Part 24

— Päivää Claude, sanoi Albert, joka kulki viimeisenä ja tunsi naapurinsa Ferrazin. Vahinko kaataa niin kauniita puita. Tarvitaan sata vuotta sellaisen syntymiseen.

— Prémolin vuorelta ei niitä puutu, vastasi talonpoika. Ja tällä minä ruokin pesäni.

— Montako lasta teillä on?

— Kuusi, herra Albert. Entä teillä? Eikö muita kuin nuo kaksi?

— Ei.

— No, ei ne taida vielä olla lopussa, teidän iällänne? Kun rouvannekin on niin kaunis!

Ja hän puhkesi nauruun luontaisella koruttomuudella, joka ei ole loukkaava. Elisabetin posket punoittivat, mutta hän ei voinut pidättää hymyään.

Uuden nousun jälkeen vihdoin päästiin raunioille. Luostarin paikan olivat taidolla valinneet muinaiset munkit, jotka osasivat yhdistää seutujen jylhyyden ja pyhyyden, maineensa ynnä mietiskelyn ja mielenylennyksen tarpeensa. Kolmella puolella kuusiset rinteet muodostavat kaaren tasaisen aukeaman ympäri. Neljännellä puolella aukeaa maan vähän kohottua, laakso jota tuskin huomaa, joka ylenkatseellisesti on jätetty syrjään kuin maailman turhat houkutukset. Vanhat, yhdenneltätoista vuosisadalta polveutuvat rakennukset on vallankumous hävittänyt. Siitä ei aluksi huomaa muuta kuin koristeoven, joka on korjattu ja liitetty luostarin paikalle rakennetun metsänhoitajan talon etusivuun; mutta silvotut rauniot, jotka ovat peittyneet vattupensaiden, villikasvien ja metsänkin alle, pilkistävät esiin siellä täällä, laajalla alueella, kuin pahoinpidellyn ruumiin jäännökset.

Marie-Louise ja Philippe, jotka olivat käyneet katsomassa Grande-Chartreuse luostaria Passerat'n perheen kanssa, olivat kovin pettyneet. Rauniot eivät ole lapsia varten. Heille pitää olla hyvin rakennettuja taloja, ja mitä uudempia ne ovat, sitä enemmän ne heitä viehättävät, sillä elämä kutsuu heitä. Mutta he lohduttautuivat saadessaan auttaa kattamaan pöytää kivilohkareelle, jota puupölkyt kannattivat; tämä maalainen pöytä keksittiin lehvien kätköstä, nurmikon toisesta päästä, vartijan asunnon takaa. Tämä suostui valmistamaan munakkaan, joka täydensi aamiaista; senjälkeen hän vei tenavat, Pikkuaivot mukaan luettuna, katsomaan pihattoaan ja kaniinihäkkiään, josta hän oli kovin ylpeä.

Tahdotteko seurata minua? sanoi Albert Elisabetille.

Albert tunsi seudun käytyään siellä ensi nuoruudessaan. Astuttuaan muutamia askeleita vuoria kohti, jotka eroittivat heidät kaikesta ihmisasumuksesta, Elisabetilta pääsi hämmästyksen huudahdus. Heidän edessään kohotti ehjä luostarinkaari solakkaa käyräänsä puiden tiheän holvin alla, jättiläismäisten, aina vihreiden lehtikuusien, valkoisten, hopealehtisten koivujen suojassa. Sammaleen ja kukkasten verhoamaa muuria saattoi tuskin kaikesta tästä kasvullisuuden paljoudesta eroittaa. Kasvoipa sen päällä, kuin selvällä tantereella, siellä täällä vaivaiskuusia, jotka paljain juurin takertuen kiviin kiinni pyrkivät niitä lohkaisemaan irti. Kuinka ne saattoivat vielä pysyä paikoillaan? Minkä ihmeen kautta aika oli säästänyt tätä puhdasviivaista kaarta, joka kehykseensä käsitti kokonaisen kaistaleen metsää ynnä kulman taivastakin, ja joka seisoi siinä kuin jonkun puutarhan pylväskuja. Metsä oli jo ottanut sen haltuunsa ja kietoutui sen ympäri ja pian se olisi tukehtunut tämän syleilyyn ja hajonnut ruohostoon, niin että täytyisi kumartua maahan sen jälkiä löytääkseen. Täten se uhattuna ja ahdistettuna, mutta syksyn hyväilemänä, kaikella sulollaan palautti mieleen ihmisen mahtia luonnon keskellä, mutta sen perikadon saattoi aavistaa.

