Part 4

Kirkaisten Bob kannusti hevostaan asettuakseen oriin ja uhrin väliin, mutta ori oli häntä nopeampi. Se nousi takajaloilleen, valmiina murskaamaan vihollisensa raskailla kavioillaan, kun nuora äkkiä lensi sen etujalkojen ympärille ja se kaatui maahan. Jättäen hevosen huoleksi lasson kiristämisen Phil hyppäsi satulasta ja juoksi pudonneen miehen luo. Rovasti juoksi noutamaan hatullaan vettä altaasta, ja muukalainen avasi pian silmänsä. Hetkisen hän tuijotti heitä kasvoihin kuin ihmetellen, missä oli ja mitä oli tapahtunut.

»Oletteko pahasti loukkaantunut?» kysyi Rovasti.

Se palautti miehen tajuihinsa, hän nousi jaloilleen, vaikkakin hiukan horjuen, ja alkoi pudistaa tomua vaatteistaan. Sitten hän katsahti hevoseen, jota Curly piteli paikallaan istumalla sen pään päällä. »Luulin, että sääreni olisivat tarpeeksi pitkät ulottumaan sen ympäri», hän sanoi miettiväisesti. »Kuinka ihmeessä se teki sen? Minusta tuntui kuin olisin pudonnut kokonaisen viikon.»

Phil ulvoi riemusta, ja Rovasti nauroi niin, että kyynelet tippuivat hänen poskiaan myöten. Bobin ja Curlyn yhtyessä heidän hilpeyteensä.

Patches astui hevosen luo ja käveli miettiväisen näköisenä sen ympäri. Sitten hau virkkoi Curlylle: »Päästäkää se jaloilleen.»

Paimen katsahti Philiin, joka nyökkäsi vastaukseksi.

Oriin noustua otti Patches askeleen sitä kohden.

»Kuulkaapa», sanoi Rovasti käskevällä äänellä. »Tulkaa pois sieltä.»

»Koetan, voiko se uudestaan tehdä sen», selitti Patches päättäväisesti.

»Sitä ette ainakaan tänään tee», vastasi Rovasti. »Te olette nyt minun työssäni ja olette liian hyvä mies uhrattavaksi moisiin mielettömiin yrityksiin.»

Rovastin näin sanoessa syttyi miehen silmiin miltei intohimoisen kiitollinen katse.

»Onko tosiaan niin», hän sanoi niin hiljaa, että vain Rovasti ja Phil sen kuulivat.

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Rovasti hämmästyneenä hänen ilmeestään.

»Olenko minkään arvoinen — miehenä — ymmärrättehän», kuului omituinen vastaus.

Rovasti naurahti. »Teissä ei ole mitään vikaa, kunhan vain totutte maan tapoihin. Tulkaa nyt tänne siksi aikaa, kun Phil hiukan kesyttää tuota hurjaa hevosta.»

Yhdessä he katselivat, kuinka Phil karautti pois oriilla ja toi sen takaisin uupuneena, mutta tottelevaisena. Patchesin jäädessä katselemaan miesten hommia Rovasti lahti kotiin kertomaan Stellalle päivän tapahtumia.

»Ja mikä luulet tuon miehen olevan?» kysyi tämä pitkän kysymys- ja selityssarjan lopuksi.

Rovasti pudisti päätään. »Sitä en tosiaan tiedä. Hänenlaisensa mies pystyy mihin hyvänsä.» Sitten hän lisäsi tavalliseen filosofiseen sävyynsä: »Mutta hän käyttäytyy aivan kuin puhdasrotuinen ori, jota on pahoinpidelty ja joka juuri on huomannut sen.»

Kun päivän työ oli lopussa ja illallinen syöty, yllätti pikku Billy Patchesin katselemassa laaksoon Granite Mountainille päin, joka uljaana kohosi iltataivasta vasten. Mies tervehti poikaa kömpelösti kuin olisi ollut lapsiin tottumaton. Mutta pikku Billy ei antanut tämän säikäyttää itseään, vaan yritti parhaansa mukaan opastaa muukalaista maailmassa, jonka tunsi monta vertaa paremmin kuin iso mies.

Hän aloitti tuhlaamatta turhaa aikaa esivalmisteluihin.

»Näettekö tuon vuoren tuolla? Se on Granite Mountain. Siellä elää villihevosia ja joskus saamme niistä jonkin kiinni. Mutta te ette tiedäkään, että Philin nimi on 'Villihevos-Phil'?»

