Part 21

Jokaiselle matkustajalle, joka ilmoittautui marskille kuninkaan miehenä, taikka kuuluvana Tanskan ritaristoon, osoitettiin sija linnan suuressa vierassalissa. Useimmat huoneet tässä sivurakennuksessa olivat jo varatut, kun ritari Brock ja herra Papae ilmoittautuivat marskille yhdessä tuntemattoman ystävänsä kanssa, jonka he ilmoittivat ritari Åke Mustaparraksi, kuuluvaksi Krummedingerien sukuun ja joka oli palannut pyhiinvaellusmatkalta, ja kerrottiin, että hän pyhän haudan ääressä oli vannonut olevansa vaiti ja kantavansa esi-isiensä varustusta, kunnes olisi täyttänyt ristiinnaulitulle hartaudella lupaamansa ritarilupauksen. Tuollaiset kummalliset lupaukset eivät olleet harvinaisia, minkävuoksi niitä helposti uskottiin, jotapaitsi ne vielä vaativat osakseen erittäin suurta kunnioitusta ja jonkinlaista hurskasta ihailua. Kuninkaan miehinä ja kunnioitettuina Tanskalaisina ritareina vastaanotettiin myös nämä kolme herraa linnaan. Herra Palle oli eronnut heistä niin pian kuin mahdollista, ilmoittaen tulonsa herralleen junkkari Kristofferille kuitenkaan kertomatta mitään epäilyttävästä vieraasta, jonka he olivat tuoneet mukanaan. Itse hän kulki, toisesta meluavasta seurasta toiseen levottomana tästä salaisuudesta aivan kuin pitäisi omaa elämäänsä kädessään, saamatta rauhaa missään. Milloin nähtiin hänet kuninkaan, milloin junkkarin ystävien joukossa, ja kaikkialla otti hän osaa teeskennellyllä innolla mielialaan, mikä missäkin vallitsi. Toisinaan taas hän oli ritari Brockin ja muiden ylpeiden, taipumattomien ritarien seurassa, jotka puhuivat rohkeasti ja pelottomasti sekä kuninkaasta että junkkarista; hän ei halunnut myöskään loukata heitä, tai saada osakseen heidän halveksumistaan matelevalla ja pelkoa osoittavalla käytöksellä. Hän luuli siten turvaavansa itsensä kaiken mahdollisen varalta; mutta hän ei luullut varmuudella voivansa liittyä mihinkään puolueeseen, eikä ollut selvillä tavasta, millä viisaimmin käyttäisi hyväkseen luostarin pihalla korkeassa lehmuksessa tekemänsä havainnon.

Huolimatta vilkkaudesta, joka johtui niin usean henkilön läsnäolosta linnassa ja kaupungissa, oli siellä kuitenkin omituisen rauhallista, ja linnassa vallitsi ankaran vakava mieliala. Ei vietetty mitään yleisiä huvituksia. Kuningas näyttäytyi vain kirkossa aamusaarnan ja messun aikana, sekä iltasin suuressa ruokasalissa, jonne oli sijoitettu kaksi pitkää ruokapöytää, toinen kuninkaalle ja hänen ruhtinaallisille vierailleen ynnä prelaateille ja valtakunnan ylhäisimmille miehille, sekä toinen Tanskan ritaristolle yleensä ja kaikille vieraille jotka kuuluivat siihen. Heidän joukossaan, ritari Brockin ja herra Papaen välissä, istui tuo salaperäinen kestivieras metsäluostarista. Ritarilupauksensa mukaan luuloteltu ritari Krummeding kantoi alituisesti kypärää ynnä vanhanaikuista haarniskaa, ja hänen vaitiololupaustaan ja juhlallista olentoaan kunnioitettiin. Samassa pöydässä istuivat ritarit herttuoiden seurueista, yhdessä saksalaisten mestarilaulajien ja muiden oppineiden ulkolaisten seurassa. Päivällisaterian jälkeen hajaannuttiin. Muutamat jäivät linnan lukuisiin huoneisiin, huvitellen shakki- ja lautapelillä, tai kuunnellen mestarilaulajien ritariseikkailuja ja lauluja; toiset menivät keilaradalle tai ratsuhuoneeseen ja ajoradalle, missä viettivät aikaansa pallonheitolla, kilparatsastuksella ja aseharjoituksilla; toiset lähtivät haukkajahdille Neitsyshakaan tai ratsastusretkelle kaupunkiin, näyttääkseen itseään kaikessa komeudessaan kaupungin nuorille neitosille. Monet huvittelivat tarkastamalla kuninkaallista sotalaivastoa, joka oli satamassa; toiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen kaupankäyntiin hansalaisten kauppiaiden ja laivureiden kanssa, tai hankkiakseen itselleen kuulua vordingborgilaista verkaa, joka lähinnä Ypernistä ja Gentistä tuotua oli eniten kysyttyä ja yhtä kallista kuin bryggeläinen. Iltaisin kuultiin usein harpunsoittoa ja rakkauslauluja niinhyvin linnassa kuin kaupungissa, missä nuoret ritarilliset herrat etsivät tuttavuuksia ja rakkausseikkailuja.

