Part 5

Välillä hän hymyili Taunolle, ja tämä tunsi, että tunteet oli tarkoitettu hänelle. Mutta Olli seisoi koneen takana ja tapasi monta kertaa Iltan syvän katseen. »Sillä tavalla ei tyttö katsele tarkoittamatta mitään», ajatteli hän.

Terttu kumartui yhtenään Otson puoleen ja kysyi puoliääneen jotakin. Mutta vastaukset olivat hajamielisiä, sillä Otso ajatteli, että Iltan iho oli luonnottoman valkea. Hiukset pitäisi peittää liinalla, niitä teki väkisin mieli koskettaa. Ja sellaisia silmiä ei Otso ollut ennen nähnyt. Koko Helsinki tiesi, että ne olivat kauneimmat silmät kaupungissa. Kunhan tuon hermostuttavan Tertun pää ei taas häiritsisi näköalaa. Tyttöjen välillä voi totisesti olla suuri ero.

— Sinä olet niin onnettoman näköinen, Otso, kuiskasi Terttu.

— Minä olen jukin iloinen, vastasi tämä ja ajatteli: »Ilta on vihainen minulle. Mitä minä olen tehnyt?»

Iltan isä tuli kotiin ja tervehti. Hän ei istuutunut, vaan seisoi ja kysyi Iltalta pikkupoikien vointia.

— Ovatko he saaneet ruokaa? Osaavatko he läksynsä?

— En minä tiedä läksyistä. Minulla oli vieraita, sanoi Ilta.

— Jaha, jaha. Neuloitko sinä Laurin taskun? Hän valitti, että se oli rikki, jatkoi isä, huomaamatta Iltan levottomuutta.

— Nyt meidän täytyy lähteä, sanoi Terttu, ja kaikki hyvästelivät.

Otso jättäytyi viimeiseksi. Hän ei mennyt ulos ovesta, vaan kääntyi Iltaan ja kysyi:

— Mitä varten sinä olet vihainen minulle, Ilta.

— Sen sinä voit itse keksiä.

— En voi mitenkään. Sano nyt taikka — — —

— Taikka mitä?

— Taikka saat syyttää itseäsi, jos jotakin tapahtuu.

Ilta ymmärsi, että jotakin tapahtuisi, ja sen tähden hän sanoi:

— Sinä olit ilmiantamaisillasi minut Rosaprosalle.

— Minäkö? Mitenkä? Älä nyt.

— Mitä sinä sitten aioit sanoa, kun sinä aloit että: »se neiti oli vain — — —»

— Sinä aioit sanoa, että: »se neiti oli vain Ilta». Minä en välitä sellaisesta, että sinä sanoit, että minä käyttäydyin kuin vanha lehmä, se voi sopia toverille. Mutta kavallus on katalaa.

— Usko minua, Ilta. Minä en olisi ilmiantanut sinua, sellaista ei kukaan kunnon toveri tee ja kaikkein vähimmin meidän luokkalainen. Minä olisin vain sanonut, että se neiti oli hassu, eikä osannut käyttäytyä kunnolla rouva Hanhikoskea kohtaan ja että minä vain pidin opettajan puolta.

— Minä uskon sinua, Otso, ja nyt minä olen pahoillani, että minä epäilin luokan kunnollisinta poikaa, sanoi Ilta ja ojensi kätensä.

— Ilta, minulta puuttuu lusikka, kuului tuomari Pohjan ääni ruokahuoneesta.

— Hyvästi, Ilta. Nyt minä menen, sanoi Otso heittämättä Iltan kättä.

— Joudu, Ilta, kiiruhti tuomari. Ilta veti kätensä irti ja hymyili.

Kun Otso tuli kadulle, seisoivat Olli ja Tauno oven ulkopuolella.

— Vai sinä keität soppaa ominpäin? sanoi Olli uhkaavasti.

— Mitä se merkitsee? Etkö sinä voinut tulla samalla kertaa pois? kysyi Tauno.

— Minulla oli asiaa Iltalle. Miksi ette menneet saattamaan Terttua, kun on näin myöhäistä?

— Vai Terttua? Sinähän häntä hakkailit koko illan, sanoi Olli.