Patches hymyili. »Se nimi sopii hänelle.»

»Sen saatte uskoa.» Poika käännähti ja viittasi länttä kohden. »Tuolla on toinen vuori, jonka nimeä ette tiedä.»

»Mitä niistä tarkoitat? Minä näen useampia.»

»Tuo pitkä, mustalta näyttävä. Tiedättekö mitään siitä?»

»Tuskinpa vain.»

»No niin, minä sanon sen teille», sanoi Billy ylpeänä. »Se on Tailholt Mountain.»

»Vai niin!»

»Niin, ja Nick Cambert ja Yavapai Joe asuvat siellä. Tiedättekö mitään heistä?»

Kookas mies pudisti päätään. »Ei, enpä luule tietäväni.»

Pikku Billy alensi äänensä salaperäiseksi kuiskaukseksi. »Hyvä, kerron teille. Mutta te ette koskaan saa sanoa ääneen sanaakaan siitä. Nick ja Yavapai Joe ovat karjavarkaita. He ovat merkinneet muutamia vasikoita, ja Phil aikoo ottaa heidät kiinni jonakin päivänä, ja silloin he kyllä katuvat sitä. Phil, hän on minun kumppanini, katsokaas.»

»Ja hyvä kumppani, luulen», vastasi muukalainen tarttuen tähän puheenaiheeseen, ikäänkuin ei olisi ollut halukas saamaan enempiä tietoja Tailholt Mountainin miehisiä.

»Se on totta», vastasi poika empimättä. »Jim Reid on ainoa, joka ei pidä hänestä.»

»Se on paha, eikö olekin?»

»On. Katsokaas, Jim Reid on Kittyn isä. He asuvat tuolla.» Hän osoitti niitylle päin, missä mailin päässä tulet vilkkuivat Pata-Koukku-S-kartanon ikkunoista. »Kitty Reid on hurjan hieno tyttö, mutta Jim sanoo, ettei minkään lehmäpaimenen tarvitse tulla häntä liehittelemään, sillä hän on ollut idässä koulussa, ymmärrättehän, ja minä luulen, että Phil —»

»Seis! Odotahan hetkinen, poika», keskeytti Patches äkkiä.

»Mitä nyt?» kysyi pikku Billy.

»No, minusta tuntuu vain, että pojan, jolla on sellainen kumppani kuin 'Villihevos-Phil', pitäisi olla hyvin varovainen puhuessaan kumppaninsa yksityisasioista ventovieraalle miehelle. Eikö sinustakin ole niin?»

»Taitaa olla», myönsi Billy. »Mutta katsokaahan, minä tiedän Philin pitävän Kittystä siksi, että —»

»Mikä kumma otus luo on?» kuiskasi Patches tarttuen muka kauhuissaan pientä toveriaan käsivarresta.

»Tuoko? Ettekö tunne pöllöä? Mutta olettepa te nahkapoika!» Ja nähdessään Rovastin, joka oli tulossa heitä kohden, hän huusi riemuissaan: »Will-setä, herra Patches pelkää pöllöä! Mitä sinä sanot siitä: Patches pelkää pöllöä!»

»Stella-täti kutsuu sinua», nauroi Rovasti vastaukseksi.

Ja Billy juoksi kotiin kertomaan Stella-tädille ja 'kumppanilleen', kuinka nahkapoika oli pelännyt pöllöä.

»Minun täytyy huomenna lähteä kaupunkiin», sanoi Rovasti. »Teidän lienee parasta lähteä mukaan noutamaan matka-arkkunne, jotta saatte toiset vaatteet yllenne. Tuossa puvussa ette voi tehdä työtä.»

Patches vastasi empien: »Luulisin tulevani toimeen näillä, herra Baldwin.»

»Mutta täytyyhän teidän saada tavaranne — arkkunne tai korinne — tai mitä teillä on», vastasi Rovasti.

»Minulla ei ole mitään Prescottissa», sanoi muukalainen hitaasti.

»Eikö ole? No, te tarvitsette yhtäkaikki vaatteita», väitti Rovasti.

»Luulen tosiaan toistaiseksi tulevani toimeen näillä», oli Patchesin itsepäinen vastaus.

Rovasti mietti hetkisen; sitten hän virkkoi mutkattoman avomielisenä, mutta ei lainkaan epäystävällisesti: »Kuulkaahan, nuori mies, ette suinkaan pelkää mennä Prescottiin, vai mitä?»

