Part 2

Hänen ihailunsa aitoudesta ei ollut epäilystäkään, ja hänen silmistään loisti jälleen rajaton hartaus.

»Lorua», vastasi paimen huolettomasti. »Näillä main löytäisin koska hyvänsä tusinan poikia, jotka löisivät minut laudalta ratsastamisessa. Mutta onnekseni satuin saamaan helpon tehtävän osalleni.»

»Helpon!» huudahti muukalainen, nähden jälleen mielessään hurjan, potkivan, hyppivän ja riehuvan hevosen, jonka tämä poikamaisen näköinen mies oli pakottanut tottelemaan tahtoaan. »Oliko härkien kiinniottaminen myöskin helppoa?»

Paimenta nähtävästi ihmetytti miehen innostus mitä jökapäiväisimpiin seikkoihin. »Lassonheittäminen? Totta kai, sehän on meidän tavallista työtämme.»

»En tarkoita lassonheittämistä», vastasi muukalainen. »Tarkoitan sitä, kun te ratsastitte täyttä laukkaa syöksyvän härän viereen ja tartuitte paljain käsin sitä sarvista ja hyppäsitte satulasta ja kaadoitte härän ja makasitte maassa terävät sarvet aivan yllänne! Ette suinkaan tee sitä päivätyöksenne, vai mitä?»

»Oh, härkämetsästys! Ei, emme tietenkään!» nauroi Phil hiukan hämillään, »se oli vain leikkiä.»

Muukalainen tuijotti häneen sanattomana. Leikkiä! Jos tämä oli näiden miesten leikkiä, niin mitä mahtoi heidän työnsä olla! »Saanko kysyä», hän sanoi ihaillen, »miten olette oppinut tekemään sellaista?»

»Kas, sitä en tiedä — me vain teemme, siinä kaikki.»

»Ja luuletteko, että saattaisi oppia ratsastamaan niin kuin te ratsastatte?» Kysymyksen sävy oli kiihkeä ja odottava.

»Kyllä varmaan, miksipä ei», vastasi paimen vilpittömästi.

Muukalainen pudisti epäillen päätään ja loi katseensa yli asumattoman maan, missä illan varjot jo alkoivat pidetä.

»Missä aiotte viettää yönne?» kysyi Phil Acton äkkiä.

Muukalainen ei irroittanut katsettaan maisemasta, joka näytti häntä niin suuresti kiinnostavan. »Sitä en tosiaankaan ole ajatellut», hän vastasi välinpitämättömästi.

»Luulisinpa teidän illallisaikaan ajattelevan sitä, jos olette ollut jalkeilla aamusta alkaen.»

Muukalainen katsahti häneen kiinnostuneena, mutta paimenesta tuntui kuin hänen äänessään kaiken veitikkamaisuuden alla olisi piillyt katkeruuden häive hänen vastatessaan: »Tiedättekö, herra Acton, minä en koskaan elämässäni ole ollut toden teolla nälkäinen. Saattaisi olla mielenkiintoista kerran kokea sitä.»

Phil Acton nauroi vastatessaan: »Kenties se saattaisi olla mielenkiintoista, mutta arvelen joka tapauksessa olevan parasta sanoa teille, että tuolla metsässä on karjakartano. Se on tosin vain hanhikartano, mutta takaan teidän saavan sieltä yösijan. Risti-Kolmio-Kartanoon on liian pitkä matka minun pyytääkseni teitä sinne. Tuolla saatatte nähdä sen rakennukset.»

Muukalainen hypähti seisaalleen äkkinäisen innostuksen vallassa. »Näkyykö se tänne? Risti-Kolmio-Kartano?»

»Näkyypä tietenkin», vastasi paimen hymyillen ja osoittaen kauas metsäiseen seutuun. »Nuo punaiset täplät ovat sen kattoja. Jim Reidin talo — Pata-Koukku-S — on niittyjen tällä puolen, hiukan eteläänpäin. Ja Actonin vanha tila — missä minä olen syntynyt — on tuossa pienessä pumpulipuumetsässä, rämeen suuntaan Risti-Kolmiosta.»