— Hyvästi nyt. Minä en halua riitaa, mutta jos te haluatte, niin kyllä minä pian käännän teidät nurin, sanoi Otso.

— Tule, Tauno. Ihmiset katsovat meitä, sanoi Olli, joka oli pieni ja hintelä. Hän ei pystynyt ottelemaan Otson kanssa.

Otso kääntyi toiselle suunnalle.

— Ilta on intresantti luonne, sanoi Tauno.

— Näkee, että hän on kärsinyt hurjan paljon. Sellainen kehittää, sanoi Olli.

— Muut luokan tytöt eivät ole läheskään, niin syviä hengeltään. Minä en tarkoita sellaista kuin algebraa, vaan yleisinhimillistä kehitystä, sanoi Tauno.

— Niin minäkin. Ja mahdottoman kaunis. Rumat tytöt ovat usein eri arvokkaita, mutta kun Terttu ja Ilta ovat vieretysten, niin ei tule ajatelleeksi Tertun arvoa juuri silloin. Huomasitko sinä, että Ilta antoi minulle suurimman appelsiinin? Hän valitsi sen itse.

— En. Minä ajattelin tässä vain, että hän ei laulanut, kun Otso pyysi.

— Sinun pyynnöstäsikö hän sitten lauloi?

— Etkö sinä huomannut sitä? Hän kielsi jyrkästi Otsolle, sanoi Tauno.

— Hyvästi, tästä minä lähden, sanoi Olli.

— Hyvästi.

VI

MERIN LUONA.

Meriä kutsuttiin puhelimeen.

— Täällä puhuu Ilkka. Suo anteeksi. Minä olen koettanut saada käsiini poikia, mutta se on ollut mahdotonta. He ovat ulkona tai heillä ei ole puhelinta tai he eivät osaa jommaa. Tauno Sarkamaakin on hammaslääkärissä.

— Kyllähän minä suon tuon kaiken anteeksi, koska pyydät, mutta minkätähden sinä sitä latelet minulle, nauroi Meri, joka heti aavisti, mistä kenkä puristi.

— Oletko sinä ratkaissut jomman tehtävät?

— Olen minä. Ne olivat vaikeita.

— Epäinhimillisiä! Dauphin on viime aikoina ahdistanut minua, enkä minä uskalla mennä kouluun osaamatta läksyä. Etkö sinä vihjaisisi tässä puhelimessa, mihin suuntaan todistukset käyvät?

— Ensimmäisessä tehtävässä kierrät kuvion 180° janojen yhtymäpisteen ympäri, sitten vedät kohtisuorat toisen janan ja sen yhdensuuntaisen päätepistettä vastaan. Todista, että sen uuden kuvion kohtisuorat suhtautuvat toisiinsa niinkuin ne alkuperäiset janat. Silloin ovat vastaavat kulmatkin — — —

— Seis, Meri, seis! Kylmä hiki vuotaa pitkin minun ohimoitani, ja iho nousee kanannahalle.

Meri nauroi.

— Kuinka sinä kuvittelet, että minä voin selittää neljä monimutkaista tehtävää tässä puhelimessa ja vielä ilman kuviota?

— Dauphin on niin irooninen — — —

— Tule siis tänne, niin minä selitän.

— Jos minä häiritsen sinua? Siks' toisekseen on noloa tulla tytön luo oppimaan.

— Mitä turhia! Sinähän olit poissa koulusta viime tunnilla.

— No, minä huikkaan heti sinne. Kuule, Meri. Aukaise itse ovi, kun minä soitan, se on mukavampaa.

— Kyllä minä. Älä nyt kursaile.

* * * * *

Ilkka oli joskus ollut toverikutsuilla Haavistolla ja ihaillut Merin hienoa kotia. Sittenkin hän ihmetteli uudelleen, että se näin tavallisena torstaina oli yhtä tyylikäs ja taiteellinen. Hänellä oli iso koti maalla, jossa hänen isänsä omisti suuren liikkeen. Siellä oli komeaa, mutta ei näin hillityn maukasta. Se, joka asui vuokrahuoneessa, oli erikoisen herkkä tällaiselle kodille.