Patches nauroi. »En lainkaan. Ei se sitä ole. Minun pitänee kertoa teille, kuinka asia on. Nämä vaatteet ovat ainoat, jotka omistan, eikä minulla ole senttiäkään, millä ostaisin uusia.»

Rovasti nauroi. »Vai siitä kenkä puristi. Ajattelin, että kenties tahdoitte pysyä poissa sheriffin ulottuvilta. Jos teillä ei ole muuta syytä, niin saatte yhtäkaikki tulla huomenna kanssani kaupunkiin ja me hankimme teille, mitä tarvitsette. Pidätän sen palkastanne siksi, kunnes saatte sen maksuun.» Ja ikäänkuin asia olisi sovittu, hän kääntyi takaisin taloon päin lisäten: »Phil näyttää teille makuusijanne.»

Kun päällysmies oli näyttänyt uudelle miehelle hänen makuupaikkansa, kysyi hän kuin ohimennen: »Kai löysitte hanhikartanolle viime yönä, vai kuinka?»

Patches epäröi ja vastasi sitten hitaasti: »En etsinytkään sitä, herra Acton.»

»Ette etsinytkään?»

»En.»

»Tarkoitatteko, että vietitte yönne ulkosalla ilman peitettä ja kaikkea?»

»Kyllä, sen tein.»

»Mutta kuulkaahan», virkkoi ällistynyt paimen, »aikomukseni ei ole tehdä teille kysymyksiä, jotka eivät kuulu minuun, mutta en käsitä erästä asiaa. Jos te tulitte tänne saadaksenne työtä Risti-Kolmio-Kartanossa, niin miksi ette kaupungissa mennyt herra Baldwinin luo? Kuka hyvänsä olisi voinut näyttää teille hänen asuntonsa. Ja miksi ette virkkanut minulle mitään jutellessamme?»

»Katsokaahan», selitti Patches epävarmasti, »en oikeastaan aikonut pyytää työtä juuri Risti-Kolmio-Kartanosta.»

»Mutta tehän sanoitte Will-sedälle haluavanne päästä työhön tänne ja olitte matkalla, kun tapasin teidät.»

»Niin, niin kyllä, mutta katsokaas — oh, herra Acton, ettekö koskaan ole tahtonut tehdä jotakin, mitä oikeastaan ette ole tahtonut? Ettekö koskaan ole joutunut umpikujaan, mistä teidän yksinkertaisesti on pakko päästä pois, vaikka ette pitäisikään siitä ainoasta tiestä, joka vie siitä ulos? En tarkoita mitään rikollista», hän lisäsi lyhyesti naurahtaen.

»Kyllä, olenpa kyllä», vastasi Phil vakavasti, »ja jos se on teille yhdentekevä, niin älkää kutsuko minua sukunimelläni. Täällä olen vain Phil, herra Patches.»

»Kiitos. Patches ei liioin tarvitse koristuksia.»

»Ja vielä toinenkin seikkaa», sanoi Phil hymyillen herttaista hymyään. »Miksi taivaitten nimessä tulitte tänne kävelemällä, kun teillä varmasti oli yllinkyllin tilaisuutta ratsastaa.»

»Niin, katsokaas», vastasi Patches hitaasti, »pelkäänpä, etten voi selittää sitä, mutta se kuului minun tehtävääni.»

»Teidän tehtäväänne! Mutta eihän teillä ollut mitään tehtävää tähän päivään saakka.»

»Oli kyllä. Minulla oli suuri tehtävä. Katsokaas, sitä minä mietin Metsärajalla koko yön: koetin löytää toisen keinon sen täyttämiseen. Kertoisitteko minulle, mikä tehtävä se on?» kysyi Phil uteliaana.

Patches naurahti: »Tuskinpa voin sitä tehdä», hän sanoi. »Kenties ratsastaminen tuolla suurella oriilla.»

Phil nauroi ääneen — hyvän ja vilpittömän toverin naurua.

»Se teille kyllä onnistuu.»

»Luuletteko tosiaan?» kysyi Patches innokkaasti.

»Varmasti; sen tiedän.»

»Toivoisin voivani olla varma siitä», vastasi Patches miettiväisenä, ja paimen näki ihmeekseen jälleen hartaan katseen hänen silmissään.

»Tuo suuri paholainen on oikean miehen hevonen», jatkoi Phil.