Mutta niin tarkasti kuin muukalainen katsoikin osoitettuihin suuntiin, ei hän saattanut erottaa ainoatakaan ihmisasuntoa selänteen juurella leviävillä autioilla mailla.

»Jos joskus kuljette niillä main», virkkoi Phil sydämellisesti, »niin pistäytykää talossa. Herra Baldwin olisi siitä iloinen.»

»Tarkoitatteko sitä todellakin?» kysyi muukalainen empien.

»Tässä maassa sanomme vain sellaista, mitä tarkoitamme, muukalainen», oli viileä vastaus.

»Tietenkin, pyydän anteeksi, herra Acton», vastasi toinen hämillään. »Olisi kovin hauska nähdä karjakartano. Minä — minä koetan — tarkoitan, jos minä —» Hän vaikeni kuin tietämättä, miten lopettaa lauseensa, ja kääntyi toivottomana pois luoden katseensa kaupunkiin päin. Kiusalliset muistot täyttivät hänen mielensä ja omituinen itsehalveksunnan hymy karehti hänen huulillaan.

Sen nähdessään Phil Acton tunsi sekaantuneensa miehen yksityisasioihin, ihmisen, joka tämän aution seudun yksinäisyydestä oli etsinyt lievitystä jollekin katkeralle kokemukselle. Synnynnäinen herkkyys sanoi hänelle, että tämä muukalainen oli joutunut tärkeään käännekohtaan, että hän parhaillaan kävi taistelua, joka jokaisen miehen on taisteltava yksinään. Jos olisi käynyt laatuun, olisi paimen pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta se olisi ollut vain uusi loukkaus. Tarttuen suitsiin ja suoristautuen satulassa hän virkkoi rauhallisesti: »Minun täytynee lähteä. Ratsastan oikotietä. Näkemiin! Teidän on parasta mennä hanhikartanoon — se ei ole kaukana.»

Hän kosketti kannuksillaan hevosen kylkiä, ja se lähti rivakkaan juoksuun.

»Hyvästi!» vastasi muukalainen, ja hänen katseensa kuvasti jälleen rajatonta ihailua ratsastajan kääntäessä hevosensa syrjään tiellä ja karauttaessa louhikkojen ja pensaiden välistä, halliten hevostaan luontevan joustavana. Voimatta hillitä ihastuksen huudahdusta hän kiipesi nopeasti korkeammalle, mistä saattoi seurata ratsastajaa, kunnes tämä hävisi sinertävään auringonsumuun. Sitten hän loi uudelleen katseensa etäisyyteen, turhaan yrittäen erottaa Risti-Kolmio-Kartanon punaisia kattoja.

Verkkaisin askelin hän palasi istumaan paadelle. Granite Mountainin varjot hiipivät yhä pideten vuoren onkaloista, ja etäisten selänteiden sini vaihtui tummaan sinipunaiseen. Aurinko oli piiloutunut taivaanrannan taa, ja illan nopeasti laskeutuessa maille hävisivät vuorien ja metsäisten harjanteiden ääriviivat hämyyn. Viileä iltatuuli puhalsi yli aution maan, ja öisin hiipivät ja lentävät eläimet riensivät esiin piilopaikoistaan. Preeriasusi ulvoi pimeässä, ja vuorenrinteellä kaikui sen kumppanin kammottava vastaus. Pöllö lensi äänettömästi puusta toiseen, ja lehviköstä kuului yölintujen kirskutus. Kaukana etäisyydessä mylvi härkä syvällä, mahtavalla äänellä.

Äkkiä hyppäsi Metsärajalla lepäävä mies seisaalleen ja levitti käsivartensa kiihkeää kaipausta ilmaisevin liikkein, hänen huuliensa liikkuessa ikäänkuin hän yhä uudelleen kuiskaisi samaa nimeä.

