Part 12

Sekä Margret että Maud huomasivat hyvinkin pian, että potilaassa tapahtui muutos, joka ei riippunut taudista. Hänen olentonsa muuttui näet heti toiseksi, kun Elinor vain oli huoneessa. Silloin hän hillitsi ärtyisyyttään ja alistui kuin kiltti lapsi hoidettavaksi, jota vastoin hän toisten vartioidessa häntä — mikä tapahtui enää varsin harvoin — kiusasi hoitajia mahdottomilla vaatimuksilla eikä koskaan ollut mihinkään tyytyväinen. Usean kerran olikin Maud itkien valittanut tätä emännälleen, mutta joka kerta hän sai saman vastauksen:

— No niin, minä hoidan kyllä.

Elinor suorastaan kulutti itseään hänen tähtensä. Lyhyinä lepohetkinäänkään ei hän voinut olla rauhassa.

— Kuka on tuo nainen? kysyi potilas eräänä päivänä Margretilta. Tämä hätkähti äkillistä, jyrkkää ääntä, jolla sanat lausuttiin.

Margret yksin koko talossa tiesi kuka sairas todellakin oli ja hän tiesi senkin, ettei tämä tuntenut vaimoaan, ja sen johdosta hän suuresti epäili, tokko Elinor oli oikeassa luullessaan häntä miehekseen. Hänestä oli vaikea nähdä ystävättärensä kärsivän, ja hän laski koko syyn potilaan niskoille, joka hänen mielestään oli oikea hirviö. Siksi hän vastasi hänelle hiukan uhkamielisesti:

— Se on teidän vaimonne.

Sairas hymyili.

— Sitä hänkin sanoo. Jollei hän sitä olisi, niin toivoisin, että hän olisi.

Samana iltana Margret kertoi nuo sanat Elinorille, kun he hetken aikaa olivat kahden verannalla. Hän teki sen lohduttaakseen häntä. Sillä he olivat usein tuumineet yhdessä, missähän Henry Patterson oli ollut sinä aikana, kun hän oli ollut kateissa ja miksikä hän ei ollut kiiruhtanut kotiin.

— Ajattelehan, jos hän on kiintynyt johonkin muuhun, oli Elinor sanonut, ja hänen kasvojensa ilme oli viiltänyt nuoren tytön sydäntä.

Juuri silloin Margret oli puoleksi leikillisesti, puoleksi nuhdellen sanonut:

— Etkö ole huomannut, että hän on rakastunut sinuun — niin, juuri sinuun! Sen me kaikki olemme selvästi huomanneet — hänhän on kuin vahaa sinun käsissäsi. Mutta ajattelehan, jollei hän olekaan sinun Henrysi...

Nämät sanat antoivat uuden suunnan Elinorin ajatuksille. Margret oli epäilemättä oikeassa siinä suhteessa, että potilas pani enemmän arvoa häneen kuin toisiin hoitajattariin. Ja oliko se ihmeellistä? Elinorin käsi oli niin pehmeä, kun hän hoiteli häntä, hänen äänensä niin lempeä, katse osaaottava. Mutta siitä oli vielä pitkä askel lämpimämpiin tunteihin.

Hän ikävöi kuitenkin niin suuresti Henryn rakkautta, että hän päätti koettaa herättää hänen tunteensa. Se tuotti hänelle katkeran suloista kiihoitusta, ja useamman kerran hänen kätensä vavahtivat sisäisestä liikutuksesta hänen vaihtaessaan sidettä, hautoessaan hänen otsaansa tai antaessaan hänelle lääkkeitä. Hän oli nainen, joka koko lämpimällä, uskollisella sielullaan oli ikävöinyt miestään, palvonut hänen muistoaan ja lohduttanut itseään muistelemalla häntä — ja hän oli heikko nainen, joka janosi sen miehen rakkautta, jota hän rakasti rajattomasti.

