Part 2
-- Jos kerta on sallittu, niin siinä tapauksessa, Amalia, se on varma. Kun kaksi vanhempaa tytärtä tästä niinikään vietiin, oli minulla sama tunto. Amalia ei ollut meillä silloin vielä palveluksessa, ei, Amalia tuli sen jälkeen, niin, oli minulla sama tunto, että tuossa ne nyt ovat, tuo on Siviän ja tuo on Siirin, ja jo olen monta kertaa hartaasti rukoillut, että Jumala antaisi myös Hertalle kunnon miehen.
-- Kuuluuko tämä suureenkin virkakuntaan?
-- Naapuripitäjän apulaispappi on. Sano "pastori" sille, jos puhuttelee.
-- Tuota nyt toki raskii sanoa vaikka piispaksi.
-- Nyt ne istuvat siellä salissa. Mikä onni, että uusia mattoja sattui lattialle ja että Amalia puhdisti viime lauantaina ne huonekalujen päälliset ammoniakilla. Mikä sinut panikin niitä puhdistamaan. Nyt ei tarvitse tuskitella, että kun Amaliakaan ei arvannut. Vaan arvasipas. Siitä näkee, että eikö kaikkea johda ikäänkuin korkeampi kuin ihmiskäsi.
-- Ja kaakkuakin kun sattui.
-- Niin, ajatteles, kaakkuakin. Paremmin ei voisi sattua. Tulepas kuuntelemaan vähän tänne oven rakoon. Jätä sumppipannu, eihän se vielä kiehu. Eikö ne miellyttävästi ja hienosti puhu? Erottaa sen puhetavasta jo, ettei sillä entistä ole. Sö-sö-sö sitä äänen pehmeää kiekutusta, mistä se puhui, "kaihosta" ja "kyynelistä", niin niin, siitä se alkaa, Amalia, siitä se alkaa. Ja Hertta, miten kainona se alas katsoo. Kullannuppuseni, äitisi antaa sinulle siunauksensa, äitisi antaa, ei hän henno sitä kieltää.
-- Se ruustinna se kaikki niin taktilleen tietää.
-- Hys, hiljaa sinä, eikös tiedä. Pane vain se valkea esiliina, kun menet sisään, minä tulen sinne perästä. Niiaa kauniisti ja sano: "pastori on hyvä", jos ei heti huomaa. Eläkä raota enää niin paljon sitä ovea, huomaavat.
-- Talonpoikaisen näköinen tuo on Herttaneidille.
-- Ai, ai, Amalia, kuinka Amalia niin ajattelemattomasti puhuu. Amalia ottaa ulkonäön eikä ota luonteen siveellisiä puolia huomioon. Vai talonpoikainen? Pitäisi varmaan kreivejä Amalian mielestä syrjäiseen maapappilaan tulla. Eikö ennemminkin asiaan kuulu, että papin tytär saa papin? "Kun sinä sait papin", sanoi ennen mammavainaa minulle, "katso, että tyttäresikin saavat papin". Vanhin tytär saikin papin, toinen kauppiaan, silloin kun ei pitäjän läpi pappeja kulkenut, eikä pappa tahtonut kustantaa Siiriä vieraalle paikkakunnalle. Ja mikä on hänen nyt ollessa, pitäjän onnellisimpia rouvia. Niin, niin, pappa oli silloin oikeassa. Kyllä, Amalia, kyllä täytyy olla tyytyväinen, kun syvemmin ajattelee.
-- Tähänkö pannuun minä kahvin panen?
-- Siihen. Ja tietääkö Amalia, että Amalia loukkaa samalla minua, kun sanoo "talonpoikainen". Minun isäni oli kyllä pappi ja pappilasta minäkin läksin, vaan en minä sanonut, että pappa on talonpoikainen, vaikka ei hän osannut kahvelilla syödä, kun hän meille apulaiseksi tuli. Ja täälläpähän ovat henget. Elämä, tietääkö Amalia, on kuitenkin paljon todellisempaa kuin leikkiminen kukkien kanssa. Vertauskuvallisesti tarkoitan. Sillä tietääkö Amalia, kun minutkin vietiin, oli ikää jo yli kuusikolmatta ja toinen silmä lasista? Vaan pappa ei katsonut muotoon, hän katsoi syvemmälle. Amalia, sanopas nyt kerta todellakin, näyttääkö sinusta, että tämä on lasisilmä? Häiritseekö tämä näköä, tarkoitan ulkonäköä?
