Part 9

Pojat suhtautuivat asiaan paljon tyynemmin. Mac oli ainoa, joka asettui lujasti Archien puolelle, Charlien mielestä Päälliköltä olisi odottanut viisaampaa menettelyä ja hän nimitti Febeä seireeniksi, joka oli lumonnut viisaan nuorukaisen. Steve oli kauhistunut ja piti pitkiä esitelmiä velvollisuuksista yhteiskuntaa kohtaan, vanhan nimen kunnioittamisesta ja erisäätyisten avioliittojen vahingollisuudesta, vaikka hän koko ajan salaa tunsi myötätuntoa Archieta kohtaan, koska oli itse varsin ihastunut Kitty Vaniin. Will ja Geordie, joilla pahaksi onneksi oli juuri lomaa, pitivät asiaa 'vitsikkäänä kepposena', ja pikku Jamie oli saattaa vanhimman veljensä sekapäiseksi utelemalla tarkkaan 'mimmoiselta silloin tuntuu, kun ihminen rakastuu'.

Mac-sedän kauhistus oli niin hullunkurinen, että se piti Alec-tohtoria hyvällä tuulella, sillä vain hän tiesi kuinka miesparka murehti pienen salajuonensa epäonnistumista.

-- En ikinä enää puutu tällaisiin asioihin, ja nuo pojanveijarit saavat naida kenen tahtovat. Olen valmis mihin tahansa; jos Steve tuo miniäksi pesumatamin tyttären ja Mac karkaa sievän sisäkkömme kanssa, toivotan vain siunausta lapsikullille ja alistun, sillä totta tosiaan, muuta tehtäväähän nykyajan vanhemmilla ei enää ole.

Tämän purkauksen jälkeen poloinen Mac-setä pesi kätensä koko jutusta ja hautautui konttoriinsa siksi aikaa kun myrsky raivosi.

Tähän aikaan Archie olisi kai mielellään toistanut Rosen lapsellisen toivomuksen, ettei hänellä olisi ihan niin monta tätiä, sillä sukulaisten kielet pitelivät pahoin hänen lemmentarinaansa. Archie toivoi olevansa autiolla saarella, missä hän rauhassa saisi kosia ja voittaa lemmittynsä. Mutta Feben lähtöpäätös oli vankkumaton, ja Rosen oli pakko myöntää, ettei hän pystynyt noin vain taivuttamaan toisia omalle kannalleen.

Archien äiti, joka oli toivonut Rosea tyttärekseen -- ei toki rahojen vuoksi, vaan siksi että rakasti tyttöä hellästi -- kätki tosin pettymyksensä ja lausui Feben niin lämpimästi tervetulleeksi kuin suinkin taisi. Mutta tyttö tajusi vaistollaan asian todellisen laidan ja pysyi päätöksessään yhä itsepintaisemmin.

Jane-täti nimitti koko juttua haaveelliseksi hullutukseksi ja neuvoi ankaria toimenpiteitä -- "ystävällisesti, mutta lujasti, Jessie". Clara-tätiä hirvitti, mitä ihmiset sanoisivat, jos yksi 'meidän pojistamme' naisi 'ei kenenkään tyttären'. Myra-täti säesti tällaisia käsityksiä maalailemalla Feben tuntemattomat sukulaiset sysimustiksi ja lausumalla lisäksi pöyristyttäviä ennustuksia, että näitä huonomaineisia ihmisiä ilmestyisi näkyviin parvittain sinä hetkenä, jona tyttö pääsisi hyviin naimisiin.

Kuvitelmat vaikuttivat niin voimakkaasti Plenty-tätiinkin, että hän kävi kuuroksi kaikille suopeille tunteilleen ja peräytyen siunatun esiäitinsä, kreivitär Margretin, suojiin kieltäytyi antamasta siunaustaan millekään kihlaukselle, jos se vain tuottaisi häpeää tahrattomalle nimelle, joka oli hänen ylpeytensä.

