Part 3

— Minä olen miettinyt esimerkiksi suvaitsevaisuutta. Pitäisi suvaita, että pesijättäret pilaavat puseron tai että joku täti sanoo meitä turhamaisiksi. Minä koetan suvaita veljien härnäämisiä ja sisäkön ikuista hyräilyä, sanoi Ilta.

— Sinä tulet kamalan jaloksi, ellei jalka pian parane, sanoi Eila.

— Sitten minä olen ajatellut, että Vauhkollakin on sydän, ja että Père-Lachaise'n nenä on kaunis. Täytyy hakea pahimmissakin hyviä puolia. Mutta yhteen kuivaan asiaan minä en ole vielä keksinyt hyviä puolia, ja se on se, etten minä pääse tanssiaisiin linnaan, vaikka meidät on kutsuttu sinne.

— Mikä sinua estää menemästä? kysyi Heli.

— Isä ei voi ostaa itselleenkään sopivaa pukua, saati sitten minulle. Äidin laulunopinnot ovat niin kallista. Isä sanoo, että meidän täytyy kaikkien uhrata jotakin, että äiti saisi taiteellisen kaipuunsa tyydytetyksi, sanoi Ilta.

— Voiko niin vanhana tulla taiteilijaksi? Niittenhän täytyy olla hurjan kauniitakin, sanoi Eila naivisti.

— Iltavalossa vain. Nykyjään alkavat monet rouvat laulaa ja vaikka he ovatkin vanhanpuoleisia alkaessaan, niin he tulevat ulkomailla nuoren näköisiksi. Minunkin äitini on nyt kaunis ja nuori — lampunvalaistuksessa. Pahinta vain on, että Eero ja Lauri aina tahtovat kenkiä tai kirjoja. Kun heille puhuu äidin suuresta kutsumuksesta, niin he sanovat vain että: »kittiä me sellaisesta kutsumuksesta, meidän kutsumuksemme vaatii ehjiä housunkannattimia.»

— Eikö sinun äitisi pian tule valmiiksi?

— Hän on laulanut vasta pari vuotta ja taiteen oppiminen on kamalan pitkää? Etkö sinäkin, Sylva, meinaa taiteilijaksi?

— En ainakaan pianistiksi, se ei tyydytä minun henkeäni, vastasi tämä.

— Älä. Mikä sitten tyydyttää?

— Kirjoittaminen.

— Oletko sinä yrittänyt?

— Olen, mutta siitä tulee niin laimeaa. Minusta vain raatelevat sieluntuskat ja henkiset taistelut ovat jonkin arvoisia.

— Entä rakkaus? kysyi Eila.

— Tietysti onneton rakkaus ja tuhoava mustasukkaisuus. Minä tahdon kirjoittaa vain herrasväestä, mieluimmin aatelisista. Köyhyys ja sairaus ja taistelu toimeentulosta ovat minusta proosallisia kärsimyksiä. Jännittävintä on perinnöllinen synti tai uhkaava mielipuolisuus.

— Sinä olet suurenmoinen, Sylva. Tietysti sinä antaudut kirjailijaksi, sanoi Ilta.

— Minä olen erakkosielu keskellä ihmisvilinää. Kotona minua ei ymmärretä. Isä tahtoo, että minä valitsisin käytännöllisen uran. Mutta mitä minä rahoista, saan minä niitä muutenkin. Minulla on villi temperamentti. Kun veri on levotonta, niin minä laukkaan pitkin maanteitä kesällä tai itken huoneessani ja tahtoisin repiä vaatteeni, niinkuin David tai Adam vai kuka se oli?

— Me ymmärrämme sinua, Sylva, sanoi Ilta.

— Paitsi että sinä tahtoisit repiä tuon hurmaavan hameesi, sanoi Eila.

— Te ette muutenkaan käsitä minun sisäistä olentoani. Minun henkeni on yksin keskellä ihmisvilinää.

— Mene kihloihin heti, kun pääset koulusta, ehdotti Heli.

— Vielä mitä. Minä en välitä nykyajan miesnahjuksista. Minä tahdon miehen, jonka rinnassa riehuvat valtavat tunteet, mutta jonka katse on teräksen tyyni ja huulet tiiviisti suljetut.

— Mistä sinä tiedät, että hänessä riehuu? kysyi Meri.

— Sen huomaa rinnan noususta ja kädestä, joka taittaa paperiveitsen kuin lasipalasen. Moni on kuohuksissa niin, että ainoastaan pieni väreily suupielissä osoittaa sen. Minä ihailen sellaista, vaikka minä itse en osaa olla sillä tavalla kuohuksissa.

— En minäkään, sanoi Eila silmät suurina.

