Part 9

"Hehe! Kyllähän silkkipukuinen herra saa huvitella". Kuihtunut kätensä siveli Grahamin käsivartta. "Silkkiä. Niin on! Mutta olkoon kuinka tahansa, minä haluaisin olla se mies, joka pantiin Nukkujan sijaan. Hän saa viettää hauskoja päiviä. Loistossa ja nautinnoissa. Hän oli niin hullunkurisen näköinen. Kun kaikki saivat käydä häntä katsomassa, otin minäkin pääsylipun ja menin sinne. Tuo sijainen oli aivan sen oikean Nukkujan näköinen, jommoiseksi valokuvat hänet esittävät. Keltainen. Mutta kyllä ne hänet syöttävät. Tämä on hullunkurinen maailma. Ajatelkaahan sellaista onnenpotkausta. Minä odotan että hänet lähetetään Capriin. Se on paras paikka toipuville".

Hän sai taas yskänpuuskan ja alkoi valitella, ettei hän saa osakseen nautintoja ja iloja. "Mikä onnenpotkaus! Minä olen koko elinikäni oleskellut Lontoossa toivoen, että minunkin aikani kerran tulee".

"Mutta kuinka voitte olla varma Nukkujan kuolemasta?" sanoi Graham äkkiä.

Vanhus antoi hänen kysyä uudestaan.

"Ihmiset eivät elä kymmentä tusinaa vuotta kauvempaa. Se ei ole luonnollista", sanoi vanhus. "Minä en ole hassu. Hassut sitä uskokoot, mutta en minä".

Vanhuksen varmuus suututti Grahamia. "Olette hassu tai ette", sanoi hän, "mutta Nukkujan suhteen ainakin olette väärässä".

"Mistä sen tiedätte? Minähän luulin, ettette tiedä mitään -- ette edes mikä Nautinnon kaupunki on".

Graham vaikeni.

"Sitä te ette tiedä", sanoi vanhus. "Mistä sen tietäisitte? Hyvin harvat --"

"_Minä_ olen Nukkuja".

Hän sai sanoa sen toistamiseen.

Syntyi äänettömyys. "Tuopa on paljasta leikinlaskua, kaikella kunnioituksella sanoen. Teillä voisi tällaisina aikoina olla siitä paljon ikävyyksiä", sanoi vanhus.

Graham, vaikkakin hiukan epävarmasti, vakuutti olevansa Nukkuja.

"Minä olen Nukkuja. Minä vaivuin monen monta monta vuotta sitten uneen eräässä kivestä rakennetussa kylässä, siihen aikaan, jolloin vielä löytyi lehtoja, kyliä ja majataloja ja koko maaseutu oli jaettu pieniin alueihin ja lohkoihin. Ettekö te koskaan ole kuullut puhuttavan niistä ajoista? Ja minä se olen -- minä joka puhun teille -- joka heräsin neljä päivää sitten".

"Neljä päivää sitten! -- Nukkuja! Mutta Nukkujahan _on_ heidän huostassaan. He ovat saaneet hänet käsiinsä eivätkä luovu hänestä. Loruja! Tehän puhuitte tähän asti jokseenkin järkevästi. Kyllä minä arvaan, miten kaikki käy. Lincoln kulkee aina hänen kintereillään; eivät he päästä häntä yksinään kuljeksimaan. Olkaa siitä varma. Te olette hullunkurinen mies. Tuollainen leikinlaskija. Nyt minä ymmärrän miksi te nielette niin mukavasti sanojanne, mutta --"

Hän vaikeni äkkiä ja Graham näki hänen tekevän liikkeen kädellään.

"Ikäänkuin Ostrog päästäisi Nukkujan juoksentelemaan yksinään! Te satuitte kertomaan tuon kaiken väärälle miehelle. Eh! niinkuin minä sitä uskoisin. Mistä se ajatus teissä heräsi? Mehän puhelimme Nukkujasta".

Graham nousi. "Kuulkaahan", sanoi hän. "Minä olen Nukkuja".

