Part 11

Graham oli jo kuullut erään asian, jota hänen oli hyvin vaikea kuvitella, sen nimittäin, että melkein kaikki pienet kaupungit ja kylät olivat kadonneet. Siellä täällä ainoastaan, hänen ymmärryksensä mukaan, oli hotellia muistuttava jättiläisrakennus, joka peitti useamman kilometrin suuruisen alueen ja oli säilyttänyt sen kaupungin nimen, jonka sijalle se oli tullut. Hänen seuralaisensa selitti, että sellainen muutos oli tullut aivan välttämättömäksi. Entinen järjestelmä oli siroittanut pitkin maata lukuisia maatiloja ja aina neljän viiden kilometrin päässä oli jonkun ylhäisen herran tilus; siellä missä oli majatalo, suutarin mökki, kauppapuoti ja kirkko oli samalla kylä. Noin kahdentoista kilometrin etäisyydellä oli huvilakaupunki, jossa asui lainvalvoja, viljan-, kankaan-, rihkamankauppiaat, satulasepät, eläinlääkärit, lääkärit, verhoilijat, kankurit y.m. Mutta ei mitenkään kymmentä, kahtatoista kilometria kauvempana, sillä sen matkan voi helposti suorittaa päästäkseen kaupunkiin asioille, puolet matkasta sinne ja puolet takaisin. Mutta kun rautatiet joutuivat pois käytännöstä ja niiden sijaan tuli kepeät junat ja kaikki uudet automoottori-ajoneuvot, jotka olivat astuneet junien ja hevosten sijaan, ja kun myöhemmin alettiin laatia teitä puusta, kautsukista, eadhamitesta ja muista kestävistä mutta elastisista aineista, niin katosi kokonaan tarve käydä niin usein kaupungissa. Ja suuret kaupungit kasvoivat. Ne vetivät puoleensa työmiehiä tarjoten yhtämittaista työtä ja työnantajia saadakseen helposti ja taukoamatta työvoimia käytettäväkseen.

Kun mukavuuden vaatimus lisääntyi sen mukaan kuin elämän mekaaninen moninaisuus kasvoi, niin maalla oleskelu tuli yhä kalliimmaksi, ihmiset luopuivat siitä, osaksi tuli se melkein mahdottomaksi. Kun papisto ja virkamiehet poistuivat, ja kylälääkärin sijaan astuivat kaupungin erikoislääkärit, niin maalaiskylät kadottivat viimeisenkin sivistyksellisen leimansa. Kun telefooni, kinematoragrafi ja fonograafi astuivat sanomalehtien, kirjojen, opettajien ja aakkosten sijaan -- niin oleskelu sähkölankaverkon ulkopuolella olisi tuntunut melkein raakalaiselämältä. Maalla puuttui keinoja pukea ylleen ja syödä (ajan hienostuneen maun mukaisesti), siellä ei ollut lääkäriä tarpeen tullen, ei seuraa, ei mitään hyödyllistä ajanviettoa. Sen lisäksi oli mekanismin sovittaminen maanviljelykseen tehnyt yhden koneenkäyttäjän kolmenkymmenen työmiehen veroiseksi.

Päinvastoin kuin kaupungin virkailijat tekivät siihen aikaan, jolloin Lontoossa vallitsi ainainen sumu, tulivat nykyään työmiehet teitä myöten tai ilman halki katsomaan kaupunkia ja sen yöllisiä iloja lähteäkseen taas aamulla pois. Kaupunki oli niellyt koko ihmiskunnan itseensä; ihminen oli saavuttanut uuden kehitysaskeleen. Ensin oli olemassa alkuasukas, metsästäjä, sitä seurasi maanviljelyksen aikakauden asukas, joille kaupungit eivät olleet muuta kuin maja- tai kauppapaikkana. Ja nyt oli keksintöjen aikakauden luonnollisena seurauksena se, että ihmiset olivat kokoontuneet yhteen. Lontoon ulkopuolella löytyi vaan neljä muuta kaupunkia Englannissa -- Edinburgh, Portsmouth, Manchester ja Shrewsbury. Grahamin oli hyvin vaivalloista kuvitella tätä kaikkea, joka näille ihmisille oli itsestään selvä asia. Ja kun hän ajatteli "ulompana olevia oloja", jotka vallitsivat mannermaalla, niin joutui hänen päänsä aivan pyörälle.

