Part 28

Aina vähän päästä he luulivat tuntevansa valepukuisen lainsuojattoman, mutta yhäti samankaltaiset puvut heitä pettivät. Saksalaisia kaupanvälittäjiä vilisi hätiköitsevinä laivasillalla ja Kissansalmen laivojen luona, missä heillä alati oli asioita toimitettavana sekä joukko kantajia työssä. Nämä vanhemmat kauppapalvelijat eli niinkutsutut asiamiehet olivat tavallisesti vanhempia, naimattomia miehiä, joiden kasvojen ilme useimmiten oli happamen ikävä, ja puku sekä käytös pikkumaisen tarkkaa ja jäykkää. Ja koska pippuri oli heidän pienten kauppapuotiensa päätavaraa, kutsuttiin heitä yleisesti pippurisaksoiksi, ehkäpä sillä kuitenkin samalla viitattiin heidän epämiellyttävän ärsyttävään olentoonsa. Erityisesti huomattavat olivat heidän pitkien verkatakkiensa suuret hopeanapit. Venäläinen villahattu ja pitkä kultanuppuinen keppi, joka samalla oli heillä kyynärpuuna, kuului useimmiten heidän koristeitansa, ja he olivat niin tunnettuja siitä käytöksensä ja liikkeittensä jäykkyydestä, joka johtui heidän hajanaisista elintavoistaan ja yksipuolisesta askartelustaan, että he joutuivat usein väkijoukon viattoman pilan esineeksi, etenkin koska heidän naimattomuutensa saattoi heidät alttiiksi kiusauksille, jonka kautta he usein joutuivat enemmän naurettaviksi kuin siveellisesti vaarallisiksi. Useat heidän verka- ja ryytikaupoistaan olivat Kissansalmen ja Hyrkestäden varrella olevissa pienissä taloissa ja vajoissa, joista tämä katu oli saanut nimensä. Näiden kaupanvälittäjien naimattomuuden olivat heidän hansalaiset herransa määränneet, ja sen teki heidän asemansa välttämättömäksi, koska he olivat vieraina muukalaisessa kaupungissa, mihin heillä ei ollut oikeutta asettua asumaan perheellisinä.

Ritari Helmer tuijotti tarkkaavaisesti jokaista saksalaista kaupanvälittäjää joka joutui hänen näköpiiriinsä, ja huomatessaan yhäti pettyneensä hän suuttui niin silmittömästi, että hän oli vähällä loukata näitä ihmisiä, jotka ahkerissa kauppatoimissaan aina vähän päästä tunkeilivat hänen ohitseen. "Nuo kirotut pippurisaksat saattavat minut hulluksi!" huudahti hän lopulta polkaisten jalkaa. "Ensimäiseltä joka vastaani tulee, minä nitistän kaulan poikki."

"Se on oikein ja kohtuullista, ankara herra", sanoi asepoika. "Aina kun näen jonkun noista miehistä alkavat sormeni syhyä. Jos he tahtovat olla munkkeja, niin heidän ei tarvitse juoksennella keskipäivällä tuijottamassa tyttöjä silmiin. He ovat paljon hullumpia naisväen perään kuin -- olinpa vähällä sanoa kuin joku tonsuuriksi ajeltu -- pyhä Anton suokoon syntini anteeksi! -- Kas, tuolla on taas yksi. Näittekö miten hän pullisteli silmiään voidakseen tuijottaa tuohon kauniiseen kaalikoria kantavaan piikatyttöön? Työntäsenkö hänet kissanraatojen joukkoon Kissansalmeen, ankara herra?"

"Herra varjelkoon, elä suinkaan, sinä hurjapää", vastasi Helmer suuttuneena. "Koettakaamme olla vähän järkevämpiä. Jää sinä odottamaan tänne sataman olutkapakkaan ja vartioi ettei lainsuojaton pääse hiipimään takaisin laivaan. Jos täällä laki ja oikeus vallitsevat, niin hän ei pääse käsistämme. Tunnet kai sinä hänet?"

"Kyllä, aivan varmasti. Suuriarpinen Susi-Kagge, hän, jolta ritarikunnia pyyhkäistiin mestauslavalla; hänet minä tuntisin vaikka tuhannen roiston joukosta, myöskin hänen mustan hevosensa. Minä säälin sitä kaunista eläintä."

