Part 7

— Aino Achté oli nuorempi silloin, kun hän hurmasi Helsingin, sanoi Meri.

— Minä takaan, että Tuovi laulaa yhtä hyvin kuin kymmenen Uimoa.

— Ei haittaa koettaa, sanoi maisteri ja soitti seinänappulaa.

— Niina on hyvä ja pyytää neiti Karlsenia vaivautumaan tänne, sanoi hän sisään tulevalle tytölle.

— Pelkäätkö sinä esiintymistä, Tuovi? kysyi Meri.

— En minä pelkää, jos minä kerran päätän esiintyä. Isä totutti minua laulamaan isoissakin seuroissa, sanoi Tuovi.

— Tästä tulee ihanaa. Sinä hurmaat koko yleisön, ja vanhapoikamiljonääri päättää kustantaa sinut laulajattareksi, intoili Meri.

Armi ja Raili taputtivat käsiään.

— Tuhkimosta tulee prinsessa, kaikki halkeavat kateudesta, huusivat he.

— Mitä tyhmyyksiä lapset puhuvat? — Mennään nyt viereiseen huoneeseen, siellä on tyttöjen piano. Tässähän neiti Karlsen onkin, sanoi rouva Kuusijuuri.

Kaikki siirtyivät pianon luo. Neiti Karlsenille selitettiin asia ja Tuovi esitettiin.

— Minä en laula, sanoi Tuovi itsepäisesti.

— Laula nyt ainakin meille, niin saavat nähdä, että sinulla on ääntä, pyysi Meri.

— Köyhillä sukulaisilla on aina enkelimäinen lauluääni, sanoi Armi.

— Onko neiti laulanut näitä lauluja? sanoi neiti Karlsen ja ojensi Tuoville nuottivihon.

— Olen, mutta — — —

— Rakas, Tuovi, pyysi Meri.

— No, otetaan tämä Melartinin laulu, sanoi Tuovi.

Ja hän lauloi ihanalla nuorella äänellään yhden säkeistön.

— Minua on narrattu. Neiti Havas ei voi olla koulutyttö. Te olette taiteilija. Koulutus ei tietysti ole päättynyt, mutta ääni on suurenmoinen, ja koulu hyvä, sanoi neiti Karlsen ihastuneena.

— Tämä on tosiaankin yllätys, sanoi rouva Kuusijuuri.

— Minä onnittelen sinua, äiti. Hänessä ei ollut pienintäkään epävarmuutta ja säveleet ovat täyteläisiä ja puhtaita, sanoi maisteri Osmo.

— Enkö minä sanonut, riemuitsi Meri.

— Nyt se alkaa! huusi Armi.

— Mikä? kysyi Meri.

Raili Tuovin muuttuminen prinsessaksi tietysti, selitti Raili.

— Minä olen aivan ällistynyt. Tuovi saa minun uuden iltapukuni, se sopii varmaan hänelle. Menkää makuuhuoneeseeni, siellä on pukeutumistarpeita. Soita, Armi, Niinaa tänne, hän saa auttaa Tuovia, sanoi pankinjohtajan rouva.

— Minä en tahdo esiintyä lainapuvussa, enkä muutenkaan sanoi Tuovi.

— Saat puvun lahjaksi ja sitäpaitsi 500 markkaa, jota neiti Uimo vaati.

Tuovin aivojen läpi kulki luettelo kaikista niistä tärkeistä tavaroista, joita hän tarvitsi. Uudet kengät, sateenvarjo, nuotteja y.m. ja hän alkoi epäröidä.

— Tietysti sinä laulat, Tuovi. Me sanomme, että riikalainen nuori laulajatar on saapunut vartavasten tätä juhlaa varten. Sinä loistat ja katoat, järjesti Meri.

— Ja kultainen kenkä putoaa kynnykselle. Mutta kuka on prinssi? kysyi Armi.

— Voimme tosiaankin esittää hänet toisella nimellä. Mikä sinun äitisi nimi oli? kysyi maisteri Osmo.

— Linda Päld.

— Ainoa, joka voi tuntea hänet, on isä, sanoi Armi.

— Setä ei katso minua koskaan, sanoi Tuovi.