Hän oli näkevinään loputtoman määrän kaupunkeja -- kaupunkeja, jotka sijaitsivat tasangoilla, suurien virtojen varrella, laajoja meren rannalla sijaitsevia kaupunkeja, lumen ympäröimiä kaupunkeja. Suurimmalla osalla maanpalloa puhuttiin englannin kieltä; jos otti lukuun espanjalaisamerikalaisen murteen, neekerien kielen ja englantilaishindulaisen ja englantilaiskiinalaisen murteen, niin käytti kaksikolmannesta maailman asukkaista sitä. Mannermaalla, lukuunottamatta muutamia antiikkisia kielijätteitä, vallitsi kolme eri kieltä: saksa, joka ulottui Antiokiaan ja Genuaan asti ja kosketti englantilaisespanialaiseen kieleen Cadixissa; gallialaistunut venäjän kieli, joka ulottui englantilais-hindulaiseen Persiassa ja Kurdistanissa ja englantilais-kiinalaiseen Pekingissä; ja ranskankieli, joka oli säilyttänyt selvyytensä, loistavuutensa ja kirkkautensa, valliten Välimeren rantoja yhdessä saksan ja englantilais-hindulaisen murteen kanssa ja ulottuen ranskalaisneekerimurteen avulla Congoon asti.

Kaikkialla, kautta koko kaupungeista runsaan maanpallon, lukuunottamatta päiväntasaajan "mustia seutuja", vallitsi nyt sama kansainvälinen sosiaalinen järjestelmä, ja kaikkialle, pohjoisnavasta päiväntasaajaan asti, ulottui Grahamin valta ja edesvastaus. Koko maailma oli sivistynyt, koko maailma asui kaupungeissa, koko maailma oli yksityisomaisuutta. Yli koko Englannin valtakunnan ja Amerikan oli Grahamin omistusoikeus melkein rajaton; kongressia ja parlamenttia pidettiin käytännössä vanhanaikuisina. Venäjän ja Saksankin valtakunnassa oli hänen rikkautensa vaikutus tuntuva. Siellä esiintyi kyllä kaikellaisia vaikeuksia -- ja uusia edistysmahdollisuuksia -- mutta, huumaantunut vallastaan kun hän oli, niin olivat Venäjä ja Saksa hänen mielestään niin etäällä. Mitä tuli mustan alueen hallitsemiseen, sen mukaan kuin hän käsitti tuon alueen ulottuvan, niin hän edellisessä elämässä saavuttaneensa tavan mukaan ei välittänyt siitä vähääkään. Että jokin vaara voisi uhata tätä edessään olevaa loistavaa elämää, ei juolahtanutkaan hänen ajatuksiinsa. Sitä vastoin siirtyivät hänen ajatuksensa kauhistuttavaan vaaraan, joka ennen oli ollut niin uhkaava. "Miten nyt on keltaisen vaaran laita?" kysyi hän ja Asano selitti sen hänelle. Tuo keltainen kummitus oli kadonnut. Kiinalaiset ja Eurooppalaiset elivät sovussa keskenään. Kahdeskymmenes vuosisata oli vasten tahtoaan tullut huomaamaan, että keskimäärin oli kiinalainen sivistyneempi, siveellisempi ja intelligentimpi kuin keskimäärin Eurooppalainen, ja englantilaisten ja skotlantilaisten yhteensulautuminen, joka oli alkanut jo yhdeksännellätoista vuosisadalla, oli nyt täydellisesti tapahtunut, Asano sanoikin: "Kun oikein asiaa aprikoitiin, niin huomattiin, että me itse asiassa olimmekin valkoisia". Graham kääntyi jälleen katselemaan näköalaa ja ajatuksensa saivat uuden suunnan.

