananne! Minä pidän sitä, ellen noituutena, niin syntinä ja tuhmuutena joka tapauksessa; se taito ei vielä koskaan ole tehnyt ihmistä onnelliseksi. Jos voitte pitentää ihmiselämää sen luonnollisten rajojen yli, mitä minä kuitenkin hyvin epäilen, niin pitäkää sekin viisaus salaisuutenanne! Se tuntuu minusta yhtä julkealta kuin järjettömältäkin: en halua elää tässä maailmassa tuntiakaan kauemmin kuin kaikkivaltias Jumala on säätänyt. Mutta jos voitte luonnollisesti ja syntiä tekemättä paljastaa minulle luonnon salaisuudet, jos voitte jäljitellä taivaan salamaakin, kuten väitätte, niin näyttäkää minulle ja oppineillemme sitä taitoa ja selittäkää se mihin hintaan itse arvioitte sopivan! Mutta kuinka kauas valtiutenne luonnonvoimien yli ulottuneekin, niin älkää kuvitelko riistäneenne mahtia Häneltä, jonka rinnalla maan viisain ja mahtavin mies on vain halpa mato! Menkää nyt ja rukoilkaa Herraa ja Neitsyt Maariaa antamaan teille anteeksi ne julkeat sanat, joita täällä olette puhunut! Kunpa te, joskus pääsisitte parempaan ymmärrykseen siitä, mikä on sielun autuudelle tärkeämpää ja korkeampaa kuin kaikki maallinen viisautenne!"

Mitä mestari Thrand vastasi tähän ankaraan puheeseen, sitä Henrik-kreivi ei voinut kuulla; hän oli ymmärtävinään, vain sanat: "huomenna, Herra Kuningas!" sekä muutamia yleisiä, erittäin nöyriä kunnioituksensanoja, ja hänestä tuntui kuin taiturin ääni olisi tullut syväksi ja miltei tuntemattomaksi. Salakammion ovi aukeni. Henrik-kreivi huomasi kuninkaan olevan yksin ja avaavan juuri makuuhuoneensa ovea. Kreivi astui hiljaa ulos kirjastosta; hän kuuli edellään käytävässä askelia. Mestari Thrand siellä tuli kuninkaan salakammiosta. Henrik-kreivi pysähtyi ja huomasi, että tuo pieni taikuri usein seisahti pitkässä käytävässä ja näytti empivän; hän mutisi itsekseen ja käsitteli pimeässä jotakin. Äkkiä hänen käyntiään ja kummallista muotoaan valaisi kirkas valo, joka katosi taas kohta; mestari Thrand pysähtyi eräälle salaovelle, joka vei junkkari Kristofferin huoneisiin, mutta johon kellään muulla ei ollut avainta; ovi avautui ja sulkeutui jälleen, ja mestari Thrand oli kadonnut.