— Sinä siis laulat, sanoi Meri ja veti Tuovin mukaansa.

Kaikki muut, paitsi maisteri Osmo ja rouva Kuusijuuri, menivät pukuhuoneeseen.

Niina toi esille kauniin oranssivärisen iltapuvun. Rouva Kuusijuuri oli hyvin laiha, niin että se kävi kuin tehty Tuoville. Niina harsi vain näppärästi hameen lyhemmäksi.

Neiti Karisen kampasi hiukset taiteellisen yksinkertaisiksi. Pikkutytöt häärivät avuliaina tuoden silkkisukkia ja kenkiä.

— Sinä saat minun kenkäni, nämä ovat liian suuret. Minä voin ottaa Lyyli tädin kengät ja hiihtää varovasti, niillä, sanoi Meri tukkien paperia kengänkärkiin.

— Mutta jos kenkä putookin Meriltä, ja prinssi löytää sen? huolehti Raili.

— Niin hän ei yritäkään kosia näin isojalkaista tuhkimoa, nauroi Meri.

Vihdoin oli kaikki valmista ja laulut valittu, niiden joukossa yksi virolainen. Kaikki menivät alakertaan. Pikku tytöt saivat luvan kurkistaa ovesta, palvelijoiden selän takaa.

Merin sydän jyskytti, kun hän seisoi salissa ja odotti Tuovin esiintymistä. Aissi seisoi vieressä, ja Meri aikoi ensin varoittaa häntä, mutta jätti sen tekemättä. Olisi hauska nähdä hänen ilmettään Tuovin tullessa.

Maisteri Osmo tuli Tuovin ja neiti Karlsenin seurassa sisään ja sanoi:

— Saan esittää neiti Linda Päldin Itämeren maakunnista. Neiti Päld on luvannut laulaa meille.

Tuovi kumarsi sievästi ja seisoi totisena flyygelin ääressä, sillä aikaa kun neiti Karlsen järjesti nuotteja.

Toisen kerran tänä iltana Meri ajatteli, että:

— Näkisipä luokka!

Sitten hän katsoi Aissia. Tämä kumartui eteenpäin ja töllisteli silmät suurina. Tuovia ei ollutkaan helppo tuntea. Hiusten uusi muoto, avokaulainen loistava puku ja tavaton puna muuten kalpeilla kasvoilla, muuttivat aivan ulkomuodon.

— Kuka se on, Meri? kysyi Aissi.

— Linda Päld Riikasta, kuiskasi Meri. Silloin kaikuivat ensimmäiset sävelet.

— Se on sittenkin Tuovi, kuiskasi Aissi. Meri pani vain sormen suulleen.

Jokainen kuuli heti, että tässä oli ainutlaatuinen ääni. Se oli ihanasointuinen ja puhdas.

Laulun loputtua olivat kaikki haltioissaan. Huudettiin ja taputettiin käsiä. Pankinjohtajan rouva loisti tyytyväisyydestä.

Kun Tuovi lauloi toista laulua, katseli Meri yleisöä. Menestys oli totisesti suuri. Kaikki olivat hurmaantuneet.

Mutta yht'äkkiä Meri säpsähti. Hän huomasi salin toisella syrjällä tohtori Valon. Jos hän olisi tietänyt sen, ei hän olisi ollut niin innoissaan Tuovin esiintymisestä. Olihan tohtori kuullut hänen laulavan konventeissa, mutta tämä oli liian julkista. Ja vielä vieraalla nimellä.

Seuraavien laulujen aikana hän ei nauttinut paljonkaan. Mutta sitä tekivät muut sen sijaan.

Tuovi lauloi neljä laulua ja meni sitten suoraa päätä yläkertaan. Sinne asti kaikuivat suosionosoitukset.

Alhaalla ympäröivät vieraat rouva Kuusijuuren ja pyysivät häntä esittelemään nuoren laulajattaren. Jokainen ylisti sekä ihanaa laulua että esitystä.

— Mistä sinä löysit tällaisen aarteen? kysyi pankinjohtaja vaimoltaan.

— Meri Haavisto suositteli häntä. Neiti Karlsenkin näkyy olevan ihastunut hänen ääneensä.