Kaukana koillisessa kimalteli hurmaavina, samalla lumoavina ja samalla peloittavina Nautinnon kaupungit, joista kinematograafi ja vanhus olivat hänelle kertoneet. Ne olivat omituisia paikkoja, ne muistuttivat sadun Sybarista nuo taiteen ja kauneuden kaupungit, joissa sekä taide että kauneus olivat kaupan. Ne olivat hedelmättömiä, loistavia kaupunkia, täynnä vilkasta elämää ja musiikkia, ja jonne kokoontuivat kaikki ne, jotka olivat rikastuneet julmassa ja inhoittavassa ekonoomisessa taistelussa tuolla hänen allaan olevissa sokkeloissa.

Tuo taistelu oli julma, sen hän tiesi. Hän huomasi sen jo siitäkin, että tämä kansa piti yhdeksännentoista vuosisadan Englantia ihanteellisena ja rauhallisena. Hän katseli kerta vielä edessään olevaa aluetta ja ajatteli, mikä ääretön määrä työtä tehtiin tässä monimutkaisessa ihmispesässä.

Hän tiesi, että kaupungin pohjoispuolella asuivat ruukuntekijät, jotka eivät ainoastaan valmistaneet esineitä savesta ja posliinista, vaan myöskin muista aineista, joita hienompi kivennäistieteellinen kemia oli keksinyt; siellä asuivat kuvapatsaiden, seinäkoristeiden ja hienojen huonekalujen tekijät; siellä asuivat myöskin kirjailijat, jotka alituisen kuumeisen kiihkon vallassa valmistivat runojaan ja fonograafireklaamiaan, ryhmittivät henkilöitä ja kehittivät kinematograafidraamojensa toiminnan yhä jännittävämmäksi. Sieltä myöskin lähtivät salaman tavoin uutiset koko maailmaan, sieltä uutistenkertojat levittelivät kaikkia valheitaan, sieltä lähtivät johdot telefoonikoneihin, jotka olivat astuneet entisajan sanomalehtien sijaan.

Neuvoston palatsin raunioiden takana oli kaupungin kontrollin ja hallinnon rakennukset. Lähellä satamaa oli kauppapaikat, suunnattomat hallit, teatterit, yhdistysten kokoussalit, pelihuoneet, biljardisalongit, potku- ja lyöntipallopelihuoneet, villipetojen näyttelyt, ja lukemattomat kristittyjen ja puolikristittyjen kirkot, muhamettilaisten, buddalaisten, gnostilaisten, haamujenpalvelijoiden, esineiden palvelijoiden y.m., y.m. temppelit; ja etelässä päin oli avattu tehtaita kankaiden, säilykkeiden, viinien ja höysteiden valmistamista varten. Ja näitä eri paikkoja yhdisti toisiinsa suuri määrä liikkuvia katuja. Mikä suunnaton mehiläispesä, jota tuuli palveli taukoamatta ja jonka symboolina olivat nuo aina liikkuvat tuulimoottorit.

Hän ajatteli tuota huimaavan suurta kansanlaumaa, joka oli ahdettu kaikkiin noihin saleihin ja gallerioihin -- noita kolmeakymmentä kolmea miljoonaa asukasta, jotka kukin elivät omaa lyhyttä, jokapäiväistä, surkeata elämäänsä tuolla hänen jalkojensa alla, ja kaikki se ilo, minkä auringon loiste ja suuremmoinen näköala ja hänen oman valtansa rajaton suuruus oli tuottanut hänelle, alkoi vähetä ja kadota. Katsellessaan täältä ylhäältä kaupunkia alkoi hänelle selvitä, mitä merkitsi nuo kolmekymmentä kolme miljoonaa ihmistä, ja mikä edesvastaus oli hänellä, ja kuinka suunnattoman suuri oli se ihmisolentojen pyörre, jonka yläpuolella liehui hänen häipyvä kuningaskuntansa.