Tärkeät neuvottelut herttuoiden kanssa näyttivät ensi päivinä kokonaan kiinnittävän kuninkaan ja hänen neuvostonsa huomion. Kreivi Gerhardin välityksellä oli rauha kuitenkin pian saatu aikaan, vieläpä kuninkaalle mitä kunniallisimmilla ehdoilla. Eräänä iltana kutsui airut ritarilliset herrat ja vieraat linnan suureen ritarisaliin. Täällä istui kuningas korotetulla valtaistuimella, veljensä ja kreivi Gerhardin keskessä, herttuoiden ja kaikkien vasalliensa ynnä läsnä olevien prelaattien ympäröimänä. Drotsi luki ääneen valalla vahvistetun rauhansopimuksen, missä herttua oli luopunut uudistetuista vaatimuksistaan Femerniin, Alsiin ja Aröhön, jotka olivat olleet tärkeimpänä riidanaiheena, sekä, sitoutunut olemaan tekemättä kuninkaan talonpojille herttuakunnissa mitään vääryyttä. Hän oli luvannut lisäksi mitä tarkimmin noudattaa läänivelvollisuuksiaan Tanskan kruunua kohtaan; jotavastoin kuningas oli antanut anteeksi hänelle ja hänen veljelleen samoinkuin jokaiselle, joka oli ollut herttuoiden puolella tässä taistelussa, kuitenkin ankarasti lukuunottamatta jokaista ritaria ja asemiestä, joka todistettavasti oli ollut osallisena hänen isänsä murhaan: he olivat tästä hetkestä saakka tuomitut kuolemaan, missä ikinä heidät kohdattaisiin.

Kun tämä pykälä rauhansopimuksessa luettiin, katsoi kuningas ympärilleen ankaralla ja monellekin peloittavalla katseella, sillä huomattava joukko lainsuojattomien ystäviä ja sukulaisia oli saapuvilla, ja slesvigiläisten herttuoiden saattueessa oli erinäisiä henkilöitä, jotka olivat tuntemattomia niinhyvin drotsille kuin marskillekin ja joiden levoton ja salaperäinen käytös herätti epäluuloja. Kuullessaan tämän rauhansopimuksen pykälän, tulivat herttuan ystävät suuressa määrin petetyiksi toiveissaan ja luottamuksessaan tähän valtioviisaaseen herraan; hän itse istui alasluoduin katsein ja koettaen turhaan näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä.

Drotsi lopetti sopimuksen lukemisen, joka sai osakseen suurta huomiota, tehden hyvin erilaisen vaikutuksen jännittyneellä mielenkiinnolla kuuntelevaan kokoukseen.