"Ehkäpä oli Jumalan tahto, että me jouduimme tänne, vaikkakin vasten tahtoamme", sanoi Helmer. "Rooman punalakki kuuluu täällä olevan hieromassa sovintoa kuninkaan ja Hammerhuusin pakolais-piispan välillä. He istuvat nyt täällä linnassa kieritellen pienen piispa Juhanan sormiensa ympäri. Siitä nyt ei tule kerrassaan mitään. Mutta jos kuningas tulee tänne, missä Roeskilden piispa hallitsee, niin hän tulee tarvitsemaan sekä meidän silmämme että meidän miekkamme. Mutta mitä ihmettä tuolla on tekeillä? Katsoppas miten ihmisiä keräytyy tuonne." Nyt vasta ritari Helmer huomasi kaupungin asukasten olevan omituisen kuohunnan ja levottomuuden vallassa. Oli paljon enemmän ihmisiä kaduilla kuin tavallisesti näki tiheimminkin asutuissa kaupungeissa. Hän astui edemmäs ja katseli edelleenkin ympärilleen lainsuojatonta pakolaista etsien. Nyt hän kuuli ohikulkevien porvarien ja käsityöläisten äänekkäästi ilmaisevan katkeroituneen suuttumuksensa kaupungin herraa, piispa Juhanaa, ja hänen aatelisia vieraitaan vastaan Axelhuusissa. Kokoonnuttiin joukkoihin kaduille ja erottiin muristen ja nuristen, kun joukko asestettuja sotilaita lähestyi. "Voudin väkeä! Piispan palvelijoita!" mutistiin varoittaen toisilleen. -- "Menkää syrjään -- erotkaa, toverit -- ei ole vielä aika -- Alas Gammelstrandille!"

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Helmer asepojalle, joka vielä seurasi häntä satamakatua, uteliaasti ympärilleen katsoen. "Näyttääpä siltä kuin syntyisi täällä kapina."

"Millä oikeudella te kannatte aseita täällä piispojen kaupungissa? Ettekö te tunne satama-asetuksia ja kaupunginlakia?" kuului nyt voimakas ääni heidän takaansa. He kääntyivät ja näkivät miehen, joka puvusta päättäen oli porvari, mutta jolla väljän takkinsa yllä oli jonkinlainen airutviitta ja kädessä Roskilden piispan merkillä varustettu valkoinen sauva. Häntä saattoi joukko piispan sotureita.

"Minä olen kuninkaan ritari ja henkivartija, niinkuin hyvinkin näette", vastasi Helmer. "Minulla ei ole mitään tekemistä teidän piispanne eikä hänen lakiensa kanssa."

"No, no, uljas herrani", vastasi airut. "Pistäkää kauniisti sormenne maahan ja tutkikaa missä olette. Te tulette varmasti maallisista kaupungeista ja herraslinnoista, missä ei ole kurinpitoa eikä järjestystä. Mikä on teidän nimenne, herra henkivartija?"

"Helmer Blå, Kogsböllestä", vastasi ritari laskien kätensä miekan kahvalleen. "Oletteko kuullut sen nimen ennen, tai opetanko minä teidät sen tuntemaan?"

"Teidän luvallanne, ankara herra", jatkoi airut lempeämmällä äänellä ja katseli häntä ihmeissään, "oletteko te tuo kuuluisa ritari Helmer, joka löi nuo kuusi veljeä yhdellä kertaa ja joista koko maa laulaa laulua: 'Hän vapaana orhilla ratsastaa?'"

"Sitä minä en koskaan kiellä", vastasi Helmer itserakkaasti nyökäyttäen. "Se, joka minusta on tämän laulun kirjoittanut, ei ole valehdellut. Kuitenkaan minä en tahdo ylpeillä siitä taistelusta", lisäsi hän. "Olihan kysymyksessä vain minun oma elämäni ja onneni. Te, uljaat köpenhaminalaiset, olette saavuttaneet yhtä suuren kunnian Stig-marskin otteluissa, ja luulenpa meidän ymmärtävän toisemme."