Hän koetti kuvitella aikalaistensa sielunelämää. Hämmästyksekseen huomasi hän miten vähän kansanmies oli muuttunut, vaikka olosuhteet olivat niin huomattavalla tavalla muuttuneet. Ihmisen henki ja omaisuus oli todellakin turvattu yli koko maanpiirin; kaikellaiset tarttuvat taudit ja bakteriatartunnat olivat kadonneet; kaikilla oli kylliksi ruokaa ja vaatetta, kaupungin kaduilla oli lämmin olla ja he olivat suojassa kaikkia ilmanmuutoksia vastaan; tieteen melkein koneellinen kehitys ja yhteiskunnan materiellinen järjestys oli saanut kaiken tämän edistyksen aikaan. Mutta hän huomasi nyt jo, että kansa pysyi kansana, että se oli villitsijöiden ja järjestäjien ehdottoman vallan alaisena, että yksilöinä oli kansa pelkuri, yksilöinä ruokahalunsa orja, laumana taas häilyväinen. Mieleensä johtui tuo lukematon määrä sinipukuisia olentoja. Hän tiesi, että tuolla hänen alapuolellaan oli miljoonia ihmisolentoja, miehiä ja naisia, jotka eivät koskaan olleet käyneet kaupungin ulkopuolella, eivät olleet nähneet mitään ulkopuolella tuota pientä, ikävää työkehää, johon maailman työjärjestelmä oli heidät kahlehtinut, ulkopuolella noita hapuilevia ja vääriä nautintoja, jotka eivät tuottaneet tyydytystä. Hän muisteli aikalaistensa toiveita, ja William Morris'en kertoma ihannemaa ja Hudsonin kuvailema valtio tuntuivat hänestä särkyneiltä unelmilta. Ja hän muisteli omiakin toiveitaan.

Eläessään viimeisiä päiviään tuota entistä kiihkeätä elämäänsä, joka nyt tuntui niin etäiseltä, oli hän pitänyt ihmiskunnan vapauden ja yhdenvertaisuuden kehittämistä mahdollisena. Hän oli toivonut kuten koko hänen silloinen aikakautensakin toivoi, että kerran koittaa päivä, jolloin enemmistön ei tarvitse uhrautua muutamille harvoille; että se aika oli lähellä, jolloin jokaisella naisesta syntyneellä oli samat oikeudet tasa-arvoisuuteen ja onneen. Kahdensadan vuoden päästä sama pettynyt toive kaikui epätoivoisena huutona läpi koko laajan kaupungin. Kahdensadan vuoden kuluessa huomasi hän köyhyyden, toivottoman työn, kaiken kurjuuden kasvaneen entistään suuremmaksi ja saavuttaneen aivan jättiläismäisen muodon.

Vähitellen pääsi hän selville kaikista niistä tapahtumista, jotka olivat sattuneet hänen unensa aikana. Hän näki nyt mikä moraalinen taantumus oli syntynyt yliluonnollisen uskonnon hävittyä kansasta, miten kunniantunto oli heikentynyt, ja mikä vaikutusvalta oli rikkaudella. Sillä ihmiset, jotka olivat kadottaneet uskonsa Jumalaan, olivat kuitenkin säilyttäneet uskonsa omaisuuden voimaan, ja rikkaus vallitsi yli uskonnollisesti suvaitsevaisen maailman.