Potilas tuli enemmän kuin puolitiessä häntä vastaan. Hän jumaloi tuota valkoista vestaalia, joka oli ilmestynyt hänen synkkään elämäänsä juuri silloin, kun hän seisoi haudan partaalla, hän jumaloi häntä puhtaasti ja intohimottomasti. Elinor oli tullut potilaan kuumehoureiden keskipisteeksi, ja kun hän oli täydessä tunnossaan, lepäsi hän kernaasti pidellen hänen kättään omassaan. Hän tunsi tulevansa paremmaksi, jalommaksi, hän tunsi kylmän kuoren sulavan sydämestään ja koko olentonsa puhdistuvan Elinorin läheisyyden vaikutuksesta. Hänestä ei olisi tuntunut vaikealta kuolla pidellen hänen kädestään kiinni.

Päivät kuluivat hitaasti ja hiljaisesti. Hall oli Elinorin suureksi helpotukseksi matkustanut pois seuraavana päivänä sen yön jälkeen, jolloin hän oli löytänyt miehensä. Sähkösanoma oli kutsunut hänet Chicagoon.

Tietystikään ei Elinor ollut hänelle ilmaissut löytöään. Mutta heti kun Hall näki hänet seuraavana aamuna, tiesi hän, että hän oli tuntenut Jonesin; hänen kasvojensa kirkastuneesta ilmeestä hän huomasi sen liiankin selvästi. Ja myöhemmin päivällä hän sai todistuksenkin siihen, että se, mikä teki tyhjäksi kaikki hänen suunnitelmansa, oli todellakin tapahtunut, kun hän sai käsiinsä sananviejän, jonka Elinor oli lähettänyt asemalle. Se oli neekeri Jim, jolla oli mukanaan sähkösanoma, jonka Hall häikäilemättömästi avasi. Se oli kiireinen, osoitettu tohtori Thomas Coynelle Philadelphiaan ja sisälsi vain seuraavat sanat:

»Tule heti Cottonwoodiin. _Olen löytänyt Henryn!_»

Mahdollisesti Hall huolimatta tästä todistuksesta sekä kutsusta saapua Chicagoon olisi sittenkin jäänyt Cottonwoodiin, jos hän olisi tiennyt, että Tom Coyne erään vaarallisen leikkauksen vuoksi ei voisi seurata kutsua ennen kuin kahden viikon kuluttua. Mutta koska hän ei tiennyt, mitä Tom vastaisi eikä tahtonut tavata häntä, päätti hän poistua Cottonwoodista. Mutta ettei hän pitänyt peliä vielä kadotettuna, kävi selville hänen jäähyväissanoistaan Elinorille:

— Muistakaa, että sopimuksemme on peruuttamaton.

Elinor tiesi siis, mikä häntä odotti, jos hän vielä kerran kadottaisi miehensä.

Tom Coyne ei huolinut pitää kiirettä. Sähkösanoman hämmästyttävän uutisen hän otti vastaan kuin näköhäiriön, josta hän toivoi sisarensa pian toipuvan. Ja saapuessaan Cottonwoodiin, hän suurella levottomuudella tarkkasi sisarensa ulkomuotoa. Sillä hänen kasvojensa kiihkeä ilme antoi hänelle syytä suureen levottomuuteen.

Mutta Elinor ei suonut hänelle paljon aikaa tarkasteluun, vaan veti hänet heti mukanaan sairashuoneeseen. Hänellä oli salainen toive, että potilas tuntisi Tomin. Mutta se oli turhaa.

Joku muu kuin Tom, kokenut lääkäri, olisi varmaan silmäiltyään sairasta, kääntynyt olkapäitään kohauttaen hänestä pois. Mutta hän tiesi, miten sairaus ja hätä saattoi muuttaa ihmisen kasvonpiirteet, ja vaikka tuolla laihalla olennolla, joka makasi vuoteellaan, ei ollut mitään yhtäläisyyttä sen Henry Pattersonin kanssa, jonka hän oli tuntenut, huvitti tapaus häntä lääkärinä, ja siksi hän alkoi tarkemmin tutkia potilasta. Kun hän suoristi jälleen selkänsä, oli hänen kasvoillaan omituinen ilme.