"Niin minäkin luulisin, häpeän sen nyt sanoa, herra Helmer", sanoi porvarillinen airut avomielisesti ja ojensi hänelle iloisesti kätensä. "Yhtävähän minä tahdon loukata teitä kuin teidän herraanne, meidän uljasta nuorta kuningastamme. Yhtä vapaasti kuin ratsastatte oriillanne hänen rinnallaan, saatte kernaasti kulkea täällä omilla jaloillanne. Mutta meillä on kova edessämme täällä näinä päivinä. Täällä on kapina piispaa vasten, kuten näette. Minun täytyy neuvoston nimessä vaatia maallisen tuomioistuimen eteen ja Andabothin käräjille jokaisen, joka kantaa aseita. Mutta kuninkaan ritarin, ja erityisesti teidänlaisenne ritarin suhteen, luulen kuitenkin herra piispan tekevän poikkeuksen."

"Jos piispa haluaa pitää partansa, niin suokoon silloin myöskin ritarin pitää miekkansa", sanoi Helmer. "Jos hän on lähettänyt teidät estämään epäjärjestyksiä ja rikoksia, niin auttakaa minua paremmin etsimään erästä lainsuojatonta rikoksentekijää, joka on päästetty maihin tuosta rostokkilaislaivasta. Hän on puikahtanut saksalaisen pippurisaksan vaatteisiin. Hän uhkaa kuninkaan henkeä ja hänet helposti tuntee, -- mies on iso arpinen Kagge. Jos tuotte hänet tänne elävänä tai kuolleena, niin minä tahdon kiittää teitä uskolliseksi tanskalaiseksi mieheksi ja kuninkaan rehelliseksi alamaiseksi."

"Sitähän me kaikki olemme täällä, ankara herra", vastasi airut hillityllä äänellä katsellen varovaisesti ympärilleen ja annettuaan asestetulle seurueelleen viittauksen vetäytymään etemmäksi. "Niinkuin te äsken itse sanoitte, olemme me hyvinkin rehellisesti osoittaneet uskollisuutemme kuninkaalle taistelussamme Stig-marskia vastaan. Kuningas onkin siitä meitä kiittänyt. Hän on rehellisesti auttanut meitä linnoittamaan oivallista kaupunkiamme sekä avustanut lautapaalutuksen rakentamisessa. Jokainen rehellinen ihminen täällä haminassa tottelisikin mieluimmin häntä kuin hengellistä herrautta; mutta jos me täällä tahdomme puhua ääneen muista herroista kuin piispasta, niin me olisimme pakoitetut jättämään kaiken omaisuutemme hänen rahastoonsa ja itse meidän täytyisi kodittomina lähteä kaupungista. Menkää rauhassa, herra Helmer, mutta piilottakaa miekkanne viittanne alle. Jos minä tapaan pahantekijän, jota etsitte, niin minä otan varmasti hänet kiinni ja manaan hänet teidän nimessänne käräjiin. Missä minä tapaan teidät itse?"

"Täällä majatalossa pyhän Klemensin kirkon luona. Sanokaa minulle rehellisesti, kansalainen, olisiko siitä mitään hyötyä, jos minä menisin kaupunginvoudin tai teidän piispanne luo tuon kysymyksessä olevan pahantekijän vuoksi? Hän on yksi noista kirotuista kuninkaanmurhaajista. Epäilenpä pahasti myöskin tuota kerskailevaa rostokkilaista; hän kulettaa maahan väärää rahaa ja on uhannut kuningasta. Minä tiedän muutakin hänestä, mutta sen suhteen olen luvannut vaieta; mutta missä hänet tavannenkin, joutuu hän minun kanssani tekemisiin."

"Kuninkaan vihollisia vastaan te ette saa täällä minkäänlaista avustusta, herra ritari", kuiskasi airut. "Jos te tahdotte seurata minun neuvoani niin pysytelkää niin kaukana piispasta ja hänen voudistaan kuin mahdollista. Kuninkaan ystävät eivät juuri ole heidän eivätkä saa näyttää olevan meidänkään. Jos ei minulla olisi vaimo ja lapsia, niin tuskinpa olisitte nähneet minua tämä keppi kädessä. Jos te tahdotte ahdistella pippurisaksoja", lisäsi hän toisen silmänsä sulkien, "niin etsikää heidät lautapelin äärestä oluttuvista. Siitä ei sakoteta jos heille siellä jotakin sattuu; mutta satamassa ja sillalla ei kukaan uskalla heihin kajota. Eteenpäin, pojat, vieras herra on puhunut minulle kunnon miehen lailla!" huusi airut käskevällä äänellä ja astui edelleen asestetun joukkonsa etunenässä.