Jaapanilainen seuralaisensa, Asano, joka selitti hänelle kuluneiden kahden vuosisadan valtiollista historiaa, käytti puheessaan hyvin sattuvaa ajatuskuvaa, verraten sosiaalista järjestelmää hyönteisten tyhjäksi syöneesen siemeneen. Ensi alussa kypsyi siemen voimakkaasti. Sitten ilmestyy hyönteinen, joka laskee siihen munansa, ja hyvin pian on siemenestä jälellä vaan kuori, sillä toukka syö sen sisustan. Ilmestyy sitten joku alempi hyönteinen, joku ichneumonkärpänen ja laskee munansa tähän toukkaan, ja tämä muuttuu taas vuorostaan piankin paljaaksi kuoreksi, ja uusi tulokas kehittyy edeltäjänsä nahan alla, jonka suojana on vuorostaan taas siemenen kuori. Siemenen kuori säilyttää aina muotonsa; koko maailma uskoo sen siemeneksi, eikä mikään estä sitä itseään kuvittelemasta olevansa terve ja elinvoimainen siemen. "Teidän kuningasvaltanne Victorian aikana", sanoi Asano, "oli samallainen -- onttosydäminen kuningasvalta". Maanomistajat, paroonit ja pikkuaatelisto astui ensin esiin kuningas Johanin aikaan; kului pitkä aika, sitten mestasivat he Charles kuninkaansa ja kadottivat valtansa kuningas Georgen aikana, jolloin valta todellisuudessa joutui parlamentin käsiin. Mutta parlamentti, maataomistavan pikkuaateliston edustaja, ei saanut pitää valtaa. Se muodostui jo yhdeksännellätoista vuosisadalla. Valtarajat laajennettiin niin, että sen sisälle mahtuivat kaikki asioita ymmärtämättömätkin "myriaadit kaupungin asukkaita", jotka sekavana laumana tulivat äänestämään. Luonnollisena seurauksena tästä valitsijoiden suunnattomasta lukumäärästä oli eri puolueryhmien muodostuminen. Jo Victorian aikana oli valta kuulunut salaisesti järjestetyille, ryhmittyneille ja turmeltuneille yhdistyksille. Hyvin pian joutui se rahamiesten käsiin, jotka antoivat tarpeelliset varat puolueen järjestämiseksi. Jonkun aikaa oli koko valta ja valtakunnan menestys kahden ryhmän käsissä, jotka hallitsivat sanomalehtien ja vaalitaistelujen avulla -- kahden, rikkaiden ja taitavien miesten ryhmän käsissä, jotka ensiksi toimivat toisiaan vastaan, mutta sittemmin yksinneuvoin.

Syntyi kyllä reaktiooni, mutta se oli heikko, eikä saanut mitään aikaan. Useat teokset kertoivat siitä, mainitsi Asano, -- joista muutamat olivat ilmestyneet siihen aikaan kun Graham vaipui uneen -- oli olemassa kokonainen kirjallisuus, joka kosketteli reaktioonia. Reaktioonipuolue näyttää sulkeutuneen huoneesensa ja tehneen rohkeita päätöksiä -- paperilla. Välttämättömintä näytti olevan ottaa molempain ryhmien johtomiehet vangiksi ja siten riistää heiltä heidän valtansa, ja tämä ajatus näkyy olevan vallalla kaikissa yhdeksännentoista vuosisadan teoksissa, sekä Amerikassa että Englannissa. Useimmissa asioissa toimi Amerika aikaisemmin kuin Englanti, mutta molemmat kulkivat samaa tietä.