-- Olen jo tuhannesti sanonut ja vakuuttanut, ettei.
-- Ettei. No sanopas sitten, eikö elämä ole todellakin paljon todellisempaa kuin leikkiminen kukkien kanssa. Mutta vaikkapa niinkin. Toimeen sitä tullaan. Yli kolmekymmentä vuotta olen nyt papan kanssa yhdessä ollut ja vaikka hän oli talonpoikainen, oli hän ihminen silti. Nuorena olen ollut Turun ja Porin läänissäkin ja nähnyt paljon maailmaa ja ihmisiä, vaan pappaa merkillisempiä en ole nähnyt. Uskotkos sinä sen, Amalia?
-- Uskon, uskonpa tietenkin.
-- Niin, niin, uskot. Mutta uskotkos, että on syy sysissä, jos on sepissäkin? Sanonko vielä, yli kolmekymmentä vuotta on papan kanssa yhdessä oltu, ja tuskin on hän kertaakaan paljasta käsivarttani nähnyt. Joka näin säilyttää sisäisen arvokkuutensa, voi tulla toimeen vaikka kenen kanssa, uskotkos sen?
-- Enhän minä ole niitä kaikkia niin syvällisesti ajatellutkaan.
-- Et, vaan näitä asioita pitää niin syvällisesti ajatella. Vaan eihän Amalia näistä mitään tiedä, Amalia kun ei ole ollut miehellä. Näes, pappakin voi olla kavaljeeri niille, jotka niin tahtovat, vaan minulle ei, sanon, että minulle ei.
-- Minullekos ruustinna taas tarkoittaa?
-- Enhän minä Amaliasta ole sanaakaan sanonut. Se Amalia aina. Itsestänihän minä vain puhun. Se oli helluntain pyhinä, kun meidät yhteen vietiin. Kuukauden olin jo pappaa tuntenut ja kuitenkin istuin kolme yötä vaate päällä kyökkikamarin nurkassa ja itkin. Vasta kun kuulin, miten hartaasti pappa rukoili ääneen Jumalaa polvillaan toisen huoneen lattialla, selvisi minulle elämäni arvoitus.
-- Ei ne monet nykyään enää itke.
-- Ei ne itke. Kevytmielisesti mennään vähän tuttavuuden perustuksella ja niin edespäin. Etenkin suuressa maailmassa. Ai, ai, Amalia, niiden elämää siellä. Amalia ei uskoisi, jos kertoisin.
-- Sanoi minulle suntion emäntä, että ne sanomalehtien kautta kuuluvat siellä kaikki kauppansa valittelevan, eikä ne puhemiehiä eikä vihkimistäkään kuulu kansat siellä käyttävän. Ja vihkimättömät vaimot kuuluvat vain vaunuissa ajelevan kuin mitkäkin riikinkukot pyrstöt pörröllään. Lieneekö totta, mitä panetteli?
-- Totta on, totta, mitä niistä salaamaan. Tietää ja tuta ne kaikki pitää, niinkuin pappa niin kauniisti viime sunnuntaina kirkossa saarnasi. Sillä sitäkö varten Luoja minulle järjen loi, etten ihmettelisi, silmät ja korvat, etten näkisi ja kuulisi, ja kaikki armolahjansa, etten Hänen töitänsä tutkisteleisi ja havaitseisi, mikä on se maailma, jossa Hän minun kuormaani kantaa sallii? Panitko vahvasti kahvijauhoja pannuun?
-- Panin vahvanlaisesti. Sanoi se suntion emäntä, että ruustinnakin samaa synnillisyyttä suosii, eivät kulkeneet ennen pappilan neitsyet kaupunkilaiskankaissa eivätkä istuneet vaunuissa taloisilla taipalilla.