»Niin, niin onkin — sitähän se juuri on — ettekö ymmärrä?» huudahti Patches vaistomaisesti. Ikäänkuin katuen sanojaan hän lisäsi nopeasti: »Onko teidän hevosillanne nimi?»

»Tietysti», vastasi paimen. »Tavallisesti me keksimme niille jonkin nimen.»

»Oletteko jo antanut nimen suurelle oriille?»

Phil nauroi. »Annoin sille nimen eilen, kun me toimme koko lauman aitaukseen ja minun täytyi nuorasta pitäen kuljettaa se paikoilleen.»

»Ja minkä nimen te sille annoitte?»

»Muukalainen.»

»Muukalainen! Ja miksi Muukalainen?»

»Enpä tiedä. Tavallisia hulluja päähänpistojani», vastasi Phil. »Hyvää yötä.»

V LUKU.

Palanen menneisyyttä.

Seuraavana aamuna herra Baldwin ja Patches lähtivät kaupunkiin.

»Taidattekin olla tottunut autoihin», virkkoi Rovasti leikillisen sävyn väreillessä hänen äänessään. »Buck ja Prince, minun vanha parivaljakkoni, tuntunee teistä kovin hitaalta.»

Patches astui kärryihin juuri Rovastin lausuessa nämä sanat. Hänen asettuessaan paikalleen Rovastin viereen nyökkäsi tämä Philille, joka piteli hevosia. Saatuaan merkin Phil päästi irti hevoset ja väistyi sivuun Buckin ja Princen ojentautuessa eteenpäin ja karauttaessa juoksuun ikäänkuin ne olisivat aikoneet olla Prescottissa neljännestunnin kuluessa.

»Sanoitteko hitaalta?» kysyi Patches kavuttuaan istuimelleen.

Rovasti hymyili ja hänen silmiinsä syttyi hyväksymisen hilpeä väike. »Stella on kärttänyt minua ostamaan auton siitä lähtien kuin Jim Reid hankki omansa», hän virkkoi. »Mutta jos minä toisin sellaisen kapineen Risti-Kolmio-Kartanoon, niin enhän enää kehtaisi katsoa ainoatakaan hevosta tai härkää silmiin.»

He ajoivat auringonkukkien reunustamaa tietä ja saapuivat aitauksen luo, jossa kasvoi villiytynyt vanha puutarha. Tien toisella puolen oli tallirakennus tuulen hajoittamine kattoineen ja ränsistyneine ovineen, jotka alakuloisina riippuivat saranoissaan, ja toisella puolen oli pähkinä- ja vaahterapuiden varjostama vanha talo tyhjänä ikäänkuin se näiden, ikivanhojen puiden siimeksessä olisi odottanut vaipumistaan unhoon.

»Tämä oli Actonien vanha kotipaikka», sanoi rovasti kuin olisi puhunut vanhan haudan äärellä.

Myöhemmin heidän ajaessaan leveätä tietä suuren luonnonniityn poikki osoitti hän päännyökkäyksellä rakennusryhmää, joka oli vihreiden ketojen toisella puolen, mailin verran eteläänpäin.

»Tuo on Jim Reidin kartano. Hänen polttomerkkinsä on Pata-Koukku-S. Jimin karja käy entisen Actonin kartanon laitumilla, mutta rakennus kuuluu Philille. Jim Reid on kelpo mies.» Rovasti puhui ponnekkaasti ikäänkuin olisi tahtonut saada itsensäkin asiasta vakuuttuneeksi. »Niin, Jim on kunnon mies. Hyvä naapuri, hyvä karjanhoitaja; muutamien mielestä hän tosin on olevinaan ja raaka puheissaan, ja hän on kärkäs epäilemään kaikkia, mutta Jim ja minä olemme aina tulleet erinomaisesti toimeen.»

Rovasti vaikeni kotvan aikaa nähtävästi unohtaen vieressään istuvan miehen ja vaipuen ajatuksiin, joista hänen oli vaikea irtautua.

Heidän ajettuaan ruohoisen notkon poikki ja kärryjen noustessa tunturin rinnettä laakson toisella puolen, mistä monen mailin laajuinen näköala levisi joka suuntaan, osoitti Rovasti pientä mustaa pilkkua seuraavalla rinteellä.