Loppu tuntui kuitenkin osaksi lieventävän ankaran voitonherratunnelman vaikutusta, joka vallitsi tässä rauhansopimuksessa. Jalomielisesti tunnustaen urhoollisen vastustajansa oikeudet oli kuningas nimittäin luovuttanut Langelandin herttua Erikille kauan pidätetyn läänityskirjan tähän saareen ja kaikki, mitä hän kohtuudella voi vaatia puolisonsa Sofian perintönä. Näin oli sopimus pääasiallisesti lopetettu ja kokous hajoitettiin.

Kreivi Gerhard aikoi jäädä vielä muutamiksi päiviksi sinne, ja samoin Langelandin herttua, joka oli erittäin tyytyväinen kuninkaan oikeudenmukaisuuteen ja yleensä koko sopimukseen. Mutta hänen veljensä Slesvigin herttua jätti heti koko seurueineen linnan, eikä hänellä näyttänyt olevan vähääkään halua ottaa osaa tätä seuraaviin juhliin. Hän jätti Vordingborgin hattu painettuna syvään silmille, eikä koskaan oltu nähty häntä niin masentuneena ja nöyryytettynä. Junkkari Kristoffer seurasi häntä jonkun matkaa, näyttäen tässä tilaisuudessa tahtovan voittaa itse kuninkaankin jalomielisessä osanotossa ja kohteliaisuudessa tätä harmin ja petetyn kunnianhimon musertamaa Tanskan kruunun kilpailijaa kohtaan. Junkkarin seurueeseen liittyivät ritari Brock ja herra Papae, jotka mielellään käyttivät jokaista tilaisuutta hyväkseen ollakseen junkkarin läheisyydessä.

Vasta myöhään illalla palasi junkkari Kristoffer takaisin. Hän oli lähettänyt ritari Papaen muun seurueen kanssa edeltäpäin ja tuli vasta tuntia myöhemmin, ainoastaan ritari Brockin seuraamana, kaupunkiin. He ratsastivat hitaasti pitkin pimeätä tietä, puhellen keskenään hiljaa ja herkeämättä. He näkivät kaupungin soihtujen ja roihujen valaisemana rauhan kunniaksi. Monesta talosta kuului laulua ja harpunsoittoa. Linnassa oli ritarisali valaistu; sieltä kaikui myös soitto ja laulu, ja kuningas otti vieraineen osaa juhlaan. Ajoradalla työskenneltiin lyhdyn ja kynttilän valossa, ja puusepät puuhailivat aitauksen ja korkean lavan rakentamisessa seuraavan päivän turnajaisia varten, mihin kuningas itse aikoi ottaa osaa.

"Hm, tuohon kuluneeseen lastenleikkiin ei hän koskaan väsy", mutisi Kristoffer, heidän ratsastaessaan ajoradan ohi ja nähdessään nämä valmistukset. "Hän tuhlaa moiseen turhuuteen enemmän, kuin mitä minulla on tuloja Kallundborgista ja Samsöstä vuodessa; hän köyhdyttää sillä koko maan ja taittaa lopuksi niskansa tuossa narripelissä."

"Sen lisäksi ovat hänen hovimiehensä liiaksi kohteliaita ja nöyriä", -- vastasi ritari Brock -- "eipä taida olla ainoatakaan noiden puolensadan Riikinkukko-henkivartijan ja Pyöreänpöydän-ritarin joukossa, joka ei kernaasti antaisi työntäistä itseään joka päivä satulasta ritarillisen herransa huviksi."

"Sellainen kohteliaisuus palkittaisiin heille huonosti, jos he uskaltaisivat yrittää sitä" -- vastasi junkkari. -- "Vähäisimmistäkin turnajaisista pidetään ankaria ritarikäräjiä, ja hän pitää lähes tarkempaa tiliä tuulenpieksännästä kaikkia vieraita lakeja ja kunniatapoja vastaan kuin siitä, mitä tässä maassa on hyödyllisiä tapoja."