-- Siinä sen kuulet. Vai vaunuissa, kun on nuo vanhat trillat, joissa nyt ovat vähän viiluutelleet itseänsä. Oppimaton ihmisraukka. Mutta olenko minä pyrkinyt hänen tuomarikseen, vaikka hänen synnillisen elämäkertansa tunnen? Kun on saanut oppia ja nähdä, ajattelee jo toisin: Olenko minä itse niin hyvä, että minä joka hetki Herralle kelpaisin? Mistä minä tiedän, miltä minä näytän Sen edessä, joka kaikki näkee ja kaikki tietää? Olenko paljon puhtaampi, joskin puhtaudessa olen elämäni elänyt, olenko virhitön silti, joskaan ihmissilmällä en elämästäni virhiä löydä? Tosin silti tuomittava on kaikkinaista pahaa. Ja papalle minun aina täytyy sanoa tuosta, että tuomitse sinä, pappa rakas, kaikkea kuin ihmisestä on, sinulle se kuuluu seurakunnan paimenena ja papillisen arvosi edustajana.
-- Kyllähän rovasti näkyy ne puolet tietävän.
-- Jaa, eikös tiedä? Papparaukan täytyy jaksaa. Jos hän kotona joskus arvonsa unohtaa, koetetaan ymmärtää se. Amalia ei huoli siitä kylillä mainita. Panehan selvikettä vahvasti pannuun.
-- Minä pistin jo suuren nahkapalan.
-- Elä liiaksi, ettei kalalta maista. Kahvista talon tuntee ja kahvileivistä talon tyttäret. Leikkaapas vähän paksumpia palasia siitä kaakusta -- niin. Ja pane rinkelit oikealle ja peparikakut vasemmalle koriin -- niin. Opi tämä ja muista aina, rinkelit oikealle ja peparikakut vasemmalle. Minun mammani minulle tämän opetti ja mummoni taas hänelle jo ennenkuin sulhasia mammalla kävi. Meillä käytettiin paljon tapoja kotona. Pappa on aina ollut niiden yläpuolella. Se on hänen erikoisoikeutensa ollut. Pitää vain ymmärtää jokaisen ihmisen erikoisoikeus ja arvottaa sitä. Mamma oli viisas sen ajan naiseksi. "Rukoile, lapseni, turhamaisuus pois sydämestäsi", sanoi hän minulle, "ja ymmärrä toisen erikoisuutta, niin riittää sinulle onnea elämäsi iäksi". Ja Jumalan kiitos, niin on käynyt. Minä rukoilin ja minun sydämeni on täynnä, niin -- yhä vieläkin rakkautta!
HILDA HUSSO
(Puhelimessa hotellista toiseen)
Halloo, onko se hotel Francessa?
-- -- --
-- Olisiko mahdollisuus saada puhutella edeskäypä herra Aksel Lundqvistia?
-- -- --
-- Jahaa, se on Lundqvist kuin puhuu. Tämä on hotel Iriksestä kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso, muistaako Lundqvist vielä?
-- Olin Ekbomin maatsalongissa siivoojattarena silloin kun poika syntyi, jos Lundqvist muistaa?
-- -- --
-- Halloo, kuinka, en kuullut?
-- -- --
-- Ei, ei täällä ole ketään nyt. Ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku kuulisi, puhuu vain vapaasti.
-- -- --
-- Kiitos, poika voi hyvin. On ollut maalla nämä vuodet. Isänsä näköinenkin oli, kun pari vuotta sitten kävin sitä katsomassa. Ihan oli kuin Lundqvist, se minua enimmin ilahdutti.
-- -- --
-- Ei, ei mitään, en minä eläkettä sille enää.
-- -- --
-- Antoihan Lundqvist silloin sen kaksisataa. Moni ei olisi antanut sitäkään. Kiitos vain vieläkin. Se oli kylliksi. Ei, ei toki enää.
-- -- --
-- Kiitos kysymästä. Hyvin itsekin olen voinut. Kuusi vuottahan siitä on. Luojan kiitos, olen sattunut hyviin paikkoihin. Laivassa olen ollut siivoojattarena ja sitten hotellissa Viipurissa ja Pietarissa.