"Leikinlaskija te olette", sanoi vanhus, "istutte täällä pimeässä, pureskelette sanojanne ja valehtelette mokomia. Mutta --"

Grahamin epätoivo puhkesi nauruun. "Tämähän on järjetöntä", huudahti hän. "Järjetöntä. Unen täytyy loppua. Tämä käy yhä hurjemmaksi. Tässä minä seison -- tässä kirotussa hämärässä -- minä en ennen ole tietänyt, että puolihämärässä voi nähdä unta -- minä elän kaksisataa vuotta myöhemmin ja koetan typerälle vanhukselle uskottaa olevani oma itseni ja kuitenkin -- Uh!"

Hänen mielensä oli ärtynyt ja hän juoksi pois. Vanhus juoksi hänen jälestään. "Eh! elkää menkö!" huusi vanhus. "Minä olen vanha höperö, tiedättehän. Elkää menkö. Elkää jättäkö minua tähän pimeään".

Graham epäröi, seisahtui. Äkkiä käsitti hän, miten mielettömästi hän oli tehnyt kertoessaan salaisuudestaan.

"En minä tahtonut loukata teitä -- epäillä sanojanne", sanoi vanhus lähestyessään. "Eihän siinä ole mitään pahaa. Kutsukaa vaan itseänne Nukkujaksi, jos tahdotte. Tosin se on järjetöntä --"

Graham käänsi hänelle tuotapikaa selkänsä ja jatkoi kulkuaan.

Jonkun aikaa koetti vanhus seurata häntä läähättäen juostessaan. Mutta lopulta pimeys peitti hänet, eikä Graham häntä enää nähnyt.

XII LUKU.

Ostrog.

Graham käsitti nyt asemansa paljoa selvemmin. Hän harhaili vielä pitkän aikaa. Puheltuaan vanhuksen kanssa oli hän päässyt täydellisesti selville tuosta Ostrogista ja tiesi mitä hänen nyt tuli tehdä. Yksi asia oli päivän selvää, se nimittäin, että kapinoitsijoiden pääosaston oli onnistunut mainiosti salata hänen katoomisensa. Mutta joka hetki odotti hän saavansa kuulla, että hän oli kuollut tai että Neuvosto oli jälleen saanut hänet vangiksi.

Eräs mies seisahtui hänen eteensä. "Oletteko kuullut?" kysyi hän.

"En!" vastasi Graham vavisten.

"Melkein dozandi", sanoi mies, "melkein dozandi miestä!" ja juoksi edelleen.

Joukko miehiä ja tyttöjä juoksi pimeässä huutaen ja tehden kiihkeitä liikkeitä: "Antautunut! Antautunut!" "Dozandi miestä!" "Kaksi dozandia". "Ostrog eläköön! Ostrog eläköön!" Äänet loittonivat ja kävivät epäselviksi.

Toinen huutava parvi seurasi. Jonkun aikaa kuunteli hän vaan noita ohitseen kiitäviä huutoja. Hän epäili, puhuivatko kaikki englanninkieltä. Hän kuuli lauseita, jotka tuntuivat englanninkielen murteelta, neekerien puhetavalta, niin sekavaa ja puutteellista kieltä se oli. Hän ei uskaltanut kysellä keneltäkään. Hänessä varmeni se ajatus, mikä hänellä oli jo ennen ollut kansasta ja taistelusta, ja minkä hän vanhuksen puheiden kautta oli saanut Ostrogista. Vähitellen vasta hän ymmärsi, että kaikki nämät ihmiset iloitsivat Neuvoston sortumisesta, ja että Neuvosto, joka oli niin voimakkaasti ajanut häntä takaa, olikin heikompi näistä kahdesta puolueesta. Ja jos niin oli asian laita, mitä seurauksia se tuottaisi hänelle? Monta kertaa hän arkaili ottaa tarkkaa selvää asioista. Kerran hän jo kääntyi ja seurasi pitkän matkaa erästä pyylevää, lyhyttä, ystävällisen näköistä miestä, mutta hän ei uskaltanut kysellä häneltä.