III LUKU.

Suurella laitumella.

Williamson Valleyssa on karjan kevättarkastus eli »kierros», kuten sitä Arizonassa sanotaan, tavallisesti suoritettu loppuun kesäkuun kuluessa. Kesäkuukausina, syyskuun alkuun saakka, on ratsastajilla varsin vähän tekemistä. Karja vaeltaa vapaana laitumilla vasikoiden kasvaessa suvikuntaisiksi, suvikuntaisten kaksivuotisiksi ja kaksivuotisten valmistuessa myyntikelpoisiksi karjamarkkinoille. Risti-Kolmio-Kartanossa ja muissa samansuuruisissa taloissa pidetään tavallisesti ympäri vuoden vain kolme tai neljä vakituista miestä. Nämä korjaavat ja rakentavat aitoja, tarkastavat lähdepaikat, merkitsevät silloin, tällöin vasikan, jonka on onnistunut päästä kierroksesta merkitsemättömänä, ja parantelevat pattimatojen vaivaamia eläimiä. Kesäkuukausien aikana myöskin hevoset koulutetaan, sillä ankarina ja vaarallisina kevätviikkoina tarvitaan varmasti aina uusia hevosia entisten lisäksi.

Risti-Kolmion hevoset eivät milloinkaan saaneet käydä aitaamattomalla laidunmaalla, sillä Granite Mountainin lähistöllä liikkui joukko luonnontilassa eläviä hevosia, joiden johtaja yritti houkutella laumaansa kesyjä hevosia läheisistä karjakartanoista. Mutta sen sijaan niillä oli neljän tuhannen acren laajuinen aidattu alue, jolla ne liikkuivat yhtä vapaina ja kahlehtimattomina kuin niiden sukulaiset aidan toisella puolen. Paitsi merkitsemispäivänä ei varsoihin koskettu, ennen kuin olivat niin vanhoja, että niiden kouluttaminen saattoi alkaa.

Seuraavana aamuna sen päivän jälkeen, jona oli tavannut muukalaisen Metsärajalla, lähti Phil Acton kahden paimenen seuraamana suurelle laitumelle kokoamaan kartanon hevoset viedäkseen ne toiselle laitumelle.

Risti-Kolmio-Kartanon omistajan oli tapana sanoa, että Phil tunsi tarkalleen jokaisen hevosen ja naudan Metsärajalta Camp Wood Mountainiin saakka ja Skull Valleysta Big Chinoon. Ja varma on, että Villihevos-Phil, kuten hänen ystävänsä häntä sanoivat, rakasti työtään ja tätä seutua, jossa oli syntynyt ja kasvanut. Ratsastaessaan raikkaana aamuna tovereittensa seurassa metsäisten rinteiden ja ruohon peittämien laajojen lakeuksien poikki hän tunsi koko tämän yksinkertaisen, terveen ja reippaan elämän valtaavan hänen mielensä tenhovoimallaan. Hän ei olisi osannut pukea tunnettaan sanoiksi; tuskinpa hän edes oli tietoinen niistä voimista, jotka häntä liikuttivat, hän vain tiesi riemuitsevansa sydämensä pohjasta.

Päivä oli jo kulunut yli puolen, kun Phil pysähdytti hevosensa vanhan intiaanikylän raunioille Black Mountainin huipulle. Ympärillään leviävillä laajoilla lakeuksilla hän saattoi nähdä toveriensa hitaasti mutta varmasti ajavan kokoamiaan hevosia kapeata solaa kohden, joka Black Hillin itäpuolella johti suurelle niitylle ja sieltä tielle, jota myöten hevoset oli määrä kuljettaa edelleen. Phil saattoi hetkisen levähtää; hän nousi hevosensa selästä, irroitti satulan ja sitoi uskollisen Hobsoninsa setripuun varjoon, heittäytyen itse maahan sen viereen.

