Part 12

Puiden kanssa on isompi pula. Niitä olisi kyllä pitkin metsiä hyviä, kuivia puita, kaikenlaisia karankoja, joita saisi vapaasti ottaa, ja vaikka vielä talvenkin varaksi koota, mutta mikä niitä sieltä jaksaa kokoilla! Lopulta saa hän kylältä halkoja, velaksi myös, sillä määrällä, että heti maksaa, kun saa vehnäsistä rahaa. -- Ja niistä saa, vakuuttaa Joppi.

Niin pannaan säkki vehnäjauhoja leiväksi, ja hyvin osaakin Alma leipoa. Herrasväkikin tuumaa, että ei taida olla hullumpi yritys.

Sitä syödään vahvasti maistimiksi, ja jätetään hyvä kasa lasten varaksi kotiin, kun Joppi pyhäaamuna, kirkkaana elokuun sunnuntaina, lähtee palkkahevosella sitä kirkonmäelle myömään.

Leipä tekee kauppansa hyvin, sillä renkipojat kehuvat sen olevan vahvempaa kuin pakarin vehnäsen, ja Joppi kärsii äänettömänä pilapuheet, joita hänen korviinsa singahtelee istuissaan häkkirattailla vehnäskorineen kirkkoaidan kulmauksessa, hän nieleskelee ne vaijeten, kun tuntee taas kovaa hopeata hyppystensä välissä.

Ja kun kuorma on lopussa ja hän päällisin puolin summailee voittoansa, huomaa hän ilokseen, että hyvästi kannattaa piipahtaa kievariin ja ottaa kerran vielä pullo olutta -- tahi pari, ei se tunnu mitään -- ja näyttää, ett'ei Joppi sittenkään vielä ole niin yhtä kynnessä kuin luullaan ja huhutaan. Ja hän sitoo hevosensa keskievarin aitaan kiinni.

Kun ei Joppia kuulu ajoissa kotiin, on hevosen vuokraaja käynyt levottomaksi niinkuin kotoväkikin -- ja hän lähtee astuskelemaan iltapäivän viileällä kirkolle päin. Ja kun ei kuulu Joppia vastaan, käy hän ja käy yhä eteenpäin mietteissään, kunnes tulee kievarin portille saakka ja huomaa siinä aidassa hevosensa, joka hörähtää häntä vastaan, alahuuli lerpassa.

-- Sitä on poika! murahtaa mies -- kiusaa toisen hevosta siinä pitkän päivän nälässä ja kärpästen syötävänä. On se haettava sieltä pois, että saa edes kyytirahan.

Joppi on siellä ennallaan taas. On joutunut muutamien muiden juopottelijain pariin, unohtanut koko tämän kurjan maailman, ja reuhaa parhaana miehenä joukossa, kortit kourassa.

Mutta hevosen hakija tuo hänet puoli väkisellä ulos, asettaa rattaille ja ajaa kotiin. Ja tuskin löytyi kyytirahaa Jopilta.

Herrasväki alkaa häntä yrmiä tämän urotyön jälkeen. He säälivät vaimoparkaa ja lapsia entistä enemmän ja lähteissään antavat heille kaikenlaista ylijäämää elannon avuksi.

Kituen käy elämä -- ja syksymmällä ajaa vielä eräänä päivänä vallesmanni lautamiehen kanssa pihaan, ja ryöstää kauppiaan jauhovelasta lopunkin omaisuuden, vuoteen ja vaatteen vähät, mitä niitä liikoja oli. -- --

Talvi lähestyy, ja nyt alkaa jo muorikin tuskastua todenteolla ja joutua hätään hänkin. Hänen varansa eivät tällä tavalla pitkälle kestä -- ja sitten vielä sellainen tavaton rauhattomuus siinä ahtaassa kamarissa vanhalla ihmisellä. Lapset kitisevät ja parkuvat kaiket yöt kylmällä lattialla.

Joppi koettaa edes jollain tavalla asiata lieventää. Hakee nurkista laudan jätteitä jotain, ja alkaa niistä kyhätä lavan tapaista ovinurkkaan, mutta kun on tottumaton kirveesen, lyö polveensa pahan haavan ja joutuu viikkokausiksi vuoteelle itse.

Hätä kovenee ja suora nälkä rupeaa jo ahdistamaan. Rukoillaan muoria lähtemään kunnanmiehen puheille, sillä muuten tästä tulee kamala kuolema -- -- eikä auta muu, kuin että muori lähtee, sillä hänen on mahdoton enään elättää yksin sellaista joukkoa. Ja hänkin tietää vaivaiskassan viime aikoina tulleen hyvin anteliaaksi.

Lautakunnan esimies on ihmeissään ja suutuksissaan, puhuu juomisesta, tuhlaamisesta ja saamattomuudesta, mutta muori selittää, ett'ei niitä voi elävältä nälkäänkään tappaa -- mies on sairas -- vaimo heikko -- ja viisi alaikäistä lasta.

Mutta esimies ei sano voivansa apua antaa tässä tapauksessa lautakuntaa kuulematta, ja ottakoot itse sitte tuonnempana tietoa, onko myönnetty.

Kuluu vielä joku viikko tuskallisessa odotuksessa. Muori lähtee uudestaan kuulustamaan, kun ei sano Joppi itse millään tavalla ilkeävänsä, vaikka jo jalaltaan kyllä kykenisi, ja hän palajaa sillä tiedolla, että on lautakunta myöntänyt apua, säkin jauhoja aluksi, koska hätä on niin suuri. "Mutta enhän minä niitä sieltä mitenkään kulkemaan saanut, voit mennä itse noutamaan, kelkka luistaa hyvin jo", sanoi muori.