Hänelle johtui mieleen, että hän voisi tiedustella, missä on "tuulimoottorien" toimisto, olkoon tuo "tuulimoottorien toimisto" sitten mitä tahansa. Ensi kertaa kysyttyään kehoitettiin häntä jatkamaan matkaansa Westminsteriin päin. Seuraavalla kerralla neuvottiin häntä kulkemaan erästä kujaa myöten. Häntä käskettiin sitten kulkemaan aivan toista tietä kuin tähän asti -- sillä eihän hän ollut tuntenut mitään muuta kulkutietä -- ja laskeutumaan keskikadun portaita alas pimeälle kadulle. Siellä koki hän muutamia seikkailuja; ensiksi kohtasi hän epäilyttävän olennon, jota hän ei voinut nähdä ja joka karkealla äänellään puhui kummallista vieraalta kieleltä kuulostavaa murretta; se oli sanatulva, jossa siellä täällä vilahti englanninkielisiä sanoja, luultavasti oli se sen ajan roskaväen puheenpartta. Sitten läheni toinen, laulava tytön ääni, "tralala tralala". Hän puhutteli Grahamia ja puheensa muistutti hiukan edellisen murretta. Hän väitti kadottaneensa sisarensa, hän painautui häneen päin, aikoi syleillä ja alkoi nauraa. Mutta Graham vastasi hänelle töykeästi ja tyttö katosi jälleen.

Melu alkoi lähetä. Kiihkeästi puhelevia ihmisiä kulki hänen ohitseen. "He ovat joutuneet saarroksiin!" "Neuvosto! Eihän vaan Neuvosto!" "Niin kaduilla kerrottiin". Katu tuntui laajenevan. Äkkiä osui seinä eteen. Hänen edessään oli avonainen paikka, jolle oli kokoontunut kiihtyneitä ihmisiä. Hän kyseli taas tietä eräältä vähäpätöiseltä henkilöltä. "Kääntykää oikealle", sanoi naisen ääni. Hän lähti seinän luota ja töytäsi pientä pöytää vasten, jolla oli lasiesineitä. Grahamin pimeyteen tottuneet silmät huomasivat pitkän pöytärivin. Hän meni niitä kohden. Parin pöydän luota kuuli hän lasien kilinää ja kuuli syötävän. Löytyi siis niin rauhallisia ihmisiä, että he voivat syödä tai ehkäpä varastaa ruokaa itselleen keskellä valtiollista taistelua ja pimeyttä. Ylhäältä, korkealta näki hän äkkiä valon tunkeutuvan puolipyöreästä aukosta. Lähestyessään tätä löysi hän portaat ja joutui galleriaan. Hän kuuli nyyhkytyksiä ja tapasi kaksi pientä tyttöä kyyryllään eräällä kaidepuulla. Tytöt vaikenivat hänen lähestyessään. Hän koetti lohduttaa, mutta he eivät hiiskuneet sanaakaan. Jatkaessaan matkaansa kuuli hän heidän alkaneen uudelleen nyyhkyttää.

Äkkiä osui taas portaat hänen tielleen, ne johtivat suurelle aukolle, ja hän näki valon hohtavan ylhäältä ja astui pimeydestä taas liikkuvalle kadulle. Tätä pitkin kulki huutava kansanlauma. He lauloivat osia vallankumouslaulusta, useimmat heistä aivan väärin. Siellä täällä leimahteli soihtuja luoden väräjäviä varjoja. Hän kysyi taas tietä ja hänelle vastattiin samalla epäselvällä murteella. Vasta kolmannen vastauksen hän ymmärsi. Hän oli kahden penikulman päässä Westminsterista, mutta tietä sinne ei ollut vaikea löytää.