Kirkkaassa ilmassa saattoi Phil nähdä Risti-Kolmio-Kartanon rakennukset ja läheisessä pumpulipuu- ja pähkinämetsikössä pienen syntymäkotinsa. Noin peninkulman verran kauempana suurien metsäniittyjen itäisellä puolella hän erotti Pata-Koukku-S-Kartanon — missä Kitty Reid oli asunut koko elämänsä, lukuunottamatta kolmea vuotta, jotka oli viettänyt koulussa idässä.

Nuori mies katsoi kauan Reidin perheen kotia kohden. Mielessään hän saattoi nähdä Kittyn yksinkertaiseen, sievään pukuun pukeutuneena istuvan kotinsa kuistilla raikkaana ja kukoistavana aamuaskareittensa jälkeen kirja tai käsityö kädessään. Kuisti tosin oli talon toisella puolen ja etäisyys liian suuri, jotta Phil olisi voinut erottaa siellä liikkuvia henkilöitä, mutta se ei Philille merkinnyt mitään — hän saattoi yhtä kaikki nähdä Kittyn rakkaan olennon.

Kilty oli juhlilla ollut erittäin ystävällinen Philiä kohtaan. Kitty olikin aina ystävällinen — melkein aina. Mutta hänen ystävällisyydestään huolimatta oli Phil ollut huomaavinaan, ettei hänen ratsastuskilpailussa saavuttamansa palkinto ollut tehnyt tyttöön suurtakaan vaikutusta. Phil ei itsekään pannut palkinnolle suuria arvoa, mutta hän oli päättänyt voittaa mestaruuden sen huomattavan rahasumman takia, joka seurasi palkintoa. Tämä rahasumma oli varsin olennaisena osana unelmassa, joka jo kauan oli väikkynyt Philin mielessä ja joka kuului niihin asioihin, joista hän ei kenellekään puhunut. Niinpä hän olikin itse asiassa ratsastanut ei palkinnon, vaan unelmiensa takia, ja siksi oli Kittyn mielipiteellä hänen silmissään suuri merkitys.

Kuin jokin vaistomainen aavistus olisi ohjannut hänen liikkeitään käänsi Phil Acton katseensa Kittyn kodista kaukaista Metsärajaa kohden, missä edellisenä päivänä oli tavannut muukalaisen. Koko matkan ratsastaessaan kotiin hän oli ajatellut miestä ja koettanut selittää itselleen hänen läsnäoloaan maassa, joka näytti niin suuresti poikkeavan siitä ympäristöstä, johon hän oli tottunut. Yhdestä seikasta Phil oli varma: miestä painoi suuri ja raskas huoli. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän tunsi häirinneensä muukalaista hetkellä, jonka tämä oli omistanut yksinäisyydessä ratkaistaville mietteille ja taisteluille. Tämä tunne oli pidättänyt Philiä kertomasta kohtauksesta ainoallekaan ihmiselle — vieläpä Rovastillekin ja »Äidille», kuten Phil sanoi rouva Baldwinia. Kenties tämä tunne oli myöskin pohjaltaan syynä siihen myötätuntoon, jota Phil ensi hetkestä alkaen oli tuntenut muukalaista kohtaan, sillä Philillä oli itselläänkin hetkiä, jolloin hän ei halunnut kenenkään lukevan ajatuksiaan.

Kaukaisesta vuorijonosta, joka on Williamson Valleyn itärajana ja niin ollen myös Philin maailman raja, hänen katseensa kääntyi jalkojensa juuressa leviävään maisemaan.

Paimenet ajoivat parhaillaan hevosia kapean solan kautta lakeudelle, joka levisi sen toisella puolen. Tammojen kulkiessa verkalleen ja rauhallisesti, tietäen muutamien hetkien kuluttua jälleen pääsevänsä vapauteen, yrittivät nuoremmat hevoset äkkinäisin sivuhypyin karata laumasta. Mutta miltei aina oli valpas paimen niiden vierellä käännyttämässä karkulaiset takaisin tielle.