— Huomasitko sinä, Lyyli, että hän muistuttaa hiukan Tuovia? Neiti Päld on kauniimpi ja pitempi, hänessä on rotua. Mutta jotakin, aivan ulkonaista, heillä on yhteistä.

— Ehkä hiukan, myönsi rouva.

— Olisi hauska puhua neiti Päldin kanssa. Missähän hän opiskelee? Minusta hänessä huomaa hiukan Pietarilaista koulua, sanoi tunnettu helsinkiläinen laulunopettaja.

— Sitä minä en tiedä. Hän pyysi nimenomaan, että sallittaisiin hänen vetäytyä pois heti hänen laulettuaan, sanoi rouva Kuusijuuri.

— Sinäkö järjestit tämän teatteriyllätyksen? kysyi Aissi Meriltä.

— Tavallaan. Eikö hän ollut kuin enkeli?

— Minä olen aina sanonut, että hänestä voi tulla hyväkin laulajatar.

— Neidit näkyvät tuntevan tämän uuden tähden. Silloinhan on mahdollista tutustua häneen, sanoi luutnantti Moring.

— Hän oli ennen lyhyen aikaa meidän luokkatoverimme. Lapsena hän kävi koulua Räävelissä tai Riiassa. Mutta minä en ole aavistanutkaan, että hän on kehittynyt tällaiseksi laulajattareksi, sanoi Aissi rauhallisesti ja kuiskasi Merille:

— Dauphin lähestyy, koetapa nyt selvitä.

Tohtori Valo tulikin suoraa päätä tyttöjen luo.

— Mitä täällä arvellaan uudesta tähdestä? kysyi hän tervehdittyään.

— Hän on hurmannut koko seuran. Tohtori ei varmaankaan ole poikkeus? sanoi luutnantti Moring.

— Näkyy olevan siivo tyttö, sanoi tohtori.

— Siivo tyttö! Mikä proosallinen nimitys taiteilijoista! päivitteli luutnantti.

— Minä otaksun, että hänellä on hyvä matematiikkapää ja fysiikassa hän suorastaan loistaa. Vai kuinka, Meri?

Meri punastui, ja Aissi oli vahingoniloinen.

— Ainakin hän osaa äänioppia, vastasi maisteri Merin sijassa.

— Hän on siis ulkomaalainen. Onkohan hänellä passia? kiusoitteli tohtori.

— Hän ei ole tehnyt mitään luvatonta, sanoi Meri, jota alkoi harmittaa.

— Mikä hänen nimensä taas olikaan? Tohtori oli nähtävästi tuntenut Tuovin ja tahtoi nähdä, olivatko tytöt mukana salaliitossa.

— Hänen nimensä on Tuovi Melinda, esiintyessään hän käyttää äitinsä nimeä Päld, sanoi Aissi.

Meri katsoi kiitollisena Aissiin. Väärän nimen käyttäminen olisikin ollut vaarallinen temppu opettajien mielestä.

— Hyvä, ettei hän ole koulutyttö. Tällainen esiintyminen olisi liian suurenmoinen sellaiselle. Onnittelen häntä menestyksen johdosta. Hänellä on tavattomat lahjat — etenkin matematiikassa, sanoi tohtori ja liittyi ohikulkevan rouvan seuraan.

Sekä Meri että Aissi huokasivat helpotuksesta.

— Dauphin oli jalomielinen, sanoi Meri hiljaa.

— Kyllä hän vielä pistelee meitä. Mutta hänen kauttaan sentään harvoin saa suurempia ikävyyksiä, sanoi Aissi.

— Tohtori Valo näyttää olevan merkillinen ihminen. Koulunopettajat vainuavat aina rikoksia. Mitä varten hän uteli neiti Päldin passia? Ja matematiikkaa! sanoi luutnantti Moring.

— Ette varmaankaan tahtoisi olla hänen oppilaansa, neiti Lind? kysyi maisteri Osmo.

— En vapaaehtoisesti, sanoi Aissi ja ajatteli tulevia ehtoja.

Nyt alkoi tanssi. Aissi tanssi maisteri Osmon, Meri luutnantti Moringin kanssa.

Heti tanssin jälkeen Meri juoksi yläkertaan.