Vasta-vallankumousta ei tapahtunut koskaan. Sitä ei voitu koskaan järjestää niin, että se pysyisi puhtaana. Maailmassa ei löytynyt enää kylliksi tuota vanhanaikuista tunneherkkyyttä eikä uskoa oikeuteen, joka ennen oli vallinnut. Jokainen järjestetty puolue, joka pääsi niin suureen valtaan, että se voi vaikuttaa vaaleihin, joutui etevien rikkaiden miesten houkutusten, hävittämisen ja lahjomisen esineeksi. Sosialistien, kansanvaltaisten, reaktionäärien, oikeamielisten puolueet olivat lopulta vaan rahanvaihtopaikkoja, jotka myivät vakuutuksensa voidakseen maksaa vaalimenot. Ja rikkaiden päätoimena oli turvata omaisuus ja valmistaa tilaa kauppakeinottelulle, kuten entisajan läänityslaitos oli tehnyt säilyttääkseensä metsästys- ja sotaoikeutensa. Koko maailma oli tehty kaupan esineeksi; kaikkialla vallitsi kauppataistelu, rahalliset keikaukset, kurssien aleneminen ja yleneminen, tariffisota saivat enemmän kurjuutta aikaan kahdennellakymmenellä vuosisadalla -- sillä kurjuus oli toivottomassa elämässä eikä äkillisessä kuolemassa -- kuin sota, rutto ja nälkä olivat saaneet aikaan historian synkimpinä aikoina.

Graham huomasi nyt selvästi, mikä vaikutus hänellä oli ollut asioiden kehitykseen. Tämän mekaanillisen sivilisatioonin asteettaisen kehityksen aikana oli syntynyt uusi voima -- joka ensin auttoi ja sitten kokonaan ohjasi sen kehitystä -- nimittäin Neuvosto, joka hoiti hänen omaisuuttaan. Ensi alussa oli se vaan satunnainen Isbisterin ja Warmingin miljoonien yhtyminen, rahavaltainen yhtiö, joka oli syntynyt kahden lapsettoman lahjoittajan oikun kautta, mutta sen hoitajien monipuolinen johtokyky nosti sen hyvinkin pian vaikutusvaltaiseen asemaan, kunnes se hypoteekkien, lainojen ja osakkeiden oston kautta, käyttämällä satoja eri liikenimiä oli syöpynyt läpi koko Englannin ja Amerikan valtion.

Käyttämällä suunnatonta vaikutusvaltaansa ja suosikkijärjestelmää tuli Neuvostosta hyvinkin pian valtiollinen puolue; ja omaisuuden kasvaessa taukoamatta tuhlasi se varojaan vaikuttaakseen valtiollisiin päätöksiin ja käytti hyväkseen näitä valtiollisia etuja kootakseen yhä suurempia ja suurempia rikkauksia. Lopulla oli molempien pallonpuoliskojen valtiollisten puolueiden muodostuminen sen käsissä; siitä muodostui sisäasioita valvova, valtiollinen Neuvosto. Viimeisen taistelunsa kävi se suurien juutalaisperheiden liittoa vastaan. Mutta nämät perheet olivat liittyneet toisiinsa heikkojen siteiden kautta, mikä hetki tahansa voi perinnön kautta joutua iso osa heidän rikkauksistaan jollekin kaivostyömiehelle, naiselle tai narrille, avioliitot ja jälkisäädökset siirsivät suunnattomia summia vieraisiin käsiin. Neuvostolla ei ollut näitä vaaroja. Sen omaisuus kasvoi kasvamistaan.