Asiassa ei siis päästy sen pitemmälle. Archie kieltäytyi lujasti kuuntelemasta ketään muuta kuin Febeä, ja yhtä lujasti Febe toisti kieltonsa lohtunaan puoleksi tiedostamaton toive, että ajan mittaan, hänen hankittuaan nimeä itselleen, kohtalo ehkä kääntyisi suopeammaksi.

Niinpä Febe joulun jälkeen pakkasi matka-arkkunsa. Taskut täynnä suosituskirjeitä, jotka saattaisivat auttaa eteenpäin, hän lähti koettamaan siipiään rohkean näköisenä, mutta raskain mielin.

-- Kirjoita usein ja kerro mitä sinulle tapahtuu. Muista että minä en ole tyytyväinen ennen kuin tulet taas takaisin, kuiskasi Rose riippuen Febessä kiinni viimeiseen asti.

-- Kyllä hän tuleekin; vuoden päästä tuon hänet kotiin jos Jumala suo, sanoi Archie lujasti.

Alec-tohtorin käsipuolessa Febe meni portaita alas.

-- Muista että olet aina tervetullut joukkoomme niin kauan kuin minä olen täällä. Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, tohtori sanoi suudellen isällisesti lähtijää.

-- Minä muistan sen, vastasi Febe lämpimästi. Eikä hän koskaan sitä unohtanutkaan.

9

UUDENVUODENVIERAILUJA

-- Nyt käännän uuden lehden niin kuin lupasin. Mitähän seuraavalla sivulla mahtaa olla, sanoi Rose tullessaan yläkerrasta uudenvuodenaamuna vakavan näköisenä paksu kirje kädessään.

-- Joko perhosen elämä alkaa kyllästyttää? kysyi setä. Hän lakkasi kävelemästä edestakaisin eteishallissa ja vilkaisi Roseen nopeasti.

-- Ei, ja se on murheellista, mutta olen päättänyt lakata nyt, kun vielä voin, sillä huvittelu ei varmaan ole minulle hyväksi. Olen viime aikoina mietiskellyt oikein järkevästi, sillä Feben lähdön jälkeen en ole voinut oikein iloita mistään. Siksi nyt on sopiva aika lopettaa tämä vaihe ja aloittaa uusi, vastasi Rose. Hän pisti kätensä sedän kainaloon ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.

-- No, miten aiot täyttää kivistävän tyhjän tilan? setä kysyi.

-- Koetan olla yhtä epäitsekäs ja rohkea ja hyvä kuin Febe. Koetan elää vakavasti niin kuin hänkin, vaikka se on varmaan vaikeampaa minulle kuin hänelle, sillä hän on yksin elämässä ja hänellä on jo viitoitettu elämäntehtävä. Minä olen vain tavallinen tyttö, minun on neuvoteltava lukemattomien sukulaisten kanssa ennen kuin uskallan silmääni räpäyttää, ja kaulassani roikkuva omaisuus painaa alas kuin kauhea myllynkivi, jos yritän lentää. Se on aika vaikeata, ja minä masennun heti kun ajattelenkin sitä, huokasi Rose.

-- Kovan onnen tyttö! Kuinka voisin huojentaa taakkaasi? Alec-tohtori laski leikkiä, mutta hänen ilmeensä oli myötätuntoinen, kun hän taputti käsivarrellaan lepäävää kättä.

-- Älä viitsi nauraa, sillä minä tosiaan yritän tulla hyväksi. Auta ensiksikin minua pääsemään irti turhuuksista ja neuvo, kuinka voisin käyttää aikani ja ajatukseni niin, että niistä olisi jotain hyötyä.

-- No, aloitetaan heti! Lähde jo tänä aamuna minun kanssani kaupunkiin, mennään katsomaan talojasi. Ne ovat kunnossa ja rouva Gardenerilla on viisi kuusi ihmisparkaa, jotka muuttavat sinne heti, kun sinä vain annat luvan, vastasi tohtori nopeasti iloisena saadessaan tyttönsä takaisin.