Meri vei hänet omaan huoneeseensa.

Ilkka ajatteli, ettei ollut ihme, että Meri oli siro ja hieno, kun hän oli kasvanut tällaisessa huoneessa.

— Istuhan sohvaan, niin minä mahdun viereen. Silloin nähdään hyvin samasta vihosta. Tässä on sinulle kynä, sanoi Meri.

Ilkasta oli hauskaa, kun heti käytiin kiinni läksyihin, muuten olisi ehkä ollut noloa istua näin kahden kesken.

— Minä en ole ennen ratkaissut matikan tehtäviä vaalean sinisellä sohvalla. Siirrä ainakin tuo taiteellinen kielomaljakko etemmäksi, muuten ei tule mitään tieteellisestä työstä, sanoi hän.

— Vedä itseesi ensin niitten tuoksua, sanoi Meri ja kallisti maljakkoa Ilkan puoleen. — Oletko sinä tuntenut mitään niin puhdasta ja samalla huumaavaa?

— Kun on nälkä, niin hyvän pihvin haju on vielä parempi.

— Ota takaisin sanasi, taikka geometriasta ei tule mitään, torui Meri.

— Heti paikalla. Kielojen tuoksu on suloisin.

— Minusta matematiikka sopii kaikkeen. Matemaatikot ovat esimerkiksi usein soitannollisia.

Meri alkoi selittää tehtäviä. Hän viittasi vain hiukan ja antoi Ilkan itse keksiä suurimman osan todistuksesta.

— Käytätkö sinä aina kotona esiliinaa, Meri? keskeytti Ilkka.

— Melkein aina. Miten niin?

— Se on mukavan näköistä ja eri kodikasta, mutta kaikkea muuta kuin jommamaista. Ei ainakaan tuollainen vaalea kukikkainen.

— Älä sitten katsele sitä, ja Meri jatkoi selittelemistään.

— Sinulla on kiva sormus se sopii ruskeaan käteen.

— Paremmin se sopisi Iltan liljakäteen.

— Minusta tumma iho on parempi, ainakin pienelle ja vilkkaalle.

— Nyt älä keskeytä enää. Katsos tässä on kaksi yhtenevää kolmiota.

Puolessa tunnissa oli läksy valmis.

— Kiitos, Meri. Minä en olisi ominpäin keksinyt yhtäkään todistusta, sanoi Ilkka ja nousi lähteäkseen.

— Dauphin selitti ne osittain tunnilla. Mutta istu vielä vähän aikaa, niin juodaan teetä yhdessä. Minulla ei ole halua syödä ruokahuoneessa. Isällä on ulkomaalainen vieras ja siellä puhutaan vain ranskaa.

— Sinähän olet niin ihastunut kaikkeen ranskalaiseen, sanoi Ilkka ja istuutui uudestaan.

— Ei kukaan ihminen ymmärrä ulkomaalaisten ranskaa. Kuulisit Helin ja minun puhuvan, niin ymmärtäisit joka sanan, sanoi Meri ja painoi soittonappulaa.

Valkomyssyinen tyttö toi tarjottimen, jolla oli teetä ja maukkaita voileipiä.

— Nyt me saamme samoja sandwitchiä kuin ulkomaalainen, sanoi Meri ja sytytti seinälampun, jonka valoa himmeä punainen varjostin lievensi.

Ilkkaa kainostutti vähän. Hän oli tottunut seurustelemaan vapaasti tyttötoverien kanssa. Koulussa väliajoilla ja kutsuissa hän oli paras seuranpitäjä. Mutta täällä he olivat kahden kesken, ja Meri oli niin oudon naisellinen. Ja koko huone oli kuin pyhättö. Tilanteessa oli pientä jännitystä.

Meri puolestaan oli aivan tasapainossa. Hän alkoi puhua kuin emäntä, jonka velvollisuus oli johtaa keskustelua.

— Minä olen lukenut intresanttia kirjaa. Kaksi ihmistä rakastavat toisiaan, mutta tytön isä on rikollinen, ja sentähden tyttö ei ota sitä nuorta lääkäriä.

— Mikä siinä on esteenä, jos tyttö itse on kunnollinen?