Elisabet katseli kaarta, ja vähän hänen takanaan Albert pidätti kaiken mielenliikutuksensa vaimoansa nähdäkseen.

»Minä pelkään, ajatteli Albert. Hän on niin hauras! Kaksi vuotta jo, pian kolme, hän on elänyt alituisen levottomuuden vallassa. Kuinka hän lieneekään uupunut! Hän on rauhan tarpeessa. Olen pystyvä hänelle sitä antamaan. Nyt, niin, nyt hän on yksin minun kanssani elämässäni, kuten olemme täällä vain kahden ...»

Elisabet oli kääntynyt häneen päin ja suurissa silmissä, jotka kiinteästi katsoivat häneen, hän ei nyt nähnyt niiden tavallista epämääräisen pelästynyttä ilmettä, vaan kauhua, kauhua, jonka aiheuttaa meissä välittömästi uhkaava vaara tai päälletunkeva näky. Yhdellä hyppäyksellä hän oli vaimonsa luona:

— Elisabet, mikä teitä vaivaa?

— Ei mikään, ei mikään.

Albert tahtoi ottaa hänet käsivarsiinsa:

— Mitä sinun silmäsi, sinun rakkaat silmäsi ovat metsässä nähneet?

Elisabet irrottautui hänen syleilystään, ja kuin olisi harhanäky häntä ahdistanut, hän ojensi kätensä kuin osoittaakseen jotakin tai jotakuta, jota Albert ei nähnyt.

— Hän, hän on täällä. Meidän välillämme.

— Kuka?

— Hän on aina välillämme. Kun te illalla luette minulle, kun te sanotte, että rakastatte minua, kun te viette minua kävelemään. Nyt te tahdoitte näyttää minulle nämä rauniot, antaa meille yhteisiä vaikutelmia. Mutta hän ei salli sitä, hän on luonamme.

— Kuka sitten? toisti Albert, vaikka oli jo ymmärtänyt.

— Anna de Sézery.

Nimeltään kutsuttuna, jota kumpikaan heistä ei vielä ollut uskaltanut lausua, kaukainen nuori nainen kullanhohtavine silmineen näytti todellakin kohoavan maasta puiden alle, luostarikaaren kehykseen. Mutta Albert karkoitti päättävästi haamun:

— Kuule, Elisabet. Meidän välillämme ei ole mitään, ei edes häntä. Hän on lähtenyt ainiaaksi. Jättäkäämme hänet sikseen. Sinä olet minun nuoruuteni vaimo. Sinä olet yksinäsi niin kauan pitänyt yllä kotiamme. Älä nyt sinä puolestasi ryhdy sitä hävittämään pelkän varjon takia. Rakastin ennen sinun suljettua otsaasi. Kun minä luulin sen tyhjäksi, etsin muualta onnea, jonka emme usko löytyvän kätemme ulottuvilla, ja joka vaatii, jotta voisimme sen löydettyämme sitä ylläpitää, niin paljon oppiaikaa ja jokapäiväistä valvontaa. Nyt osaan lukea sieluasi. En ollut erehtynyt, kun valitsin sinut. Sinä olit kuitenkin se, jonka tuli kiinnittää itseensä minun elämäni, koko elämäni. Rakastan sinua ja vannotan sinua unohtamaan.