-- Minä annankin sen tänään, silloin voin tuottaa edes noille poloisille onnellisen uudenvuoden. Olen pahoillani, etten voi lähteä mukaasi, mutta tiedäthän, että minun täytyy olla Plenty-tädin kanssa ottamassa vastaan vieraita. Viimeisestä yhteisestä uudestavuodestamme on niin pitkä aika, että täti tahtoo välttämättä pitää nyt oikein suuren vastaanoton. Koetan olla hänelle oikein erityisesti mieliksi, sillä en ole viime aikoina suinkaan ollut niin kiltti kuin olisi pitänyt. Mutta en millään voinut antaa anteeksi hänen suhtautumistaan Febeen.

-- Hän luuli tekevänsä oikein, emmekä voi moittia häntä. Minä saan nimiluettelon rouva Gardenerilta ja vien noille naisraukoille neiti Campbellin terveiset, että heidän uusi kotinsa on valmis. Sopiiko?

-- Mainiosti, setä. Mutta kiitos kaikesta kuuluu sinulle, sillä minun mieleenikään ei olisi juolahtanut tuollainen asia, ellet sinä olisi ehdottanut.

-- Minä olen vain asiamiehesi ja teen silloin tällöin ehdotuksia. Minulla ei ole muuta tarjottavana kuin neuvoja, siksi tuhlailen niitä joka tilaisuudessa.

-- Niin, koska olet jakanut varojasi yhtä anteliaasti kuin neuvojasi. Mutta mitäpä siitä, sinulta ei kyllä puutu mitään niin kauan kuin minä elän. Panen säästöön sen verran, että siitä riittää meille kahdelle, vaikka aionkin heittää omaisuuteni taivaan tuuliin.

Alec-tohtori nauroi päänkeikausta, jolla Rose säesti matkimiaan Charlien ivasanoja, sitten hän sanoi kelloonsa vilkaisten:

-- Ennätän hyvin viedä tuon kirjeesi aamupostiin. Piipahdan mielelläni ennen aamiaista.

Mutta Rose piti kirjettä kädessään, ja hymy välähti hänen kasvoillaan, kun hän iloisena ja samalla ujona sanoi:

-- Ei, setä, kiitoksia vain. Archie tekee sen mielellään ja kyselee aina mitä kirjoitan. Palkaksi hän saa vilkaista Feben kirjeitä, ja niin saan hänet vähän piristymään.

-- Montako kirjettä viidessä päivässä?

-- Neljä minulle. Febe ei kirjoita Archielle.

-- Toistaiseksi. No, sinä näytät hänen kirjeensä, sehän käy mainiosti; te olette kaikki tunteellisia otuksia. Ja tohtori lähti pois selvästikin ihan yhtä tunteellisena.

Vanha neiti Campbell oli lähes yhtä suosittu kuin nuorikin neiti, siksi mustia takkeja ja valkeita hansikkaita vaelsi virtanaan sisään ja ulos talosta pitkin päivää. Sukulaiset olivat miehissä liikkeellä ja tulivat yksi kerrallaan toivottamaan onnellista uutta vuotta Plenty-tädille ja Roselle.

Ensin ilmestyi Archie surullisena mutta tyynenä ja lähti pois Feben kirje vasemmassa povitaskussaan.

Sitten marssivat sisään Will ja Geordie sangen komeina harmaissa univormuissaan, joissa oli paljon tulipunaisia reunuksia, ja oikein tärkeinä, sillä tämä oli heidän ensimmäinen kosketuksensa uudenvuodenvierailuihin. He viipyivätkin vain hetken, koska aikoivat käydä tervehtimässä kaikkia ystäviään. Rose ei voinut olla nauramatta nähdessään, kuinka he miehistä arvokkuutta ja samalla poikamaista iloa uhoten lähtivät vaunuissaan, molemmat suorina kuin kynttilät, kädet puuskassa ja lakit juuri saman verran kallellaan vaaleilla kutreilla.