"Pitääkö hän vierasten ritarienkin ja miekkailijain puolta tällaisissa juhlissa?" -- kysyi Brock. -- "Olen ensi kertaa katsomassa tätä ihanuutta."

"Kyllä", -- mutisi junkkari. -- "Joka turhamaisuutta voi mairitella, sille kelpaa mikä koru tahansa. Tähän asti hän on todella käynyt voittamattomasta Artur-kuninkaasta."

"Ehkäpä hän sentään voisi tavata suurempansa" -- lausui Brock hillitysti ja katsoi varovasti ympärilleen. -- "Itse en koskaan miekkaile pilan päiten; mutta varautukaa huomisen varalle, arvoisa junkkari! Tunnetteko vanhan tarun syyhyisestä, rakastuneesta epäjumala Balderista ja rohkeasta Hotherista?"

"Kuinka?" kysyi junkkari säpsähtäen.

"Minulla on hyvä ystävä -- tunnen erään vieraan ritarin, hyvän miekkailijan, joka varmaankin sellaisessa hauskassa leikissä mielellään esittäisi Hotherin osaa --"

"Vai niin!" -- mutisi Kristoffer, katsoen rauhattomana ympärilleen. -- "Niin vaarallisesta leikistä saisitte sentään neuvoa ystäväänne pysymään erillään. Vähimmän teidän, ritari Brock, sietäisi puhua minulle sellaisista ystävistä ja heidän mielihaluistaan. Mitä olen kertonut teille salaisuuksista, se ei oikeuta teitä mitenkään tuollaiseen uskaliaaseen tuttavallisuuteen. Mitä saattaneekin olla minun ja erään tärkeän miehen välillä, niin asia tuskin kehittyy niin kauas kuin te ja uljaat ystävänne arvelette? -- --"

"Suvaitkaa ymmärtää minua oikein, jalo herra junkkari!" -- keskeytti ritari Brock hänet nopeaan. -- "Minä puhun vain leikistä, -- tiedän että täällä joskus huvitellaan naamiaisilla ja sen sellaisella pilalla. -- --"

"Minun puolestani huviteltakoon miten suinkin", -- mutisi junkkari synkeänä, -- "mutta minä tahdon pysyä leikin ulkopuolella. Puolet elämästä on surkeata naamiaispilaa: ilveilijöinä me parveilemme täällä, olimmepa me muka ystäviä tai vihollisia. Viisain ilveilijöistä saadaan selville parhaiten tämän lastenleikin päätyttyä, ja kun Tanskassa taas ajatellaan vakavia asioita." Samassa hän kannusti hevostaan ja ratsasti linnanpihaan.

Kun junkkari ja ritari Brock olivat laskeutuneet satulasta linnanpihalle ja astelivat synkän neitsyttornin ohi, he kuulivat soiton helkettä ja näkivät kumottavassa kuutamossa ritarihahmon piiloutuvan nopeasti tornipatsaan taa.

"Ollaanko täällä aivan järjiltään! Serenaadeja tässä maassa -- ja ennen satakielen saavuttua!" -- mutisi junkkari nauraen pilkallisesti ja suojautui kylmältä tuulelta viittaansa. -- "Hm, millainen herra, sellaiset palvelijat. Emmekö olekin omaksuneet jo paljon kohteliaisuutta ja kauniita tapoja, ritari Brock? Onko Jyllannissa tämän ihanuuden vertaa? Nyt täällä aletaan elää yhtä ritarillisesti kuin Espanjassa ja Italiassa; siitä saamme kiittää näitä kiertolais-laulajia ja heidän viisujaan sekä noita seikkailukirjoja, joita kai herra ritariveljenikin ottaa mukaan taskuunsa sotaretkille. Tuolla ritarisalissa puhutaan nyt varmaan kauniista Floresista ja Blanzeflorista, hyvekoruisesta Tristanista ja Artur-kuninkaasta; se on tarpeen, jos haluaa käydä kohteliaasta maailmanmiehestä, ja täällä ulkoisalla laulelee muuan narri kuutamoserenaadeja Vordingborgin tornien huuhkajille."