Siellä Tuovi hääräili vanha villahame yllään. Hän veti Mian päälle yöpaitaa.

— Kerro, Meri, mitä kaikki sanoivat perästä päin, sanoi Armi.

— Kaikki olivat hulluina ihastuksesta. Sinä saavutit maailman suurimman menestyksen, Tuovi. Koko luokka tietää, että sinä laulat ihanasti, mutta kukaan ei ole ymmärtänyt, että sinä jo olet suuri taiteilija. Minäkin keksin sen vasta sitten, kun sinä seisoit flyygelin vieressä taiteellisesti puettuna ja pään nyökkäyksellä annoit säestäjälle merkin aloittaa. Kaikkien silmät olivat tähdättyinä sinuun. Ministeri sanoi, »ahaa, laulua», ja vanha piispatar siirtyi lähemmäksi.

— Isä paukutti käsiään ja sanoi: »kutsu hänet päivällisille huomenna, Lyyli», nauroi Armi.

— Yliopiston rehtori kysyi sinun nimeäsi ja sanoi: »veljeskansat ovat nyt muodissa täällä», jatkoi Meri.

Hän ei kertonut kohtauksesta tohtori Valon kanssa. Kun Tuovi ei tietänyt siitä, niin hän oli luonnollisempi koulussa.

Rouva Kuusijuuri tuli sisään.

— Sinä suoriuduit oikein hyvin, Tuovi. Mitä minä lupasin sinulle, sen sinä saat, sanoi hän.

— Kiitos, Lyyli täti, mutta minä en voi käyttää niin hienoa iltapukua, sillä en aio esiintyä enää näin suurissa juhlissa. Mutta siitä 500 markasta olen hyvin kiitollinen, sanoi Tuovi.

— Silloin minä ostan sinulle puvun oman valintasi mukaan. Minkä minä lupasin, sen minä täytän. Ole nyt kiltti ja auta lapset levolle. Armille voit antaa yskänlääkettä. Soita sitten, niin saat auton kotiin. Maanantaina tulet taas lukemaan lasten kanssa. Minun äidilleni ei sinun tarvitse kertoa tästä, eikä muillekaan. Minä en tahdo, että niin nuori tyttö tulee liian huomatuksi. Hyvää yötä, lapset. Meri voi nyt tulla alas tanssimaan, ja rouva Kuusijuuri meni.

— Lyyli täti on kylmä ja karu luonne. Sinä suoriuduit hyvin — siinä kaikki. Ei sanaakaan yleisestä ihastuksesta salissa, sanoi Meri.

— Minä en odottanutkaan enemmän. Mitä Aissi sanoi?

— Hän tunsi sinut heti kun aloit laulaa, mutta hän ei ilmaise mitään.

— Nyt sinun täytyy lähteä, Meri.

— Hyvästi Tuovi. Minusta on hauskaa, että minä olen keksinyt sinut. Minä tarkoitan kulissientakaista Tuovia.

— Kiitos, Meri, tästä illasta. Sinä olet mukava tyttö.

Meri tanssi vielä tunnin, mutta lähti sitten kotiin vanhempineen.

Kotimatkalla sanoi rouva Haavisto:

— Koko ajan, kun tuo riikalainen tyttö lauloi, mietin minä, missä minä olen hänet nähnyt. Onkohan hänellä samannäköinen sisar sinun toveriesi joukossa?

— Ei ole, sanoi Meri.

— Kaikessa tapauksessa hänellä oli suloinen ääni. Minä otan selkoa hänen osoitteestaan. Ehkä hän laulaisi Eläinsuojelusarpajaisissa?

— Minä kuulin että hän aikoo kansakoulunopettajattareksi.

— Silloin sinä olet kuullut väärin, sanoi herra Haavisto. — Nyt olemme kotona... Nouskaa autosta.

IX

SUNNUNTAI.

Heli meni veljiensä huoneeseen. Veikko soitti jotakin saksalaista rallatusta pianolla. Tauno teki työtä jakauksensa kanssa ja Reino luki.

— Minun taiteelliset lahjani pilaantuvat tämän kurjan soittokoneen ääressä, sanoi Veikko.

— Kyllä se kelpaa »Lieber Hansoille, sanoi Heli. — Mitä aiotte tehdä tänään.