-- Kas, siinä toinen pari -- Steve kaikessa koreudessaan iso kukkavihko Kittyä varten kainalossaan ja Mac-parka herrasmiehen näköisenä, mutta varmasti marttyyrin tuskissa, mietti Rose katsellessaan, miten uudet ajoneuvot saapuivat toisten karauttaessa ulos isosta portista, jonka yli riippui rautatammen, muratin ja ikivihreän oksia.

-- Tässä Mac on, olen saanut hänet hinattavakseni täksi päivää. Ilahduttaisit nyt häntä kiitoksella, sillä hän lähti vastaan hangoittelematta, vaikka aikookin telkeytyä jonnekin sedän kanssa, kuulutti Steve ja toimitti esille veljeään, joka oli juhla-asussaan hämmästyttävän komean näköinen. Hiomisen tulokset alkoivat tuntua.

-- Onnellista uutta vuotta, täti, ja samaa sinulle, Rose, ja vielä monen monta onnen vuotta, sanoi Mac piittaamatta Stevestä enempää kuin kärpäsestä. Hän suuteli sydämellisesti vanhaa neitiä ja ojensi Roselle sievän orvokkikimpun.

-- Hyvänmielen kukkia? Luuletko että tarvitsen sitä? Rose kysyi äkkiä vakavasti.

-- Hyvää mieltä me tarvitsemme kaikki. Voisinko antaa sinulle mitään parempaa tällaisena päivänä?

-- Et voisi, kiitos. Ja Rosen silmät kostuivat, sillä niin kömpelö kuin Mac usein puheissaan olikin, hänen kiintymyksenosoituksensa liikuttivat mieltä. Hän näytti aina tajuavan toisen mielialat.

-- Onko Archie ollut täällä? Hän uhkasi jättää kaikki muut käynnit sikseen, mutta toivottavasti saitte ajetuksi mokoman hupsutuksen hänen päästään, sanoi Steve korjaten peilin edessä solmiotaan.

-- Kyllä hän kävi, mutta oli niin allapäin, että sain oikein omantunnonvaivoja. Rose piristi häntä vähän, mutta tuskin häntä huvittaa käydä missään, ja hyvä vain, sillä koko juttu näkyy hänen kasvoistaan enemmän kuin selvästi, vastasi Plenty-täti kallistellen runsaan pitopöydän luona parasta mustaa silkkipukuaan, joka pursui aitoja pitsejä.

-- Kyllä hän siitä selviää parissa kuukaudessa, ja Febe löytää pian uuden sulhasen, niin että älä turhia huolehdi, täti, vakuutti Steve kuin paraskin asiantuntija.

-- Jos Archie unohtaa Feben, niin minä halveksin häntä, eikä Febe ikinä huoli ketään toista, vaikka kai niitä tarjolla olisi sellaiselle tytölle! suutahti Rose, joka otettuaan rakastavaiset suojelukseensa puolusti heitä urhoollisesti.

-- Sinun mielestäsi Archien pitäisi siis toivoa kaikesta huolimatta eikä antaa periksi? tiukkasi Mac ja pani silmälasit nenälleen tarkastellakseen tanssikenkiään, joita hän aivan erityisesti inhosi.

-- Totta kai! Eihän se muuten olisi rakkauttakaan.

-- Ihan niin. Ja heidän pitäisi odottaa ja tehdä työtä ja rakastaa toisiaan, kunnes ihmiset taipuvat tai yksinkertaisesti huomaavat, että vastustus on turhaa.

-- Jos he eivät lannistu, niin varmasti ihmiset ajan mittaan taipuvat.

-- Tuo pitää kertoa Pembertonille! Hän näytti totisesti maailman murjomalta, ja pieni toivon säde tekee hänelle hyvää; eri asia on, jaksaako hän sitten odottaa kymmenen vuotta, pisti väliin Steve, joka mielellään härnäili Rosea tämän ihailijoista.