— Isän rikollisuus ei ole vielä tullut ilmi, ja tyttö ei tahdo tuottaa häpeää sille lääkärille, jos se kerran tulisi ilmi.

— Pötyä. Useimmilla ihmisillä on häpeää sukulaisistaan. Minullakin on serkku, joka aina menee naimisiin toukokuussa ja eroo syyskuussa. Kesällä hän tahtoo nauttia maaelämästä, ja huvilalla olisi yksinäistä ilman rouvaa. Talvet hän on ulkomailla, ja silloin rouva olisi haitaksi, sekä mukana että kotona.

Meri nauroi ja sanoi:

— Kyllä sinä osaat! Mutta tyttö siinä kirjassa pelkäsi sitäpaitsi, että hän olisi perinyt isänsä rikollisen luonteen. Lääkäri oli hurjan jalo ja etevä. Kerrankin hän puristi tuskassaan nyrkkiä niin, että sormen nystyrät tulivat valkoisiksi, mutta potilailleen hän oli yhtä kärsivällinen kuin ainakin.

— Miksi hän ei ottanut toista tyttöä? Ei niissä ole niin suurta eroa, sanoi Ilkka.

Meri katsoi häntä silmiin hieman pilkallinen hymy suupielessä.

— Minä tarkoitin, että tytöillä on jukin suuri ero, sanoi Ilkka nopeasti.

Meri nauroi ja jatkoi:

— Sinä voit uskoa, että tyttö kärsi, etenkin kun hän ei voinut selittää syytä kieltoonsa. Sillä hän rakasti isäänsä ja valvoi öillä, tukehduttaen valitukset lakanaansa.

— Tuollainen ei ole luonnollista. Oikeassa elämässä ei ole ongelmia.

— Olipa Onni Joellakin aikamoinen ongelma, silloin kuin Otso oli sotkenut hänet Hanhikosken selkkaukseen.

— Pientähän aina sattuu. No, miten kaikki selvisi?

— Arvaa.

— Isä joutui auton alle ja lääkäri lohdutti tyttöä kuolinvuoteella.

— Huonot kirjailijat vain antavat sen kuolla, jonka pitäisi kuolla. Eihän todellisessa elämässäkään käy niin. — Lääkäri ja tyttö joutuivat hengenvaaraan — — —

— Ei minusta sellainenkaan temppu todista prima kirjailijaa.

— Sepä ei ollutkaan helppohintainen hengenvaara, niinkuin haaksirikko, tulipalo, kuiluunsuistuminen, tai vihainen härkä. He tulivat lähelle sähkökorkeajännitystä ja olivat saamaisillaan niin monta volttia, että kuolema seuraisi silmänräpäyksessä.

— Lapinlahteen sellainen kirjailija on passitettava. Sähköiskut joko saadaan tai ei. Niitä ei voi olla saamaisillaan. Ja mitenkä heillä oli tilaisuus kronia korkeajännitysjohtoja?

— Lääkärin laboratoriossa, jossa hän kokeili valoparannusta.

— Ensi luokan nerontuote! Etkö sinä käsitä, että — — —

— Älä nyt eksy fysiikkaan. Tämä ei ole tieteellinen kirja, vain psykologinen. Tunteet ja sellaiset ovat pääasioita.

— Vai sillä tavalla! No, miten se loppui sitten?

— Silloin ei tyttö voinut peittää, että hän rakasti lääkäriä, ja he löysivät toisensa.

— Tuliko isä siitä vähemmän rikolliseksi?

— Ei, mutta mikään muu ei nyt merkinnyt heille mitään.

— Kuin mikä?

— Että he rakastivat toisiaan.

— Eikö sen tytön perityt taipumuksetkaan?

— Lääkäri huomasi, että se, jolla on niin kauniit silmät, kuin sillä tytöllä, ei voi tehdä rikosta.

— Vai niin. — Sinäkään et voi koskaan tehdä rikosta, Meri, sanoi Ilkka ottaessaan uutta voileipää.

— Ilkka on ovela, ajatteli Meri. Ääneen hän sanoi:

— Onko sinusta ruumiillinen vai henkinen kärsimys vaikeampaa?