— Missä isä ja äiti ovat? kysyi Reino.

— He ovat lähteneet Käpylään vierailulle, sanot Tauno. — Minulla olisi kahdeksan mielihalua, mutta jokaiseen tarvitaan rahaa.

— Kutsutaan vieraita, äiti jätti kahvileipää kotiin, ehdotti Veikko.

— Herrasväki Aarniot, vanha neiti Grön ja ukko Sjöberg pankista — tavallinen sunnuntaiseura, pilkkasi Tauno.

— Minä tarkoitin hauskoja, ajattelevia ihmisiä. Väinö ja Eila ja Kestilän tytöt ja Kekku ja Palle meidän luokalta ja joku poika Reinolle.

— Erikoisen ajatteleva seura! nauroi Heli. — Minä en jaksa olla sisällä. Se, joka on kyllästetty koulusivistyksellä, kaipaa hengittämään kevätilmaa uudella hatulla, joka lankesi minun osalleni eilen — ihmeen ja äidin kautta.

— Minä aion hengittää kevättä keuhkoilla enkä hatulla, sanoi Tauno ja meni puhelimeen, joka soi.

— Arvataan kuka soittaa, sanoi Veikko. — Minä luulen, että joku pyytää meitä lentämään Rääveliin.

— Pyh, joku rouva tahtoo kai äidiltä tietoja entisestä palvelijasta, otaksui Heli.

— Ehkä se on poliisi, joka epäilee meitä Hesperiassa tapahtuneesta mellakasta. Tauno ajoi eilen polkupyörällä siitä ohi, sanoi Reino.

Tauno tuli vilkkaasti sisään:

— Hei, Heli! Pukeudu nopeasti, sillä pian tulee hieno herra hakemaan meitä automatkalle.

— Se oli kiva tikki! huusi Veikko, ja Reino hyppeli ja taputti käsiään.

— Kuka hurmaava olento muistaa meitä yksinäisyydessämme? kysyi Heli.

— En minä ainakaan ole pitänyt häntä hurmaavana, sanoi Tauno.

— Sepä oli onni, että hän nyt on hurmistunut, sanoi Veikko.

— Se olikin Onni, sanoi Tauno.

— Mitä? Kuka? huusivat muut.

— Onni Joki pyysi meitä automatkalle. Hänen isänsä antaa autonsa koko aamupäiväksi.

— Sinä kai tarkoitat jotakin muuta, jonka ääni muistutti Onnia? sanoi Heli epäilevästi.

— Onni se oli. Hän pyysi selvästi Heliä ja minua mukaansa.

— Teitäkö vain? kysyi Veikko hitaasti. Reino katsoi jännittyneenä Taunoon, joka nyökäytti päällään.

— Hän ei tietysti tullut ajatelleeksikaan teitä, sanoi Heli. — Ehkä hänelle voisi ehdottaa, että tekin tulisitte mukaan.

— Tee se, Heli, innostui Reino.

— Ei ikinä. Minä en ainakaan tyrkytä teitä hänelle. Pukeudu nyt nopeasti, Heli, sanoi Tauno.

Heli meni hitaasti eteiseen. Pettymyksen ilme nuorempien veljien kasvoilla tärveli koko huvin. Uusi hattukaan ei ollut enää mielenkiintoinen.

Samassa kuului alhaalta auton torvi, ja Tauno veti hänet mukaansa.

Alhaalla istui Onni kuljettajan vieressä hienossa Cadillacissa.

Heli huomasi, kuinka kohteliaasti hän nosti lakkiaan.

— Sinä olit kunnon mies, kun keksit ottaa meidät mukaan, sanoi Tauno.

— Tämä on kamalan hienoa, sanoi Heli ja kiipesi sisään.

Hän katsoi ylös ikkunaan ja heilutti kädellään veljille, jotka kurkistivat ulos.

— Kenen poikia nuo ovat? kysyi Onni.

— Sarkamaan nuorempi polvi. Nyt me olemme valmiit, sanoi Tauno.

Heli voi tuskin hillitä itseään pyytämästä poikien puolesta, mutta Tauno pudisti varoittavasti päätään, ja auto alkoi liikkua eteenpäin.

