Part 6

Graham etsi käsi ojolla tikapuita; laskiessaan jalkansa alimmalle pienalle ja kääntäessään päänsä näki hän, lähinnä seisovan miehen olan yli, ensiksi tulleen seisovan hajareisin Howardin ruumiin yli ja jatkavan työtään oven luona. Graham kääntyi taas tikapuihin päin, oppaansa auttoi häntä ylöspäin ja ylhäällä olijat vetivät häntä, kunnes hän seisoi kylmällä, kovalla ja liukkaalla pinnalla ilmanvaihtoaukon vieressä.

Hän värisi tultuaan äkkiä lämpimästä huoneesta kylmään ulkoilmaan. Puoli tusinaa miehiä seisoi hänen ympärillään ja lumihiuteet lensivät käsille ja kasvoille, sulaen niille. Oli hetkisen pilkkopimeätä, sitten välähti valkoinen sinipunervaan hohtava valo läpi ilman, sen kadottua palasi entinen pimeys jälleen.

Hän huomasi tulleensa sen suuren kaupunkirakenteen katolle, joka oli astunut entisajan Lontoon eri talojen, katujen ja torien sijaan. Pinta, jonka päällä hän seisoi, oli tasainen, ja sitä myöten kulki paksuja johtolankoja joka taholle eri suuntiin. Tuulimoottorien pyöreät tuulikehät näkyivät epäselvinä ja suunnattoman suurina yön pimeässä lumisateen läpi, ne liikkuivat ratisten sen mukaan kuin tuuli heikkeni tai kasvoi. Etäämpänä leimahti valkoinen voimakas valo alhaaltapäin, se valaisi hohtavalla valollaan lumihiuteet ja loi katoavan valojuovan yöhön. Siellä täällä, matalalla, liikkui jokin tuulen käyttämä koneisto, josta sinkosi kirkkaita kipinöitä.

Kaiken tämän näki hän vaan ylimalkaisesti odottaessaan auttajiensa nousevan portaita ylös. Joku heistä heitti hänen harteilleen turkiksien kaltaisen kudotun vaipan kiinnittäen sen soijilla vyötäisille ja olkapäille. He puhuivat lyhyesti ja päättäväisesti. Joku vei häntä eteenpäin.

Hän huomasi tumman varjon tarttuneen hänen käsivarteensa. "Tätä tietä", sanoi tämä varjo jouduttaen häntä eteenpäin ja osottaen Grahamille pitkin tasaista aluetta sinne päin, jossa näkyi puolipyöreä himmeästi valaistu aukko. Graham totteli.

"Varokaa!" sanoi ääni, kun Graham oli kompastumaisillaan erääsen johtolankaan. "Astukaa niiden väliin, mutta elkää niiden päälle", sanoi ääni. "Meidän täytyy kiirehtiä".

"Missä kansa on?" kysyi Graham. "Kansa, jonka sanoitte minua odottavan?"

Opas ei vastannut. Hän päästi Grahamin käsivarren vapaaksi, sillä tie tuli kapeammaksi, ja riensi tietään nopein askelin eteenpäin. Graham seurasi sokeasti. Vähän ajan päästä he juoksivat. "Tulevatko toiset?" kysyi hän läähättäen, mutta ei saanut vastausta. Seuralaisensa vilkaisi taakseen ja juoksi eteenpäin. He saapuivat metallista tehdylle tielle, joka poikkesi suoraan sivulle päin. He kääntyivät sille tielle. Graham katsoi taakseen, mutta toiset olivat hävinneet lumituiskuun.