"Jos tuo oli vankitorni, jonka ohi menimme, herra junkkari", -- sanoi hänen seuralaisensa, -- "niin ei olisi tarvis selittää hänen esiintymistään ehdottomasti ilveilyksi."

"Hm, hyvin mahdollista!" sanoi junkkari päätään nyökäyttäen. "Tännehän drotsi otti vapaudekseen sulkea Stig-marskin korpin-pennut häkkiin, eikä Kallundborgiin. Näemme vielä, että kauniilla kiertolaisnaisillakin on kosijansa." Sitten junkkari läksi rappuja yläkerrosta kohti.

Linnanpihalla ritarisalin ulkopuolella seisoksi joukko uteliaita tallirenkejä ja piikoja kuuntelemassa laulua ja kurkistelemassa kuningasta sekä vieraita herrasväkiä. Tämän lörpöttelevän ja leikkiä laskevan rahvaan kesken käyskenteli eräs tukeva, vaitelias herra, tiukkaan kääriytyneenä vaippaansa. Piiat taivuttivat päänsä yhteen ja kikattelivat aina kun hän lähestyi ja kiusoittelivat toistaan hänellä, koko kauniinsukupuolen hämäräsulholla. Hän oli herra Palle, muutoin aina niin tyytyväinen ja kovin kohtelias, vaikka nyt ylen raskasmielisen näköinen. Hän oli kuunnellut pitkän tovin tyttöjen kikattelua ja heidän äänekästä ihastustaan kuninkaan kauneudesta sekä näkemästään loistosta. Se näytti tänä iltana hyvin vähän huvittavan häntä; hän haukotteli ja huokasi ja asteli epämääräisin askelin neitsyttornia kohden, joka sijaitsi pihan autioimmassa ja hämärimmässä kolkassa. Korkean vankitornin juurelta, tornin varjosta hänkin kuuli soiton helkkeen, ja kolea tuuli kierteli tornin patsaita. Hän pysähtyi kuuntelemaan tarkkaan. Helke toistui, ja vankilaristikon alapuolella hän oli näkevinään tumman olennon. Hän läheni uteliaana sitä ja näki nyt selvään erään herran, jolla oli ritarikypärä päässään ja joka suureen viittaan kääriytyneenä seisoi tuijottaen ylös ristikkoikkunaan, silloin tällöin kiihkeästi näppäillen luuttua. Palle painautui pelokkaana muuria vasten ja näytti tunteneen tuon metsäluostarin salaperäisen hoidokkaan. Kylmä tuskanhiki pusertui hänen otsastaan; mutta hänen uteliaisuutensa voitti pelon, ja hän jäi seisomaan. Hän kuuli salakuisketta, johon vastattiin ylhäältä, ja sitten lauloi syvä, mutta hillitty ääni alhaaltapäin:

"Agnete, sa kuule, mit' anelen: ole mulle ainoa armainen! Haa, haa, haa! Ole mulle ainoa armainen: Tupa huomenna tanssia täys on."

Tuo syvä ääni vaikeni. Sitten kilahti ristikon-takainen ikkuna, ja hento naisääni lauloi korkealta:

"Oi kautta Luojani, olen sun, siniaalloille jos viet mukaas mun, -- Haa, haa, haa! Siniaalloille jos viet mukaas mun, vaan et meren pohjahan. Tupa huomenna tanssia täys on."