Kun hevoset iltapäivällä oli koottu aitaukseen, valitsivat Rovasti, pikku Billy ja Phil apulaisineen laumasta ne hevoset, jotka oli määrä kouluttaa ensi vuolta varten. Valitut hevoset ajettiin yksi kerrallaan pienempään aitaukseen ja muut päästettiin takaisin suurelle laitumelle. Phil istui hevosensa selässä arvostelevasti tarkastellen jokaista hevosta, joka veräjästä tuotiin suuremmasta aitauksesta pienempään. »Muutamia hyviä eläimiä tämänvuotisessa joukossa, Will-setä», virkkoi hän isännälleen, joka seisoi vesialtaan luona viereisessä aitauksessa.

»Joukossa on aina joitakin hyviä», vastasi herra Baldwin. »Ja joitakin huonoja», hän lisäsi, kun nuori päällysmies laskeutui satulasta hänen viereensä.

Nuoren miehen irroittaessa suitset hevosensa suusta ja antaessa sen juoda tarkasteli Rovasti häntä vaieten, ikäänkuin hänen äskeinen huomautuksensa olisi koskenut myöskin Philiä itseään. Se oli Rovastin lapa. Sheriffi Fellows oli kerran karjanhoitajien loistopäivinä huomauttanut tuomari Powellille: »Mitä ikinä Bill Baldwin sanookaan, on se melkein aina kaksimielistä.»

Ei vain Rovastin sanoissa vaan hänessä itsessäänkin on kaksi puolla. Hänen selkänsä — suora ja jykevä ja leveä — ilmaisi toista puolta hänen luonteestaan — sitä puolta, johon kuului tarmokas leuka ja siniset silmät, jotka rohkeasti ja tutkivasti loivat katseensa siihen, jonka kanssa puhui. Tämä luonteenominaisuus toi hänet paljasjalkaisena ja köyhänä Arizonaan menneinä päivinä, jolloin hän vielä oli poikanen ja Arizona miehen voimia kysyvä maa. Tämä puoli auttoi häntä voitokkaasti selviytymään niistä vaikeista ja melskeisistä vuosista, joita Arizonan oli kestettävä, ennen kuin siitä tuli se maa, mikä se meidän päivinämme on. Ja tämä puoli teki paljasjalkaisesta, köyhästä pojasta viimein Risti-Kolmio-Kartanon omistajan.

Rovastin vuosien lukumäärää en tarkalleen tiedä — tiedän vain, että hänen hiuksensa ovat harmaantuneet ja että hän ei enää ratsasta yhtä paljon kuin ennen. Olen kuullut hänen sanovan, että neljäkymmentäviisi vuotta sitten hän eli satulassa ja että Risti-Kolmion polttomerkki oli valtion vanhimpia. Ja tiedän, että hänen selkänsä yhä vielä on suora ja jäntevä.

Rovastin pyöreä ja selkeä otsa ilmaisee toisia puolta hänen luonteestaan. Ja tähän puoleen kuuluvat hänen punaiset poskensa, hänen sydämellinen hymynsä ja helähtävä naurunsa, siihen kuuluu veitikkamainen välkähdys hänen silmäkulmassaan ja hänen syvän äänensä sydämellinen sointu. Tämä puoli Rovastin luonteessa on tehnyt hänet kaikkien naapureittensa suosikiksi ja tuottanut hänelle sekä hänen liiketuttaviensa, ystäviensä että alaistensa vilpittömän kunnioituksen ja kiintymyksen. Ja tämä puoli loistaa hänestä nytkin, kun hän lepäilee istuttamiensa pähkinäpuiden varjossa pihalla kertoen nuorille menneistä päivistä ja jakaen tämän sukupolven ratsastajille neuvojaan ja apuaan.