— Eri tavalla. Koti-ikävä on pahempaa kuin lievä kaulatauti, mutta liikavarpaat ovat kamalampia kuin suru kotimuistutuksesta.

— Omatunnon tuskat ovat julmempia kuin hammassärky.

— Eipä olekaan. Sinä et voi verrata, sillä sinulla ei luultavasti ole ollut omantunnon vaivoja.

— On. Kerrankin minä unohdin viedä isän tärkeän kirjeen postiin. Minä panin sen seuraavana päivänä enkä uskaltanut kertoa isälle. Kyllä minulla oli kauhea olo. Kirje tuli kuitenkin ajoissa perille, ja minä luulin, että omatunto tulisi tyytyväiseksi — mutta vieläkös mitä!

— Sinulla on jukin vaativainen omatunto. Mitä sinä sitten teit?

— Minä kärsin kaksi viikkoa. Sitten isä lähti matkalle, ja minä kirjoitin ja kerroin. Isä oli suurenmoinen. Hän ei puhunut asiasta sanaakaan, vaan lähetti minulle valokuvauskoneen.

Ilkka mietti, että hänenkin olisi tunnustettava jotakin, nyt kun Meri oli näyttänyt luottavansa häneen. Oli vain niin vaikeaa löytää sopivaa rikkomusta. Niitä oli kylläkin monta varastossa, mutta ne eivät soveltuneet tähän hienoon tunnelmaan.

— Kerran minä ammuin postineidin kissan. Sen nimi oli Kroketti, aloitti hän.

— Sehän oli kaameaa! Etkö sinä tunnustanut?

— En minä ole vieläkään tunnustanut.

— Älä! Suuttuiko se neiti?

— Hän piti kamalaa meteliä. Ajattele, hän syytti isää kissanmurhasta. Isä oli kerran potkaissut sitä, kun se oli tiellä.

— Etkö sinä kertonut isällesikään?

— Isä ei kysynytkään. Hän sanoi postineidille, ettei hän koskaan tuhlaisi ruutia mokomalle elukalle.

— Ilkka parka, sinulla mahtaa olla paha elämä. Etkö voisi vielä tunnustaa?

Ilkka nauroi makeasti.

— Minä en ole ajatellut sitä kissaa puolta päivääkään.

— Mutta nyt, kun sinun omatuntosi on herännyt, niin tulet ajattelemaan sitä alituisesti.

— Parempaa minulla on ajateltavaa.

— Lyödäänpä vetoa, että sinä ajattelet sitä monta kertaa illalla ja yöllä ja huomispäivänä.

— Sitä minä en tee. Mutta sinä et saa muistuttaa minua siitä. Lyödään vetoa valkoisesta hevosesta.

— Mitä?

— Se merkitsee, että voittaja saa pyytää, mitä haluaa. Ei kuitenkaan ihan mahdottomuuksia.

— Hyvä on. Sinä ajattelet Krokettia, ainakin kerran joka tunnilla koulussa, sanoi Meri ojentaen kätensä.

Ilkka tarttui siihen ja erotti sitten kädet vasemmalla kädellään.

— Nyt minä näytän sinulle valokuvia kesähuvilaltamme. Minä olen itse ottanut ja kehittänyt ne.

Kello oli jo paljon, kun Ilkka sanoi jäähyväiset.

Meri saattoi häntä eteiseen. Rouva Haavisto kuuli heidän puheensa ja tuli tervehtimään. Hänellä oli hieno iltapuku yllään, ja hän muistutti Meriä.

— Hauskaa, että Merillä oli seuraa. Hän on niin paljon yksinään.

— Minä tulin kysymään läksyjä, sanoi Ilkka. — Viivyin vahingossa näin kauan.

— Meillä oli hyvin hauskaa.

— Mitä te leikitte? kysyi rouva Haavisto.

— Eihän me leikitty. Me puhelimme ja — teimme muuta.

Ilkka katsoi Meriin. Hän arvasi, että Meri oli sanomaisillaan: »löimme vetoa».

Rouva Haavisto meni taas sisään.

— Äsken minä ajattelin Krokettia, tunnusti Ilkka.

— Sitä ei lasketa. Minä melkein muistutin sinua.