-- -- --
-- Ei, ei pojasta ole ollut minulle mitään haittaa. Suotta silloin poliisillakin Lundqvistia pelottelin, mitä poliisi olisi siihen muka voinut. Sitä on yksinkertainen ja lapsellinen, kun on kokematon. Lundqvist ei muistele sitä pahalla.
-- -- --
-- Ei, ei se Lundqvistin syy ollut. Ja onpahan syy sitten! Ei syy eikä mikään. Sattuuhan sitä, sehän on kokemattomuutta vain ja viattomuutta. Ja kuten sanoin, ei pojasta ole haittaa. Tottahan se ihmiseksi kasvaa ja ihmisenä kuolee, kuten muutkin, minkälaisena, se on hänen asiansa, ei meidän.
-- -- --
-- Tietenkin sen elanto vielä vähän maksaa, vaan ei se tunnu, kun ansaitsee kuten minäkin eikä lapsia ole muita kuin tämä yksi Lundqvistin kanssa.
-- -- --
-- Kiitos siitä, että Lundqvist haluaisi nähdä poikaa. Saahan Lundqvist, jos todella tahtoo, vaikka onhan se tarpeetonta. Minä kun muuten tulin asioita järjestämään tänne, niin pistäydyin sitä samalla katsomassa.
-- -- --
-- Käymäsiltään käymässä. Heitän nyt palvelukseni.
-- -- --
-- Ettäkö sulhasia? Se Lundqvist, se on entinen. Mutta tavallaan se on tottakin, sitä ihmiselämässä sattuu jos jotakin.
-- -- --
-- Tarkoitan, sattuu sellainenkin hullu, joka naida tahtoo.
-- -- --
-- Niin arvelin. Arvelin ottaa miehen, kun on sopiva. On asioita, jotka puhuvat sen puolesta. Jalat ja vanhuus.
-- -- --
-- Ystävällinen, kuten aina. Ei sievä enää. Näkisipä Lundqvist, ei sieväksi enää sanoisi. Sitä muuttuu ihminen.
-- -- --
-- Ruotsin puolelta on. Kauppias se on, Eriksson nimeltään. Sinne ajattelin mennä.
-- -- --
-- Poikako? Tänne jää poika. Mitä minä sillä siellä. Kun lapsi kasvaa, mitä se enää vanhemmalla sitten? Se on vain haitaksi sille. Mitä Lundqvist itse ajattelee?
-- -- --
-- Ei Lundqvist pelkää, en minä häntä Lundqvistin vastuksiksi toki. Jääköön samaan paikkaan, maksan sinne eläkkeen.
-- -- --
-- Ei, Eriksson ei pojasta mitään tiedä. Mahtaisiko tuo tuosta paheta? En usko. Vaan mitäpä se häneen kuuluu.
-- -- --
-- Ei Lundqvist vain mitenkään ajattele, että Lundqvistia tahdon rasittaa. Ei, sehän olisi siivotonta. Vaan onhan poika tavallaan Lundqvistinkin, ajattelin. Ja ajattelin siksi, että jos Lundqvist olisi niin hyvä ja sen verran huolestaisi, että kun poika tulee siihen ikään, että juoksupojaksi kelpaa, niin Lundqvist toimittaisi hänet johonkin hotelliin.
-- -- --
-- En tietysti erityisiä vaatimuksia aseta, että muka hotelliin. Vaan onhan sekin hyvä ala. Ala kuin ala, kunhan ihmisenä pysyy, toimeen tulee ja on tyytyväinen. Ja sehän taas riippuu luonteen laadusta, ei muusta, ajattelen.
-- -- --
-- Ei Lundqvist. Huolehdin itse pojasta siksi. Tottahan rahoja siksi saan. Siitä pidän huolen. Ja onhan minulla säästöjäkin.
-- -- --
-- Ei paljon. Tuleehan niitä kuuteentuhanteen.
-- -- --
-- Niin on kertynyt.
-- -- --
-- Hee. Rikkautta jos rakkauttakin.
-- -- --
-- Ha-ha-haa. Hyvä ammatti. Tuottaahan se siivouskin yksinään, ja sitten lahjarahat ulkoa, Lundqvist tietää.