On kolme seikkaa, jotka Rovasti tuntee kuin viisi sormeaan: kirjan, hevoset ja miehet. On seikka, jota Rovasti ei voi sietää: heikkous niissä, joiden tulisi olla vahvoja.. Hän ihailee huonojakin miehiä, jos he ovat voimakkaita — ei heidän huonoutensa, vaan heidän voimansa takia. Rovastin filosofia ei myönnä maailmassa sijaa veltostelijalle. Kuulin hänen kerran sanovan eräälle miehelle: »Teidän olisi parempi kuolla miehenä kuin elää hiipivän preeriasuden tavoin.»

Rovastin pojat ovat jo täysikasvuisia miehiä, jotka ovat lähteneet kotikartanostaan hoitaakseen omia maitaan ja karjalaumojaan. Pikku Billy, seitsemän vuoden ikäinen pojanpoika, oli — kuten Baldwinien oli tapana nauraen sanoa — heidän toinen satonsa.

Kun Philin hevonen oli juonut tarpeekseen, seurasi Rovasti nuorta päällysmiestään ajokaluvajaan, jonne tämä vei satulansa. Kumpikaan ei puhunut, sillä heitä yhdisti toisiinsa toveruus, joka ei vaadi alituista puhumista pysyäkseen elossa. Vasta kun Phil oli päästänyt hevosensa irti ja ripustanut satulansa ja suitsensa paikoilleen, virkkoi Rovasti:

»Jim Reid aikoo kiertää hevosensa ensi viikolla.»

»Kuulin siitä», vastasi Phil levittäen huolellisesti satulapeitteen kuivamaan.

Rovasti puhui jälleen tyyneen tapaansa.

»Hän pyytää sinua auttamaan.»

»Minua! Mikä Jackia vaivaa?»

»Hän lähtee D. I:een huomenna.»

Phil tarkasteli satulaansa aivan tarpeettoman kauan, kuten Rovasti huomasi.

»Kitty kävi täällä tänä aamuna», sanoi Rovasti.

Nuori mies kääntyi, riisui kannuksensa ja ripusti ne satulannuppiin. Vetäessään nahkasäärykset hän virkkoi lyhyesti: »En aio ruveta ammattikiertäjäksi.»

Rovastin silmiin syttyi huvittunut väike. »Arvelin sinun kernaasti auttavan naapuriamme, vain naapuruuden takia, ymmärräthän.»

»Haluatteko, että lähden auttamaan Reidiä?» kysyi Phil.

»No, arvelen, että jos kerran on hevosia kierrettävänä, niin jonkun on se tehtävä», vastasi Rovasti. Ja kun Phil ei vastannut, lisäsi hän nauraen: »Mutta minä käskin Kitty Reidin sanoa isälleen, että luulen sinulla täälläkin olevan tarpeeksi tekemistä.»

Heidän lähtiessään kartanolle päin Phil lisäsi ponnekkaasti: »Jos minun on kierrettävä jonkun muun karjaa kuin teidän, niin ei se ainakaan ole Kitty Reidin isän.»

Siihen Rovasti huomautti miettivällä äänellään:. »Toisinaan on siinäkin ero, kenen karjaa kiertää.»

Laitumella pienen aitauksen vieressä odottivat valitut hevoset aamua, joka merkitsi uuden ajan koittamista niiden elämässä. Muutamat, joko masennettuina tai toisia viisaampina, söivät mehevää ruohoa, toisten liikkuessa levottomina ympäri laidunta etsien aidassa rakoa, joka tekisi pakenemisen mahdolliseksi. Ja muuan, joka kenties olisi ollut ylvään lauman johtaja, jollei sattuma olisi riistänyt siltä sen erikoisoikeutta, seisoi värisevin sieraimin ja hehkuvin silmin tuijottaen aitausta ja rakennuksia ikäänkuin kysyäkseen, mikä oli antanut näille miehille oikeuden karkottaa hänet rakastetuilta syntymäselänteiltä.