»Tuolla on Jimin auto. He ovat myöskin matkalla Prescottiin. Kitty ajaa, se on varma. Minä sanoin Stellalle, että tuo kone ja se, että Kitty osaa ajaa sitä, ovat ainoat tulokset, mitä Jim saattaa näyttää niistä rahoista, jotka hän on uhrannut tyttönsä kouluttamiseen. En tarkoita», hän lisäsi katsahtaen nopeasti Patchesiin ikäänkuin olisi pelännyt tämän käsittävän väärin hänen tarkoituksensa, »että Kitty olisi noita turhanpäiväisiä perhosia, jotka eivät tee mitään. Ei, hänhän on kasvanut meidän lähimpänä naapurinamme, ja me pidämme hänestä niin kuin hän olisi oma tyttäremme. Hän osaa keittää ruokaa tai neuloa miltei yhtä hyvin kuin hänen äitinsä, ja hän osaa ratsastaa ja heittää lassoa paremmin kuin monet paimenet, joita olen nähnyt, mutta —» Rovasti keskeytti nähtävästi etsien sanoja, jotka ilmaisisivat tarkalleen hänen ajatuksensa.

»Minusta tuntuu», arveli Patches verkalleen, »että sivistys, niin kuin me sitä sanomme, on siunaukseksi vain silloin, kun se on elämämme lisänä. Jos koulutus tai sivistys tai miksi sitä sanottekin, riistää elämältämme sen perustukset, niin se on varmasti pahaksi.»

»Niin on», huudahti Rovasti vilpittömästi ihaillen seuralaisensa kykyä ilmaista sen, mitä itse ajatteli. »Puhutte kuin kirjasta. Mutta niin asia on. Eihän meitä huolestuta Kittyn koulussa saama oppi, vaan se, mitä hän sen ohella on menettänyt. Nuo uudenaikaiset, kirjoista ja korkeammasta sivistyksestä ja muusta sellaisesta puhuvat aatteet ovat kyllä hyviä, jos ihmiset vain ymmärtävät pysyä lujasti kiinni omassa perustassaan, mutta niin ei useinkaan ole asian laita.

»Ajatelkaahan Stellaa ja minua. Tiedän, että me olemme vanhanaikaisia ja typeriä ja kaikkea muuta sellaista, mutta me olemme kokeneet yhtä ja toista elämässä mentyämme naimisiin Skull Valleyssa, jossa hän on syntynyt ja kasvanut. Hän oli silloin nuori tyttö ja minä nuori poika, joka hoidin härkiä elääkseni. Luulenpa, että me olemme nähneet kovia päiviä enemmän kuin monet muut. Mutta, piru vieköön, me emme silloin ajatelleet sitä, me olimme onnellisia, ja me olemme olleet onnellisia enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Mutta minä sanon teille, me olemme eläneet jokaisen elämämme hetken, ja se on, hitto vieköön, enemmän kuin useimmista noista korkeammin sivistyneistä, ylevähenkisistä, puolikuolleista pariskunnista voi sanoa; he menevät naimisiin, eroavat ja menevät taas naimisiin.

»Ei, ei se, mitä mies saa, tee häntä rikkaaksi, vaan se, minkä hän kykenee säilyttämään. Ja ne ihmiset, jotka halveksivat vanhanaikaista rakkautta, joka rakentaa koteja ja pystyttää perheitä ja panee miehen ja naisen yhdessä tekemään työtä ja kestämään hyvät ja pahat päivät ja onnellisina vanhenemaan yhdessä, jos he uudenaikaisten aatteiden vuoksi hylkäävät kaiken tämän, he tekevät huonon kaupan ainakin minun mielestäni. Voi tapahtua sellaistakin, että mies tai nainen sivistyksensä takia menettää parhaan onnensa.