— Minne te tahdotte ajaa? Isä suositteli kierrosta Kaivopuistossa ja sitten Vanhaankaupunkiin Vantaan jokea katsomaan. Siellä voi juoda kahvia kahvilassa, sanoi Onni lisäten nopeasti — isä maksaa sen.

— Eri hyvä ohjelma. Vantaan joki on suurenmoinen tähän aikaan, sanoi Tauno.

— Mitä ne veljet tekevät siellä kotona? kysyi Onni äkkiä.

— Sitä minäkin ajattelin, sanoi Heli.

— Mitä heistä, kyllä he aina jotakin keksivät, sanoi Tauno kiireisesti. Onni kääntyi ohjaajaan päin ja sanoi:

— Ajetaan takaisin Merikadulle. He olivat jo etäällä Speranskin tiellä, mutta pian auto palasi Sarkamaan ovelle.

— Ole hyvä, Tauno, mene hakemaan pari kolme veljeä mukaan. Useampia ei tänne mahdu, sanoi Onni.

— Ei heitä ole kuin kaksi, sanoi Tauno iloisena ja juoksi pois.

— Kiitos, Onni. Sinä olet jukin hyvä poika, sanoi Heli.

— Sangen harvoin, sillä minä en keksi itsestäni hyviä töitä, niinkuin muut. Miksi sinä et sanonut, että pojat oli otettava mukaan?

— Emme me uskaltaneet tyrkyttää heitä.

— Niinkö? Sehän on merkillistä.

Nyt tulikin Tauno onnellisten poikien seurassa. Onni siirtyi sisään istumaan, ja Veikko ja Reino mahtuivat ohjaajan viereen, joka seikka lisäsi sanottavasti matkan nautintoa.

Auto kiiti tasaisesti eteenpäin. Kaivopuisto oli juhlamielellä. Aurinko paistoi, niin että lasit Suomenlinnassa kiilsivät. Kaikki olivat loistavalla tuulella, ja pojat edessä puhelivat yhteen ääneen.

— Katsokaa, tuolla kävelee Eila. Huiskutetaan, kun kuljetaan ohi, sanoi Heli.

Mutta kun he saavuttivat Eilan, käski Onni ohjaajan pysäyttää.

— Mitä nyt? kysyi Tauno.

— Minä näin, että Helin tarkoitus oli ottaa Eila mukaan. Täällä on neljä paikkaa sisässä, sanoi Onni.

— Sinä luet minun ajatukseni, se on kaameaa, nauroi Heli.

— Nyt tulee lämmin, Eila kehittää paljon lämpökaloriioja, sanoi Tauno. Kaikki viittoilivat Eilalle, joka heti hyppäsi Helin viereen autoon ja sanoi:

— Hei, tämähän on ihanaa. Sinäkö maksat, Heli? Minulla ei ole penniäkään mukanani. Etkö? Entä sinä Tauno?

Molemmat puhutellut pudistelivat päätään.

— Pysäyttäkää heti, että minä pääsen livistämään.

— Eikä kukaan maksa, tämä on minun isäni auto. Etkö sinä erota yksityisautoa vuokrakoneesta? kysyi Onni.

— Mitä? Onko täällä muitakin, kuin Sarkamaan sakki? Kuka se on?

— Minä olen Onni Joki, kahdeksannelta luokalta, jos uskot minun sanojani, vaikk'et tunne minun kasvojani.

— Kuinka ihmeellä te olette taivuttaneet Onnin tällaiseen luonnonvastaiseen menettelyyn? Mitenkä te saitte hänet käsiinne? kysyi Eila.

— _Hän_ sai meidän käsiinsä.

— Minä olen aina luullut, että Onni esiintyy ainoastaan pulpetin ääressä tai koulun portaissa ja pihalla. Sillä välin, minä otaksuin, että hän lakkaa olemasta tai muuttuu mustaksi kotkaksi.

— Minä toivon, että sinä tulet tervehtimään minua kotiini tänäpäivänä. Silloin saat nähdä, missä minä oleksin koulun ulkopuolella, sanoi Onni totisena.