-- -- --
-- Ha-ha-haa, ei ollenkaan, ei ainoatakaan rikasta rakastajaa.
-- -- --
-- Ei, ei, Lundqvist laskee leikkiä. En minä ole vielä kenenkään antanut itselleni hölynpölyä rakkauksista ja muista puhua -- mitä aikoinaan lienee Lundqvist puhunut, ei muut.
-- -- --
-- Ettäkö minä siveydessä? Ha-ha-haa, mitä se Lundqvist nyt. Tietysti tavallaan siveydessä, aivan kuinka ottaa.
-- -- --
-- Tietysti nimityksiä kaikki. Ha-haa-haa, kokemattomat ihmiset kun pääsevät asioita nimittelemään ja nimityksiä kaavailemaan, niin siinä se. Järkevät ihmiset, mitä ne nimityksistä.
-- -- --
-- Mies on varakas, siinä koko rakkaus. Ja sanon suoraan, pelkään, ettei toista tarjousta tule. On ikää jo minullakin. Ja vakituinen mies on vakituinen.
-- -- --
-- Ei miehessä mitään erityisiä etuisuuksia, mitä sitä vielä etuisuuksia! Ei se ole liian viisaskaan. Se on hyvä minusta. Varoja on eikä sukulaisia, siis sopivasti sekin. Tämä kauppa, minkä teen, on kaikin puolin edullinen. Sain myötäjäisiksi etukäteen viidentuhannen pankkikirjan, tietääkö Lundqvist.
-- -- --
-- On tarpeeksi rahoja. Nämä viisituhatta säästän pahan sattuman varalle, vaan ne kuusi tuhatta, ne ovat liikaa.
-- -- --
-- Ei, ei pojalle. Mutta jos Lundqvist tahtoo pitää ne, se on toista.
-- -- --
-- Ei, ei pojalle. Rahat olisivat vahingoksi hänelle. Onnellisinta on, kun ihminen itse ansaitsee pienestä elatuksensa. Sitten on vähään tyytyväinen ja osaa iloita. Ponnistus on paras ihmiselle. Siksi ei rahoja pojalle. Mutta Lundqvist on hyvä ja käyttää ne itse, miten vain parhaaksi näkee.
-- -- --
-- Niin minäkin. Miksi me kaksi vanhaa tuttavaa, joilla on ollut hauskoja hetkiä, emme voisi olla suoria keskenämme ja puhtaasti ajatusta ulos sanoa. En kiellä, ettei Lundqvist olisi miellyttänyt minua enemmän kuin kukaan muu sivukulkija, ja onhan niitä sivukulkijoita sattunut jos jonkinlaisia. Ja siksipä ajattelinkin, että Lundqvist ottaisi ne.
-- -- --
-- Rakas Lundqvist, ei estelemistä enää. Se on nyt minun, vanhan hupakon päähänpistoja? Sillä mitäs minä sinne vieraalle miehelle pienistä säästöistäni viemään. Ei Lundqvist saa olla turhan arka, Lundqvist, joka on niin rohkea, ha-ha-haa -- veijari ihan naistenkin suhteen.
-- -- --
-- Ei, ei. Lundqvist puhuu taas piloillaan. Ei meistä enää, eikä minusta enää. Minä tiedän Lundqvistin ma'un. Minä olen vanha ja kohta ryppyinen. Ja Lundqvisthan pitää niin tuoreista ja raikkaista.
-- -- --
-- Ei. Lundqvist, pila pois. Ennen oli toista. Kuinka se Lundqvist oli iloinen. Herrjestas, miten se osasikin.
-- -- --
-- Ha-ha-haa -- tavataan vain, niin jätän pankkikirjankin.
-- -- --
-- Ha-ha-haa. Se on leikkisä, kuten aina. Vietetään vain juhlat, ei minulla mitään sitä vastaan taas.
-- -- --
-- Minua ikävä? Ei ollenkaan, tiedän sen.