— Sinä olet kiva tyttö. Kiitos hauskasta illasta.

— Hyvästi. Kiitos itsellesi.

VII

RUOTSIN TUNTI.

Oli väliaika koulussa.

— Tämän viikon kirjoitukset ovat keskinäisestä sopimuksesta menneet penkin alle, sanoi Aissi.

— Sinä ehdit tanssia ja huvitella välillä. Ajatteles Miiliä ja minua, jotka luemme kuin hevoset, ja kuitenkin ehdot häämöittävät taivaan rannalla, huokasi Siiri.

— Minä en tiedä hevosten lukuintoa, mutta kyllä minä luulen, että nekin pillastuisivat, jos saisivat tehdä työtä, niinkuin me tällä viikolla. Kaikki muut ovat hermostuneet, paitsi Meri ja Heli, sanoi Sylva.

— Ihmekö se. Heidän ei tarvitse avata kirjaakaan. Joka luokalla on aina harmillisia olentoja, jotka osaavat ihan itsestään, sanoi Terttu.

— Kunpa saataisiin olla tuntikaupalla, niinkuin työmiehet ja opettajat itse. Arvosanat pitäisi olla jossakin suhteessa siihen, kuinka paljon aikaa me käytämme työhön. Meidän täytyy aina tehdä urakkatyötä, sanoi Ilta.

— Minä en ainakaan suoriudu ilman työtä ja kyllä minä olen nähnyt Merinkin vilkaisevan kirjaan, sanoi Heli.

— Mutta katsokaa poikia. Heissä ei huomaa rasitusta eikä pelkoa läksyistä. Tuolla he seisovat ja keskustelevat Fordeista ja Fiateista. Luulisi, että jokaisella on oma auto tai ainakin, että jokainen aikoo ostaa sellaisen ensi viikolla.

— He ottavat luvut luonnollisemmin kuin me, sanoi Miili.

— Sentähden heidän päänsä ei sekaannu. Onneksi on lauantai. Yksi lukupäivä lisää ja minun pääni olisi vispilöity sekaisin. Aivot tunkisivat suuonteloon, silmät putoisivat tyhjään otsakoppaan ja kieli katkeisi niinkuin lyijykynä, jota painetaan liikaa, sanoi Eila.

— Minusta taas eri aineet alkavat mennä sekaisin, sanoi Tuovi. Minä laulan pian historian läksyn ja todistan algebraa saksaksi ja piirustusvihkoon tulee väritettyjä sylinterejä ja kartioita.

Kello soi, ja kaikki alkoivat haluttomasti marssia viimeiselle tunnille.

— Olisi edes Deutscheprosan tunti! Mutta synkkä Père Lachaise vie elämänhalun viimeiset rippeet, sanoi Sylva.

— Ilkka ja Otso, kulkekaa siivolla portaissa, viitsitte vielä telmiä, sanoi Aissi kärsimättömästi.

— Tytöt ovat kamalia tänä päivänä. Minä en, kissa vie, jaksa kuulla teidän naukumistanne, sanoi Otso.

Meri katsoi Ilkkaa, joka harmistuneena kääntyi pois. Otsan »kissa vie» oli muistuttanut hänelle Kroketin.

Maisteri Kalvo oli hyvä opettaja, mutta synkkä ja vaativainen. Ei kukaan ollut nähnyt hänen nauravan. Kerran oli Väinö lyönyt vetoa Ollin kanssa siitä, että hän saisi Père Lachaise'in nauramaan. Seuraavassa konventissa koko luokka tarkkasi, kun Väinö koetti parastaan. Hän kertoi hauskoja juttuja ja oli tosiaankin niin huvittava, että kaikki kerääntyivät kuuntelemaan ja nauramaan. Mutta maisteri Kalvo kuunteli hajamielisenä, nyökkäsi vähän päällään, eikä vetänyt suutaan pienimpäänkään hymyyn.

Maisteri antoi takaisin kirjoituksia, ja luokka kuunteli ikävystyneenä virheitten selityksiä.

Kädestä käteen kierteli paperi, jota vuoroon luettiin.