-- En ikinä anna sinulle anteeksi, jos hisahdat yhdellekään ihmiselle. Tuo Mac vain kyselee niin kummia, minun ei tietenkään pitäisi vastata hänelle. Sinä kyllä puhut mitä sattuu, eikä sinulle mitään mahda, mutta minusta tuollainen ei ole hauskaa, sanoi Rose harmissaan.

-- Pikku Penelope-parka! Ei saa kiusata häntä kosijoilla, annetaan hänen olla, kunnes hänen oma Odysseuksensa tulee, sanoi Mac istuutuen lukemaan runovärssyjä pöydällä olevista kirjavista konvehdeista.

-- Tämä Archien aiheuttama hälinä on pilannut meidät kaikki. Itse huuhkajakin on herännyt eikä ole vielä rauhoittunut, kuten näet. Kaverirukka on kokematon eikä tiedä kuinka pitää käyttäytyä, huomautti Steve tarkastellen hartaasti kukkavihkoaan.

-- Se on totta. Minä kyselinkin siksi, että haluan perehtyä asiaan, sillä minäkin voin rakastua jonain päivänä, ja silloin tästä voi olla hyötyä.

-- Sinäkö rakastuisit! Steve ei voinut olla nauramatta kuvitellessaan kirjatoukkaa lemmenpauloissa.

Vähääkään pahastumatta Mac nojasi leukaa käsiinsä ja katseli heitä miettivästi.

-- Miksi en? Aion tutkia rakkautta samoin kuin lääketiedettäkin, sillä se on kaikkein salaperäisimpiä ja merkillisimpiä tauteja, jotka ihmistä väijyvät. Paras keino päästä siitä selville on kai sairastua siihen itse. Ties milloin se iskee minuun, silloin on hyvä tietää, kuinka sitä on käsiteltävä.

-- Jos se iskee sinuun yhtä ankarasti kuin tuhkarokko ja hinkuyskä aikoinaan, niin siitä on leikki kaukana, ukkopaha, huomautti Steve sangen huvittuneena tuosta mielikuvasta.

-- Niin pitääkin. Mitään suurta kokemusta ei saa helpolla, ja tämä on varmaan kaikkein suurin lukuun ottamatta kuolemaa.

Jokin Macin tyynessä äänessä ja miettivissä silmissä sai Rosen katsahtamaan häneen ihmeissään; sävy oli aivan uusi. Stevekin ällistyi hetkeksi ja tuijotti veljeään, mutta sanoi sitten puoliääneen muka levottomana:

-- Hän on varmasti saanut tartunnan sairaalassa, ehkä lavantaudin, ja alkaa hourailla. Minä vien hänet hiljaa pois ennen kuin hän sekoaa kokonaan. Tule nyt, hölmöläinen, lähdetään!

-- Älähän hätäile. Olen kyllä ihan terve. Kiitoksia vain neuvoistasi, sillä minä uskon rakastuvani rajusti, kun kerran rakastun. Ei kai se teistä ole mahdotonta, vai mitä? kysyi Mac niin totisena, että kaikki hymyilivät.

-- Eihän toki, sinä olet varmasti oikea Romeo, hellä ja uskollinen, vastasi Rose tuumien, minkä eriskummallisen kysymyksen Mac tämän jälkeen tekisi.

-- Kiitos. Minä olen viime aikoina ottanut niin läheltä osaa Archien huoliin, että olen kiinnostunut asiasta ja haluan tietysti tutkia sen perin pohjin niin kuin jokaisen järkevän ihmisen täytyy ennemmin tai myöhemmin, siinä kaikki. No niin, Steve, nyt olen valmis. Ja Mac nousi kuin luento olisi päättynyt.

-- Tuo poika on joko hupsu tai nero, ja tahtoisinpa tosiaan tietää kumpi, sanoi Plenty-täti ja ravisti mietteissään parasta myssyään.

-- Aika sen näyttää, mutta minä puolestani uskon, ettei hän ainakaan hupsu ole, vastasi Rose vaihtaen rintaansa kiinnitetyn valkoisen ruusukimpun orvokkeihin, vaikkeivät ne sopineet läheskään yhtä hyvin hänen siniseen pukuunsa.