-- -- --
-- Ha-ha-haa -- Se Lundqvist, kymmenille se Lundqvist niin sanoo, vaan ei haittaa --
-- -- --
-- Kyllä tulen, aamupuoleen yötä, kun Lundqvist on vapaa. Näkemiin sitten!
-- -- --
Ha-haa-haa, en suostu!
KAKSOISKASVETTUMA
-- Miten sinä painat siinä taas, en jaksa hengittää.
-- Niinhän sinäkin.
-- Puhuipas, että sinä uskallat puhua, eikö sinua peloita, että lyön sinua, kun suusi avaat?
-- Ei. Jos lyöt, käypi se itseesi, painan silloin sinua vielä enemmän.
-- Uhalla teet sinä olon sietämättömäksi. Sinä olet kiinni minun ruumiissani. Minun. Minun nesteitäni sinä imet, sydänmehuistani elät. Jos leikkauttaisin sinut irti, mitä sitten?
-- Loppusipahan olisi. Sillä eihän sinulla ole omaa ruumista. Minun se on. Minä synnyin ensin ja vanhemman etuoikeudella sen omanani pidän.
-- Synnyit ensin, ha-ha-haa. Miten sinä ensin synnyit? Vaan olkoon! Joka on voimakkaampi, sillä on suurempi elämisen oikeus. Sydämeni sykkii. Vaan onko sinulla omaa sydäntä edes? Sydämeni sykkii, raivoaa vihasta. Ah! Siten vihata kuin minä, ei kukaan muu jaksa.
-- Ja siten rakastaa ja kärsiä kuin minä, ei kukaan muu jaksa.
-- Heikkoutta sinun alituinen kärsimisesi ja rakkautesi. Vihaan sitä, se painaa, se on liian lähellä minua, sinussa. Eikö vihani tunnu suonissasi, eikö kiehu se lainaveressäsi, sinä kurja, kärsivä vaivainen? Kuristanko sinut, noin, kun sen helposti voisin? Mihin pääsisit? Ahaa! Suupielesi vääntyvät, aina ne ovat itkunherahduksessa kuin minkä avuttoman lapsen. Painaako elämä sinuakin muka? Painaa, sortaa ehkä! Minua, minua ei paina, ei sorra. Minä itse painan, sorran.
-- Niin painat, niin sorrat. En jaksa enää sietää. Kurista minut kärsimästä ja näitä helvetin tuskia tuntemasta. Olen väsynyt. Sieluni on sairas ja levoton, se kaipaa valoa ja rakkautta, etsii hyvyyttä, vaan ei mistään löydä. Valoa ja rakkautta, jotka terveeksi tekevät. Tarkoitusta elämälle. --
-- Luonnon sokealle pilalle --
-- Olet voimakas. Tuhatkertaiset valheet katseesi halkoo, vaan halkooko sitä pimeyttä, jonka takana ratkaisujen ratkaisut ovat? Taistelet valheita vastaan, valhe kasvaa valheitten juurista, sokeana kuin raskas ruoho kuolleitten haudoilla peittää se mustan maaperän ja saastuttaa ilman. Miksi raivoat, miksi taistelet?
-- Olen syntynyt taistelemaan, näkemään, kärsimään ja raivoamaan.
-- Voi olemista, voi olemisen tuskaa! Kammoavat tätä kasvettumaa. Väki katselee meitä ja nauraa, kun tuskissani vääntelehdin. Sydämeni nääntyy. Rakastaa minua ei kukaan voi. Jossakin kuiskasi taas joku ilkeitä sanojansa, etkö kuullut?
-- Kuiskasi oman tuomionsa, sinä heikko raukka. Rakastaa ihmistä eivät ihmiset voi, valheitaan vain, etkö sitä tiedä. Kamalata on elämä ja raakaa pyyteinensä. Myrkyttynyt on luonto ihmisessä ja kirottua, kirottua koko elämänsä. Sopiutuako voisin? Rakastaako? Ei. Oikeudentuntoni ei salli. Niin kauan kuin voimaa on minussa, taistelen, vihaan.
-- Vaan minä olen väsynyt ja kärsinyt kauan. Anna minun levätä luonasi kerran. Unohda heikkouteni, rakasta minua. Vain se, joka kykenee vihaamaan, kykenee rakastamaankin.