Helmer katsahti hänen jälkeensä ja sanoi asepojalle: "Reipasta väkeä nuo kööpenhaminalaiset", sanoi hän, "onpa synti ja häpeä että heidän täytyy totella piispan käskyjä. Kuitenkaan ei minua oikein miellytä tuo hänen neuvonsa nurkkakapakoista ja lautapeleistä. Kiittäkäämme kuitenkin ensin pyhää Yrjänää ja pyhää Klemensiä pelastuksestamme; voimmehan sitten hyvällä omalla tunnolla ratkaista asiamme noiden roistojen kanssa kun heidät tapaamme." Hän lähestyi pyhän Klemensin kirkkoa, mutta se oli suljettu ja suuri, musta risti oli maalattu sen ovelle. "Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän. "Onko täällä rutto herran huoneessa?"

"Suljettu, interdikti, veilekonstitutionin _Cum Ecclesia Dacianan_ [alkusanat paavillisessa käskykirjeessä interdiktista] johdosta", vastasi vanha dominikaani, joka oltuaan polvistuneena suljetun kirkonoven luona olevan kiviristin edessä nyt nousi. "Mahtavien rikoksia saavat nyt huonompiosaiset sovittaa. Meidän hurskas herra piispamme ei ole voinut enää siirtää suuren maanrangaistuksen täytäntöönpanoa, jonka pyhä isä on määrännyt arkkipiispan rikollisen vangitsemisen johdosta vastoin määräyksiä ja kaikkia pyhiä lakeja. _Virgo amata ora pro nobis_!" mutisi hän liittäen yhteen kätensä.

"Piru vieköön kaikki latinalaiset lait, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari. "Onhan arkkipiispa nyt vapaa. Onko nyt sopiva aika rangaista maata ja kansaa kuninkaan vanhan synnin vuoksi, jos hän sellaiseen oli syyllinen?"

"Varmasti hän teki suuren synnin ja vääryyden", vastasi munkki. "Mutta rangaistus on liian kova, se on totta -- ja siitä joutuvat nyt viattomatkin kärsimään. Kansa tulee siitä vain jumalattomaksi ja kapinalliseksi; senhän me nyt näemme joka päivä. Jos ei kuningas nyt ole tullut tänne katumusta tekemään, niin tässä alkaa meille kaikille kurjat olot."

"Onko hän tullut?" kysyi Helmer äkkiä.

"Ei tänne kaupunkiin, mutta Sorretslövin kuningaskartanoon. Hänen valtuutettunsa ovat jo Axelhuusissa. Niin, niin, kyllä hänen jo olisi aika myöntyä ennenkuin interdikti saattaa koko kansan kapinaan ja kadotukseen. _Ora pro nobis_!" mutisi munkki taas ja kääntyi ristiinnaulitun kuvaa kohti.

"Uskotteko te hänen tulleen tänne nöyrtymään ja matelemaan arkkipiispan jalkoihin, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari, "silloin ei teidän uskonne ole paljonkaan arvoinen. Minun huomatakseni tämä kapinaliike ei koske kuningasta, vaan teidän pientä piispaanne ja hänen ylpeitä vieraitaan. Kyllä kai tuolle typerälle kirkon sulkemiselle joku keino keksitään. Hullu on se kansa, joka antaa sulkea itsensä Herran huoneesta niin kauan kun täällä on kunnon kirveitä ja rautatankoja maassa."

"Oi, te maailman lapset ja te maalliset herrat! Te tahdotte toteuttaa kaikki vallalla ja väkipakolla. Jos vain voisitte niin tahtoisitte lopulta murtaa auki taivaanvaltakunnankin portit", huokaili munkki. "Suuret ja mahtavat aiheuttavat kaiken uhkamielisyyden ja suuttumuksen, ja soaistu kansaparka se kuuntelee liiankin mielellään jumalattomien hurjia neuvoja. Kas, tuolla tulee taas joukko eksyneitä lampaita, jotka ovat sudeksi muuttuneet. Heillä on aseina keihäät ja tangot niinkuin niillä, jotka seurasivat Judasta, tuota vihan lasta. Kuule, kuinka he meluavat ja kirkuvat! Jumala armahtakoon, he hyökkäävät tänne! Nyt he varmaankin aikovat avata kirkon väkivallalla."

Pelästynyt dominikaani näytti aikovan paeta, mutta kapinalliset asettuivat hänen tielleen.