Ja jossakin kaukana yön hämyyn vaipuneena maassa, joka oli hänelle yhtä tuntematon kuin aidattu laidun tähän saakka vapaana eläneille varsoille, odotti mies päivän nousua, joka hänellekin oli oleva rajapyykkinä menneiden vuosien ja uuden elämän välillä.

Maatessaan vuoteessaan raikkaan yöilman tulviessa sisään avoimista ovista ja ikkunoista ja kuunnellessaan hevosten hirnuntaa läheisellä laitumella hymyili Phil Acton ajatellessaan huomenna alkavaa työtä, johon hän oli käyvä käsiksi parhailla voimillaan ja taidollaan.

Ja sitten, niin omituista kuin se olikin, juuri kun hän oli vaipumaisillaan syvään, ja rauhalliseen uneen, joka on hänen laillaan elävien miesten onni, hänen ajatuksiinsa johtui jälleen mies, jonka hän oli tavannut Metsärajalla. »Mitähän Kitty arvelisi, jos minä olisin tuon miehen kaltainen», mietti paimen.

IV LUKU.

Aitauksessa.

Aamun valjetessa, kun Granite Mountainin vuorivartio muuttui harmaaksi ja vakavaksi ja mahtavan näköiseksi yön tumman ja pehmeän vaipan väistyessä sen hartioilta, päästi pieneen laitumeen suljetun hevoslauman johtaja ilmoille varoittavan hirnunnan. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi koko joukko jalkeilla pelosta ja jännityksestä värisevin sieraimin. Kelmeässä valossa näkyi kaksi ratsastajaa, jotka olivat tulossa aitauksen puolelta pienelle laitumelle.

Ratsastajien lähestyessä liikahtivat muutamat hevoset kuin paetakseen, epäröivät, katsahtivat taakseen ja yrittivät vaihtaa paikkaa jättääkseen jonkin toverinsa itsensä ja vihollisen väliin. Vain joukon johtaja otti muutaman askeleen uhkaavaa vaaraa kohden ja jäi seisomaan laajennein sieraimin ja taisteluinnosta hehkuvin silmin.

Muutamaksi hetkeksi, ratsastajien näyttäessä sivuuttavan hevoslauman, heräsi hurja toivo vangittujen sydämessä. Mutta ratsastajat kiersivätkin laitumen niin, että lauma jäi heidän ja aitauksen portin väliin, ja pelästyneet eläimet ymmärsivät, mitä oli tapahtuva. Mutta aina kun ne koettivat päästä syrjään suuresta veräjästä, jota kohden ne pakotettiin kulkemaan, sulki järkkymätön, vaitelias ratsastaja pakotien. Vain komea johtajaori kulki ylväänä ja uhmaavana, ikäänkuin tietäen pakoyritysten hyödyttömyyden, veräjää kohden, irroittamatta hetkeksikään katsettaan ratsastajista.

»Laumassa on hevonen, joka on sinullekin kova pähkinä», sanoi Curly Elson nauraen Philille perheen kokoontuessa aamiaispöytään.

Risti-Kolmio-Kartanossa pidettiin niitä miehiä, jotka vuoden ympäriinsä olivat talon palveluksessa, perheen jäseninä. Rovasti ja »Stella», kuten koko seudun väestö sanoi rouva Baldwinia, kutsuivat näitä miehiä, jotka oli valittu ottaen mitä tarkimmin huomioon heidän luonteensa, työteliäisyytensä ja seuduntuntemuksensa, »meidän pojiksemme». Tämä on Risti-Kolmio-Kartanon emännälle kuvaavampaa kuin mikään muu, mitä hänestä saattaisi sanoa.

»Se yrittää varmaan panna vastaan kilpailutuomarin sinulle antamaa arvolausetta», jatkoi Bob Collon toisten yhtyessä hilpeyteen.