— Sinä tunnet hänet Henryksi, eikö totta? kysyi Elinor jännittyneenä.

Tom nyökkäsi ääneti päätään. Mutta tultuaan ruokasaliin neuvottelivat he kauan keskenään. Elinor sai kertoa kaikki, mitä hän tiesi potilaasta, ja varsinkin hänen täytyi seikkaperäisesti tehdä selkoa siitä ihmeellisestä seikasta, ettei sairas tuntenut omaisiaan eikä näyttänyt muistavan lainkaan entisyyttään.

— Ruumis on Henryn, sehän on selvää, sanoi lääkäri. Mutta henki on jonkun muun — se on Jonesin, arvaan minä. Tämä on merkillisin tapaus, mitä minulla on ollut. Mutta tietysti koetan tehdä parhaani, jotta sinä saisit hänet takaisin. Ensin minun täytyy ottaa selko hänen henkisistä kyvyistään.

Hän istui koko aamupäivän sairaan luona. Seurauksena oli, että potilaan tila huononi, mutta joka tapauksessa Tom oli nyt saanut selkoa tohtori Barlettin nimestä, eikä hän muuta tarvinnutkaan. Seuraavina päivinä oli vilkas sähkösanomienvaihto Cottonwoodin ja Liverpoolin välillä, ja hyvinkin pian Tom pääsi sairauden perille.

Samalla hän saattoi myös vakuuttaa sisarelleen, että kaikki muuttuisi vielä hyväksi. Niinpian kuin sairas oli sen verran voimistunut, että häntä voitiin siirtää, päätettiin hänet viedä sairaalaan Cheynneen, jossa leikkaus oli tehtävä. Tom Coyne aikoi itse sen tehdä.

XX.

— Halloo, Clayton!

— Halloo, Bob!

— Oletko ruvennut sementinkeittäjäksi, vai mitä?

Puhuteltu katsoi varovaisesti ympärilleen ja tuli aivan toisen lähelle.

— Parasta, ettet nimitä minua Claytoniksi, enää, Bob, jos haluat olla ystäväni, sanoi hän kuiskaten. Täällä nimeni on Bill Williams, ja parasta, kun et lainkaan ole tuntevinasi minua.

— Onko sinulla täällä jokin tärkeä tehtävä? kysyi Bob.

— On, hyvinkin tärkeä, vastasi toinen salaperäisellä äänellä, ja sitten molemmat ryhtyivät jälleen työhön.

Samaan aikaan kuin tuomari Starvillessä julisti tsekkiläisen, hänen jyrkästä kiellostaan huolimatta, syylliseksi Jonesia kohtaan tehtyyn murhayritykseen sekä dynamiittiräjähdykseen vesisäiliössä, oli joukko työmiehiä kerääntynyt korjaamaan ammottavaa repeämää sementtimuurissa. Clayton eli Bill Williams, jolla nimellä hän nykyään kulki, teki sen verran työtä, kuin oli välttämätöntä, jotta hän ei saisi matkapassia. Iltasin hän kuljeskeli omia aikojaan ympäristössä, ja se, joka olisi pitänyt häntä silmällä, olisi huomannut, että hän hyvin usein kierteli huvilan ympärillä ja seurasi viehättävän pienen naisen jälkiä. Clayton oli tunnettu Starvillessä suureksi naistenliehakoitsijaksi, ja siksipä hän helposti sai tässä erämaassa lastenhoitaja Mauriin pauloihinsa. Eihän tuo tyttö raukka ollut nähnytkään miestä, jonka kanssa olisi voinut keskustella, useampiin kuukausiin.

Tosin oli hyvin vaivalloista, että pikku Inga aina oli kolmantena mukana, mutta vanhaan hyvään tapaan he laiminlöivät häntä parhaan kykynsä mukaan. Ja lapsi, joka tunsi oman tarpeettomuutensa, liittyi yhä useammin miss Margretin seuraan.