"Haa, Gunilla-neidon ääni -- Ulriika Stigin", mutisi Palle. -- "Vai niin! Siis kuitenkin lemmenseikkailu -- ja tuo maanpakolaiskoira minun alueellani! Siihen pitää pistää tenä eteen!" Kiihkeässä kateudessaan hän rohkaisihe hiipimään ensin kappaleen taaksepäin tornin luota; sitten hän astui suoraan eteenpäin möristen jotakin laulua, köntystäen raskaasti ja laahaten pitkää miekkaansa jälissään kivitystä myöten. Mutta tuskin hän oli päässyt kymmenen askeleen päähän tornista, ennenkuin torni-ristikon alta ryntäsi tuo naamioitu olio salamana hänen ohitseen ja työnsi hänet kumoon; samassa hän tunsi kipeän pistoksen oikeassa kylessään. "Murha! Apua!" -- ähkyi Palle vaisulla äänellä; hän ei uskaltanut huutaa ääneen, peläten tuon hirveän paholaisen palaavan ja tekevän lopun hänestä. "Ah, minä syytön miesparka!" -- valitti hän. -- "Sukkelimminkin menetellessäni syöksyn kuitenkin aina seipääseen! Nuo lemmon naiset, ne on luotu vain minun tuhokseni!" Hän keinottelihe pystyyn ja riensi kiivainta vauhtiaan tämän linnanpihan hämärän alan poikki ritarikerroksessa olevaan kamariinsa, missä hän hoiti haavaansa. Tukeva viitta oli heikentänyt iskua ja haava näytti mitättömältä. Mutta hän kärsi siitä ankarasti, ja kauhu oli niin lamauttanut hänet, että hänen täytyi turvautua vuoteeseen. Uteliaasti arvaillessaan, kuka häntä oli haavoittanut, hän ei uskaltanut tehdä mitään johtopäätöstä, ja kuta kauemmin hän mietti salaperäistä kilpakosijaansa, sitä levottomammaksi hän kävi. "Drotsi, -- noutakaa drotsi!" -- huudahti hän lopulta hiljaa. "Tämä on valtiollinen salaisuus; sitä ei kukaan muu saa tietää." Tästä lauseesta ei suuria välitetty, sitä pidettiin samanarvoisena kuin hänen muutkin kerskauksensa valtiollisista salaisuuksista olivat, joita ei tiettävästi kukaan uskonut hänelle. Vihdoin kuitenkin piti taipua hänen tahtoonsa ja viedä sana drotsille.

Tuon neitsyttornin pienen ristikkoikkunan ääressä seisoi nyt Ulriika-neito yksin kuunnellen. Tornikamarin ompelupöydällä oli lamppu sekä upea kalastajatytönpuku, helmillä ja silkkinauhoilla kaunistettu. Suuresta vierashuoneesta kaikui kaunis naisenlaulu. Siellä istui hänen siskonsa, hiljainen Margareta-neito, lampun ääressä kirjaillen suurta alttariliinakangasta. Reunuksena oli taitehikkaita lehväkiehkuroita sekä kuvia ja kohtauksia elämästä. Siellä juoksi uros- ja naarashirviä; siellä tanssi neitoja ja ritareita hyvin pienissä kuvissa; mutta keskempänä riippui Kristus ristillä, ja ristin juurella seisoi Neitsyt Maaria P. Johanneksen ja Magdaleenan kera _mater dolorosana_ (murehtivana äitinä), kuvattuna perinnäistapaan, miekka sydämen läpi; etualalla oli polvistuneena mustahaarniskainen ritari surupukuisen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Näissä olennoissa hän oli kuvannut isäänsä, mahtavaa Stig-marskia, sekä ylpeätä onnetonta äitiään, rouva Ingeborgia, ynnä itseään ja siskoaan lapsina. Istuessaan uutterana tämän työn ääressä ja laulaessaan laulua Hagbortista ja Signestä, hän ei huomannut oikukkaan sisarensa puuhia.