"Odota vähän, hurskas isä", huusi joukkojen johtaja, pitkä salvumies, kädessään suuri kirves. "Sinun täytyy lukea meille pyhä messu pyhän Klemensin alttarilta; me emme ole kuulleet Avea eikä messua kolmeen päivään. Murtakaa auki kirkonovi, toverit!"

"Oletteko mielettömiä?" huusi munkki. "Teettekö väkivaltaa Jumalan huoneelle?"

"Ei mitään puhetta! Työntäkää auki ovi, miehet!" huusi johtaja. "Ei pyhä Pietari eikä Neitsyt Maria ole meihin suuttunut; pyhän Nikolauksen luona me tahdomme kuulla messumme. Hyvä on, lapset, nyt on se kirkkolaki kumottu!" Kirkonoven olivat voimakkaat lyönnit murtaneet auki. Kapinalliset virtailivat hurjin voitonhuudoin kirkkoon vetäen dominikaanin mukanaan.

"Taitaapa tästä tulla hiukan rauhaton hartaushetki, ankara herra", sanoi asepoika. "Säästäkäämme mieluummin hurskauden vaatimuksemme toiseen kertaan. Katsokaa, tuolta tulee uutta väkeä! Ei, näettekö, heillä on keihäät ja miekat mukanaan. Luulenpa heidän aikovan hyökätä Axelhuusiin."

"Se on minulle mieleen", huudahti ritari Helmer iloisesti. "Itsevaltiaan piispan sortovaltaa eivät tanskalaiset kauempaa jaksa kestää. Taisinpa tulla tänne sopivaan aikaan: saan täällä kylläkin toimintaa. Jos he aikovat ampua piispanpesää, niin minä opetan heidän tekemään sen niin että osuvat. Jää sinä tänne satamaan pitämään silmällä pippurisaksaa, Knuut. -- Minä menen uljaitten porvarien avuksi." Tämän sanottuaan ritari Helmer kiirehti nopein askelin Gammelstrandille, missä levottomat pyövelijoukot törmäsivät yhteen hurjin kapinahuudoin.

YHDEKSÄS LUKU.

Axelhuusissa näyttiin jotenkin huolettomasti ylenkatsottavan näitä kaupungissa ilmeneviä levottomuuksia, jotka olivat jo kestäneet pari päivää, vaikka lievemmässä muodossa. Piispan hyvin varustettu linna oli eristettynä saarella, ja ne lautat, joita tavallisesti käytettiin ylikulkiessa, olivat näinä levottomina aikoina satamassa linnan korkeiden muurien suojassa, joten kaikki yhteys linnansaaren ja kaupungin välillä oli katkaistu. Etäisyys kaupungista ei kuitenkaan ollut sen suurempi kuin että Axelhuusia voitiin ampua Gammelstrandilta, sekä nuolilla että lingoilla, kun nämä vaaralliset sotakoneet ymmärryksellä asetettiin toimimaan. Axelhuusin parvekesalissa istui kaupungin hengellinen ja maallinen herra, Roskilden mahtava piispa Juhana, vakavasti keskustellen korkeiden vieraittensa, arkkipiispa Grandin ja kardinaali Isarnuksen kanssa. Arkkipiispan oikealla sivulla istui hänen uskollinen ystävänsä, Metsäluostarin mahtava apotti. Grandin valtuutettu, kaniikki Nikolaus Bunkeflad Roskildestä oli myöskin läsnä, samoin kuin kööpenhaminalainen kaniikki Hans Rodis, joka oli auttanut häntä pakenemaan Sjöborgista. Parvekesalin suuren pöydän ympärillä istuivat myöskin kardinaalin famulus ja hänen kirjurinsa, sekä kaksi italialaista pappia, jotka kuuluivat hänen seurueeseensa. Muukalaisen kardinaalin vuoksi keskusteltiin latinaksi. Linnan herra, vähäpätöinen roskildelainen piispa, näytti, mahtavasta ja käskevästä ryhdistään päättäen, ottaneen esikuvakseen arkkipiispan, jonka rinnalla hän kuitenkin näytti hyvinkin mitättömältä, vaikka hän täällä olikin sekä suuren Grandin että kardinaalin suojelijana. Hän heitti silloin tällöin tarkkaavan katseen ikkunasta kaupungille ja yhä lisääntyvään kansan vilinään Gammelstrandenilla, siltä ilmaisematta pelkoaan ja levottomuuttaan. Arkkipiispa Grand ei ollut vielä toipunut kovan vankeutensa tuottamista seurauksista. Hänen pöhöttyneet jalkansa lepäsivät pehmeällä jakkaralla, ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli synkän katkera ilme. Jokainen liike näytti tuottavan hänelle tuskaa, koko hänen elinvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt suuriin leimuaviin silmiin. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti vaieten eteensä. Salaperäinen hymyily pienissä silmissään luki kardinaali kirjelmää, jonka hänen kirjurinsa juuri äsken oli laatinut.