Margret ja insinööri Hillberg kohtasivat yhä useammin toisensa näinä ihanina syyspäivinä, jolloin viileämmän ilman vuoksi oli suuri nautinto oleskella ulkona luonnon helmassa. Heidän suhteensa oli kehittynyt sille tasolle, jolloin kumpikin aavistaa toisen tunteet, vaikkei ratkaisevaa sanaa vielä olekaan lausuttu. Hillbergille oli selvinnyt, kun hänen oli ollut pakko olla siksi paljon poissa Cottonwoodista, miten paljon nuori tyttö hänelle merkitsi. Nyt hän ei voinut enää ajatellakaan tulevaisuuttaan ilman häntä, mutta sittenkin sai Margret odottaa, että hän olisi ilmaissut hänelle tunteensa. Kumpikin he kulkivat ikäänkuin suuren rakkauden esipihassa.

Mutta eräs tapahtuma oli tehdä äkkiä lopun tästä idyllistä. Eräänä päivänä oli näet sanomalehdissä ilmoituksia suurenmoisesta keksinnöstä, jonka merkitys mutaustekniikan alalla tulisi olemaan käänteentekevä.

Se oli »Oscar E. Hallin syvälapio». Patentti oli sille jo haettu, parasta aikaa perustettiin miljoonayhtiötä, jonka tuli tehdä keksintö koko maailmassa tutuksi. Osakkeet olivat hyvin haluttuja, sillä yritys lupasi tavattoman voiton. Sen etunenässä seisoi mies, jonka mukaan keksintö oli saanut nimensä, »tunnettu finanssimies», — Patterson ja Kumpp:n johtaja, Oscar E. Hall, jonka nimi oli takeena yrityksen onnistumisesta.

Miss Margretin rehellistä mieltä loukkasi tässä ilmoituksessa se, ettei keksijää itseään oltu sanallakaan mainittu ja että Hall ilman vähintäkään oikeutta oli antanut keksinnölle oman nimensä.

— Tämä ei ole rehellistä peliä, sanoi hän Hillbergille. Se on vain jättiläisreklaami, minun ymmärtääkseni. Miten te saatoitte sallia sitä?

— Mutta rakas miss Margret, vastasi Hillberg hämmästyen sitä tapaa, millä nuori tyttö käsitti asian, ymmärrätte kai te, että yrityksen onnistuminen riippuu johtavan miehen maineesta ja että perustaja on kyltti, jonka täytyy loistaa viekoitellakseen ihmisiä puoleensa.

— Mutta nimi, ajatelkaahan nimeä: »Hallin syvälapio». Mikä oikeus hänellä on siihen?

— Ei suinkaan »Jonesin syvälapio» kuulu teistä paremmalta? Emmehän me tunne miehen oikeaa nimeä, eikä Jones voisi viekoitella ainoatakaan ihmistä. Kuka on Jones? kysyttäisiin — onko se joku renki vai petkuttaja?

Margretin teki mieli heittää hänelle vasten kasvoja: Ei, Jones on Henry Patterson. Ja »Henry Pattersonin syvälapio» — se kai kuuluisi toki joltakin?

Mutta hänellä ei ollut oikeutta paljastaa salaisuutta, miten suuresti se polttikin hänen kieltään. Sillä tohtori Coynen vakuutettua, että sairas todellakin oli Henry Patterson, ei hän enää epäillyt asiaa.

— Ettekö ymmärrä, että olette käyttäytynyt epärehellisesti? sanoi hän sen sijaan. Jones on parantumassa, ja olkaa varma, että hän jonakin kauniina päivänä vetää teidät edesvastuuseen.

— Hän saa kylliksi rahaa, niin ettei hän sitä tule tekemään.

— Niin te luulette! — Mielessään täytyi Margretin tunnustaa, että asia olisi ollut paljon yksinkertaisempi, jos Jones olisi ollut vain Jones. — Mutta eivät mitkään rahat maailmassa voi poistaa sitä tosiasiaa, että te olette pettänyt Jonesia. Te ette ole mikään gentlemanni, mr Hillberg, ja minä pahoittelen suuresti, että olen erehtynyt teidän suhteenne, lopetti hän kiihkolla.