Joppi harmittelee, ett'ei muori ottanut kelkkaa mennessään mukaansa ja tuonut jauhoja -- --

-- Kun kehtaat! Kiitä Jumalaa, että olet minun toimellani päässyt edes katon alle. Olisit maantiellä, jos Herra viisaudessaan olisi tahtonut kutsua minut ennemmin pois täältä, näkemästä tätä kurjuutta. Ja kuka sinua silloin auttaisi! sanoo vakavana vanhus.

Jopin täytyy lähteä, siinä ei nyt auta mikään muu keino, eikä hevosta anna kukaan.

Mutta ihmisiä häveten asettaa hän lähtönsä niin, että vasta iltahämyssä saapuisi kunnanmiehen luo ja sieltä pimeässä kääntyisi paluumatkalle. Kunnan esimies -- vaikka monta ryyppyä olivat ennen yhdessä ottaneet -- antoi ankarat nuhteet Jopille, ja vakuutti, ett'ei täältä hyvinkään pitkälle anneta, koska mies vielä näyttää siksi voimissaan olevan, että työhön kykenee.

Mutta ei ollut Jopissa enään voimaa paljon, sillä tielle oli jäädä se puolen tynnörin jauhosäkkikin, jonka hän sai. Väsymys alkoi jo alkumatkasta rasittaa, ja pienen taipalen tultuaan, täytyi hänen hengästyneenä levätä, istuen säkin päälle kelkassaan.

Ilta kuluu ja jo yllättää yö, ja Joppi taivaltaa kelkkoineen vasta Teuron ojan poikki omille entisille mailleen.

Päivä on ollut kylmän tuulinen. Illemmalla tuuli äityy ja nyt se kuljettaa jo kevyttä, syksyistä lunta tielle, ja painaa sen siihen kovaksi, tahmeaksi peitteeksi, jossa kelkan jalas kulkee raskaasti naristen.

Se tekee loppumatkan tukalammaksi vielä.

Sillankorvan mökki on jo pimeä.

Kovasti tekisi mieli kolkuttaa sinne lämpimään tupaan yöksi ja maata siellä aamuun, mutta hän häpeää heitä, mökin asukkaita -- ja pelkää ett'ei saa säkkiään ollenkaan kotiin sillä kertaa, jos aamuun kinostaa pahemmin.

Ja hän jatkaa vaikeata matkaansa.

Kuun puolisko on noussut taivaalle ja luo hämärää valoaan ylitse aution seudun, ja näyttää matkamiehelle selvissä piirteissä vaalean harmaat pilvet, kun ne kilpaa temmeltäen, huimassa vauhdissa lentävät sen ohitse, tullen itäpohjoisesta Kilpisuon ylitse.

Joppi istahtaa taas uupuneena kelkkaansa.

-- Voi katalia ihmisiä -- voi tätä petollista maailmaa! ajattelee hän, katsellessaan aukeaksi hakattua maata siinä pitkin tien sivua -- omaa entistä metsäpalstaansa. -- Että ne ovat julenneet minua niin onnettomasti pettää. -- Olisinko täyden saanut metsistäni, niin kärsimättä olisi nyt tämä tuska ja murhe, kipu ja tämä häpeä -- --

Tuuli yltyy yhä Jopin siinä istuissa, ja kun sillä on vapaa peli yli aukean suon ja yli paljaitten mäkien, nostaa se yhä kinosta tiellä, ja kasvaa kohta oikeaksi myrskyksi, jonka käsissä pienet puun limat mäellä -- siellä täällä harvallaan -- huojuvat avuttomina ja lopulta hienosti parahtaen katkeavat. Se nuolasee lumen kiviltä, juoksuttaen sitä muassaan pitkin maata niinkuin savua -- ja jättää niiden mustat kylet näkyviin valkealta pohjalta -- niin että ne katselevat mäeltä alas maantielle niinkuin tummat silmäkuopat kuolleen valjenneesta kallosta -- ilkkuen -- --

Se iskee esteettömästi, täydellä voimallaan, metsän rintaan oikealla puolen tietä -- ja siellä räiskyy ja rytisee, kun jäiset oksat ja kokonaiset rungot murskautuvat.

Joppia alkaa kamottaa yksinään keskellä tuimaa luontoa, ja hän ponnistaa viimeiset voimansa, päästäkseen kylään.

On kuin joku aave olisi lähtenyt kulkemaan hänen jälessään sieltä Teuron mäistä -- ja hän katsahtaa vähä väliä arasti taakseen -- kylmän hien vallassa -- ja saapuu niin lopulta puoliyön aikaan aivan menehtymäisillään kotiin.

Vielä riisuu tuessaan puhuu hän vaikeasta matkastaan ja tästä onnettomuudesta, mihin hän on ihmisten tähden joutunut, kun ne puolesta hinnasta veivät Hinkkalan metsät --

Mutta muori kääntää kylkeään olilla ja huokasee:

-- Ja vaikka olisit saanut niistä kolminkertaisen hinnan, niin et sinä Joppi parka olisi siitä yhtään rikkaampi.

End of Project Gutenberg's Kun talonpojasta tuli herra, by Kalle Kajander