"Eteenpäin!" sanoi opas. Juostessaan tulivat he aivan lähelle korkealla ilmassa pyörivää tuulimoottoria. "Seis", sanoi Grahamin opas, ja he väistivät hihnaa, joka kierti siipien akselin ympäri. "Tätä tietä", ja he vaipuivat syvälle sulavaan lumeen astuessaan kahden metalliseinän väliseen kujaan, jonka sivut äkkiä kohosivat hyvin korkealle. "Minä astun edellä", sanoi opas. Graham kietoi viitan lujemmin ympärilleen ja seurasi. Äkkiä tuli heidän tielleen pieni aukko, jonka yli kuja vei kadoten pimeyteen. Graham katsahti reunalta pimeään aukkoon. Hetkisen katui hän pakoaan. Hän ei uskaltanut katsoa minnekään ja päätään huimasi kulkiessaan puoliksi sulaneessa lumessa.

Kujasta päästyään riensivät he laajan alueen yli, jolla oli sulavaa lunta, siellä täällä näkyi valoa, se tuli alhaaltapäin. Hän arkaili astua tälle näennäisesti heikolle pinnalle, mutta hänen oppaansa juoksi aivan huoletonna eteenpäin; he astuivat liukkaita portaita alas ja saapuivat rautaisen kupukaton luo. He kulkivat sen ympäri. Etäällä, alhaalla näytti paraillaan tanssittavan ja soitto kaikui kupukaarroksen läpi. Graham oli kuulevinaan huutoa lumituiskusta, ja hänen oppaansa joudutti häntä yhä suuremmalla vauhdilla eteenpäin. Kavuten pääsivät he paikalle, jossa oli suunnattoman suuria tuulimoottoreja, yksi niistä oli niin suuri, että sen siiven alapää ainoastaan näkyi, pyöri ja katosi yöhön ja lumituiskuun. He juoksivat tuulimoottorien suunnattoman suurien kannatustelineiden lomitse ja saapuivat lopulta paikalle, josta näkyi liikkuvat kadut, kuten sillä paikalla, jonka Graham ensiksi oli nähnyt parvekkeeltaan. He kapusivat tätä katua peittävän lasikaton päällä niin hyvin kuin voivat, sillä katto oli lumisateesta tullut liukkaaksi.

Melkein kaikkialla oli lasikatto alapuolella hiessä, niin että hän näki kadun ainoastaan usvan läpi, mutta kaarikaton ylimmät ruudut olivat kirkkaita ja niiden läpi saattoi hän nähdä, mitä alhaalla tapahtui. Oppaansa kiirehti häntä eteenpäin, mutta Graham ei jaksanut, häntä pyörrytti ja hän vaipui hetkiseksi suulleen. Alhaalla liikkuvien pilkkujen ja pisteiden tavoin kulki unettoman kaupungin väestö ainaisessa päivänvalossaan, ja liikkuvat kadut jatkoivat taukoamatonta kulkuaan. Lähettiä ja tuntemattomaan työhön rientäviä miehiä kiisi pitkin kulkuköysiä ja katujen yli vievät hennot sillat olivat täynnä väkeä. Graham oli katsovinaan suunnattoman suureen mehiläispesään, joka aukeni hänen allaan, eikä häntä erottanut siitä muu kuin lasi, jonka hänelle tuntematon kestävyys esti häntä putoamasta alas. Alhaalla oleva katu näytti valoisalta ja lämpöiseltä, mutta Graham oli läpimärkä sulaneesta lumesta ja jalkansa olivat jääkylmät. Hän ei tahtonut jaksaa liikkua paikaltaan. "Eteenpäin!" huusi hänen oppaansa äkkiä kauhun valtaamana. "Eteenpäin!"

Graham pääsi vaivoin katoksen harjan yli. Toisella puolella seurasi hän oppaansa esimerkkiä ja liukui takaperin alaspäin, pienen lumikasan kerääntyessä hänen jalkojensa tielle. Liukuessaan alas ajatteli hän, mitähän tapahtuisi, jos äkkiä osuisi tielleen ammottava aukko. Päästyään katoksen alareunaan vaipui hän syvälle lumihyhmään, mutta kiitti luojaansa seisoessaan taas vaakasuoralla pinnalla. Hänen oppaansa kiipesi jo metallista, loivaa pintaa myöten jonnekin ylemmäksi.