Ja sitten Margret meni pois heitellen kopeasti niskojaansa.

Ainakin hän yhdessä suhteessa oli oikeassa: koko keksintöjuttu oli vain reklaamia Hallille. Maa horjui hänen jalkojensa alla, ja tarkoituksena oli tämän uuden yrityksen välityksellä johtaa uusia kultavirtoja hänen ehtyneeseen kassakaappiinsa. Se oli hänen viimeinen epätoivoinen yrityksensä pelastuakseen uhkaavasta häviöstä.

Sähkösanoma, joka oli kutsunut hänet Chicagoon, sisälsi jobinsanoman, jota hän viimeiseen saakka epäili, mutta joka näyttäytyi sittenkin todeksi. Sen sijaan että Kasteluyhtiön osakkeet olisivat laskeutuneet 15:een, vieläpä 10:een, olivat ne kohonneet aina 70:een, ja näytti siltä, että ne yhä edelleen tulisivat nousemaan. Tämä ei merkinnyt vain sitä, että hän kadottaisi sen omaisuuden, jonka hän oli toivonut voittavansa myömällä osakkeita hankkimissopimusta vastaan, vaan hänen täytyi sitä paitsi maksaa kymmenestätuhannesta osakkeesta päivän kurssin hinta, ja se merkitsi hänelle neljännesmiljoonan dollarin tappiota.

Sillä vanha Lawson ja hänen välittäjänsä olivat taipumattomia. He olivat voittaneet.

Silloin Hall, aikaisemmin kuin hän oli aikonut, perusti syvälapioyhtiön. Suurella melulla osakkeet päästettiin markkinoille. Siitä tuli suuri pörssitapaus, ja kultaa alkoi kerääntyä.

Huhu uudesta yrityksestä saapui ukko Lawsoninkin korviin, joka istui konttorissaan ja valmistautui jättämään Elinor Pattersonille suurta lahjaansa: koko Kasteluosakeyhtiön osakemäärää. Hänen oli onnistunut suorittaa kaikki sitoumuksensa ja sen lisäksi kerätä itselleen pieni omaisuus. Mutta Hallin uusi yritys karkoitti hänen ilonsa. Hän ei ollut kostonhaluinen luonteeltaan, mutta hän oli sittenkin toivonut, että Hall sen iskun jälkeen, jonka hän oli antanut hänelle, ei jaksaisi enää kohota.

Hän olisi voinut antaa hänelle murhaavan iskun paljastamalla sen osan, jota Hall oli näytellyt Kasteluosakeyhtiön jutussa. Mutta Lawson oli rauhan mies ja vihasi kaikkea julkisuutta. Hän päätti jättää asian ratkaisun Elinor rouvalle, jolle hän tahtoi paljastaa Hallin petoksen.

Mutta sattuma määräsi, ettei Elinor rouva ensimäiseksi päässyt Hallin petoksen perille. Insinööri Hillberg oli näet eräänä päivänä tullut Cheyennen konttoriin ja pyytänyt eroa toimestaan Kasteluosakeyhtiössä. Vanha Lawson oli kuin puusta pudonnut. Hän pani suurta arvoa tähän tunnolliseen, taitavaan insinööriin, jota hän sitä paitsi piti ystävänään. Hän tahtoi tietää syyn hänen äkilliseen päätökseensä, ja vähitellen se tulikin ilmi.

— Se on yhteydessä tuon syvälapiojutun kanssa, sanoi hän äkäisesti. Koko yritys perustuu varkauteen, enkä todellakaan voi pitää sitä salassa. Mutta voidakseni paljastaa Hallin, täytyy minun olla vapaa; en voi olla yhtiön palveluksessa, joka on hänen tarkastuksensa alainen.