Heli huomasi, että maisteri katsoi epäilevästi pitkin rivejä. Nyt hän varmaankin keksii paperin. Eila ojentaa sen Kai Blålle, joka kumartuu lukemaan sitä. Tauno huomaa sen ja lukee myöskin.

Heli koetti antaa merkin, että toverit varoittaisivat poikia, mutta maisteri katsoi häntä juuri silloin. Hän oli kuin käärmeen lumoissa, ei voinut liikkua eikä pelastaa tovereita. Kaikki muutkin alkoivat huomata, mikä vaara uhkasi. Kai ja Tauno vain istuvat rauhassa ja nauravat sille, mitä he lukevat.

Maisteri kurottautuu eteenpäin, Väinö työntää Taunoa selkään ja samassa kuuluu terävästi:

— Kädet ylös Sarkamaa ja Blå. Eila Meriaho ottaa paperin, joka putosi pulpetin alle, ja tuo sen tänne.

Eila haki joka taholta, hätääntyi yhä enemmän ja pisti paperin Tertun kengän varresta sisään. Hän oli polvillaan lattialla ja selin opettajaan.

— No, saanko minä sen? kysyi opettaja.

— Minulla ei ole sitä, sanoi Eila hermostuneesti.

— Jatkamme siis työtä, sanoi maisteri, ja luokka rauhoittui.

Kesti noin neljännestunnin, ennenkuin vihot olivat lopussa. Tällä ajalla Terttu koetti saada paperin käsiinsä, mutta joka kerran, kun hän kumartui tai liikahti, katsoi maisteri häneen. Kaikki ne, jotka tiesivät, että paperi oli Tertun kengässä, alkoivat pelätä. Sylva yritti nyt saada sitä pois vedetyksi, mutta heti kuului:

— Sylva Gran istuu hiljaa tunnilla.

— Mikä Tertulla on? Hän on kuin tulipalo, hiukset ja posket ja otsa hehkuvat, kuiskasi Siiri Tuoville.

— Père Lachaise leikkii kuin kissa hiirellä. Tertulla on paperi, sanoi Tuovi.

— Kahdeksasluokka ei ole ollut tänään huvitettu opetuksesta. Mikähän siihen on syynä? kysyi maisteri.

Hän katseli pitkin rivejä rypistäen kulmakarvojaan ja jatkoi:

— Mitä Heli Sarkamaa arvelee?

— Me olemme kaikki väsyneitä tänäpäivänä, vastasi Heli varovaisesti.

— No, tutkitaanpa nyt hiukan, mitä tämä uupunut luokka harrastaa. Ehkä Terttu Kosu kertoo, mikä on hauskempaa kuin ruotsin vihkojen tarkastelu.

— Ei mikään, ei yhtään mikään, sanoi Terttu nopeasti ja onnistui potkasemaan matalan kenkänsä pulpetin alle.

— Siis ruotsin kielen tunnit ovat Terttu Kosun suurin huvitus?

— Minä tarkoitin, että, että — — —

— No?

— Että mikään muu ei huvittanut minua, änkytti Terttu.

— Terttu Kosu astuu luokan eteen vakuuttamaan samaa, sanoi maisteri.

Terttu koetti viivytellä, muta siinä ei auttanut verukkeet. Hänen täytyi tulla esiin.

— Missä toinen kenkä on?

— Se putosi.

— Näin oppineet neidit eivät tietysti ehdi parsia sukkiaan, sanoi maisteri ja osoitti Tertun isoa varvasta, joka pisti ulos sukasta. — Eila Meriaho tuo kengän tänne ja nyt ilman mitään salatemppuja.

Kun Eila toi kengän, otti maisteri siitä kokoon rypistetyn paperin.

— Menkää nyt paikoillenne, niin minä luen tämän asiakirjan, jonka säilytyspaikka oli hiukan omituinen.

Tertun hermot eivät enää kestäneet — hän alkoi nyyhkyttää pää käsiä vastaan.

— Itke niin, ettet häiritse, sanoi maisteri ja alkoi lukea paperista:

»Tunti on kuiva ja luokka se nukkuu, vihkojen takana maisteri kukkuu. Päivä on pilvessä, kukaan ei valvo, kaikkien päällä on pimeä Kalvo.