»Katsokaahan meidän Philiämme», jatkoi Rovasti mielissään, sillä hänen seuralaisensa oli tosiaan ihanteellinen kuuntelija, joka ei häirinnyt häntä turhilla keskeytyksillä. »Parempaa miestä kuin Phil Acton olisi suorastaan mahdotonta löytää. Hän on terve; ei ole koskaan ollut tuntiakaan sairas; voimakas kuin nuori härkä; siisti, kunniallinen, ei pahoja tapoja, hyvä työntekijä ja hyvä ajattelijakin — vaikka ei olekaan saanut paljon koulutusta, hän on lukenut sitä enemmän. Katsokaa häntä vaikka miltä kannalta — miehenä, tarkoitan — ja niin on miestä katsottava — niin ette löydä parempaa kuin Phil. Ja kuitenkin nuo ihmiset kehtaavat sanoa, ettei hän ole muuta kuin tavallinen karjapaimen. Mitä siihen tulee, niin Jim Reid ei itsekään ole munia kuin karjapaimen. Sanon teille, että olen nähnyt karjapaimenia, jotka olivat maailman parhaita miehiä, ja olen nähnyt yliopistotutkintoja suorittaneita herroja, jotka eivät kelpaa mihinkään — joissa ei ole enempää miestä kuin vahanukeissa, joiden ylle kaupungin ikkunoissa ripustetaan vaatteita. Kuinka ainoakaan itseään kunnioittava nainen löytää heistä jotakin sen arvoista, että se saa hänet menemään naimisiin sellaisen miehen kanssa, kas sitä minä en kykene käsittämään.»

Jollei Rovasti olisi ollut niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, olisi hän hämmästynyt siitä vaikutuksesta, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen mieheen. Hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi ja kalpenivat sitten kuin äkillisestä pahoinvoinnista, ja hän heitti Rovastiin häpeää ja tuskaa kuvastavan syrjäsilmäyksen. Honourable Patches, joka oli herättänyt Risti-Kolmio-Kartanon miesten ihailun ja kunnioituksen, oli jälleen alakuloinen, arka, piilotteleva pakolainen, jonka Phil oli tavannut Metsärajalla.

Mutta onneksi Rovasti ei huomannut mitään, vaan tyytyväisenä toisen tarkkaavaisesta vaikenemisesta jatkoi: »En tietysti tahdo väittää sivistyksen pilaavan kaikkia miehiä. Ei, esimerkiksi nuori Stanford Manning —»

Jos Rovasti äkkiä olisi laukaissut kanuunan Patchesin nenän alla, ei nuori mies olisi saattanut osoittaa suurempaa hämmästystä. »Stanford Manning!» hän huudahti.

Kuullessaan hänen äänensävynsä Rovasti kääntyi. »Tarkoitan Stanford Manningia, kaivosinsinööriä», hän selitti. »Tunnetteko hänet?»

»Olen kuullut hänestä», onnistui Patchesin vastata.

»No niin», jatkoi Rovasti. »Hän tuli seudulle noin kolme vuotta sitten — suoraan yliopistosta — ja hän on varmasti saanut paljon aikaan. Hän on saanut koulutusta ja sivistystä, mutta hän pitää paikkansa kenen miehen rinnalla hyvänsä. Ei ole sitä miestä koko Yavapai Countyssa — olipa hän karjamies tai kaivostyöläinen tai mikä hyvänsä — joka ei nostaisi hattuaan Stanford Manningille.»

»Onko hän täällä nykyään?» kysyi Patches yrittäen hillitä ääntään.

»Ei, kuulin, että hänen yhtiönsä kutsui hänet pois täällä noin kuukausi takaperin. He aikovat lähettää hänet kaivoksilleen Montanaan, luulen.»

Kun hänen seuralaisensa ei jatkanut keskustelua, virkkoi Rovasti miettiväisesti Buckin ja Princen kiivetessä hiljalleen Metsärajalle johtavaa rinnettä ylös: »Sen voin sanoa teille, poika, että olen nähnyt monta muutosta tässä maassa. Muistan hyvin sen ajan, jolloin koko Yavapai Countyssa ei ollut ainoatakaan aitaa — se oli silloin, kun Philin isä ja minä olimme nuoria. Mutta miehet eivät muutu, vaikka maa muuttuukin — heitä on hyviä ja huonoja, niin kuin on aina ollut ja aina tulee olemaan. Niin on jokaisessa hevoslaumassakin — johtajia ja nahjuksia ja suurin osa siltä väliltä. Katsokaahan esimerkiksi Philiä. Hän on aivan samanlainen kuin hänen isänsä.»

»Hänen isänsä mahtoi olla kelpo mies», virkkoi Patches vakavasti.