"Elkää uskoko häntä, kunnianarvoisa herra veli", kuiskasi Metsäluostarin apotti arkkipiispan korvaan. "Hän on salaisesti kuninkaan puolella, minä tiedän sen -- hän tavoittelee teidän arkkipiispanistuintanne."

Grand vavahti, pui suonenvetoisesti nyrkkiä, mutta vaikeni ja loi tutkivan katseen paavilliseen nuntioon.

"Pyhän isän nimessä ja hänen puolestaan", alkoi nyt kardinaali ja kohotti punaista tonsuurihattua, "ennenkuin kuninkaalliset lähetit astuvat eteemme, kehoitan minä vielä kerran loukkaantunutta veljeä myönnytyksiin ja jonkinlaiseen tyyntymiseen. Siinä sopimuksessa, jonka minä olen antanut ennakolta laatia, ja jonka sisällyksen te nyt tiedätte, arkkipiispa Grand, olen minä, teidän omia vaatimuksia noudattaen, ankarimpien hengellisten oikeuskäsitteiden mukaan, määrännyt Tanskan kuninkaan antamaan teille niin suuren korvauksen kylistä, kaupungeista, linnoista ja maallisista tiluksista, että arvelenpa hänen hylkäävän esityksemme."

"Ja minä hylkään sen myöskin, näilläkin ehdoilla", vastasi arkkipiispa kiivaasti. "Rikkomistansa minua ja minun pyhää säätyäni vastaan, ei kuningas Eerik voi sovittaa täydellisesti edes kruununsa menettämisellä."

"Ette suinkaan tahdo jännittää jousta vieläkin korkeammalle, arvoisa herra veli, tai lopuksi väittää että teidän kuninkaanne on kunniattomana tuomittava menettämään henkensä ja omaisuutensa kuin alhaisin pahantekijä maallisen oikeuden kautta?" kysyi kardinaali, täydellisesti tyynillä kasvoillaan hieno hymy. "Mitä hänen sielunsa autuuteen tulee, niin olettehan te jo ahdistanut häntä niin paljon kuin mahdollista."

"Arvoisa veli, elkää toki unohtako, että teidän vastustajanne on kruunattu ja voideltu hallitsija, jonka tukena on urhoollinen ja uskollinen kansa, sekä ystävänä monta mahtavaa ruhtinasta. Jokainen hengellinen tuomio, mihin maallinen valta ei vapaaehtoisesti kristillisestä vanhurskaudesta ja nöyryydestä tahdo alistua, joutuu tehottomana vain maailman lasten pilkan esineeksi, etenkin täällä Pohjolassa, missä pyhä pannansädekin minun huomatakseni, vaikuttaa jotenkin jäähtyneeltä. Kuninkaan valitukset minun kunnianarvoisaa ristiveljeäni vastaan näyttävät sitävastoin hyvinkin päteviltä ja painavilta", lisäsi kardinaali huomattavalla painolla. "Jos kuninkaallinen lähettiläs Roomassa voi todistaa puolenkaan niistä tosiksi, mistä hurskasta arvoisaa veljeä syytetään, niin tekisittepä viisaimmin, jos alentaisitte teidän vaatimuksianne hiukan ja ainakin toivoisitte koko tuon harmillisen asian joutuvan unohduksiin, Kaikessa tapauksessa minun veljellinen neuvoni olisi -- jos te voisitte suostua sitä seuraamaan, saataisiin varmasti kunniallinen sovinto aikaan -- ja myöskin sydämellisin toivomukseni, sekä teidän itsenne että kirkon rauhan vuoksi kuin myöskin vastaisten ikävien hajaannusten estämiseksi, että te pyhän isän suostumuksella tahtoisitte vaihtaa Lundin arkkipiispan istuimen toiseen, ehkä suurempaan ja arvokkaampaan, kauas täältä Pohjolan maista, missä teidän henkilökohtaiset riitanne maallisen vallan kanssa eivät kuitenkaan koskaan tasaantuisi. Minä sanon tämän veljellisesti huolehtien arvoisan veljen rauhasta ja turvallisuudesta. Tälläkin hetkellä me olemme molemmat tavallamme maallisen hallitsijamme vallassa, jonka kiivaudesta ja ankaruudesta teillä on ollut tuntuvat todisteet."