Seuraavana saapui Charlie oikein loistotuulella. Hän toi Roselle sievän rannerenkaan ja sai panna sen tytön ranteeseen, sillä välin kun tämä lempeästi nuhteli häntä moisesta ylellisyydestä.

-- Minähän vain seuraan sinun esimerkkiäsi. Tiedäthän: "ei mikään ole liian hyvää rakkaillemme, ja antaminen on ihmisen suurin onni", Charlie heitti huolettomasti lainaten Rosen sanoja.

-- Seuraisitpa minun esimerkkiäni muutamissa muissa asioissa yhtä uskollisesti, sanoi Rose vakavasti, kun Plenty-täti kutsui Prinssin maistamaan, oliko punssi sellaista kuin piti.

-- Minä olen sopeutuvainen yksilö. Tädin sydän murtuisi, ellei hänen maljaansa juotaisi vanhaan hyvään tapaan. Mutta älä huolehdi, onneksi minä olen kova poika kestämään, sillä päätä tässä kysytään ennen kuin on selvitty tästä päivästä, nauroi Charlie vilauttaen pitkää nimiluetteloa lähtiessään ilahduttamaan vanhaa neitiä hilpeillä ja herttaisilla kohteliaisuuksillaan lasien kilahdellessa.

Mutta Rose oli huolissaan, sillä Charlie tarvitsi todella lujaa päätä, jos hän aikoi juoda kaikkien noiden lueteltujen maljan. Tällä hetkellä oli vaikea puhua asiasta, ettei loukkaisi Plenty-tätiä, mutta silti Rosesta tuntui, että hänen oli varoitettava serkkuaan; hän itse koetti olla pojille hyvänä esikuvana eikä sen vuoksi milloinkaan maistanut viiniä. Rose pyöritteli yhä mietteissään turkoosilemmikkien koristamaa rannerengasta, kun sen antaja palasi hänen luokseen.

-- Sinä, pikku pyhimys, olet sen näköinen kuin tahtoisit pirstoa kaikki kaupungin punssimaljat ja säästää meiltä iloisilta veikoilta huomisen päänsäryn.

-- Niin tahtoisinkin, sillä pelkään että päänsärky joskus päättyy sydämensärkyyn. Charlie rakas, älä suutu, tiedät itse paremmin kuin minä, kuinka vaarallinen tällainen päivä on sinunlaisellesi. Koeta olla varovainen minun tähteni, hän lisäsi vetoavasti, sillä katsellessaan kaunista serkkuaan hän ei voinut olla naisellisesti toivomatta, että saisi hänet aina pysymään yhtä raikkaan hilpeänä kuin nyt.

Charlie huomasi tytön silmissä uutta lämpöä, tulkitsi sen mielessään väärin, ja äänessään äkillistä intoa hän vastasi nopeasti:

-- Rakkaani, minä koetan!

Hänen poskiensa puna heijastui myös Rosen kasvoilla, sillä tuolla hetkellä tytöstä tuntui, että hän voisi rakastaa tätä serkkua, joka alttiisti antautui hänen johdettavakseen ja tarvitsi kipeästi auttajaa ja opastajaa. Ajatus tuli ja meni kuin valonvälähdys, mutta hänen sydämensä rupesi takomaan, aivan kuin lapsuudenaikainen kiintymys olisi vaihtumassa lämpimämpään tunteeseen, joka asetti hänet ennen kokemattomaan vastuuseen. Mielijohteensa vallassa hän sanoi vakavan leikkisästi:

-- Jos minä pidän tätä rannerengasta muistaakseni sinua, niin sinun on puolestasi pidettävä tätä, jotta muistaisit lupauksesi.

-- Ja sinut, sanoi Charlie matalalla äänellä, kun Rose pisti valkoisen ruusun hänen napinläpeensä.