Linnan juhlahälystä tunkihe silloin tällöin kaukainen ääni vangittujen neitojen etäisiin huoneisiin; silloin Ulriika kävi tuskaiseksi ja itki, kun ei saanut olla mukana tuossa juhlaloistossa, ja Margareetan oli työlästä saada sanoillaan hänet tyyntymään. Joka kerta kun pieni iloinen tyttö saapui tuomaan heille välttämättömintä, kyseli Ulriika häneltä kiihkeänä ja uteliaana kaikkea mitä tapahtui, ja tytön piti kuvailla kaikkia vieraita herroja ja ritareita. Vain kuullessaan mainittavan drotsi Åkea ja hänen vaarallista seikkailuaan Kallundborgissa, Margareeta unohtui työstään; kädet vaipuivat syliin ja hän kuunteli tarkkaavalla osanotolla. Tytön jutteluja kuninkaasta, hänen lempeydestään köyhää kansaa kohtaan sekä hänen oikeudenmukaisesta ankaruudestaan suuria mahtimiehiä kohtaan hän kuunteli myös jonkunlaisella osanotolla, vaikka siihen liittyi kaihoisa ja joskus katkera hymy, hänen ajatellessaan omaa kohtaloaan; mutta kun Ulriika uteli jokaisen vieraan ritarin ulkonäköä, heidän partansa, tukkansa ja pukunsa väriä, heidän pöytätapojaan sekä mitä heille tarjoiltiin, niin Margareeta oli menettää kärsivällisyytensä. Siksi hän oli mielissään kun Ulriika, kuten nyt, sai päähänsä sulkeutua pieneen pukukammioon puuhatakseen korupukunsa ääressä ja laverrellakseen tytön kanssa. Kun tyttö tänä aamuna oli kertonut turnajaisten valmistamisesta, tanssihuveista ja naamiaisista, joita toivottiin huomis-illaksi, oli Ulriika taas ilostunut. Milloin hän ei kuiskinut ja laverrellut tytön kanssa, lauleli hän oikein hauskasti pienessä pukukammiossa, johon hän oli erityisesti mielistynyt.

Ulriika oli tänä iltana sulkeutunut tähän rakkaaseen salakammioonsa. Hän istui taas ompeluksensa ääressä hyräillen hupaisaa laulua Riisen Kaarlesta ja Rigmor-neidosta. Mutta nyt hän kuuli siskonsa kaihoisan kauniin laulun hänen hurskaan työnsä ääreltä, ja äkkiä kyynelet pusertuivat herkkämielisen Ulriikan silmiin. Hän nousi nopeaan, kuin omien ajatustensa säikyttämänä, ja heitti ompeluksen lattialle. Hän avasi oven ja hypähti kiihkeänä hiljaiselle siskolleen kaulaan.

"Mitä nyt, Ulriika, mikä sinun on, rakas sisko?" -- kysyi Margareeta osanottoisen levottomana ja vastasi hänen kiihkeään rakkauden osoitukseensa.

"Ah, tulin äkkiä niin tuskaiseksi ja murheelliseksi", -- lausui Ulriika -- "sinä lauloit niin kauniisti ja surullisesti, aivan kuin orpo ja yksinäinen linturaukka häkissään, ja minä ajattelin sinun istuvan aivan yksin tässä kolkossa tornissa, ja ettei ole ketään lohduttamassa ja rakastamassa sinua, kuten sinä olet lohduttanut minua ja puhunut minulle hyviä sanoja joka päivä."

"Olethan minun luonani, rakas Ulriika, ja minähän istun aivan tyynenä rakkaan kuvaliinani ääressä. Kun Jumala niin tahtoo, aukenee vankilamme ovi, eikä se ennemmin kuitenkaan tapahdu. Älkäämme koskaan surko kuten ne, joilla ei toivoa ole."

"Sepä onkin siis totta", -- sanoi Ulriika puolittain loukkautuneena ja kuivaten silmiään, -- "että kun sinä vain saat ommella ja lukea rukousnauhaa ja hupaisia ritariseikkailuja tai laulaa drotsin lauluja, niin välität vähän koko kauniista, todellisesta maailmasta. Mutta minä en siedä tätä elämää; kun minä öisin kuulen meren kuohuvan tuolla alhaalla, niin toivon usein, että mereltä nousisi mies ja veisi minut pois kuten Agneten; haluaisin melkein mieluimmin olla meren pohjassa kuin tässä ikävässä vankikopissa."