— Aivan oikein, sanoi ukko miettivästi, kunhan vain edellytykset pitäisivät paikkansa. Mutta sitä ne eivät tee, ja siitä olen hyvilläni. Kasteluosakeyhtiö ei ole enää Hallin tarkastuksen alainen. Tosin hän on yhtiön johtaja, mutta muutaman viikon kuluttua suurin osakkeiden omistaja erottaa hänet toimesta.

— Ja kuka omistaa nyt enimmät osakkeet ja kykenee erottamaan hänet?

Lawson oli hetken aikaa vaiti.

— Minä omistan ne, sanoi hän vihdoin. Mutta Hallin erottaminen toimestaan ei ole mikään vaikea asia, koska hän itse on helpottanut sitä inhottavalla konnantyöllään.

Ja sitten Hillberg sai kuulla myllykeinottelusta. Hänen hämmästyksensä oli yhtä välitön kuin hänen harminsakin.

Hän puolestaan kertoi Lawsonille keksinnön oikean laidan, ja he olivat kumpikin yhtä mieltä siitä, että Hallin uuden lypsylehmän, syvälapion toteuttaminen oli estettävä. Päättäväinen ilme kasvoillaan Hillberg läksi kotimatkalle. Jo seuraavana päivänä hän päätti ryhtyä kirjoittamaan kirjoitelmaa tästä keksinnöstä erästä teknillistä aikakauslehteä varten, ja jos se ei auttaisi, oli hänellä toinenkin pommi varalla. Jos hän voittaisi tässä taistelussa, niin hän voittaisi myös Margretin luottamuksen jälleen, ja siitä taaskin — sen hän tunnusti nyt suoraan itselleen — riippui hänen elämänsä onni.

Oli jo myöhäinen, kun Hillberg saapui Starvilleen. Oli satanut, ilta oli pilkkosen pimeä, eikä ainoakaan automobiilinkuljettaja tässä pikku kaupungissa ollut halukas ajamaan pehmittyneitä preeriateitä myöten pimeässä, jonka vuoksi Hillbergin täytyi ratsain jatkaa matkaansa.

Hän oli jo ennättänyt seikkailuitta parin peninkulman päähän Cottonwoodista, kun hän pysähdytti hevosensa päästäkseen selville, tuikkiko tuli, jonka hän näki edessään, jostain nuotiosta vai hänen omasta asunnostaan, kun hän äkkiä kuuli tieltä tasaista loiskivaa ääntä. Hän kuunteli jännitettynä painautuen hevosen kaulaa vasten. Myöskin hevonen kuunteli; Hillberg huomasi sen elukan levottomasti hytkähtelevistä korvista. Ääni tuli yhä lähemmäksi. Se ei ollut mikään hevonen, ei yleensä mikään nelijalkainen eläin; pikemmin se tuntui ihmisen juoksulta.

Hillberg aavisti heti pahaa. Jos tuo ihminen kulkisi rehellisillä asioilla, niin olisi hänellä ainakin hevonen ratsastettavanaan. Jotakin oli epäilemättä tapahtunut hänen poissaollessaan — siksi tulta näkyi näin myöhään — hänen verensä jähmettyi ajatellessaan, että Margretille ehkä oli tapahtunut jokin onnettomuus. Jumala armahtakoon siinä tapauksessa karkuria!

Hän veti revolverin tupesta ja odotti pidätellen hengitystään.

Nyt hän kuuli juoksijan läähättävän hengityksen. Jalkojen loiskina lokaisella tiellä alkoi käydä epätasaiseksi. Hän odotti, kunnes hän näki miehen epäselvät ääriviivat edessään.

— Seis; kuka te olette? huusi hän.

Hänen äkillinen äänensä kaiku säikähdytti ilmankin hermostunutta hevosta, se hypähti äkkiä sivulle ja olisi heittänyt vähemmän tottuneen ratsastajan satulasta maahan, aikoen kääntyä takaisin, mutta Hillberg sai sen hillityksi. Mies hänen edessään seisoi nyt liikahtamatta.

— Kuka te olette? toisti Hillberg.