Lähestyessään vihdoin tuulimoottorien toimistoa päätti hän riemuitsevista kulkueista, joita hän kohtasi kaduilla, ilonhuudoista ja lopulta sähkövalon palaamisesta, että Neuvosto oli lopullisesti kukistettu. Eikä missään puhuttu hänen katoamisestaan.

Kaupungin sähkövalon syttyminen vaikutti häikäisevästi. Ensi alussa hän oli soaistu, kaikki hänen ympärillään seisahtuivat ja koko maailma näytti hehkuvan. Valon syttyessä oli hän aivan sen väkijoukon laidassa, joka kiihoittuneina ryhminä täytti tuulimoottorien toimiston läheiset kadut ja tietäessään nyt olevansa kaikkien nähtävänä, tunnettavissa muuttui hänen halunsa päästä Ostrogin luo täydelliseksi kauhuksi.

Häntä tyrkki ja lykki miesjoukko, joiden ääni oli tullut aivan käheäksi hänen nimensä huutamisesta, muutamat olivat saaneet haavoja taistellessaan hänen asiansa puolesta. Tuulimoottorien toimiston ulkoseinällä oli eläviä kuvia, mutta hän ei voinut nähdä niitä, sillä huolimatta kaikista ponnistuksistaan esti kansanjoukko häntä lähestymästä. Sieltä täältä kuulemistaan lauseista päättäen arveli hän niiden esittävän uutisia Neuvoston palatsin edustalla tapahtuvasta taistelusta. Tietämättömyytensä ja epävarmuutensa tekivät hänen liikkeensä hitaiksi ja aroiksi. Hän tuumiskeli, miten hän voisi päästä tämän kansanjoukon läpi. Hän raivasi itselleen tien askel askeleelta tungoksen läpi, kunnes hän huomasi, että keskitieltä lähtevät portaat johtivat rakennuksen sisään. Hän painalti eteenpäin, mutta tungos oli portaiden luona niin taaja, että kesti kauvan ennenkuin hän pääsi perille. Ja sielläkin asettui hänen tielleen kaikellaisia esteitä, ja koko tunti kului kiivaisiin neuvotteluihin ensiksi vartiosalissa ja sitten muissa saleissa, kunnes hän sai erään henkilön viemään kirjelapun sille miehelle, jonka kiihkeimmin olisi luullut haluavan tavata häntä. Ensiksi naurettiin ja pilkattiin häntä; viisastuttuaan tästä kokemuksesta selitti hän vihdoin tuovansa Ostrogille hyvin tärkeitä uutisia. Mitä ne olivat, ei hän tahtonut sanoa. Hänen kirjeensä lähetettiin halveksivaisesti eteenpäin. Pitkän aikaa odotti hän pienessä huoneessa hissin vieressä, kunnes vihdoin Lincoln ilmestyi levottomana, anteeksi pyynnellen ja hämmästyneenä. Hän seisahtui ovensuuhun tarkastamaan Grahamia ja syöksyi sitten hyvin ystävällisesti hänen luokseen.

"Niin", huudahti hän. "Te se olette. Ettekä olekaan kuollut!"

Graham selitti kaikki lyhyesti.

"Veljeni odottaa teitä", selitti Lincoln. "Hän on yksinään tuulimoottorien toimistossa. Me pelkäsimme teidän kaatuneen taistelussa teatterissa. Hän oli aivan onneton -- asiat ovat hyvin vaarallisella kannalla, vaikka me kansalle ilmoitammekin toisin -- muussa tapauksessa olisi hän rientänyt teidän luoksenne".

He nousivat hissin avulla ylös, tulivat kapeaan käytävään, kulkivat suuren salin läpi väistäen kahta juoksevaa lähettiä, ja tulivat suhteellisesti pieneen huoneesen, jonka ainoana kalustona oli leposohva ja soikea, harmahtava, väriä vaihtava lasilevy, joka riippui alas seinään kiinnitettyjen kannattimien varassa. Lincoln jätti tänne Grahamin, joka alkoi katsella lasilevyllä liikkuvia usvamaisia varjoja, ymmärtämättä niistä mitään.