Heikkenevän lumipyryn läpi näkyi suunnattomien tuulimoottorien uusi rivi. Äkkiä kuului kimakka ääni tuulimoottorien kohinan läpi. Ääni oli koneen voimakas, viheltävä ääni, joka näytti tulevan joka suunnalta.

"He ovat huomanneet pakomme!" huusi Grahamin opas kauhuissaan. Äkkiä loisti läpi yön häikäisevä valo. Lumipyryn yläpuolella, tuulimoottorien yläpuolella oli suunnattoman korkeita mastoja, joiden päästä loisti suuria valopalloja. Ne loivat valosäteitä joka suuntaan. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli lumipyry valaistu.

"Nouskaa tuonne", huusi Grahamin opas lykäten häntä lumettomalle rautaristikkotielle, joka mustana juovana kulki molemmin puolin ulottuvan lumikentän halki. Heikko höyry nousi siitä ja Graham tunsi lämpimän ilmavirran kohmettuneiden jalkojensa alla.

"Eteenpäin!" huusi hänen oppaansa päästyään kymmenen metriä pitemmälle, ja viipymättä riensi hän kirkkaasti valaistun paikan yli uuden tuulimoottoririvin kannatustelineitä kohden. Graham toinnuttuaan hämmästyksestään seurasi häntä, varmasti vakuutettuna siitä että kohta joutuisi kiinni...

Muutaman sekunnin päästä olivat he valoisalla paikalla, jossa oli tummia varjoja ja vielä tummempia paksuja liikkuvia rautaparruja, suunnattoman suurien pyörien alla. Opas juoksi jonkun aikaa eteenpäin, kääntyi äkkiä sivullepäin ja katosi pimeään paikkaan korkean kannatustelineen alle. Hetkisen kuluttua seisoi Graham hänen rinnallaan. Hän piiloutui läähättäen sinne tuijottaen eteensä.

Se näky, joka kohtasi Grahamia oli omituinen ja vieras. Lumipyry oli vähitellen tauonnut; muutamia lumihiuteita lensi vielä siellä täällä. Mutta edessään näkivät he valkoisen alueen, jolla näkyi suunnattoman suuria koneistoja, liikkuvia muotoja ja pitkiä, tumman tummia juovia. Kaikkialla näkyi korkeita metallirakenteita, Grahamin mielestä ylenluonnollisen suuria ristikkoja, ja tuulimoottorien siivet liikkuivat hitaasti myrskyä seuranneessa tyvenessä, kulkivat loistavassa kaaressa ohitse yhä ylemmäksi ja ylemmäksi kohti valaistua usvaa. Kaikkialla, missä lumesta kimalteleva valo osui maahan, kannatustelineet, ristikkokäytävät ja loppumattomat johdot näkyivät selvästi jatkuen ja kadoten pimeään. Ja vaikka kaikkialla ilmeni suunnatonta toimintaa, vaikka kaikki todisti ihmistahdon ja tarkoituksen vallitsevan tätä kaikkea, niin koko tämä suunnattomaan lumivaippaansa puetun koneiston keskellä ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa, kaikki näytti yhtä autiolta ja asumattomalta kuin Alppien suunnaton jäätikkö.

"Meitä on lähdetty takaa-ajamaan", huusi opas. "Me emme ole kulkeneet vielä puoltakaan matkasta. Vaikka onkin niin kylmä, täytyy meidän piiloutua tänne hetkiseksi -- ainakin siksi, kunnes lumipyry alkaa uudestaan".

Hampaansa kalisivat.

"Missä kauppahallit ovat?" kysyi Graham katsellen ympärilleen.

Toinen ei vastannut.

"_Katsokaa_!" kuiskasi Graham, kyyristyi eikä enää liikahtanut paikaltaan.