Neuvosto, vaikka siihen alkujaan kuuluikin kaksitoista erinomaisen taitavaa miestä, muodosti yhdessä yhden ainoan nerokkaan persoonallisuuden. Se tavoitteli rohkeasti rikkautta ja valtiollista vaikutusvaltaa ja nämät molemmat auttoivat toinen toistaan. Hämmästyttävällä nerokkaisuudella tuhlasi se suunnattomia summia lentokoneiden kehittämiseen odottaen vaan sopivaa aikaa, jolloin se panisi tämän keksintönsä käytäntöön. Se käytti patenttilakia ja muita puolilaillisia keinoja tuhotakseen kaikki ne keksijät, jotka eivät suostuneet toimimaan yhdessä sen kanssa. Alkuaikoina otti se palvelukseensa kaikki etevät henkilöt ja maksoi niille suuret palkat. Neuvosto noudatti niinä aikoina erehtymätöntä, voimakasta politiikkaa ja sen vaikutus kasvoi kasvamistaan tapaamatta muita esteitä kuin satunnaisesti rikastuneiden miesten hapuilevat, itsekkäät ponnistukset. Sadan vuoden sisällä omisti Graham Afrikan, Etelä-Amerikan, Ranskan, Lontoon, Englannin, ja sen vaikutus ulottui -- kaikissa käytännöllisissä asioissa -- Pohjois-Amerikaankin -- joka siihen asti oli vallinnut koko maata. Neuvosto osti ja järjesti Kiinan, valloitti Aasian rikkaudet, herpaisi vanhan maailman valtiot, otti niiden raha-asiat haltuunsa, ryhtyi taisteluun niiden kanssa ja kukisti ne.

Ja se ahmi itselleen maailman niin ovelasti -- satojen pankkien, yhtiöiden, syndikaattien kautta, jotka peittivät Neuvoston toimintaa -- että se oli jo päässyt hyvin pitkälle, ennenkuin ihmiset yleensä arvasivatkaan, minkä hirmuvallan alaiseksi he olivat joutuneet. Neuvosto ei koskaan arkaillut eikä vavissut. Liikenneneuvot, maat, tilukset, rakennukset, kunnallishallitukset, lämpimien maiden tuotantoyhtiöt -- kaikki inhimilliset yritykset joutuivat sen käsiin. Ja se ohjasi ja järjesti miehistönsä, rautatiepoliisit, liikkuvien katujen poliisit, talojensa vartijat, vesi- ja sähköjohtojensa hoitajat ja maatilojensa viljelijäarmeijan. Se ei osottanut mitään suoranaista vihamielisyyttä palkkalaisiensa järjestämiä yhdistyksiä vastaan, mutta se taittoi niiden vallan, petti ne ja osti ne lahjomalla puolelleen. Se osti lopulta koko maailman itselleen. Ja sen paras temppu oli lentokoneiden ottaminen käytäntöön.

Kun Neuvosto joutui riitaan työväkensä kanssa eräässä suuremmassa monopoolilaitoksessaan ja teki tekoja, joiden laittomuus oli aivan liian selvää -- eikä se sitä ennen ollut edes tapansa mukaan lahjonut haitallisia henkilöitä -- niin vanha laki, nähdessään etujensa hupenevan, etsi aseita taistellakseen. Mutta sillä ei ollut enää armeijaa eikä laivastoa; rauhan aikakausi oli tullut. Ainoat sotaan kelpaavat laivat kuuluivat Neuvoston meriyhtiölle. Poliisivoima oli heidän hallussaan; rautateiden, laivojen ja maatilojen poliisi, kaikellaiset vartijat, joiden lukumäärä oli kymmentä kertaa suurempi kuin vanhan hallituksen käytettävänä olevat voimat. Silloin laskettiin lentokoneet liikkeesen. Vielä on elossa vanhuksia, jotka muistavat viimeisen suuren taistelun edushuoneessa -- lakipuolue oli vähemmistönä, mutta se taisteli epätoivoisena vastaan -- väliaikoina edushuoneen jäsenet katselivat terrassilta noita suurisiipisiä koneita, jotka tyynesti leijailivat heidän päänsä päällä. Neuvosto oli saavuttanut täyden vallan. Viimeinen demokraatinen hallitus, joka oli hyväksynyt rajattoman, edesvastuusta vapaan omaisuuden, oli loppunut.