"Mitä se merkitsi?" -- lausui kreivi itsekseen, säpsähtäen. -- "Hm, täällä hiipii yön henki ruhtinaallisten veljesten ympärillä." Hän ei lähtenyt pimeästä käytävästä, ennenkuin oli nähnyt tulitaikurin hiipivän takaisin junkkarin asunnosta ja lähtevän ritarien kerrokseen, vastapäiseen linnankylkeen, missä kaikki vieraat saivat yöpaikkansa. Kreivi Henrik itse ei lähtenyt levolle, vaan valvoi henkivartion päällikkönä tämän yön kuninkaan makuuhuoneen ovella.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Aamunkoitossa olivat Helsingborgin linnassa kaikki iloisessa touhussa. Jokainen Tanskan hovimies ja ritari tunsi nuoren kuninkaan täsmällisyyden ja kärsimättömän kiivauden, kun oli kysymyksessä varhainen lähtö, vaikkapa vain metsästykselle. Jokainen ritari ja asemies, jonka jalka ei ollut jalustimessa silloin kun kuningas oli ratsun selässä, sai vartoa ankaraa katsetta tai vakavaa nuhdetta. Tänä tärkeänä juhlapäivänä, johon kahden valtakunnan huomio oli kiintynyt ja jota kuningas niin kaihoten oli odottanut, oli kuin aurinko yksistään olisi uskaltanut koetella hänen kärsivällisyyttään. Jo ennen päivännousua seisoivat komeat ratsut loimiin peitettyinä ja satuloituina; juhla-asuisia ritareita, silkkiin samettiin ja kirjovaatteihin pukeuneina, parveili virkeinä ja iloisina, ja tuskin oli kesäkuun auringon ensi säde langennut suureen ja loistavaan hääjoukkoon, ennenkuin kuningas-sulho astui ulos, taluttaen äitiään, ja tervehti ystävällisesti kaikkiin suuntiin. Hän saattoi äitinsä paljain päin rouvasvaunuihin, ja hyppäsi sitten ratsunsa selkään. Hänen kauniit, nuoret kasvonsa loistivat toivoa ja sydämen iloa; hän näytti heittäneen pois kaikki synkät ja kiusaavat ajatukset. Loistavimpaan ritaripukuunsa pukeuneena, ruusunpunainen miekanhihna olallaan ja valkoinen strutsin-sulka hatussaan, hän pyöritteli ylvästä, maidonvalkoista juhlaratsuaan. Hänen iloinen isäpuolensa, kreivi Gerhard, pysytteli hänen oikealla, junkkari Kristoffer hänen vasemmalla puolellaan. Junkkarikin näytti riehakkaalta ja iloiselta, mutta tuli hehkuvan punaiseksi ja vakavaksi, kun kuningas heilutti kättään ja tervehti häntä niin sydämellisen näköisenä, että hän näytti hämmästyvän.

Ne kultaiset vaunut, joissa kuninkaan majesteetillinen äiti istui kamari-rouvineen, vierivät kuuden teräsharmaan andalusialaisen oriin vetäminä kulkueen etunenässä linnansillan yli; mutta pian kuningas ratsasti kärsimättömänä niiden ohi, esittäen iloisesti ja kohteliaasti anteeksipyyntönsä. Henrik-kreivi ja puolet ritareista seurasivat häntä, mutta: rouvasvaunujen ja muun osan suurta ritarisaattuetta oli työläs pysytellä rientävän sulhasen mukana. Tukholmantien vieriset ojanpartaat ja kukkulat olivat kirjavanaan kansaa, joka riemuitsi komeasta näystä ja tervehti kuningasta vilpittömällä ihailulla.

Kun kuningas niin ratsasti morsiantaan vastaan, valmisteltiin Helsingborgissa kuninkaallisen morsiusparin vastaanottoa mitä komeimmaksi. P. Maarian kirkko oli koristettu kukkasmatoilla ja seppeleillä; siellä nähtiin jo aamumessussa dominikaanien maakunta-esimies sekä Aarhusin ja Riiben arvokkaat piispat, jotka uljaasti olivat pysyneet kuninkaan puolella hänen taistellessaan arkkipiispaa ja paavin hovia vastaan. He seisoivat siellä aamuvarhaisesta asti juhla-asuisina koukerosauvoineen pääalttarilla, ollakseen apuna tämänpäiväisissä menoissa, ja heidän mukanaan oli suuri joukko munkkeja, kaniikkeja ja pappeja valtakunnan kaikista hiippakunnista, jotka tuomiokapitulien ja Tanskan papiston puolesta tahtoivat yhteisillä rukouksillaan ja siunauksillaan vihkiä tämän päivän oikeaksi kahden kansan ja kahden ruhtinassuvun ilojuhlaksi. He näyttivät saapuneen niin lukuisina poistaakseen huomattavalla lukumäärällään ja yhdistyneellä arvokkuudellaan kaiken tukalan epäröinnin sekä kansasta että kuninkaalta ja hänen morsiameltaan mitä tuli kihlauksen pätevyyteen ja rikkomattomuuteen pyhänä sakramenttina, huolimatta erikoisvapautuksen puuttuvasta muodollisuudesta, huolimatta siitä pannasta ja kirkonkirouksesta, jota vastaan he kuninkaan ja kansan kera olivat panneet vastalauseensa.

