Part 14

Hall sai lehtensä ja astui kylmäverisesti pörssitaloon, missä hän nopeasti silmäili kirjoitusta, joka ilmoitti Henry Pattersonin takaisintulon. Hänet oli tunnettu junassa tänä aamuna ja asemalla oli häntä ollut vastassa sanomalehtireportteri, jolle hän lyhyesti oli kertonut pelastuksestaan. Myöhemmistä vaiheistaan hän ei ollut paljoakaan ilmaissut, sen hän vain oli kertonut, että hän oli viettänyt talvea perheensä kanssa Floridassa heikontuneen terveytensä vuoksi. Ja kysymykseen mitä hän arveli Pattersonin firman vararikosta, oli hän vastannut:

»Minä otan asiat omiin käsiini ja kaikki mitä voidaan tehdä, tulee tehdyksi. Se ainakin on varma: ei kenenkään tarvitse joutua kärsimään minun tähteni...»

Sanomalehtimiehet olivat sittemmin koettaneet tavata Elinor rouvaa Pattersonin huvilassa, mutta ei ketään päästetty hänen puheilleen. Hänen kuvansa oli kuitenkin sanomalehdessä samoinkuin Henry Pattersoninkin.

Nyt Hall ei epäröinyt enää minne ajaa. Elinorin kaunis kuva oli saattanut hänen verensä kuohumaan. Ja niinpian kuin tungos hiukan hälveni ja hän pääsi vähempiliikkeisille kaduille, ajoi hän täydellä vauhdilla eteenpäin.

— Elinorin luo! kuului ääni hänen sielussaan. Hillittömän intohimon ajamana hän tahtoi vielä kerran nähdä rakastettunsa, maksakoon se hänelle vaikka hänen henkensä. Vain nähdä hänet, imeä hänet katseillaan. Sitten — niin sitten hänestä oli yhdentekevää miten hänen kävisi.

Palvelija, joka avasi, tunsi hänet ja hetken aikaa epäröityään hän läksi ilmoittamaan hänen tulonsa. Hall seurasi palvelijan kintereillä, ja Elinorin kieltävä vastaus jähmettyi hänen huulillaan Hallin astuessa sisään. Kaikkein vähinten Elinor olisi osannut odottaa hänen tuloaan. Olisihan Hallin nyt jo pitänyt olla lukkojen takana. Äkkiä hänen sydämensä puristui kokoon hänen ajatellessaan, että Henrylle ehkä oli tapahtunut jotakin.

— Mitä on tapahtunut — taivaan tähden, mitä on tapahtunut? huudahti hän. Onko Henrylle tapahtunut jotakin?

Elinor oli turhaan pyytänyt saada seurata miehensä mukana tänä aamuna kaupunkiin voidakseen suojella häntä vaaralta, joka varmaankin uhkasi häntä. Siksipä Hallin äkillinen tulo näytti nyt vahvistavan hänen pelkonsa.

— Niin, vastasi Hall omituisesti hymyillen, jotain on Henrylle tapahtunut, mutta tuskinpa sitä, mitä te pelkäätte, Elinor. Hänen voittonsa on nyt täydellinen, ja minun on aika vetäytyä pois.

Hän vaikeni hetkeksi ja nojasi toisen kätensä raskaasti pöytään, kaiken aikaa katsellen Elinoria. Hän näytti olevan valtavan mielenliikutuksen vallassa, mutta hänen äänensä oli hillitty, joskin alakuloinen, kun hän jatkoi:

— Mutta ennenkuin minä katoan, tahdoin viimeisen kerran nähdä teidät. Minun tunteeni teitä kohtaan eivät ole mikään salaisuus; te ette vain käsitä niiden syvyyttä ja voimaa. Ne tuntuvat teistä ehkä loukkaukselta. Mutta minä sanon nyt teille, ja teen sen kuolevan vakavuudella: tämä onneton intohimo on tehnyt minusta sen, mitä nyt olen. Onnellisempien olosuhteitten vallitessa olisi tulos ollut toisenlainen. Teidän vallassanne oli tehdä minusta hyvä ihminen, mutta te ette tahtonut tietää minusta, ja kun sittenkin tahdoin voittaa teidät omakseni, niin tuli minusta se mikä nyt olen, pahuuden hirviö. Myöntäkää sitä paitsi, että omituiset olosuhteet toivat suorastaan viettelyksen tielleni...