Hetken äänettömyys. Mies hänen edessään liikahti.

— Ei kukaan teidän miehistänne, kuului hiljainen vastaus.

Samassa paukahti laukaus ja Hillberg tunsi kipua käsivarressaan. Hevonen pillastui.

— Vai näytät sinä hampaitasi, senkin lurjus, mutisi Hillberg ja ampui. Revolverin tulessa hän huomasi harmikseen, että mies oli taaskin kadonnut. Hän ei voinut nähdä häntä, mutta hän kuuli hänen jalkojensa loiskinan, kun hän sattui astumaan vesilätäkköön. Hillberg kannusti hevostaan ja aikoi ajaa karkulaista takaa.

Mutta tuo vanha kaakki oli niin kauan kulkenut rauhallisesti Starvillen kaduilla, ettei seikkailu innostanut sitä. Sitä oli vaikea saada edes liikkeelle. Juuri kun Hillberg aikoi laskeutua hevosen selästä ajaakseen jalkasin miestä takaa, alkoi hevonen käyttäytyä kovin ihmeellisesti. Se peräytyi taakse ja koetti useamman kerran nousta takajaloilleen.

Onneksi kuu samassa pilkisti esiin, ja hämärässä valossa insinööri näki näyn, joka sai hänen verensä hyytymään.

Mies, jota hän ajoi takaa, seisoi hevosen edessä pidellen kiinni sen suitsista, ja parin tuuman päässä Hillbergin päästä kimalsi revolverin piippu!

Salaman nopeudella Hillberg hyppäsi alas hevosen selästä, ennenkuin toinen oli ennättänyt käskeä häntä alas. Ja jälleen revolverin suu suuntautui häneen.

— Te saatte kulkea lopun matkaa jalkasin, mr Hillberg, sanoi mies pilkaten. Minä tarvitsen hevosen. Antakaa pyssynne tänne!

Turha oli koettaakaan vastustaa, sillä revolverinsuu miltei kutitti hänen ohimoaan. Muristen vastaan hän antoi aseen toiselle.

Hetken kuluttua osat olivat kuitenkin vaihtuneet. Hevonen, joka ei ollut totellut Hillbergiä, oli yhtä itsepintainen karkulaisenkin käsissä. Ennenkuin tämä oli ennättänyt nousta satulaankaan pillastui se, ja miehellä oli täysi työ saada se asettumaan. Ja puuhaillessaan hevosen kanssa hän hetkeksi unohti vihamiehensä. Sitä ei ruotsalainen jättänyt käyttämättä. Iskettyään nyrkillään häntä leukaan vastustaja putosi maahan, ja hevonen, joka pelästyi, kun sitä niin äkkiä kiskottiin suitsista, alkoi nelistää niittyä pitkin laahaten miestä mukanaan. Kun Hillberg ennätti vapisevan hevosen luo, makasi karkulainen liikkumattomana ja ruhjoksi potkittuna hevosen vieressä maassa.

Hillberg kumartui hänen ylitseen. Mies hengitti vielä koristen ja lyhyesti. Mahdotonta oli erottaa hänen kasvonpiirteitään, ja kun Hillberg nosti hänet hevosen selkään, ihmetteli hän mielessään, kukahan hänen vankinsa oikeastaan oli. Varovaisuuden vuoksi hän riisti häneltä aseet, vaikkei hän luullut hänen enää olevan vaarallinen. Suitset toisessa ja revolveri toisessa kädessään hän ratsasti Cottonwoodia kohti.

Puolitiessä hän aamun sarastuksessa kohtasi muutamia miehiä, joita oli lähetetty ottamaan kiinni roistoa. Ne olivat enimmäkseen kyläfarmareita, ja vaikka he olivatkin hyvillään, kun mies jo oli vangittu, niin vanha viha kyti sittenkin mielissä. Monta sanaa ei Hillberg saanut heistä myöskään lähtemään, sen verran hän kuitenkin käsitti, että vangittu mies oli yrittänyt murhata Jonesin.