Oli alkanut jälleen äkkiä pyryttää, tummalta taivaalta laskeutui nopeasti siipipyörien avulla liikkuva suuri epämääräinen esine. Se laskeutui alas jyrkässä kaaressa, lensi suuressa kehässä ympäri suurten siipien halkaistessa ilmaa. Sen takaosasta hulmusi höyry, joka haihtui ilmaan. Sitten kohosi se tavattoman helposti ylöspäin, nousi hitaasti ilmaan, leijaili vaakasuorassa asennossa suuressa kehässä ja katosi jälleen lumipyryyn. Tämän suuren ilmalaivan sivujen lomitse näki Graham kaksi pientä, hentoa, toimeliasta miestä, jotka tutkistelivat alapuolellaan olevaa lumikenttää kuten näytti kiikarien avulla. Lyhyen ajan näki hän heidät selvästi, sitten epäselvästi lumituiskun läpi, sitten pieninä etäisyydessä, kadoten lopulta näkyvistä.

"_Nyt_!" huusi hänen oppaansa. "Tulkaa!"

Hän tarttui Grahamin ranteesen ja heti paikalla juoksivat molemmat miehet tuulimoottorien alla olevan rautapylväistön läpi. Graham juoksi sokeana eteenpäin ja töytäsi opastaan vastaan, kun tämä äkkiä pysähtyi ja kääntyi häneen päin. Noin kymmenen metrin päässä heistä oli musta aukko. Se ulottui niin kauvaksi kuin hän voi nähdä sekä oikealle että vasemmalle. Se näytti täydellisesti estävän heidän pakoaan.

"Tehkää niinkuin minäkin", kuiskasi hänen oppaansa. Hän ryömi kuilun reunalle asti, kääntyi ja kömpi taaksepäin siksi kunnes jalkansa olivat kuilun reunan sisäpuolella. Hän näytti tunnustelevan jotain jalallaan, löysi sen, ja liukui reunan yli syvyyteen. Päänsä pujahti jälleen näkyviin. "Tämä on uoma", kuiskasi hän. "Se on pitkin pituuttaan varjossa. Tehkää niinkuin minäkin".

Graham epäröi, ryömi eteenpäin, tuli uoman reunalle ja tuijotti pimeään syvyyteen. Hänellä ei ollut rohkeutta edetä eikä kääntyä takaisin, sitten istahti hän reunalle ja antoi jalkojensa riippua alas, tunsi oppaansa vetävän häntä jaloista, tunsi kauhuksensa liukuvansa reunan yli tuntemattomaan syvyyteen, putosi alas ja tunsi seisovansa pilkkopimeässä sulavassa lumiuomassa.

"Tätä tietä", kuiskasi ääni ja hän alkoi rämpiä ryhmäisessä uomassa eteenpäin painautuen seinää vastaan. He kulkivat jonkun aikaa eteenpäin. Hän tunsi miten hän kulkiessaan minuutti minuutilta kylmässä ja kosteudessa sai kokea sadat vaivat kunnes hän aivan uupui. Lopulta katosi kaikki tunto hänen käsistään ja jaloistaan.

Uoma painui alaspäin. Hän huomasi nyt olevansa monta jalkaa alempana rakennuksen kattoa. Alhaalla näkyi valkoisia haamumaisia aukkoja aivan kuin säleverkon rakoja. He saapuivat erään kaapelin luo, joka oli kiinnitetty yhden tällaisen suuren ikkunan yläpuolelle. Sitä tuskin saattoi erottaa ja se katosi synkeään pimeyteen. Äkkiä tunsi hän oppaan tarttuvan käteensä. "_Seis_!" kuiskasi tämä hyvin hiljaa.

Hän katsoi ylöspäin ja vavahti, ja näki päänsä päällä suunnattoman suuren lentolaivan, joka hitaasti lensi harmaalla taivaalla keskellä lumipyryä. Pian oli se jälleen kadonnut näkyvistä.