"Älä toki koskaan ajattele noin kauheita ja jumalattomia toiveita, rakas sisko!" -- huudahti Margareeta hiukan säikähtäneenä, ja risti itseään vaistomaisesti. -- "Onhan parempi olla syytönnä vankeudessa, kuin vapaudessa syyllisenä. Muistatko, mitä sanotaan kirjassa Pyhän Pietarin vankinaolosta ja hänen puheistaan -- --"

"Muistanhan sen --", keskeytti Ulriika hänet kärsimättömänä. -- "Mutta tulihan enkeli viemään hänet ulos."

"Jos Jumala ja Pyhä Neitsyt tahtovat, voi meidänkin luoksemme tulla sellainen enkeli" -- jatkoi Margareeta. -- "Tarvittaisiin vain ainut enkeliajatus yhdessä ainoassa sielussa. Minähän näkisin mielelläni taas Jumalan kauniin maailman, jos se kävisi päinsä ilman syntiä ja kunniallisesti. Mutta sinähän puhuit vetehisistä ja pahoista hengistä, ja olen kyllä kuullut sinun hurjia laulujasikin; olen kuullut kuin Agneten vastauksen noutajalleen, ja minusta tuntuu kuin sinä olisit samanlainen sokaistu tyttöparka kuin hän. Ah, rakas sisko, tiedän kyllä, ketä sinä ajattelit. Mutta varo häntä! Kyllä hän on yhtä pettävä kuin meren vaahto ja kuin kurjan Agneten sulhanen."

"En pyydäkään häntä hiuksen vertaa paremmaksi --" vastasi Ulriika kiivaana. "Pettävä ja uskoton oli heikko, horjuva Agnete, eikä hänen sulhasensa. Hänhän rikkoi sanansa ja jätti miehensä sekä pienokaisensa, eikä tahtonut heitä muistaa miehensä hartaista rukouksista huolimatta. Sellaista jumalanpelkoa minä en käsitä. Ei, mies oli paljon rehellisempi ja parempi; olen, aina säälinyt häntä poloista! -- Ei hän ole ollut rumakaan, -- hänellä oli vaalea tukka ja eloisat silmät aivan kuin ritari Kaggella. Kuulehan!" ja hän lauloi:

"Oli kultakutri hän puhtoinen, ja hän katseen loi niin riemuisen."

"Mutta ei se sentään ollut hyvä merkki", -- huomautti Margareeta, -- "että hänen astuessaan kirkkoon kaikki pienet pyhät kuvat kääntyivät toisinpäin. Ah, rakas sisko, en ole koskaan voinut katsoa ritari Kaggea hänen pieniin välkkyviin käärmeensilmiinsä ettei minusta ole tuntunut kuin sielussani kaikki pyhät kuvat kääntyisivät toisinpäin."

"Ah, sinä olet kohtuuton", -- huudahti Ulriika kiivaasti, -- "niin julman kohtuuton, ettei kukaan voi kauan sietää sinua. Minä pakenenkin luotasi niin pian kuin voin, sanon sen sinulle ennalta; mutta silloin" -- lisäsi hän puolittain kaihoisasti, -- "silloin et sinä saa itkeä etkä olla murheissasi minun tähteni, Margareeta, lupaa se minulle! -- Vai tahdotko tulla mukaan?"

"Mitä sinä, lapsiraukka, mietit! Uneksitko vielä alati paosta, malttaisitko sentään jättää minut? Tyydy, rakas sisko! Emmehän kuitenkaan pääse pakoon, ja jos pääsisimmekin, niin minä en haluaisi. Kuningas, kuinka ankara liekin, on kuitenkin hyvä ja oikeamielinen, sen sanovat täällä kaikki. Hän kyllä saa kerran tietää syyttömyytemme ja laskee meidät vapaiksi. Enempäähän emme koskaan voi toivoa sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Mutta sitä toivoa minäkään en luovuta."