Perille tultua hän antoi luotettavan vahdin huostaan vangin, joka tunnettiin nyt Bill Williamsiksi, ja sitten hän kiiruhti huvilaan. Siellä vallitsi yhä sekasorto ja levottomuus. Tom Coyne oli sairashuoneessa työssä, Elinor hirveän levottomuuden vallassa, palvelustytöt juoksivat päättöminä edestakaisin; pikku Inga seisoi yöpaidassaan ja itki, ja ainoa, joka olisi voinut antaa Hillbergille tietoja, miss Margret, ei ennättänyt monilta askareiltaan muuta kuin ohimennen silmätä häneen.

Hillberg, joka oli yltyleensä loassa, päätti mennä kotiinsa siistimään itseään, ja kynnykseltä hän sanoi Margretille:

— Olkaa niin ystävällinen, miss Margret, ja lähettäkää tohtori barakkiin niinpian kuin hän pääsee täältä.

Margret tarkasteli häntä äkillisen pelon vallassa.

— Onko teillekin tapahtunut jotakin? kysyi hän pelokkaana. Oletteko haavoittunut? Hyvä Jumala, nythän näenkin, teidän kätenne on haavoittunut, siitä vuotaa verta! Tulkaa tänne — pian — niin minä sidon haavanne.

— Minulla ei ole mitään hätää, sanoi Hillberg onnellisena nuoren tytön sanoista ja äänensävystä. Minun vankini on lääkärin kaipuussa.

— Teidän vankinne?

Nyt vasta Margret sai kuulla Hillbergin seikkailusta. Kun Hillberg mainitsi Jonesin nimen, poltti toinen nimi Margretin huulia. Hän tuumi: Miksikä Hillbergiltä on asia salattava? Eikö hän ole meidän miehiämme? Mutta samassa hän muisti syvälapion ja vaikeni.

Sillä välin he olivat astuneet toiseen kerrokseen, Margretin huoneeseen. Tytön pestessä haavaa ja sitoessa sitä sai Hillberg kuulla mitä yöllä oli tapahtunut. Williams oli jollakin tavalla päässyt sairashuoneeseen, missä Maud sattumalta oli vahdissa. Elinor, joka hetkeksi oli heittäytynyt leposohvalle viereisessä huoneessa, kuuli äkkiä kuiskaavia ääniä ja sitten huudon.

— Hän hyökkäsi sisään, kertoi Margret edelleen, juuri samassa hetkessä, kun mies iski Pa—, minä tarkoitan Jonesia päähän. Elinor kertoi, että Jones oli seisonut pystyssä vuoteen vieressä, ikäänkuin aikeissa paeta, mutta saatuaan iskun hän kaatui maahan. Elinorin huuto sai koko talon jalkeille. Tom ensimäisenä hyökkäsi sisään ja näki Elinorin painivan huoneen kynnyksellä murhaajan kanssa. Kun me muut tulimme alas, makasi Elinor tunnottomana lattialla, murhaaja oli paennut, Jones aivan kuin kuollut, veren virratessa hirveästä haavasta päässä. Maud oli kuin mieletön, hän ei voinut antaa minkäänlaisia selityksiä. Ajatelkaahan, jos heidän tällä kertaa olisi onnistunut murhata hänet! Silloin Elinor varmaankin tulisi hulluksi — hänhän on sitä miltei jo nytkin. Tom on tehnyt työtä sairaan kanssa koko ajan eikä ennätä ajatellakaan Elinoria, vaikka hänkin kipeästi tarvitsisi hänen apuaan. Jospa meillä olisi täällä toinenkin lääkäri. Elinor vääntelee vain käsiään ja valittaa; sydäntäsärkevää on nähdä hänen tuskaansa. Ei, nyt minun täytyy kiiruhtaa hänen luokseen. Haava on vain lihaksissa, mutta pysytelkää kuitenkin alallanne. Pitäkää käsi sidottuna, kas näin. Hyvästi.

Margret oli puhunut nopeasti, mutta ovessa Hillberg pidätti häntä;