"Pysykää alallanne; se palaa takaisin".

Molemmat pysyivät hetken liikahtamatta paikaltaan, sitten Grahamin opas nousi ja ojentaen kätensä kaapelin kiinnikekohtaa kohden alkoi hän selvitellä jotain epäselvästi näkyvää nuoraryhmää.

"Mitä tuo on?" kysyi Graham.

Ainoa vastaus, minkä hän sai, oli heikko kirahdus. Mies seisoi kyyryllään. Graham kumartui katsomaan häntä kasvoihin. Mies tuijotti taivasta kohden ja Graham näki seuratessaan hänen katsettaan lentokoneen etäällä pienenä pilkkuna. Sitten näki hän, miten se levitti molemmin puolin siipensä, lensi heitä kohden, tullen hetki hetkeltä suuremmaksi. Se kulki uoman suuntaan heitä kohden.

Miehen liikkeet kävivät tempoileviksi. Hän heitti kaksi ristiin liitettyä rautaa Grahamin käteen. Graham ei voinut nähdä niitä, hän huomasi niiden muodon tunnustelemalla käsillään. Ne olivat ohuilla nuorilla yhdistetyt kaapeliin. Nuoriin oli liitetty jostain joustavasta aineesta tehdyt kädensijat. "Istukaa hajareisin ristin päälle", kuiskasi opas hermostuneesti, "ja tarttukaa kädensijoihin. Pitäkää lujasti kiinni!"

Graham noudatti käskyä.

"Hypätkää", sanoi ääni. "Jumalan nimessä, hypätkää!"

Kauhu valtasi Grahamin, hän ei voinut hiiskua sanaakaan. Jälestäpäin iloitsi hän siitä, että pimeys peitti hänen kasvonsa. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan alkoi kovasti vavista. Hän vilkaisi ilmalaivaan, joka näkyi taivaalla ja kiisi heitä kohden.

"Hypätkää! Hypätkää -- Jumalan nimessä! Tai he saavat meidät kiinni", huusi Grahamin opas ja voimatta hillitä kiihkoaan lykkäsi häntä eteenpäin.

Graham horjahti suonenvedontapaisesti, hän ei voinut hillitä itseään, vaan kiljaisi hurjasti ja samassa hetkessä kun lentokone laskeutui alas tavottaakseen heidät, kiisi hän eteenpäin pimeään onkaloon istuen rautaristin päällä ja pidellen nuorista epätoivon tuskalla. Jotain meni poikki ja löi paukahtaen seinää vasten. Hän kuuli miten liikkuvan istuimensa kannatepyörä ponnahti. Hän kuuli lentokoneen miesten nauravan. Hän tunsi miten oppaansa polvet painuivat hänen selkäänsä. Hän kiisi suinpäin eteenpäin vaipuen hurjaa vauhtia alas läpi ilman. Koko hänen voimansa oli nyt hänen käsissään. Hän olisi tahtonut kiljaista, mutta ei saanut ääntä suustaan.

Hän kiisi niin huikaisevan valon läpi, että se sai hänet yhä lujemmin tarttumaan kiinni. Hän tunsi torin ja liikkuvat kadut, ilmasta riippuvat valopallot ja kadun yli johtavat sillat. Kaikki tämä tuntui kiitävän häntä kohden. Hän tunsi vaipuvansa kuiluun, joka oli valmis hänet nielemään.

Taas oli hän pimeässä, laskeutuen, laskeutuen yhä alemmaksi, verisin käsin pidellen kiinni. Äkkiä kuului huutoja, välähti valo, hän on loistavasti valaistussa salissa ja alapuolellaan oli suunnaton kansanpaljous. Kansa! Hänen kansansa! Lava, näyttämö kiisi häntä kohden ja kaapelinsa laskeutui pyöreään aukkoon näyttämön oikealle puolelle. Hän tunsi putoavansa hitaammin, yhä hitaammin. Hän erotti ääniä: "Pelastettu! Mestari! Hän on pelastettu!" Lava tuli häntä kohden yhä hitaammin ja hitaammin. Sitten --

Hän kuuli takanaan olevan miehen kauhistuneena kiljaisevan ja alhaalta vastasi kaiku tähän huudahdukseen.