Hän kietoi käsivartensa toisen kaulaan ja itki. Vaan toinen työnsi ne katkerana luotansa pois ja äänetön kirous liiteli hänen yhteenpuristetuilla huulillansa.
Sillä hän rakasti ihmistä, tulevaisuuden täydellisempää ja valheetonta ihmistä, eikä omaa heikkouttansa eikä tuhatkertaisia tuskiansa.
(Strindbergin syntymäpäivänä 1909.)
VERIPÄIVINÄ
Veera seisoi tien vieressä huiviinsa kääriintyneenä ja odotti sulhastansa. Kuu paistoi kalpealla taivaalla ja metsän varjot kävivät synkemmiksi. Heikkoa risahtelua kuului metsästä. Kuin aave ilmestyi pitkä haahmo Veeran viereen.
Äänetönnä ojensi Veera kätensä tulijalle.
"Kylmä on kätesi, Veera."
"Veljeni on se petturi, hän on ilmiantanut meidät, pettänyt asiamme, isänmaamme. Poliisit vainoavat meitä, kohta ovat kintereillämme."
"Veljesi se on. Tiesin sen."
"Veliraukkani, säälin, ah, kuinka säälin, omaa heimoani ja vertani. Anna minulle aseesi."
"Ei, armahani!"
"Minun on se tehtävä."
"Kuinka sitten --"
"Sinä ammut minut sitten."
"Ei. Minä teen sen."
"Ei. Ei vieras käsi, ei kosto eikä viha. Käsi, joka on häntä tuudittanut ja hänelle palasen ojentanut."
"Jaksatko?"
"Omaa veljeäni rakastaa?"
"Armaani, oma ystäväni, miksi piti näin käydä? Raskasta on elämä. Vaan ei ole aikaa itkeä ihmiskohtaloa. On tehtävä mitä tehdä voipi. Minä lähden. Minä houkuttelen hänet metsään. Sinä ammut hänet täällä. Minä piilotan ruumiin, kaivan sen yöllä maahan. Sitten pakenemme. Kukaan ei siitä mitään tiedä. Lain koura ei meihin ulotu, ja jos ulottuisikin, eihän se asiaa muuta. Armaani, pääsi painuu alas, epäiletkö?"
"En, ystäväni."
"Kirkkaampi kuin kuolleen lain oikeus on kärsivän ihmissydämen selvä tunto."
"Hyvästi, tuo hänet tänne. Aseesi?"
"Tässä. Piiloudu puiden varjoon. Ja kun _se_ on tapahtunut --"
"Lepoa kaipaan -- kätesi kautta."
"Ei vielä. Vielä on edessämme pitkä taival. Ja jos on lyhyt, sen helpompaa. Ihmisen elämä on kuin raskas uni, ja loppu -- ketä ei se houkuttaisi? Vaan ei vielä. Ponnistakaamme viimeiseen asti, tulevat toiset, ponnistelevat jälkeemme. Ja joskus kirkastuu, uni kepenee. Onhan se selvää? Turhaanko ponnistelimme ja itsemme unohdimme? Turhaako olisi sukukuntien taistelut? Turhaanko -- epäiletkö?"
"En koskaan."
ELÄMÄN SISÄLTÖ
Neiti Sofia Kunelius asui velivainajansa tyttären Eriika-Sofian kanssa pienessä, rappeutuneessa talossa, joka oli jäänyt perinnöksi Eriikan isältä. Isän kuoleman jälkeen nauttivat he pientä eläkettä. Molemmat olivat he jo vanhoja, Sofia oli kohta kuudenkymmenen ja Eriika neljänkymmenen vanha.