Hänen huomionsa kiintyi äkkiä kuuluvaan meluun. Kuului huutoja, suunnattoman kansanjoukon riemua, mutta hyvin kaukaa. Se taukosi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin aivan kuin ovi olisi avattu ja suljettu. Viereisestä huoneesta kuului nopeita askeleita ja kalisevaa ääntä, kuten rautaketju olisi kiertänyt pyörän ympäri.

Sitten kuului naispuvun kahinaa ja naisääni sanoi: "Se on Ostrog!" Pieni kello kilahti, ja sitten oli kaikki taas hiljaista.

Samassa kuului ääniä, askeleita ja liikuntaa ulkoa. Yhden henkilön askeleet erottautuivat muusta kohinasta ja lähestyivät varmoina ja tasaisina. Verho kohosi hitaasti. Kookas, valkotukkainen mies puettuna kellervään silkkipukuun katseli Grahamia kohotetun käsivartensa alatse.

Hän piteli lyhyen hetken verhoa ylhäällä, antoi sen laskeutua alas ja seisoi sen edessä. Graham huomasi aivan ensiksi hänen leveän otsansa, hyvin vaaleat silmänsä, jotka välkkyivät syvältä valkoisten silmäkulmien alta, kotkannokkansa ja varmapiirteisen, tarmokkaan suunsa. Lihapussit silmien ympärillä, alaspäin kääntyneet suupielet rikkoivat kauniin ulkomuodon ilmaisten, että mies olikin vanha. Graham nousi aivan vaistomaisesti, ja hetkisen seisoivat molemmat miehet vastatusten katsoen toisiinsa.

"Te olette Ostrog?" sanoi Graham.

"Minä olen Ostrog".

"Johtaja?"

"Niin minua kutsutaan".

Vaitiolo alkoi vaivata Grahamia.

"Minä tiedän, että minä saan pääasiassa kiittää teitä pelastuksestani", sanoi hän.

"Me pelkäsimme teidän kaatuneen", sanoi Ostrog. "Tai vaipuneen -- ikuiseen uneen. Me olemme kaikin tavoin salanneet -- teidän katoamistanne. Missä te olette ollut? Miten tulitte tänne?"

Graham kertoi kaiken lyhyesti.

Ostrog kuunteli sanaakaan sanomatta.

Hän hymähti. "Tiedättekö, mitä minä paraillaan tein, kun minulle ilmotettiin teidän saapuneen?"

"Sitä en voi arvata".

"Valmistin sijaista teille".

"Minun sijaistani?"

"Me valitsimme teidän näköisenne miehen. Me aijoimme hypnotiseerata hänet, jotta hänen olisi helpompi näytellä osaansa. Meidän täytyi se tehdä. Tämän kapinan menestys riippui siitä, että te olitte herännyt, elossa ja kuuluitte meihin. Juuri nyt on suuri kansanjoukko keräytynyt teatteriin vaatien teitä sinne. He eivät luota. Kai te tiedätte -- jotain asemastanne?"

"Hyvin vähän", sanoi Graham.

"Teidän asemanne on seuraava". Ostrog astui pari askelta ja kääntyi. "Te omistatte täydellisesti", sanoi hän, "yli puolet maailmasta. Seurauksena siitä on se, että te olette tavallaan kuningas. Teidän valtanne on rajoitettu tuhannella eri tavalla, mutta te olette kuitenkin kaikista korkein, hallituksen populäärisin symbooli. Tuo Valkoinen Neuvosto, Hoitoneuvosto niinkuin sitä kutsuttiin --"

"Minä olen saanut siitä kuulla pääasiat".

"Millähän tapaa".

"Minä tapasin erään lavertelevan vanhuksen".