Ja rouva Baldwin, yhtä nuorekkaana mieleltään kuin hänen poikansakin, virkkoi vuorostaan: »Älä vain pidä mitaliasi sen nähtävissä, poika. Sehän joutuisi aivan suunniltaan, jos saisi tietää, että olet Arizonan ratsastusmestari.»

»Lorua!» huusi pikku Billy kiihdyksissään. »Ei ole sitä hevosta, jota Phil ei saisi tottelemaan. Vai mitä, Phil?»

Hämillään yleisestä naurusta, joka seurasi pojan sanoja, sanoi Phil vakavasti pikku kumppanilleen: »Oikein, poikani. Sinä pidät aina toverisi puolta! Pian opit itsekin ratsastamaan. Laumassa on tällä kertaa pieni raudikko, jonka olen valinnut erikoisesti sinua varten.» Hän katsahti kysyvästi isäntäänsä, ja Rovastin kasvoista loisti tyytyväisyys nuoren miehen huolenpidosta. »Sinun vanha hevosesi Sheep», jatkoi Phil, »alkaa käydä liian vanhaksi ja jäykäksi. Olen viime aikoina usein nähnyt sen kompastelevan.» Jälleen hän katsahti Rovastiin, joka vastasi katseeseen hyväksyvästi nyökyttäen päätään.

»On parasta käskeä hänen ensin opettaa sinun hevosesi, Billy», kiusoitteli Curly. »Sitten siitä ei enää tule mitään, kun suuri ori on heittänyt hänet selästään.»

Pikku Billyn vastaus oli samassa silmänräpäyksessä valmiina: »Ehei, Villihevos-Phil istuu satulassa kauan sen jälkeen, kun sinä jo sätkyttelet maassa, Curly Elson.»

»Varo itseäsi, poika», varoitti Rovasti, kun naurunpuuska oli ohitse. »Curly piilottaa takiaisen satulasi alle, jollet ole varuillasi.» Sitten hän lisäsi kääntyen miehiin päin: »Minkä hevosen luulette olevan niin hurjan, pojat? Suuren oriinko, jolla on täplä otsassaan?»

Paimenet nyökkäsivät.

»Se on hurja», vahvisti Phil.

»No niin», jatkoi Rovasti nojautuen tuolinsa selkämykseen, »sillä on oikeus ollakin hurja. Sen emo oli äksyin hevonen, minkä ikinä olen nähnyt. Muistatko sen, Stella?»

»Tietysti muistan», vastasi rouva Baldwin. »Se oli ruhjoa pahanpäiväiseksi Tuuliviiri-Jimin, joka tuli tänne herra ties mistä ja kerskui ratsastavansa millä hevosella hyvänsä.»

Rovasti myhäili itsekseen. »Se lähetti Jimin takaisin samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Mutta sen sanon teille, pojat, sellaisesta oriista tulee maailman paras hevonen, kunhan vain saa sen taltutetuksi. Hevoset ovat aivan kuin ihmisetkin. Jollei heissä ole tarpeeksi sisua tapellakseen vastaan, kun joku rupeaa heitä kesyttämään, niin he eivät ole kesyttämisen arvoisia.»

»Mutta miehellä, joka ratsastaa sillä oriilla, on tosiaan oikea ratsastajan sisu», arveli Curly.

»Se on miehen hevonen, se on totinen tosi», yhtyi häneen Bob.

Kun aamiainen oli syöty, lähtivät miehet talosta jutellen ja nauraen kuin koulupojat, pikku Billyn innokkaasti taaperrellessa heidän jäljessään. Rovasti ja Phil viipyivät vielä hetkisen pöydän ääressä.

»Sinun ei pitäisi puhua pojille tuolla tavoin, Will», torui rouva Baldwin katsellen ikkunasta pihalta lähteviä miehiä. »Se tekee heidät yhä hurjemmiksi ja totisesti he siinä suhteessa eivät ole minkään rohkaisun tarpeessa.»