Hän tunsi, ettei hän enää kiitänyt kaapelia pitkin vaan putosi sen mukana. Kuului kiljaisuja, huutoja ja hälinää. Hän tapasi jotain pehmeätä ojennetun kätensä alla ja tunsi putoavansa jollekin pehmeälle...

Hän ei jaksanut liikkua ja ihmiset nostivat hänet ylös. Hänestä tuntui, että hänet nostettiin lavalle ja hänelle juotettiin jotain, mutta hän ei ollut siitä aivan varma. Hän ei saanut tietää, miten oppaansa oli käynyt. Selviytyessään seisoi hän jälleen jaloillaan; monta kättä oli tukemassa häntä. Hän oli suuressa alkovissa, joka hänen entisten kokemustensa mukaan muistutti teatterin aitiota. Ehkä tämä olikin teatteri.

Huumaava melu kuului hänen korviinsa, jyriseviä huutoja, lukematon kansanjoukko huusi: "Hän on Nukkuja! Nukkuja on meidän kanssamme!"

"Nukkuja on meidän kanssamme! Mestari -- kaiken omistaja! Mestari on meidän kanssamme! Hän on pelastettu".

Graham näki edessään suunnattoman suuren salin täynnä huutavaa kansaa. Hän ei nähnyt mitään yksityistä, hän näki vaan lainehtivan ihmisjoukon, käsiä ja päähineitä heiluttavan, hän tunsi salaperäisen vaikutuksen siitä, miten kansanjoukko riensi häntä kohden nostaen hänet ylös. Hän näki parvekkeita ja riviä, suuria holvikäytäviä, joista aukeni laaja perspektiivi, ja kaikkialla oli kansaa, areena tungokseen asti täynnä ja kaikki ne huusivat. Lähellä häntä oli katkaistu kaapeli maassa aivan kuin käärme. Lentokoneen miehet olivat katkaisseet sen yläpäästä ja se oli valunut alas saliin. Miehet näkyivät kuljettavan sitä syrjään. Mutta kokonaisvaikutus oli hänelle hämärä, koko rakennus vapisi ja tärisi huudoista.

Hän seisoi horjahdellen ja katseli edessään olevaan joukkoon. Joku kannatti häntä toisesta käsivarresta. "Viekää minut johonkin syrjähuoneeseen", sanoi hän itkien, "syrjähuoneeseen", eikä jaksanut sanoa sen enempää. Mustapukuinen mies lähestyi ja tarttui hänen toiseen käsivarteensa. Hän huomasi miten useat riensivät avaamaan hänelle ovea. Joku talutti hänet istumaan. Hän horjahti, istahti raskaasti tuoliin ja peitti käsillään kasvonsa; hän vapisi kovasti, hermojensa vastustusvoima oli loppunut. Häneltä riisuttiin viitta, mutta hän ei sitä huomannutkaan; hänen purppuraiset housunsa olivat mustat ja märät. Ihmisiä juoksi hänen ympärillään, tapahtui yhtä ja toista, mutta hänen huomionsa ei kiintynyt mihinkään.

Hän oli päässyt pakoon. Myriaadit äänet kertoivat sen hänelle. Hän oli pelastettu. Tämä kansa oli se, joka oli hänen puolellaan. Jonkun aikaa hän hengitti vaivalloisesti, sitten istui hän rauhallisena kädet kasvoillaan. Ilmassa kaikui lukemattomien miesten huudot.

IX LUKU.

Kansa marssii.