Hän ojensi vartaloaan ja jatkoi kädenliikkeellä: — Tahdoin saada kultaa voidakseni tuhlata sitä teille. Mutta jotta teidän kiitollisuutenne minua kohtaan olisi sitä suurempi, tahdoin että tulisitte köyhänä luokseni! Vähällähän se olikin onnistua minulta! Ja teidän rinnallanne olisi minusta tullut hyvyyden sankari.

— Kohtalo oli vastassani, ja nyt olen nujerrettu. En koskaan enää tule vaivaamaan teitä. Mutta kun te ajattelette lähemmin kaikkea tässä uudessa valossa, niin te ehkä tuomitsette minua lempeämmin. Jääkää hyvästi, Elinor...

Hetken aikaa Hall epäröi. Elinor hengitti kiivaasti. Hänen silmiinsä nousi kuumia kyyneleitä.

Nyt Hall kääntyi mennäkseen — kuin masentunut, vanha ukko.

— Mr Hall, sai Elinor vaivalla sanotuksi.

Kiihkeänä Hall kääntyi häneen. Elinor ojensi hänelle kätensä, joka vapisi. Hall tarttui kiihkeästi siihen, kumartui alas ja suuteli sitä.

— Jääkää hyvästi, mr Hall. Ja olkaa varma siitä, että minä viimeisenä tuomitsen teitä.

Hetken aikaa heidän katseensa kohtasivat toisensa. Sitten Hall poistui nopeasti huoneesta.

* * * * *

Myöhemmin illalla, kun Henry Hillbergin seurassa palasi Chicagosta, kutsuttiin hänet puhelimeen. Kun hän astui jälleen perheensä pariin, oli hän hyvin kalpea ja hiljainen. Elinor pakotti hänet vihdoin puhumaan.

— Se oli salapoliisipäällikkö. Hän ilmoitti, että jonkun matkan päässä Chicagosta oli tavattu murskaantunut auto, ja sen alla makasi hengetön mies.

Elinor huudahti ja katsoi mieheensä suurin, pelästynein silmin.

— Oliko se — —?

Henry Patterson nyökkäsi alakuloisena päätään. — — Niin, se oli Hall, sanoi hän hiljaa. Poika parka...

Yhden seikan hän kuitenkin salasi vaimoltaan, sen nimittäin, että ruumiilla oli ollut ampumahaava ohimossa, joka luultavasti heti oli tappanut hänet.

Margret ja Hillberg tulivat nyt sivuhuoneesta verannalle. He eivät tienneet mitään puhelin-ilmoituksesta, ja suuri ja uusi ilo loisti heidän kasvoillaan. He pitivät toisiaan kädestä.

Henry ensimäisenä huomasi, että heissä oli jotakin erikoista. Ponnistaen voimiaan hän työnsi luotaan surullisen tapahtuman, joka painosti hänen mieltään.

— Ahaa! huudahti hän ja uhkasi molempia rikollisia sormellaan. Te näytte kohdanneen Amorin tuolla hämärissä. Katsohan heitä, Elinor, miten he punastuvat!

Elinor kiiruhti nyt nuorten luo iloisesti yllätettynä. Yksi hänen rakkaimmista toiveistaan oli täyttynyt.

— Henry, katsohan, tässä on vihdoinkin ilahduttava tulos sinun onnettomasta syvälapiostasi, sanoi hän onniteltuaan nuorta paria. Se se vei heidät yhteen.

Mutta Henry Pattersonin ajatukset olivat kulkeneet toiseen suuntaan. Hän nousi paikaltaan ja veti syvään henkeään.

— Niin, sanoi hän, me olemme kyllin kauan eläneet Titanicin varjossa. Astukaamme nyt vihdoinkin auringonpaisteeseen...