Samassa he huomasivat uuden vieraan saapuneen etuhuoneeseen, jonne Plenty-täti oli hienotunteisesti vetäytynyt. Rose oli kiitollinen keskeytyksestä, sillä hän pelkästi ajautuvansa hetken tunnelmassa liian pitkälle. Mutta Charlie katseli tulijaa kaikkea muuta kuin suopein ilmein ja kuiskasi:

-- Hyvästi, Rose, poikkean illalla katsomaan miten voit päivän rasitusten jälkeen.

Ja hän lähti nyökäten niin kylmästi Fun See -raukalle, että tuo sävyisä idän poika luuli verisesti loukanneensa häntä.

Vieraita kävi ehtimiseen, ja sekä Plenty-täti että häntä avustamaan tullut Jessie-täti seisoivat urheasti tehtävissään iltamyöhään asti. Sitten Jessie-rouva lähti kotiin matkassaan uninen Jamie, ja Plenty-täti meni uupuneena levolle. Tohtori oli palannut kaupungista jo aikoja sitten, mutta Myra-täti oli tulisella kiireellä lähettänyt hakemaan häntä sairaskäynnille. Alec-setä oli oikeastaan jo melkoisen tottunut Myra-rouvan äkillisiin kutsuihin, sillä kokeiltuaan useilla vaarallisilla taudeilla tämä oli lopulta valinnut sydänvian, koska se sopivasti piti hänen ystäviään ainaisessa levottomuudessa. Nykyään hän lähetti vähän väliä hälyttäviä viestejä. Siksi tohtori ei yleensä pelästynyt kuullessaan hänen olevan kuolemaisillaan, mutta lähti silti aina katsomaan häntä ja määräsi suopeasti jotain vaaratonta lääkettä.

Rose oli väsynyt mutta ei uninen, ja hän tahtoi miettiä monia asioita. Siksi hän ei mennytkään vuoteeseen, vaan istuutui kirjastoon takkatulen ääreen odottamaan setäänsä ja ehkä Charlieta, vaikkei uskonutkaan tämän enää näin myöhään tulevan.

Myra-tädin kohtaus tuntui olevan tällä kertaa erityisen hankala, sillä kello löi kaksitoista eikä tohtoria näkynyt. Rose oli jo lähtemässä vuoteeseen, kun hän kuuli jonkun hapuilevan eteisen ovella; hän huusi: -- Sinäkö siellä olet, setä? ja juoksi ovelle, sillä Jane oli hidas ja kirkas talviyö purevan kylmä.

Kun ovi avautui, sisälle asteli -- ei Alec-setä, vaan Charlie. Hän mätkähti eteisen tuolille lakki päässä, hieroi paljaita käsiään, siristeli silmiään kuin niitä olisi häikäissyt ja puhui omituisen nopeasti ja katkonaisesti:

-- Minä lupasin tulla -- kaverit jäivät pitämään hauskaa -- viettämään vanhan vuoden loppua, katsos. Mutta minä lupasin -- en koskaan syö sanaani -- tässä minä nyt olen, sininen enkeli.

-- Hyss, palvelijat ovat vielä valveilla, tule kirjastoon lämmittelemään, sinähän olet ihan jäässä, sanoi Rose ja meni edeltä siirtääkseen nojatuolin takan ääreen.

-- En ollenkaan -- ihan lämmin -- mukavan näköistä sentään. Missä setä on? Charlie kysyi ja tuli perässä vieläkin lakki päässään, kädet taskuissa ja katsoi silmä kovana edessä kulkijan vaaleata päätä.

-- Myra-täti lähetti hakemaan häntä, ja minä jäin odottamaan kuullakseni kuinka täti voi, vastasi Rose kohentaen tulta.

Charlie nauroi ja istuutui kirjaston pöydän kulmalle. -- Voi mummorukkaa! Surkeata ettei hän kuole ennen kuin vallan nääntyy. Sopisi antaa joskus hiukan runsaammin eetteriä, niin hän saisi tuskattoman lähdön, vai mitä?