"Minä ymmärrän... Massat -- se sana on saanut alkunsa teidän ajaltanne -- ja arvaattehan että meillä on massoja -- pitävät teitä todellisena hallitsijana. Samoin teidänkin aikananne monet sekoittivat kruunun ja vallan. Yli koko maapallon ovat massat tyytymättömiä hoitoneuvoston toimintaan. Pääasiassa on se tuo ijänikuinen sota, joka työväellä on kurjuutta, kurinpitoa ja kykenemättömyyttä vastaan. Mutta teidän Neuvostonne on toden totta menetellyt väärin. Muutamissa asioissa, nimittäinkin Työkomppanian järjestämisessä ovat ne menetelleet kaikkea muuta kuin viisaasti. He ovat tuoneet lukemattomia tekosyitä esiin. Ja me toisetkin kansalliseen puolueesen kuuluvat hommasimme uudistuksia -- kun te heräsitte. Jos se olisi ollut järjestetty, niin ei se olisi voinut tulla sopivammalla hetkellä". Hän hymyili: "Yleinen mielipide, ajattelematta pitkää untanne, oli jo ajatellut herättää teidät ja pyytää teidän apuanne ja -- silloin!"

Hän kuvasi liikkeellä kapinan puhkeamista ja Graham nyökäytti osottaakseen ymmärtävänsä.

"Neuvosto hätääntyi -- riitaantui keskenään. Sitä he ovatkin aina tehneet. He eivät voineet päättää, mitä he tekisivät teille. Tiedättehän, miten he sulkivat teidät vankilaan?"

"Tiedän. Tiedän. Ja nyt -- olemmeko voittaneet?"

"Olemme. Me olemme todellakin voittaneet. Tänä yönä, viidessä nopeassa tunnissa. Me iskimme äkkiä joka taholta. Tuulimoottorien väki, työkomppania ja sen miljoonat katkaisivat kahleensa. Me olimme ottaneet haltuumme aeropiilit".

Hän vaikeni. "Niin", sanoi Graham, arvaten että aeropiilit olivat ilmalaivoja.

"Se oli välttämätön varokeino. Muuten he olisivat paenneet. Koko kaupunki nousi kapinaan, melkein kaksi kolmannesta otti siihen osaa! Kaikki siniset, kaikki yleiset palvelijat, paitsi viittä aeronautia ja noin puolta punaisesta poliisistosta. Teidät pelastettiin, ja heidän omat katupoliisinsa -- noin puolet heistä saarrettiin Neuvoston palatsiin -- hajoitettiin, vangittiin tai surmattiin. Koko Lontoo on teidän -- nyt. Kaikki muu paitsi Neuvoston palatsi."

"Puolet heidän puolelleen jääneistä punaisista poliiseista kaatui koettaessaan mielettöminä saada teidät uudelleen vangiksi. He kadottivat järkensä kadottaessaan teidät. He ryntäsivät täysin voimin teatteriin. Silloin me katkaisimme heiltä paluutien palatsiin. Tämä yö on todellakin ollut voiton yö. Kaikkialla loistaa teidän tähtenne. Vielä eilen --, hallitsi Valkoinen Neuvosto niinkuin se on grossin vuotta, puolitoista sataa vuotta, hallinnut, ja sitten kuiskataan pari sanaa, miehet tarttuvat kaikkialla aseihin, ja äkkiä -- näin!"

"Minä tiedän hyvin vähän", sanoi Graham. "Minä otaksun --. Minä en aivan selvästi käsitä taistelun menoa. Selittäkäähän minulle. Missä on Neuvosto? Missä tapahtuu taistelu?"

Ostrog astui huoneen halki, kuului napsahdus ja äkkiä oli koko huone, paitsi tuo soikea lasilevy, pimeänä. Ensi alussa Graham säikähti.

Sitten näki hän, että tuo harmaa lasilevy kuvasti väriä ja muotoja, se oli kuin suuri ikkuna, josta näkyy outo maisema.