Nurkassa vinkuvat rotta ja hiiri siellä on kaksoiset Miili ja Siiri. Helvi ja Tuovi ne paikoillaan nyökkää, Otso vain Väinöä kynällä työkkää. Kuka on luokassa suurempi pylväs, Meri vai Onni tuo mestari ylväs?

Olli hän neuvoo keikari Jyrkiä, Eilakin tahtoo luokalta pyrkiä. Koruina meillä on Aissi ja Ilta Otson ja Taunon taistelusilta. Yksi on joukossa leppäkerttu, punaisen hohtava tyttö, Terttu.

Nyt en mä jaksa tunnilla valvoa, kuunnella kuivaa maisteri Kalvoa. Tässä on totta ja tässä on pilkkaa, älkää vain epäilkö ovelaa Ilkkaa.»

Luokka istui kauhun valtaamana, Père Lachaise'in kanssa ei ollut leikkiminen.

— Tämä on kai tarkoitettu käännettäväksi luokalla, koska se on tuotu esille ruotsin tunnilla. Tosin se ei ole mestariteos, poljento muuttuu välillä ja epäselvyyksiä esiintyy. Mutta otamme sen nyt kuitenkin tarkastuksen alaiseksi. Terttu pyyhkii silmänsä ja alkaa kääntää. Selvällä äänellä pyydän.

Terttu nousi vapisevana ja alkoi:

— Lektionen är torr och klassen sover — — — kunnes hän tuli kolmanteen riviin, jolloin hän pysähtyi.

— Miksi Kalvo on kirjoitettu isolla kirjaimella? kysyi maisteri.

— Koska se on nimi.

— Jaha, siis minun nimeni. Ei käännetä sanalla »hinna», vaan se on Kalvo. No?

— Himlen fördystras av den mörka Kalvo, nyyhkytti Terttu.

Luokka ei nauranut, sillä pelko jääti sydämet. Mitenkähän tämä loppuu.

— Onni Joki jatkaa, kuului määräys. Tämä nousi ja käänsi sen, saatuaan paperin, rauhallisesti ja sujuvasti viimeiseen säkeistöön asti.

— Vai Ilta on taistelusilta? Sepittäjä on nähtävästi ajatellut siltaa, jota Sven Dufva puolusti ryssää vastaan. Tauno ja Otso, Sven Dufva ja ryssä!

Keskellä kaameaa hiljaisuutta kuului Eilan tyrskinä, jonka hän kauhuissaan tukehdutti nenäliinalla.

— Tämä huvittaa siis Eila Meriahoa. Onnittelen hyvää makua. Ilkka Paso jatkaa.

— Ilkka käänsi rohkeasti, mutta käytti kuiva sanan käännöksenä »trevlig» sanaa.

— Merkitseekö kuiva »trevlig»?

— Ei, mutta kiva merkitsee.

— Siinä ei seisoi kiva, vaan selvästi kuiva.

— Se on kirjoitusvirhe, tarkoitus oli käyttää kiva sanaa. Se on ainoa sopiva sana, sanoi Ilkka varmasti.

— Ilkka Paso näkyy tietävän sepittäjän ajatukset ja tarkoituksen.

— Koko luokka tietää, että — — —

— Istu. Luokka ja minä olemme yhtä mieltä tässä asiassa. Minä olen siis kiva ja kahdeksas luokka on myöskin kiva. — Kootkaa vihot, tunti on loppunut.

Maisteri Kalvo nousi ja poistui pitkin, harppaavin askelin.

— Kiva, kiva, kiva, huusi Heli niin pian kuin vähän toinnuttiin.

— Ihme on tapahtunut! Père Lachaise ei rangaissut, vaikka oli mainio tilaisuus, sanoi Väinö.

— Hän on tosiaankin kiva mies, minä rakastan häntä, innostui Eila.

— Mutta sietämättömän irooninen, sanoi Otso.

— Kun hän kutsui sinua ryssäksi! nauroi Siiri.

— Eipä, vain Taunoa.

— Sven Dufva, sopiikin paremmin, hihitti Miili.

— Kyllä minä teille näytän — — —