Heidän toimeentulonsa oli niukanlaista. Vaan kun talo oli oma, oli asunto vuokraton, niin että mikä kului, kului kyökin puolella. Heidän palvelijattarensa Fiina ei aina ollut talon puolta pitävä. Eipä siltä, että sitä olisi voinut vieraalta, niinkuin Fiinalta, vaatiakaan. Eivätkä he tahtoneet Fiinaa moittia. Olihan hän kuitenkin kuin heidän omaa perhettänsä. Hän oli ollut heillä kohta kaksikymmentä vuotta. Ei siis olisi tullut kysymykseenkään antaa Fiinalle mistään muistutusta, vielä vähemmin häntä pois panna. Ja toimeenpahan oli tultu. Vaatepuoli tahtoi kyllä jäädä liian vähälle. Vaan Luojan kiitos, eipä heillä ollut missään käyntiä. Eriikan isän ja äidin vanhat tuttavat olivat kuolleet, ja uusia, eipä heillä uusiakaan ollut. Luojan kiitos, ne olisivat tehneet elämän vain levottomaksi. Näin oli heillä hyvä olla. Ja olihan Fiina heidän turvanaan. He olivat kiitollisia hänelle siitä, että hän jaksoi heistä huolta pitää.
Salaa merkkasivat ja ompelivat he kylälle. Fiina keräsi niitä muka omiksi ompeluksikseen. Sillä heistä oli synti pitää sitä ammattina. Se oli synti kuolleita vanhempiakin kohtaan. Heillä ei ollut oikeutta alentaa heidän muistoaan ja yhteiskunnallista arvoaan. Heidän jälkeensäpä he saivat eläkkeenkin, joka heidät hengissä piti.
Niin kuluivat hiljaisesti ja rauhallisesti päivät ja vuodet. Mitään ihmeellisempää ei heille vuosipitkiin tapahtunut.
Vaan eikös kohdannut heitä kuitenkin suru? Neitsyt Fiina, joka aikoja sitten oli jättänyt huikentelevat vuodet taakseen, rupesi vanhoilla päivillään pitämään miestä luonaan. Mistä hän sen lienee korjannutkin, ja nuorempi se taisi olla kuin Fiina. Siellä se alkoi istua kyökkikamarissa aina, joka ilta. Sinne Fiina kestitsi häntä, niin ettei joutunut enää heidän asioitaan kunnolleen toimittamaan. Vieläpä hän näytti tulevan ärtyiseksi, jos vahingossa tuli kyökkiin pistäytyneeksi.
Sofia-neiti neuvotteli Eriika-neidin kanssa, mitä olisi tehtävä. Uskaltaisikohan mitään Fiinalle sanoa? Olihan vaikea ja ehkä väärinkin sotkeutua toisten asioihin. Ja he päättivät katsastaa ja odottaa vielä.
Hulluinta kaikista oli se, ettei raha tahtonut riittää talouteen. He ompelivat myöhään iltasilla, vaan se ei juuri sanottavia auttanut. Silloin päättivät he kuitenkin keskustella asiasta Fiinan kanssa.
Fiina kutsuttiin eräänä aamuna sisään ja vanhempi neiti kysyi aristellen, että kuka oli se mies, joka Fiinan kanssa niin ahkeraan seurusteli? Voisivat ihmiset puhua pahaa Fiinasta, jos näkevät, arveli hän.
-- Puhukoot. Mies oli hänen sulhasensa.
-- Sulhanen? Aikooko Fiina sitten jättää heidät ja mennä naimisiin jonkun vieraan miehen kanssa?
-- Totta se vieraan kanssa on tehtävä, jos kerran tehtävä. Ja sitä paitsi, jos hän suoraan sanoi, asiat olivat sillä kannalla, jotta mentävä oli.
Vanha neiti katsoi kauhuissaan Fiinaan. Hänen silmänsä olivat pelästyneet ja niihin alkoi kihota vettä. -- Ei, ei hän ikinä ollut niin kauheata kuullut. Ja mikä mies se oli, joka Fiinan tuhoon saattoi? Ja miten he nyt toimeen tulivat ilman Fiinaa? Ei, se oli mahdotonta!
Kyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen laihoja, kellastuneita poskiaan.
-- Jos neiti niin häpeää puolestani, voinhan hetikin lähteä.
-- Ei, Fiina. Fiina antaa anteeksi. Minusta on vain niin vaikeata ajatella, että Fiina meidät jättää.
-- No, totta puhuen, eihän se ole sanottu, ottaako se enää minut.
-- Eikö ottaisi? Mitenkä ei ottaisi?