— Kiitos kutsusta, mutta mieluummin minä syön iilimatoja tai käyn käsikoukkua rehtorin kanssa keskellä Espistä. Sinä olet liian suurenmoinen minulle. Eiköhän tämä autokin ole lumottu?

— Minusta se on lumoava, sanoi Heli.

— Annatko anteeksi, Onni, että minulla on niin huono hatunrämä päässäni? Haittaako sinua, että se on haalistunut?

— En minä sellaista huomaa. Eikö se ole tavallinen naisen hattu? sanoi Onni.

— Minä olisin vaikka lainannut Helin hatun, jos minä olisin tietänyt, että minä saisin ajaa näin komeasti kaiken kansan nähden.

— Millä minä sitten olisin esiintynyt? kysyi Heli.

— Sinun vaaleat kiharasi olisivat somistaneet minkä hatunpelättimen tahansa, sanoi Eila.

Onni katseli Heliä ja ajatteli samaa.

— Kunpa olisi ylioppilas ja omistaisi tällaisen Fordin, sanoi Eila heittäytyen leveästi pehmeitä patjoja vastaan.

— Cadillac tämä on — Cadillac, huusivat Veikko ja Reino.

— Oletpa sinä sivistymätön, Eila, kun sekoitat Fordin ja Cadillacin? Sitäpaitsi se on hurjan epäkohteliasta Onnia kohtaan, sanoi Tauno.

— Nythän vasta me alamme ymmärtää, mikä Onni oikeastaan on. Eilen tekin olisitte väittäneet, että hän korkeintaan käyttää raitiovaunua. Mutta sen minä sanon, että hienompi minä olisin ollut, jos olisin tietänyt, että sinulla on noin tyylikäs — — — ja Eila viittoili ohjaajan selkää.

— Neiti Meriahosta Peltonen on tyylikäs, sanoi Onni.

— Kiitän, sanoi Peltonen.

— Eikö ole harmillista, ettei tuttavia tule vastaan? Missä opettajat ovat ja koko kahdeksasluokka? Tuo harmaa herra kadehtii meitä, ja tuo nuori tyttö kääntyy kaihomielin katsomaan tätä riemukulkua, rupatti Eila.

Seurue saapui perille. Peltonen jäi autoon, ja muut menivät joelle. Kaikki ihailivat virtaa, joka oli luomaisillaan jääpeitettään. Pojat heittelivät jääkappaleita kivillä ja juoksentelivat pitkin rantaa.

Onni ja Heli kävelivät eteenpäin.

— Elämäkin on täynnä hyrskyjä ja murskautuneita toiveita, niinkuin tuo koski, sanoi Eila tunteellisesti.

— Jääkappaleita, oikaisi Tauno.

— Etkö sinä näe luonnon suuruutta ja ihmisen voimattomuutta, jatkoi Eila.

— Suunnitteletko sinä kouluainetta? Jos sinun runollinen suonesi kuivuu, niin pyydä apua minulta, sanoi Tauno.

— Oletko sinä koskaan ajatellut runollista ajatusta? kysyi Eila halveksivasti.

— En vapaasta tahdostani, ainoastaan Pytyn käskystä.

— Toisen määräyksestä ei ikinä synny tosirunoutta. Koetapa nytkin pukea sanoihin tunteesi.

— Mikä kumma siitä estää. Kuuntele hartaasti: Syvyyden lähteet pulppuavat jalkaimme alla. Vesipisarat kastelevat Vikingillä kiilloiteltuja kenkiämme, ja Vantaan vapautettu hengetär laulaa voittolauluaan. Liikutuksen kyynelet virtaavat pitkin Eilan pasuuna enkeli-poskia, kun solakka, hienopiirteinen nuorukainen puhuu kevään innoittamia sanoja.

— Sinäkö?

— Luokan vilkkain kieli vaikenee juhlallisen kosken puhuessa omaa kieltään. Eilan herkkä mieli ailahtaa kevätauringon ja Peltosen vaikutuksesta.

— Sinä osaisit runoilla, kun vain karsisit rumat sanat pois. Miksi sinä sekoitat niitä joukkoon? Niinkuin »kengät» ja »Peltonen».

— Ne sointuvat yhtä hyvin kuin muutkin. Mutta katsos tuonne päin. Heli ja Onni viittoilevat meille tuon tuvan luota.