-- Älä puhu tuolla tavoin. Setä sanoo, että kuvitellut tuskat ovat usein yhtä vaikeita kuin todellisetkin, sanoi Rose pahastuneena ja kääntyi selin.

Rose ei ollut aikaisemmin katsonut suoraan Charliehen, sillä aamulliset muistot tekivät hänet araksi. Mutta vilkaistuaan nyt serkkuaan hän oli yhtä tyrmistynyt tämän ulkonäöstä kuin äskeisistä sanoista. Charliekin näytti huomaavan, kuinka Rosen ilme äkkiä muuttui; hän nousi seisomaan, sieppasi nopeasti hatun päästään, tuijotti tyttöä omituisen kiinteästi mutta samalla poissaolevana ja puhui äskeiseen katkonaisen vuolaaseen tapaan, aivan kuin hänen olisi alkuun päästyään ollut vaikea lopettaa:

-- Suo anteeksi -- vain leikilläni -- aivan mautonta, tiedän sen, en puhu niin enää. Tämä lämpö panee pääni vähän sekaisin, taisin vilustua lähtiessäni ulos. Siellä on hirvittävän kylmä -- olen ihan jäässä, uskotko -- vaikka ajoin kuin itse piru.

-- Et kai vain sillä vauhkolla hevosellasi? Sehän on vaarallista, näin myöhään ja vielä yksin, sanoi Rose peräytyen suuren nojatuolin taa, kun Charlie astui takan ääreen väistäen huolellisesti tiellään olevaa jakkaraa.

-- Vaara on jännittävää -- siksi pidän siitä. Minua ei ole koskaan sanottu pelkuriksi -- koettakootpas vain. En ikinä anna periksi -- eikä tuo hevonen saa voittaa minua. Taitan siltä niskat nurin, jos se yrittää. Ei, ei -- en tarkoita sitä -- älä välitä -- ei se mitään, ja Charlie nauroi niin ilottomasti, että Rosea huolestutti.

-- Onko sinulla ollut hauska päivä? kysyi Rose katsoen Charliehen lujasti, kun hän seisoi punniten käsissään sikaria ja tulitikkuja kuin epäröiden kummalla raapaista, kumpaa polttaa.

-- Tänään? Yliveto. Pari tuhatta vierailua ja pieni mukava illallinen klubissa. Randal ei osaa laulaa sen kummemmin kuin vanha varis, mutta minun lähtiessäni hän jäi seisomaan samppanjalasi alassuin kädessään ja yritti laulaa minun vanhaa mieliveisuani "Pois itku! Naura, laula vain".

Charlie puhkesi kovaäänisesti laulamaan tuota juomalaulua heilutellen tulitikkutelinettä päänsä päällä kuten Randal ylösalaisin olevaa viinilasiaan.

-- Hiljaa! Sinähän herätät tädin, huudahti Rose niin käskevästi, että Charlie lopetti kesken kertosäettä ja tuijotti tyhmänä häneen sanoen vihdoin anteeksipyytävästi:

-- Minä vain näytin kuinka sen pitää käydä. Älä suutu, rakas -- katso minuun niin kuin aamullakin, niin vannon etten ikinä enää laula yhtään säveltä, jollet tahdo. Minä olen vain vähän iloisella päällä -- me joimme kauniisti sinun maljasi, ja kaikki onnittelivat minua. Sanoin ettei sitä ole vielä julkaistu. Ei -- mutta enhän minä aikonut sanoa sitä. No mitäs siitä -- ainahan minä joudun kiikkiin, mutta sinä annat aina yhtä suloisesti anteeksi. Anna nytkin äläkä ole vihainen, kultaseni. Ja pudottaen maljakon Charlie tuli Rosea kohti niin kiihtyneenä, että Rose hätkähti tuolin takana.

Rose ei ollut vihainen, mutta kauhistunut ja säikähdyksissään. Hän oli jo ajat sitten huomannut asian oikean laidan ja kalvennut niin, että Charliekin älysi sen ja pyysi anteeksi jo ennen kuin Rose sai suustaan moitteen sanaa.