Ensiksi oli hänen aivan mahdotonta arvata, mitä tämä maisema oli. Näkyi harmaan talvipäivän valaisema maisema. Kuvan yli ja kuten näytti puolimatkassa katsojan ja etäisimmän kohdan välillä oli vaakasuorassa paksu kiiltävästä metallilangasta punottu paksu johtoköysi. Suurien tuulimoottorien rivit, suuret välimatkat, siellä täällä olevat pimeät aukot muisti hän nähneensä paetessaan Neuvoston palatsilta. Hän näki järjestyneen rivin punapukuisia miehiä marssivan mustapukuisten miesten vartioimana, ja hän ymmärsi jo ennenkuin Ostrog oli hänelle selittänytkään, että hän näki Lontoon laajan katon. Yöllinen lumi oli kadonnut. Hän arveli, että tämä peili oli jonkimmoinen uusi muodostus entisajan camera obscurasta, mutta hänelle ei tätä selitetty. Vaikka punaisten miesten rivi kulkikin vasemmalta oikealle, niin katosi se kuvasta pois vasemmalla. Hän ensiksi ihmetteli sitä, mutta sitten huomasikin hän, että koko kuva liikkui panoraaman tavoin soikean peilin yli.

"Kohta näette taistelun", sanoi Ostrog hänen vieressään. "Nuo punapukuiset ovat vankia. Tämä on Lontoon katto -- kaikki talot muodostavat nykyään yhden ainoan kokonaisuuden. Kadut ja avonaiset paikat ovat nyt katetut. Teidän aikanne tyhjiä, tarpeettomia paikkoja ei löydy enää".

Joku peilin polttopisteen ulkopuolella oleva varjosi puoleksi peilin. Se näytti mieheltä. Kuului metallin helähdys, varjo peitti hetkiseksi koko soikean peilin, aivan kuin linnun silmäluomi peittää sen silmän, ja sitten kuva taas selveni. Ja nyt näki Graham miesten juoksevan tuulimoottorien alitse, käyttäen aseita, joista välähti kirkas valo ja sauhua. He riensivät yhä taajempana joukkueena oikealle päin, huitoen käsiään -- he näyttivät huutavan, mutta kuva pysyi äänettömänä. He ja tuulimoottorit kulkivat hitaasti ja tasaisesti peilin pinnan yli.

"Nyt", sanoi Ostrog, "näette Neuvoston palatsin", ja hitaasti tuli musta kuilu näkyviin kiinnittäen Grahamin huomion puoleensa. Kohta huomasi hän, että se ei ollutkaan mikään tavallinen kuilu, vaan mustunut ammottava aukko, rakennusten välillä, josta pieniä sauhupatsaita nousi harmaata talvitaivasta kohden. Suuren rakennuksen rauniot, pilarit ja särkyneet koristeet kohosivat peloittavina tästä pimeästä, ammottavasta aukosta. Ja tämän palatsin jätteillä kiipeili, hyppieli ja kiehui lukematon miesparvi.

"Tämä on Neuvoston palatsi", sanoi Ostrog. "Heidän viimeinen linnoituksensa. Ja nuo mielettömät tuhlasivat ampumavaroja, joilla he olisivat voineet vastustaa meitä koko kuukauden ajan, räjäyttääkseen ympärillä olevat rakennukset, siten muka -- estääksensä meidän hyökkäystämme. Kuulittehan räjähdyksen? Se särki puolet kaupungin ruuduista".

Ostrogin puhellessa huomasi Graham raunioiden lomitse kohoten niitä korkeammalle valkoisen suunnattoman suuren rakennuksen. Tämä rakennus oli eristetty ympäristöstään säälimättömästi hävittämällä kaikki sen lähellä olevat talot. Mustat aukot näyttivät, missä hävitys oli kulkenut tietään; suurten salien katot olivat pudonneet alas ja niiden loistava sisustus näkyi talvipäivän hämärässä, ja pitkin särkyneitä seiniä riippui katkenneita johtoja ja vääntyneitä metalliköysien ja lankojen päitä. Tämän hävityksen keskellä liikkui pieniä punaisia pilkkuja, punapukuisia Neuvoston puolustajia. Tavan takaa heikot, haihtuvat tulet valaisivat näitä varjoja. Ensi hetkellä näytti Grahamista siltä, että hyökkäys oli tekeillä tätä yksinäistä valkoista rakennusta vastaan, mutta sitten huomasi hän, että hyökkääjien puolue ei lähestynytkään, vaan kätkeytyen niiden raunioiden taakse, jotka ympäröivät tätä punapukuisten viimeistä suojusvarustusta, ampuivat taukoamatta heitä kohden.