Elisabet oli väristen kuunnellut häntä, ojentuen häntä kohtaan kuin metsän solakat koivut, jotka taipuivat valoon päin. Viime sana antoi hänelle vastustuskykynsä takaisin:

— Entä te, Albert. Kuinka voisitte te unohtaa?

— Hänen vierellään ajattelin sinua, Elisabet. Sinun vierelläsi en ajattele häntä.

Mutta omituisen hellittämättömästi Elisabet vakuutti:

— Ei, te ette saata unohtaa. Ja minä en tahdo, että onnestani saan kiittää hänen uhraustaan. Olen teidän palattuanne koettanut unohtaa. En voi.

Ihmetellen ja ahdistuneena tämän salaperäisen vihjauksen johdosta Albert kysyi:

— Hänen uhrauksensa? Minkä uhrauksen? Minä en ymmärrä.

— Aivan niin. Ettehän te voi ymmärtää.

Ja yhä samalla pelästyneellä ja ahdistuneella äänellä hän lisäsi tämän hämärän ilmoituksen:

— Tänä iltana te ymmärrätte. Tänä iltana saatte valita.

Albert ei saanut mitään muuta selitystä. Oli palattava metsänhoitajan taloon. Lapset haettiin ja alettiin painua kohti Saint-Martinia. Paluu oli yhtä säälittävän surullinen kuin meno oli ollut iloinen. Vaistomaisesti lapset ottivat osaa vaikenevien vanhempiensa suruun. He aavistivat heitä taas eroittavan kuilun. Jopa kääntyi erään tien mutkassa Marie-Louise isänsä puoleen kysyen:

— Isä, ethän sinä vielä lähde pois taas?

Hän ei saanut vastausta. Albert vaipui ajatuksiinsa eikä hajamielisenä pitänyt tiestä huolta. Päivä painui iltaan. Tähän vuodenaikaan ne ovat niin lyhyet. Hämärä, joka alhaalla verhosi laaksojen syvennykset, alkoi eroittaa erikseen vuorten siintäviä autereisia huippuja. Premolin metsästä tultiin kedoille, missä kukkavihkoina kohosivat kastanjat kullan- ja ruosteenkarvaisine lehvineen. Vähän umpimähkään kulkien retkeilijät poikkesivat oikotielle, millä pian huomasivat eksyneensä.

— Missä me olemme? kysyi Elisabet.

Hän kääntyi miehensä puoleen niin suurella antaumuksella ja turvallisuudella, että tämä siinä näki merkin tulevastakin luottamuksesta. Hän käyttäytyi niin herkän naisellisesti asettumaan miehensä turviin, ja miten hyvin hän kuitenkin oli osannut hallita talonsa, sillä aikaa kuin hän oli jättänyt sen omiin hoteisiinsa. Albert pääsi helposti suunnasta selville. Mutta oli pakko taas kiivetä rinnettä ylös. Yö yllätti heidät tiellä. Aasi, selässään molemmat lapset, eteni laimeasti ja pimeyttä kammoksuva paksu Philippe vaati parempaa saattajaa kuin Pikkuaivot olivat.

— Eikö sinua väsytä? kysyi Albert usein vaimoltaan.

— Ei, ei.

Kuitenkin Elisabet viivytti askeleitaan. Tuntien hänet raukeaksi, sääli Albert häntä yhä enemmän, ja hellitteli häntä lemmellä, joka ympäröi ja huuhtoo esinettään kuin meri saarta. Vihdoin retkikunta saapui Saint-Martiniin, juomaan ajettujen karjalaumojen saattamana ja niihin ikäänkuin hukkuen. Hämärässä eteni hitaasti lehmäin ja lampaiden virta. Paimenet kutsuivat hajaantuneita elukoitaan. Puukaukaloon johdetun veden ympärillä oli tungos suurin. Mutta tämä epäjärjestyskin oli rauhallista. Illan lepo laskeutui yli tämän vuoristonsopen.

Päästyään sisään kysyi Albert Elisabetilta:

— Annatko nyt minulle selityksen? Tiellä ajattelin vaan sitä.