Rovasti katsahti häneen hyväksyvä hymy suupielissään. »Kelpo?» Hevoset olivat sillä välin saapuneet selänteen harjalle, ja rovasti jatkoi puhettaan kuin ajatellen ääneen, suunnaten katseensa mahtavaa Granite Mountainia kohden: »John Acton! Kunnon John, niin kuin kaikki häntä nimittivät, ja minä tulimme tähän maahan ollessamme vielä aivan nuoria. Tulimme tänne suuren uudisasukasjoukon muassa Kansasista. Me pysyimme yhteydessä keskenämme koko kasvuaikamme, paimensimme karjaamme samoilla laitumilla ja hakkailimmekin yhdessä, sillä Philin äiti ja Stella olivat hyviä ystäviä ja asuivat Skull Välkyssä. Kun viimein olimme saaneet niin paljon kokoon, että voimme ajatella kodin perustamista, me rakensimme talomme vierekkäin Valleyhin, menimme naimisiin ja pystytimme pienen talouden. Karjamme kävi yhdessä laitumella, mutta me jaoimme niityt niin, että John otti haltuunsa itäiset ja minä läntiset. Ja kun lapset syntyivät — Johnilla ja Marylla oli kolme ennen Philiä, mutta hän oli ainoa, joka jäi elämään — ja karja oli lisääntynyt ja me olimme rakentaneet uudet ja mukavat talot, näytti kaikki olevan hyvin. Mutta silloin John antoi Prescottissa erään huijarin viekotella itsensä ansaan. Tein parhaani estääkseni sen, mutta turhaan, hän vain nauroi minulle. Katsokaahan, hän oli hyväsydämisin mies, mitä koskaan olen nähnyt, ja luotti kaikkiin.

»Niin, siten John menetti miltei kaiken omaisuutensa. Meidän onnistui pelastaa talo, mutta karja oli mennyttä. Eikä kestänyt vuottakaan sen jälkeen, kun Mary kuoli. Emme koskaan saaneet tietää, mikä häntä oikeastaan vaivasi — ja hänen kuolemansa jälkeen John oli entisensä varjo. Hän sai surmansa seuraavassa karjankierroksessa — olin hänen luonaan, kun hän kuoli.

»Stella ja minä otimme Philin pojaksemme — hän on siitä pitäen ollut kuin oma poikamme. Vanha talo kuuluu hänelle, mutta Jim Reidin karja käy sen laitumilla. Philillä on muutamia nautoja, joita hän hoitaa yhdessä minun karjani kanssa — ne ovat muuten erinomaisia eläimiä — siten hän koettaa kartuttaa isänsä perintöä, ja minä olen maksanut hänelle palkkaa siitä lähtien, kun hän oli tarpeeksi suuri pystyäkseen työhön. Phil ei puhu liikoja, mutta Stella ja minä luulemme, että hän jonakin kauniina päivänä aikoo panna vanhan talonsa jälleen kuntoon.»

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Rovasti virkkoi jälleen: »Jim Reid on varakas mies, ja kun Kitty on heidän ainoa tyttärensä, niin on luonnollista, että he ajattelevat hänen tulevaisuuttaan. Ja on yhtä luonnollista, että nuori tyttö pitää tällaista karjakartanoelämää — olipa se täällä tai missä muualla hyvänsä — hiukan yksitoikkoisena oltuaan kolme vuolta koulussa idässä. Hän ei koskaan ole sanonut sitä, mutta Kittystä näkee hänen sanomattaankin, mitä hän kulloinkin ajattelee.»

»Minäkin tunnen sellaisia ihmisiä», sanoi Patches jotakin sanoakseen.

»Niin, ja kun tutustutte Kittyyn, niin sanotte kuten minäkin, että jos Yavapai Countyssa on ainoakaan mies, joka ei ratsastaisi parasta hevosiaan kuoliaaksi saadakseen häneltä hymyn, niin hänet pitäisi hirttää.»

Saavuttuaan Prescottiin he käyttivät iltapäivän sopivien varusteiden hankkimiseen Patchesille, ja seuraavana päivänä he lähtivät paluumatkalle.

Kun he olivat päässeet laakson vasemmanpuolisen selänteen harjalle, näkivät he nuoren naisen mustan hevosen selässä ratsastavan Pata-Koukku-S-Kartanolta johtavaa tietä harjanteen toista puolta kohden.

Heidän tultuaan kotikartanolle oli jo miltei illallisaika, ja miehet palasivat laidunmailta kotiin.

»Kitty on ollut täällä koko iltapäivän», ilmoitti pikku Billy viipymättä. »Kerroin hänelle teistä, Patches. Hän sanoi tahtovansa kauhean mielellään tutustua teihin.»

Phil yhtyi toisten nauruun, mutta Patches kuvitteli, että paimenen tavallisesti niin hilpeässä katseessa häilähti varjo.

VI LUKU.

Juoksuaita.