Ja tuskin kymmenen tuntia sitten oli hän seisonut ilmavaihtokoneen alla pienessä huoneessa tässä palatsissa ajatellen, mitähän maailmassa tapahtuu!

Tarkemmin katsoessaan tätä sotakohtausta, joka hiljaa kuvastui peilin keskustaan, huomasi Graham, että tuon valkoisen rakennuksen joka puolella oli raunioita, ja Ostrog alkoi lyhyin lausein selittää, miten palatsin puolustajat olivat panneet tämän hävityksen toimeen suojellakseen itseään hyökkäyksen tapahtuessa. Hän puhui välinpitämättömällä äänellä siitä suunnattomasta mieshukasta, jonka tämä hyökkäys oli maksanut. Hän näytti väliaikaisen ruumishuoneen laaditun sinne, missä kuhisi haavureita kuten muurahaisia pitkin sitä paikkaa, jossa ennen oli ollut liikkuva katu. Hän oli paljoa innostuneempi selittäessään Neuvoston palatsin eri osia, ja hyökkääjien asemia. Muutamassa hetkessä pääsi Graham täydellisesti selville siitä kansalaissodasta, joka riehui Lontoossa. Eilen puhjennut taistelu ei ollut mikään meluisa kapina, ei taistelu erivoimaisten vastustajien välillä, vaan mainiosti järjestetty valtakaappaus. Ostrog oli hämmästyttävän tarkoin arvannut kuinka kaikki päättyisi; hän näytti tuntevan jokaisen niiden mustan tai punaisen pilkun tehtävän, jotka kapuilivat raunioiden keskellä.

Hän ojensi kätensä valoisan kuvan yli ja osotti Grahamille huonetta, josta hän oli paennut, ja näytti kesken raunioita tietä, mitä myöten hän oli paetessaan kulkenut. Graham tunsi onkalon, jossa sadeuoma oli, ja tuulimoottorit, joiden alla hän oli ollut piilossa välttääkseen ilmalaivaa. Muu osa hänen pakotiestään oli räjähdyksen sattuessa kadonnut. Hän katseli kerta vielä Neuvoston palatsia, joka jo puoliksi oli siirtynyt peilistä pois, ja näki oikealla puolella kohoavan kukkulan, jolla olevat kirkot ja tornit hämärinä ja etäisinä liukuivat esiin.

"Ja Neuvosto on todellakin kukistettu?" sanoi hän.

"On", vastasi Ostrog.

"Ja minä --. Onko se totta, että minä --?"

"Te olette maailman herra".

"Mutta tuo valkoinen lippu --"

"Se on Neuvoston lippu -- maailman hallituksen lippu. Se laskeutuu. Taistelu on päättynyt. Hyökkäys teatteria vastaan oli heidän äärimmäinen voimanponnistuksensa. Heillä on ainoastaan tuhatkunta miestä ja niistäkin osa aikoo tulla meidän puolellemme. Heillä on vähän ampumavaroja. Ja me uudistamme entiset keksinnöt. Me valamme kanuunoita".

"Mutta -- sanokaahan. Onko tämä kaupunki koko maailma?"

"Oikeastaan on tässä kaikki se, mitä heillä on vallastaan jälellä. Toiset kaupungit ovat joko meidän kanssamme nousseet kapinaan tai valmistelevat hyökkäystä. Teidän heräämisenne teki ne epävarmoiksi ja lamautti voimat".

"Mutta onhan Neuvostolla lentokoneita? Miksei se ole paennut niiden avulla?"