"Vai niin, korkea-arvoisa herra", huudahti Grand mitä katkerimman suuttumuksen vallassa, ja potkaistuaan jalkatyynyn luotaan hän nousi, "näinkö te nyt minulle puhutte? Senvuoksiko te kutsuitte minut tänne turvallisesta Hammerhuusistani, pyytäen minun luottamaan veriviholliseni suojeluskirjeeseen? Luuletteko ehkä viekoitelleenne minut ansaan, josta en pääse selviytymään? Luuletteko te ehkä minun hurskaan virkaveljeni, meidän yhteisen isäntämme, joka täällä hallitsee kaupunkia ja linnaa, raukkamaisesti ja alhaisesta pelosta pettävän kestiystävänsä ja laillisen arkkipiispansa, mielistelläkseen sitä maallista itsevaltiasta, joka minun huomioitteni mukaan on saattanut paavillisen nuntiuksen hengelliseksi orjakseen? Ei, teidän ylhäisyytenne, silloin te ette tunne minua ettekä tätä arvoisaa Herran palvelijaa, joka istuu täällä meidän vieressämme. Jos hän minun ja kirkon vuoksi uskaliaasti ja rohkeasti on asettunut itsevaltiaan vihalle alttiiksi, ja vielä lisäksi nostattanut kapinan ja levottomuuden omassa kaupungissaan, niin hän varmasti ei alistu petokseen, joka leimaisi hänet katalaksi petturiksi. Minun vapaudestani ja turvallisuudestani on kyllä huolta pidetty. Minä silmänräpäyksenä vain tahdon, voin astua laivaan, eikä kuningas yhtävähän kuin kapinallinen porvarijoukko voi estää minun vapaasti lähtemästä täältä ja etsimästä oikeutta Pyhän Pietarin tuomioistuimelta. Vapaasti minä uskallan lausua teille miten sielussani tuomitsen sekä teidät että teidän julkean ja jumalattoman kuninkaanne. Te ette ole täällä paavillisena nuntiuksena täyttäneet tehtäväänne; sensijaan että te olisitte pyhän isän valtakirjalla vahvistanut pannan ja interdiktin. --"

"Jääköön se minun asiakseni, arvoisa veli", keskeytti Isarnus hänet kylmästi ja tyynesti. "Senjälkeen kun teidän omat koncilionne ovat toimeenpanneet interdiktin veilekonstitutsionin mukaan, ei täällä tarvita enää sen vahvistamista. Nyt on vain kysymys kuninkaasta, ja haluatteko te sopia hänen kanssaan sekä peruuttaa pannanjulistuksen --"

"Ei, ei iankaikkisesti ei!" huudahti arkkipiispa kiivaasti. "Ja minä nauran hänen syytöksilleen. Sekä täällä että korkeimman tuomioistuimen edessä minä uskallan toistaa sen minkä kerran kuulun sanoneen hänen isänsä murhasta ja siitä, mihin hänen itsevaltias menettelynsä perustuu. Koska tämän kuninkaanmurhan kerran täytyi tapahtua, oli vain paha ettei se tapahtunut kuuttatoista vuotta aikaisemmin, jolloin tuolla kurjalla kuninkaalla ei vielä ollut jälkeläisiä, silloin Eerik Silmänräpyttäjän suku ei olisi milloinkaan häväissyt Tanskan valtaistuinta. Niin, tämän rohkean sanan olen sanonut ja sen minä sanon vieläkin. Mutta minä kiellän kaiken osallisuuden itsevaltiaan murhaan samoin kuin kaiken yhteyden herttua Waldemarin ja lainsuojattomien kanssa. Minun puolestani hallitkoon kuka tahansa Tanskassa -- olkoon se sitten herttua Waldemar tai joku juutalainen, saraceeni tai pakana, tai paholainen itse, kunhan vain täällä ei koskaan toteltaisi kuningas Eerikkiä tai hänen kurjaa veljeänsä kuninkaana eikä herrana. --"