— Heti kun lapset c#l saatu nukkumaan, vastasi Elisabet.

VII

AUENNEET SILMÄT

Päivällisen jälkeen, jonka yhteinen rasitus kaikesta huolimatta teki sydämelliseksi, Elisabet vei Marie-Louisen ja Philippen pois, itse toimittaakseen heidät makuulle. Hetkeä myöhemmin hän yksinään palasi saliin, jossa hänen miehensä, takan edessä liikkumattomana, ahdistuneena, odotti hänen paluutaan, ja ojensi tälle kaksi kirjettä. Hänellä oli sama pelokas ilme, jonka Albert oli nähnyt Premolin raunioilla.

— Lukekaa, kuiskasi Elisabet. Kun lapset, nukkuvat, palaan.

Albert luki ensin Elisabetin Anna de Sézeryltä saaman kirjeen, ja niinkuin myrsky panee järven uinuvat vedet liikkeelle, niin herätti tämän tietoisen luopumisen paljastus eloon kaikki hänen hehkuvat muistonsa, jotka hän oli sydämeensä haudannut. Hetken hän taipui niiden alle, ne valtasivat hänet, veivät hänet mukaansa. Mitä oli tuosta naisesta tullut, jonka hän ei ollut aavistanut sellaiseen uhraukseen pystyväksi? Toinen, Philippe Lagier'lle osoitettu kirje, sen hänelle ilmaisi. Indiassa, turvakodissa hän suoritti laupeudensisaren tehtäviä ja löysi siitä sisällystä poikkeukselliselle sielulleen. Eikä hän tulisi enää kirjoittamaan. Naisen vaistolla hän sieltä kaukaa aavisti, miten hänen rakastajansa vastustaisi onneansa, ja antoi tämän ymmärtää, minkälaista mielenrauhaa hän uudessa elämässään löysi, ynnä ilmaisi halunsa saada kuulla, ettei hänen uhrauksensa ollut jäänyt vaikutuksetta.

_Epävarmuus voi teidän keskuudessanne jatkua läpi elämän_, oli hän sanonut kilpailijattarelleen, jota hän hieman masensi ylevämielisyydellään. Albert vihasi epävarmuutta, ja hänen oli pakko päättää ennen Elisabetin paluuta. Olosuhteet eivät sallineet hänen epäröidä nyt kun hänen kuohuva mielensä etsi suuntaa. Olihan Elisabet yhtä ylevämielinen kuin nti de Sézerykin, kun hän ei tahtonut takaisin saamastaan asemasta kiittää epävarmaa tilannetta, vaan palautti toiselle hänen entisen vaikutusvoimansa! Minkälaista ylemmyyttä molemmat osoittivatkaan rakkaudessaan! Olkoon mies minkälainen tahansa, tällä kilparadalla hän aina joutuu tappiolle, ja jos hän tahtoo aiheuttaa edullisen tuomion itsestään, on hänen pakko käyttää jatkuvia ponnistuksia, luodakseen siten jonkin kestävän teoksen, jonkun tanakan rakennuksen: rakkaus ei koskaan valtaa häntä kokonaan eikä ainiaaksi.

Aika kului. Kuinka oli hänen otettava Elisabet vastaan? Hän ei voinut muuta kuin sulkea tämä syliinsä, palauttaa häneen luottamus ja mielenrauha. Ja hänen oli Elisabetilta salattava oma haavansa. Anna kaukaisena, kadotettuna, pakonsa ihannoimana jäisi hänen elämäänsä kuin salaperäiseksi jumaluudeksi, jolle salaa osoitetaan kunnioitusta. Monet mies-sydämet kätkevät tällaista idealia eikä kukaan sitä aavista, kun he käyvät jokapäiväiseen työhönsä. Se on itsekunkin salattu puutarha. Erikseen oli hän hoitava tätä salattua puutarhaansa eikä antava vaimolleen aihetta pienimpäänkään epäilykseen, pienimpäänkään kärsimykseen.

