Part 2

Ota sinä vain tuo harakka... (Menee oikealle.)

SÖÖTERLUNTI

Eulaalia...

(Menee, kädet ojennettuina, Eulaalian perässä. Elli ja Metsänheimo nauravat.)

METSÄNHEIMO

Sinä olet viisas tyttö, Elli.

ELLI

Ja sinä... aika hauska poika.

METSÄNHEIMO

Kuule Elli...

(Salli tulee vasemmalta. Niiaa hyvin opetetusti ja pikkuvanhasti.)

SALLI

Onkohan rakennusmestari Metsänheimo täällä?

METSÄNHEIMO

On. Tässä.

SALLI

Täti käski sanoa... neiti Alitalo käski sanoa, ettei hän voi tulla. Rakennusmestari tekee hyvin ja tulee.

METSÄNHEIMO

Vai niin, tyttöseni. Mutta katsos, kun neiti Alitalon pitäisi saada nähdä tämä kaivo, juuri tämä mainio kaivo.

SALLI

Jaa kaivo?

METSÄNHEIMO

Niin, kaivoa ei voi siirtää, vaikka minä mielelläni tulisinkin.

(Äänettömyys.)

SALLI

Mutta täti ei tahdo seurustella sepän kanssa.

METSÄNHEIMO

Miksei?

SALLI

Sitä en minä tiedä. (Hetken perästä.) Seppä on kai ollut tädille paha.

METSÄNHEIMO

Voi olla, voi olla. Seppä on hyvinkin voinut olla tädille paha... Tai... täti sepälle.

SALLI

Täti ei ole paha kenellekään.

METSÄNHEIMO

Niissä asioissa ei koskaan voi tietää kuka on paha, kuka hyvä. Kyllä se todella olisi hyvä, kun neiti Alitalo voisi tulla... katsomaan tätä kaivoa.

SALLI

Minä sanon tädille. (Lähtee.)

METSÄNHEIMO

No nyt saadaan Hanna tänne, mutta missä se Anttoni viipyy? Nyt niiden täytyy saada toisensa...

ELLI

Te olette oikein tullut tänne panemaan... asioita kuntoon.

METSÄNHEIMO rakastuneesti

Kyllä minä otan palkkani.

(Elli painaa veitikkana päänsä alas ja juoksee, Anttonin nähdessään, vasemmalle. Anttoni tulee pyhäpuvussaan, hyvin juhlallisena.)

METSÄNHEIMO kääntää häntä joka kulmalle, käskevästi

Hyvä on. Odota nyt tässä.

ANTTONI

Mihin sinä menet?

METSÄNHEIMO

Hakemaan tyttöä tietysti. Et saa liikkua tästä.

ANTTONI

Älä jätä minua...

METSÄNHEIMO painaa hänet kaivonkannelle istumaan.

Muista ettet jänistä.

(Metsänheimo lähtee vasemmalle. Anttoni jää yksin, koettelee sykkivää sydäntään, harjailee käsillään vaatteitaan, yskii, voihkii.)

ANTTONI itsekseen

En minä sentään. Vanhoilla päivilläni... Mitä hullua...

(Nousee kiivaasti, yrittää paeta oikealle. Hanna tulee, pysähtyy hämillään. Anttoni jää seisomaan selin Hannaan. Heidän vuorosanansa lausutaan lyhyen äänettömyyden jälkeen.)

HANNA

Iltaa...

ANTTONI

Iltaa.

HANNA

Minua käskettiin tänne katsomaan kaivoa.

ANTTONI kuin unessa

En minä ole käskenyt...

HANNA taistellen mielenliikutustaan vastaan

Joku toinen sitten...

ANTTONI kuin kaiku

Joku toinen sitten...

(Äänettömyys.)

HANNA

Ei minulle sitten ollutkaan kenelläkään asiaa?

ANTTONI

Ei...

HANNA

Minä menen sitten. (Kääntyy lähtemään. Taistelee itkuaan vastaan.)

ANTTONI voimanponnistuksella, kääntyy Hannaan päin.

Mitä piti ruveta laittamaan tänne opistoa?

HANNA

Oliko se paha?

ANTTONI

Minä en kärsi sellaista!

HANNA

Sitä minä en voinut aavistaa.

ANTTONI

Se piti tehtämän tänne minun kiusakseni...?