Linnavuoren alisella nurmikolla pystyteltiin aituuksia ja lavoja turnajaisia varten, sekä telttoja, joissa katsojia kestittiin. Kaikki linnan asujamet olivat täydessä touhussa; korkeissa saleissa katettiin pöytiä, kellareista vyöryteltiin sima-, olut- ja viinitynnyreitä. Kyökissä oli kokkipojalla hiki. Joukko soittajia viritteli ja näppäili soittokojeitaan; siinä oli pillipiipareita, huilun- ja torvenpuhaltajia, sekä suurten rumpujen hoitajia. He olivat asettuneet parvelle, mistä heidän oli otettava häävieraat soitolla vastaan sekä huviteltava taajaa kansanjoukkoa. Salmen rannalla vuorenrinteellä olevassa suuressa linnanpuistossa ripusteltiin jo aamuvarhaisesta pitkien käytävien vieruspuihin värillisiä lyhtyjä iltajuhlia varten. Eräässä syrjäisessä puistonkolkassa sitäpaitsi kokeiltiin ennen tuntemattomia tulitemppuja, joilla tuo salaperäinen Thrand Fisililäinen tahtoi hämmästyttää kuningasta ja hovia, ja joita hän itse ja hänen apurinsa, nuori Laurentius-herra, innokkaasti valmistelivat. Mestari Rumelant ja mestari Pappe taas tepastelivat suurten pensasrivien väliä, harjoitellen juhlalaulujaan. Uteliasten vierasten ja katsojain kuhina lisääntyi alituiseen. Kaikki sataman laivat olivat seppelöidyt ja liputetut, ja salmi oli melkein Själlannista ja pikkusaarilta saapuvien laivojen peitossa. Laivasillalla, kaupungilla ja Tukholman tiellä vilisi ritareita, pappeja, kauppiaita ja kalastajia sekä Skoonen talonpoikia perheineen; näkyipä kansallispukujakin kaukaisemmilta tanskalaissaarilta ja monista ruotsalaismaakunnista. Kaduille oli siroteltu kukkia. Kaikissa ikkunoissa riippui seppeleitä ja silkkiverhoja, ja ne olivat täynnä korupukuisia naisia. Monista tuhansista iloisista äänistä syntyi hurinaa, kaikkialla odoteltiin ja tuijoteltiin siihen suuntaan mistä hääsaattoa varrottiin. Vihdoin kaikui suusta suuhun: "Kulkue, kulkue! Nyt he saapuvat! Tuolla he ovat!" Väenvirta liikkui suurena ryhmänä eteenpäin, ja linnanvoudilla miehineen oli täysi työ tilan pitämisessä vapaana tulijoille.

Suurella kulmakivellä, eteläisen linnanportin viereisen nostosillan läheisyydessä, seisoi vanttera mies, päällään karkea pyhiinvaeltaja-kauhtana, jonka näkinkengillä kaunistettu kaulus peitti leveitä hartioita, ja leveälierinen hattu puoliksi pyöreiden, ahavoittuneiden poskien yli vedettynä. Hänen vierellään seisoi vanha kalastaja sekä pieni suloinen gillelejeläinen, pohjoissjällantilaiseen pukuun pukeutunut kalastajatyttö. Pyhiinvaeltaja oli Martti Madsvend, joka äskettäin morsiamensa ja hänen isänsä kera oli astunut maihin kalastajaveneestään kaukana hietaharjun alla. Edellisenä päivänä Martti oli saapunut Gilleleijeen eräällä punapurjeisella, etelästä purjehtivalla laivalla, joka oli merellä saanut vaurioita ja laski Kulleniin korjauksille; siitä hän oli puhunut jotakin salaperäistä ja vertauksellista. Vaikka kuningas oli hänet itsensä osallisuudesta arkkipiispan pakoon Sjöborgista tuominnut maanpakoon, oli hän kuitenkin osannut rauhoittaa vanhaa Jeppe-kalastajaa ja hänen tytärtään siitä, että hän taas uskaltautui maahan, ja senlisäksi saanut heidät saattamaan häntä tänne, missä hän tahtoi näyttää heille, että hän pyhiinvaellusretkellään oli päässyt rauhaan sekä Jumalan että ihmisten kanssa ja nyt "tohti uudestisyntyneellä ja hyvällä omallatunnolla astua itse kuninkaan eteen hänen hääpäivänään."