Näin pitkälle hän oli päässyt päätöksissään, kun hän näki edessään Elisabetin. Tämä oli tullut huoneeseen hänen huomaamattaan. Odottaen sanaa, jonka hän lausuisi, Elisabet jännittyi häntä kohti, ruumis taipuen levottomuudesta kuin vanamo, jota kukan raskaus painaa. Silloin Albert otti molemmat kirjeet ja heitti ne tuleen. He näkivät niiden käpristyvän, muuntuvan ja muuttuvan tuhaksi ja kun kaikki oli lopussa, hän veti Elisabetin luokseen, koettaen hymyillä, jottei herättäisi hänessä levottomuutta:

— Katso. Kotiliesi on ne niellyt. Sinua minä rakastan.

Epäselvällä äänellä Elisabet kysyi:

— Entä hän?

— Säälin häntä suuresti!

— Ainoastaan säälitkö?

— Niin.

Näin julmasti hän hautasi Anna de Sézeryn.

Mutta Elisabet katseli häntä suurilla kysyvillä silmillään, ja tämä katse vaivasi häntä. Albert tunsi sen tunkeutuvan itseensä terävänä tutkaimena. Elisabet oli liian paljon miettinyt, kärsinyt ja elänyt, jotta hän näki miehensä syvimmätkin ajatukset. Tämä ponnistus, jonka järkyttävä jälki näkyi Elisabetin kasvoista, jonka kautta hän kivi kiveltä oli uudelleen rakentanut heidän hävitetyn kotinsa, se voitti Albertin ja hän pelkäsi valehdella vaimolleen, ja ottaen lempeästi tämän kasvot käsiensä väliin, tuodakseen hänet lähemmäksi itseään, hän kuiskasi hänen korvaansa:

— Elisabet, älä katso minuun niin. Niin, tuo Annan kirje on koskenut minuun. Mutta se on mennyttä nyt, vannon sen sinulle. Oli hänen rakkautensa mikä tahansa, me kuljimme hänen kanssaan kohti kuolemaa. Sinun kanssasi menemme kohti elämää.

— Oma Albertini!

— Minkä kierroksen olemmekaan tehneet tullaksemme lähtökohtaamme takaisin.

— Olen niin uupunut.

Albert painoi rakkaat kasvot olalleen.

Näin on minun hyvä olla, sanoi Elisabet antautuen.

Hänen vaivansa, hänen raskas vaivansa ei ollut turha ollut. Hän oli rakentanut eheäksi perheen, joka oli hänen huomaansa jätetty. Tuskallisesti hän oli oppinut, että me olemme paljon enemmän vastuunalaisia pikkuseikoista kuin suurista, joissa olosuhteilla on suurempi osuus, ja että meidän tulee päivästä päivään itse solmia onnemme hauras ketju. Tulevaisuus oli antava hänelle korvauksen. Nuoruutensa harhakuvaa hän ei ollut voinut ylläpitää. Mutta hän ymmärsi paremmin, ja hänen miehensä hänen kanssaan, inhimillisen hellyyden vastustuskyvyn, kun sitä ylläpitää pyhä lupaus ja lasten näkyvä side. Tarmolla, jota hän ei itsekään olisi voinut aavistaa, hän oli tehnyt kaikkein vaikeimman työn, rakentanut uudelleen sen, mikä oli hävitetty. Ja tämä työ oli muuttanut hänet toiseksi, oli tehnyt hänet enemmän rakkauden arvoiseksi, kehittänyt kukkaansa hänen sulonsa ja ymmärryksensä. Tämän kestävän rohkeutensa ynnä nuoruutensa kautta hän oli voittanut kilpailijansa ja hänen puolisonsa tunsi sen, intohimonsa kahleiden vihdoin kirvottua.

— Olen oppinut rakastamaan sinua, sanoi Elisabet.

— Vaimoni.

Tämä Albertin sana oli senjälkeen tulkitseva hänen sydämensä äänen ja hän sulki huulillaan silmät, jotka vähitellen olivat auenneet kohti elämää.