Hän huomasi jonkun kiihkeästi tarjoovan hänelle lasissa kirkasta juomaa, hän katsahti ylös ja huomasi, että tarjooja oli keltapukuinen, tummaverinen mies. Hän joi juoman ja tunsi heti suloista lämpöä ruumiissaan. Kookas mustapukuinen mies seisoi hänen vieressään viitaten saliin johtavaan, puoliksi avonaiseen oveen. Tämä mies huusi aivan hänen korvaansa, mutta hän ei kuullut sanoja suuresta teatterista kaikuvan melun tähden. Tämän miehen takana oli hopeanharmaapukuinen tyttö, jonka Graham, vaikka olikin aivan huumaannuksissa, huomasi olevan hyvin kauniin. Hänen tummat, salaperäiset, uteliaisuutta ilmaisevat silmänsä olivat suunnattuina häneen ja hänen huulensa vavahtelivat. Puoliksi avoinna olevasta ovesta näkyi väkeä tulvillaan oleva sali, ja kuului epätasaista kovaa melua, jalkojen töminää, kätten taputusta ja huutoja, jotka heikkenivät, kasvoivat jälleen uudelleen jyriseväksi myrskyksi jatkuen siten koko sen ajan kun Graham oli sivuhuoneessa. Graham, seuratessaan mustapukuisen miehen suun liikkeitä, huomasi tämän antavan hänelle ylimalkaisen selityksen kaikesta.

Hän katseli hölmistyneenä jonkun aikaa kaikkea tätä, nousi sitten äkkiä, tarttuen tuon huutavan miehen käsivarteen.

"Sanokaa minulle!" huusi hän. "Missä minä olen? Missä minä olen?"

Toiset lähestyivät kuullakseen hänen sanojaan. "Missä minä olen?" Silmänsä tutkistelivat toisten kasvoja.

"He eivät ole kertoneet hänelle mitään", huudahti nuori tyttö.

"Sanokaa minulle, sanokaa minulle!" huusi Graham.

"Te olette maailman valtias. Te omistatte puolet maailmasta".

Hän luuli kuulonsa pettävän. Hän ei tahtonutkaan tulla vakuutetuksi siitä, hän ei ollut kuulevinaan eikä ymmärtävinään mitään. Hän korotti jälleen ääntään. "Minä olen ollut kolme päivää hereillä -- kolme päivää vankina. Minä luulen, että kaupungin asukkaiden välillä on rauhattomuuksia -- onko tämä Lontoo?"

"On", vastasi nuori mies.

"Ja nuo, jotka näin tuossa suuressa Atlaan kuvapatsaalla koristetussa salissa? Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Se kai kohdistuu jollain tavalla minuun. _Miten_, sitä en tiedä. Minun mielestäni on maailma nukkumiseni aikana tullut hulluksi, tai minä olen sitä. Mitä nuo neuvosherrat Atlaan patsaan juurella ovat? Miksi koettivat he myrkyttää minua?"

"Saadakseen teidät vaipumaan tainnuksiin", vastasi keltapukuinen mies. "Estääkseen teitä sekaantumasta asioihin".

"Mutta _miksi_?"

"Siksi että _te_ olette Atlas, sire", sanoi keltapukuinen mies. "Maailma lepää teidän harteillanne. He hallitsevat sitä teidän nimessänne".

Salissa oli melu vaiennut ja kuului vaan yksi ainoa yksitoikkoinen ääni. Äkkiä syntyi siellä pauhaava melu; kuului jyriseviä huutoja ja eläköönhuutoja ja töminää, tuhannet riemunhuudot kuuluivat, korkeat ja kimeät äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi meluksi, niin että syrjähuoneessa olevat eivät kuulleet toistensa huutojakaan.

Graham seisoi ja koetti epätoivon kiihkolla päästä selvyyteen kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut. "Neuvosto", mutisi hän, sitten johtui hänen mieleensä nimi, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. "Mutta kuka on Ostrog?" kysyi hän.

"Hän on järjestäjä -- kapinan järjestäjä. Meidän johtajamme -- teidän nimessänne".