"Tule tänne, isä Jeppe, tule, pikku Kaarina! Minä nostan sinut ylös!" -- sanoi Martti, hypäten alas kiveltä. -- "Nyt voitte nähdä koko loiston. Minä kai teen viisaimmin tukahduttaessani uteliaisuuteni eräästä vissistä syystä, ja pysyttelen siksi pyhiinvaeltaja-asussani toistaiseksi, saadakseni säilyttää pääni."

"Ah niin, rakas Martti!" -- kuiskasi tyttö huolestuneena ja taputti häntä poskelle, Martin nostaessa hänet vahvoin käsin ylös kivelle kuin nuken. -- "Piiloudu minun ja isän selän taa! Minä kuolen pelosta, että kuningas huomaa sinut."

"Älä huoli mistään ja katso vain iloiten tuota loistoa, pikku morsian!" -- kuiskasi leikkisä pyhiinvaeltaja. -- "Hän on nähnyt minut yhden ainoan kerran ja tuskin tuntee minua; tänään hänellä on muutakin ajateltavaa kuin rakkaitten uskollisten alamaistensa hirttämistä."

"Vain konna häntä syyttää sellaisista ajatuksista!" -- kiivastui vanha Jeppe-kalastaja. -- "Jos hän nyt hirttää sinut, ryökäle, niin olet sen ansainnut; jos et voi päästä pälkäistä, niinkuin kunnon mies konsaan ja niinkuin kädelläsi takasit ja vannoit minulle ennen maasta-lähtöäsi, niin matkasit Roomaan narrina ja palasit kotiin vielä pahempana."

"Ai, ai, älähän hätäile, isä Jeppe!" -- vastasi Martti. -- "Katsotaanpa tätä loistoa rauhassa. Onhan huomenna aikaa nähdä, hirtetäänkö minut vai ei; eipä sillä ole hätää."

"Sinä olet paatunut velikulta, Martti!" -- mutisi vanhus. -- "Jos olet houkutellut meidät tänne, jotta me suruksemme saisimme nähdä sinut hirressä, niin et ikinä saa tytärtäni -- olin vähällä sanoa, -- vaikka sehän on itsestään selvää. Mutta missä ne viipyvät ne ylhäiset herrat, joiden piti tulla avuksesi? Se on kaikki lorua ja kerskausta, nähdäänpäs, ja sinä olet vielä kuten ennenkin huima hirtehinen."

"Vaiti, Jeppe-isä! Kas, sieltäpä tulee ylhäisiä ritareita ja herroja; kukaties niistä joku tahtoo taittaa peitsen kuningasta vastaan Martti Madsvendin kunnian puolesta! -- Ja katsokaas, tuolla hän itse tulee."

"Syrjään, riiviö! Et ole kyllin arvokas näkemään häntä!" -- lausui kalastaja työntäen maanpakolais-pyhiinvaeltajan tylysti taaksepäin ja asettuen hänen eteensä. -- "Jumalalle kiitos ja kunnia, minä tohdin katsoa kunnon kuningastamme silmiin, tarvitsematta piiloutua rehellisen miehen selän taa." Nyt seurasivat kaikkien silmät vain kulkuetta, ja ilmassa kajahteli ylistyshuutoja kuninkaalle ja hänen kauniille morsiamelleen.