Sata viisikymmentä vuotta Grahamin nukkumisen jälkeen saattoi Neuvosto riisua naamionsa ja hallita, vaatien itselleen ylivallan. Vaalit olivat tulleet vaan naurettavaksi muodollisuudeksi, joka seitsemäs vuosi uusiutuvaksi narrinpeliksi, se oli vaan enää merkityksetön vanha tapa. Sosiaalinen parlamentti, joka oli yhtä tarpeeton kuin kansallisen kirkon neuvosto Victorian aikana, kokoontui silloin tällöin; ja Englannin laillinen kuningas, kadotettuaan perintönsä, esiintyi humalaisena ja typeränä eräässä toisen luokan varieteessa. Siten tuo 19:nen vuosisadan suuremmoinen unelma, jalo tarkoitus taata kaikille yksilöllinen vapaus ja yleinen onni, oli nyt, kun epärehellisyyden ruttotaudit olivat sen saastuttaneet, absoluuttisen omistusoikeuden taikausko sen pilannut, kun uskonnolliset lahkokunnat kiistelivät kansan kasvatuksesta, riistivät ihmisiltä kaikki käyttäytymisen säännöt ja saivat halveksimaan kaikkia moraalisääntöjä -- tuo unelma oli muodostunut keksintöjen ja rikollisten yritysten kautta ensin taistelevaksi rahavallaksi ja sitten hirmuvaltaiseksi rahavallaksi. Lopulta ei Neuvosto pitänyt edes tarpeellisena hankkia perustuslaillisten viranomaisten hyväksymistäkään päätöksilleen. Ja sinä aikana lepäsi Graham liikkumattomana, ryppyisenä, kelmeänä, olematta kuollut tai elävä, hän, maapallon täydellinen omistaja. Ja kun hän sitten heräsi, näki hän olevansa tuollaisen perinnön omistaja! Ja kun hän sitten heräsi, seisoi hän täällä pilvettömän taivaan alla katsellen suunnattoman suurta valtakuntaansa.

Mitä tarkoitusta varten hän oli herännyt? Oliko tämä kaupunki, tämä toivottomien raatajien lauma siis lopputulos hänen vanhoista toiveistaan? Tai elikö tuo vapauden liekki, tuo liekki, joka oli hänen kuluneen elämänsä aikana leimahtanut ja sammunut, elikö se vielä kaiken tuon alla. Hän muisteli vallankumouslaulun lentoisaa voimaa. Oliko tuo laulu vaan jonkun kansanyllyttäjän huumekeksintöä, joka unohtui heti tarkoituksen saavutettua? Oliko hänessä yhä vielä elävä toivo vain hyljättyjen aatteiden, vain kuolleen uskon-varjoa? Vai oliko sillä laajempi tarkoituksensa, joka vaikuttaisi koko ihmiskohtaloon? Mitä varten hän oli herännyt, mitä tulisi hänen tehdä? Ihmiskunta oli hänen jalkojensa juuressa aivan kuin kartta. Hän ajatteli miljoonia ja taas miljoonia olentoja, jotka yhtenä virtana seurasivat toisiaan olemattomuuden pimeydestä kuolon pimeyteen. Mitä varten? Joku tarkoitus täytyi hänellä olla, mutta tuo tarkoitus meni yli hänen ymmärryksensä. Ensi kerran näki hän aivan selvästi oman äärettömän pienuutensa, näki mikä traagillinen vastakohta oli ihmisvoiman ja ihmissydämen sykinnän välillä. Tänä lyhyenä aikana tunsi hän, mikä pieni sattuman luoma olento hän oli, ja kuinka suuria olivat hänen toiveensa. Äkkiä tuli hänen oma pienuutensa ja pyrkimyksensä niin sietämättömiksi hänelle itselleen, että vastustamaton voima pakotti hänet rukoilemaan. Ja hän rukoili. Rukouksensa oli sekavaa, epäjohdonmukaista, hapuilevaa, hänen sielunsa pyrki ajan ja paikan yli ja yli olemassa-olon moninaisen ja sekavan hämmingin kohden jotain -- hän ei edes tiennyt mitä kohden -- kohden jotain, joka ymmärtäisi hänen tuskansa ja armahtaisi häntä.