HANNA kääntyy Anttonia kohti, valoisasti

Sinun iloksesi — miksen sitä tunnustaisi! Sinua minä ajattelin ja sinun suurta opinhaluasi ennen muinoin. Ja minä tahdoin, että opisto olisi seuranasi pitkinä talvina.

ANTTONI

En minä mitään seuraa kaipaa. Viekää vain kirkonkylään omaksi seuraksenne...

(Hanna purskahtaa itkuun ja kääntyy menemään. Suurella voimanponnistuksella kokoaa Anttoni itsensä.)

ANTTONI

Hanna!... Hanna, Hanna!

Anttoni rientää Hannan jälkeen, tarttuu hänen käteensä ja tuo hänet näyttämölle. Hanna vaipuu hiljaa itkien kaivon kannelle. Anttoni kulkee hetkisen kuin unessa. Hannan astuessa näyttämölle on juhlapaikalta aivan hiljaa ja sanojen kuulumatta alkanut soida laulu: »Koko päivän odotin hukkaan.» Hannan ja Anttonin äänettömän kohtauksen aikana soi laulu täyteläisenä loppuun. Viime värssyn aikana asettuu Anttoni Hannan viereen ja ottaa hänen kätensä. Viime säkeiden soidessa tulevat Metsänheimo ja Elli kihlautuneina aidan taakse näyttämön taka-alalle, säteilevän onnellisina. Kun he huomaavat Anttonin ja Hannan, tekevät he iloisia merkkejä toisilleen. Laulun loputtua huutaa Metsänheimo juhlapaikalle päin:

METSÄNHEIMO

Hoi, hoi tänne! Hoi, hoi tänne!

ANTTONI Hannalle joka on hypähtänyt ylös:

Ei, ei enää koskaan. Nyt pidän kiinni sepän kourilla.

METSÄNHEIMO

Tulkaa katsomaan eikö sepän kaivosta jo heltiä vettä!

ANTTONI iloisena nousten ja käyden purkamaan äskeistä työtään.

Tulkaa, tulkaa.

(Hänen käsissään irtaantuvat ristikot helpolla, Hanna katselee hymyillen vieressä. Tyttöjä ja poikia kokoontuu vasemmalta.)

IHANELMA

Joko vihdoinkin?

ALLI

Mitä täällä on tapahtunut?

METSÄNHEIMO

Kihlajaisia, kihlajaisia!

SALLI juosten Hannan luo.

Täti, onko seppä tehnyt pahaa tädille? Miksi täti on itkenyt?

(Hanna sulkee hymyillen Sallin syliinsä.)

METSÄNHEIMO

Kihlajaisia, kihlajaisia ja häitä! No, kaikki kihlatut esiin, näyttämään itseänne! Anttoni ja Hanna kaivonkannelle. No, ei yhtään vastaansanomisia... Kaikkien täytyy saada nähdä miltä näyttävät ihmiset, jotka ovat kaksikymmentä vuotta uskollisesti rakastaneet toisiaan.

(Iloista hämmästystä kansanjoukossa. Huudahduksia. Hanna ja Anttoni pakotetaan nousemaan kaivonkannelle.)

SALLI

Täti... ette saa... Paha seppä!

(Naurua.)

METSÄNHEIMO

Entä ne muut kihlatut! No esiin, esiin! Pian, pian — jo sitä nyt on vitkasteltukin.

TYTTÖJÄ ja POIKIA

Kutka... kutka... onko muitakin kihlattuja?

(Sööterlunti, kukka rinnassa, ja Eulaalia vanhanaikaisessa mustassa puvussa astuvat esiin. Äänekästä iloisuutta ja huudahduksia joukossa. Asettuvat hämillään ja hyvillään Hannan ja Anttonin rinnalle.)

METSÄNHEIMO

Tällä paikkakunnalla rakastetaan uskollisesti! (Huudahduksia kansanjoukosta: »rakastetaan kyllä... Ei vanha rakkaus ruostu... Eläköön!» Metsänheimo ottaa Elliä kädestä, tuo hänet etualalle ja kumartaa hattua nostaen yleisölle.) Sanokaa nyt, hyvät ystävät ja kylänmiehet, eikö joskus ole hyötyäkin siitä, että kylän kaivot kuivuvat?

(Vilkkaita hyväksymishuutoja. Laulunjohtaja on antanut köörille äänen ja kaikki yhtyvät reippaasti laulamaan: »Kun meidän kaivosta vesi loppuu.» Laulun aikana laskee esirippu.)