"Minunko nimessäni? -- Ja te? Miksei hän ole täällä?"

"Hän -- on valinnut meidät. Minä olen hänen veljensä -- hänen velipuolensa, Lincoln. Hän tahtoo että te ensin näyttäytyisitte täällä kansalle ja sitten tulisitte hänen luokseen. Sen vuoksi lähetti hän meidät. Hän on tuulimoottorien päävirastossa, hän on sen johtaja. Kansa on liikkeellä".

"Teidän nimessänne", huusi nuorempi mies. "Kansaa on hallittu, sorrettu, poljettu. Mutta vihdoinkin --"

"Minunko nimessäni! Minun nimessäni! Valtias?"

Samalla hiljeni hälinä salissa ja nuori mies voi saada äänensä kuuluviin; hän oli kiihoittunut, suuttunut ja punaisen kotkannokan ja pienten viiksiensä alta kuului kova, terävä ääni. "Ei kukaan odottanutkaan teidän heräävän. Nuo tyrannit olivat ovelia. Mutta te yllätitte heidät. He eivät tietäneet, pitikö heidän myrkyttää, hypnotiseerata vai surmata teidät".

Salista kuuluva huuto keskeytti taas kaiken.

"Ostrog on tuulimoottorien toimistossa valmiina. -- Taistelu on jo alkanut".

Mies, joka oli kutsunut itseään Lincolniksi lähestyi nyt häntä. "Ostrogilla on omat aikeensa. Luottakaa häneen. Me olemme järjestyneet, kaikki on valmiina. Me otamme lentokoneiden lähtöasemat haltuumme --. Ehkä se jo on tehtykin. Sitten --"

"Tässä yleisessä amfiteaatterissa", sanoi keltapukuinen mies kerskaillen, "ei ole kuin pieni osa meitä. Meillä on viisi myriaadia harjoitettua väkeä --"

"Meillä on aseita", huusi Lincoln. "Meillä on suunnitelmat valmiina, meillä on johtomies. Heidän poliisinsa ovat jo peräytyneet kaduilta ja sulkeutuneet --" Lauseen loppu hukkui hälinään. "Nyt tai ei koskaan. Neuvosto vapisee -- se ei voi luottaa edes harjoitettuun väkeensä --"

"Kuulkaa, miten kansa kutsuu teitä!"

Grahamin sielu oli kuin kuutamoyö, vuoroin liikkui siellä synkkiä ja toivottomia pilviä, vuoroin valaisi sen kirkas ja loistava valo. Hän oli maailman herra, mutta sulava lumi oli myöskin kastellut hänet likomäräksi. Saamiensa vaikutelmien joukossa oli kaksi, jotka olivat hänen mielestään aivan toistensa vastakohtia; toiselta puolelta oli olemassa Valkoinen Neuvosto, voimakas, järjestynyt, harvalukuinen, tuo sama Valkoinen Neuvosto, jonka käsistä hän juuri äsken oli päässyt pakenemaan, toiselta puolelta taas rajaton kansajoukko, ihmispaljous, jonka kasvoja ei hän edes voinut erottaa ja joka huusi hänen nimeään ja kutsui häntä valtijaaksi. Edellinen oli ottanut hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan, jälkimmäinen, joka pienen oven toisella puolella riemuitsi, oli hänet vapauttanut. Mutta miksi kaikki oli juuri näin, sitä hän ei voinut käsittää.

Ovi aukeni. Lincolnin ääni hukkui huutoihin ja niiden ohella ryntäsi huoneesen joukko ihmisiä, jotka kiihkein liikkein tulivat häntä ja Lincolnia kohden. Ulkoa kuuluvat huudot selittivät, mitä he tahtoivat. "Näyttäkää meille Nukkuja! Näyttäkää meille Nukkuja!" kuului tavan takaa keskeltä melun. Toiset äänet huusivat: "Hiljaa! Alallanne!"