Kaikki kiiruhtivat kohti tupaa. Siellä oli kahvila, jossa Heli ja Onni olivat varanneet pöydän ikkunan vieressä. He olivat jo tilanneet kahviakin koko seuralle.

— Maksaako Onni? kuiskasi Eila Helin korvaan, mutta niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat.

— Kyllä minä maksan, sanoi Onni.

— Ihanaa! Sinä olet jukin sivistynyt. Pienessä kahvilassa oli muitakin ihmisiä. Tarjoilijattaret olivat kansallispukuisia.

Eila ja pikkupojat puhuivat kilpaa. Muut saivat tuskin puheenvuoroa.

— Mitä sinä tukit taskuusi, Reino? kysyi Heli äkkiä.

— Vähän wienerleipää. Minä annan sen Peltoselle, jonka täytyy vahtia autoa.

Kaikki nauroivat, ja Onni sanoi:

— Minä lähetin jo tarjoilijattaren viemään hänelle kahviannoksen.

— Sinähän osaat esiintyä ihan kuin hurjan hieno herra! Oletko sinä yhtään tavallinen, niinkuin me? kysyi Eila.

— Mitenkä tavallinen?

— Että sinulla on paras ystävä, jolle kerrot salaisuuksia ja pelkäät torumisia kotona ja ostat viimeisillä rahoillasi karamelleja ja hävität saksan vihon, juuri kun on mentävä kouluun ja semmoista.

— En minä ole sellainen. Mutta onko se tavallinen koululainen? sanoi Onni.

— Ainakin minä olen sellainen ja minä olen normaali koululaistyyppi, vakuutti Eila.

Yleinen nauru keskeytti hänet.

— Jos otettaisiin keskimäärä luokan todistuksista tai painoista tai pituuksista, niin siitä ei tulisi Eila Meriahoa, sanoi Tauno.

— Minä tarkoitin luonteelta ja mielenlaadulta ja elämäntavoilta, sanoi Eila.

— Sinä olet hauskojen koululaisten tyyppi, sanoi Reino.

— Jeh, vahvisti Veikko.

— Pikku pojat ihailevat Eilaa, sanoi Heli. — Hän on täplikäs olento, jonka pohjaväri on alaluokkalainen, mutta täplät ovat keinotekoisen kahdeksasluokkalaisen.

— Katsokaa ulos, pian, pian, huusi Veikko. Kaikki kurottautuivat katsomaan. Vantaalta päin asteli herra ja neiti puhellen keskenään. He olivat vielä matkan päässä.

— Deutscheprosa! Minä tunnen hatun, joka oli Iltan päässä Hanhikosken tunnilla, sanoi Heli.

— Herra on varmaankin Dauphin. Mennään vakoilemaan puitten taakse, sanoi Eila.

— Herra on Père Lachaise, sanoi Tauno, jolla oli hyvät silmät.

Onni oli sillä välin maksanut tarjoilijattarelle.

— Mennään ulos, he tulevat tänne. Minusta on noloa istua täällä niin suurenmoisesti, kun opettajia tulee. Kiitetään sitten Onnia perästä päin, sanoi Eila hätäisesti.

Koko seurue riensi ulos auton luo, johon he pysähtyivät odottamaan.

— Deutscheprosa on jalo ihminen, hän jaksaa olla elämän murjomien kanssa, vaikka hän mieluummin kävelisi Dauphin'in kanssa ja nauttisi kevättunteista, sanoi Eila.

— Ehkä Père Lachaise'illakin on kevättunteita? sanoi Tauno.

— Ei enemmän kuin mustalla taululla luokassa, sanoi Heli.

— Olkaa vaiti, he huomaavat meidät. Rosaprosa tulee tännepäin.

Neiti Welt seuralaisineen tuli kohdalle ja kaikki tervehtivät kohteliaasti.

— Onko tämä teidän autonne? kysyi neiti Welt.

— Se on Onni Joen isän ja se on Cadillac ja siinä on oikea ohjaaja ja kaikki, ehti Eila ensimmäiseksi vastaamaan.

— Silloinhan teillä on ollut hyvin hauska retki.