— Mitä sinussa sitten kuohuu? Toivotko sellaisen sielun elämää, jonka sielussa aina käy myrskyt ja joka puristaa nyrkkiään koko torkkuvaa ihmiskuntaa kohti? Ja joka aina tahtoo jotakin, mikä ei ole ulottuvissa.

— Tietysti minussakin riehuvat myrskyt, tai ainakin tuntuu inhottavalta, kun sukkanauha laukee kadulla, tai kun hävittää kirjan, jonka on lainannut.

— Jos et sinä, Eila, kohota mieltäsi tuollaisten pikkumaisuuksien yli, niin minä en viitsi puhua oikeista asioista. Minä, joka juuri tahdon opettaa maailmaa tuntemaan voimakkaasti ja elämään yhtä jännittävästi kuin ihmiset romaaneissa. Luokkakin on mielestäni niin kesy kuin joukko kaniineja häkissä.

— Älä, kaniineja! huudahti Eila.

— Paitsi sinä, joka olet lam — — —

— Älä nyt, Sylva. Anna Eilan olla luokan luonnonlapsi, sanoi Heli.

— Minä haaveilen kauneutta ja janoan onnea, sillä minä kuolen nuorena, sanoi Ilta.

— Niinkö? Kuinka sinä sen tiedät?, kysyi Meri.

— Keväisin minä tunnen sen selvästi. Silloin kaikki tuntuu niin haikealta ja elämä on omituisen vaikeaa, puhumattakaan algebrasta ja sellaisesta. Eikö olisi ihanaa sammua toukokuussa, kun heinä versoo ensimmäisen sateen jälkeen? Kaikki sivistyneet ihmiset ovat keväällä väsyneet elämään.

— Eila tunsi, ettei hän ollut sivistynyt. Hän vaikeni, ettei pilaisi outoa tunnelmaa.

Sylva nousi ja alkoi soittaa vanhaa ranskalaista ballaadia. Tytöt kuuntelivat hartaina ja hosuivat Eilalle, joka pureksi pähkinöitä.

Heli katseli Iltaa, joka hiljaa lauloi rakastuvasta trubaduurista ja tämän sotamatkasta. Mikä salaperäinen tenho hänessä oli. Tytöt aavistivat aina jotakin syvää hänen sanoissaan, ja pojat ihailivat häntä yhtenä miehenä. Aissikin oli kaunis, mutta hän oli kevyt ja henkisesti kehittymätön.

Sylvan lopetettua sanoi Heli:

— Kertokaa te muutkin, mitä teidän sisin olentonne kaipaa.

— Minä kaipaan sisältörikasta yksinäisyyttä korvessa. Noin pari kilometriä asemalta, sanoi Meri.

— Mitä sinä siellä tekisit?

— Minä syventäisin omaa ja kansakoulun opettajattaren sielunelämää. Ja antaisin luonnon puhdistaa henkeni.

— Kuinka kauan?

— Koko elämäni tai ainakin neljä kuukautta.

— Minä tahtoisin tehdä jotakin kansan puolesta. Tehdä heidät raittiiksi tai opettaa heille uimataitoa, etteivät he hukkuisi vähän väliä, sanoi Heli.

Eila toivoi eniten uutta tanssihametta, mutta koska hän tahtoi olla yhtä ihanteellinen kuin toverit niin hän sanoi:

— Minä tahdon tehdä jotakin lasten puolesta. Totuttaa katupojat kiroilemasta ja opettaa köyhien lapsia niistämään neniään.

— Oletteko huomanneet, että luokan tytöt, ovat mahdottoman sisältörikkaita. Kaksoisetkin kutovat sukkia jalattomille invaliideille, sanoi Meri.

— Terttu Kosu aikoo perustaa yhdistyksen, joka pyytää kauppiailta »rästipaloja» ja sitten niistä neulotaan peittoja ruttotautisille, kertoi Eila.

— Onkohan luokan pojissa todellista sisältöä? arveli Ilta.

— Ei sellaista henkistä sisältöä kuin tytöissä. Mitä sellaisesta kuin urheilusta tai radiosta tai seikkailukirjoista!

— Kai Blå sanoi kerran halveksivansa naisia ja tyttöjä. Ehkä hänellä on sieluelämää, sanoi Sylva.

— Silloin se on tärveltynyttä, sanoi Ilta. — Mitä te arvelette Onnin hengen syvyydestä?

— Ainakaan siitä ei tiedä mitään. Opettajat saavat hänestä kaikkea, mitä haluavat, mutta meidän joukossamme hän on mykkä. Puhe on ajatuksen ilmaisu ja ellei puhetta ole, niin ei ole ajatuksiakaan, sanoi Heli.

— Ei se ole ihan oikein, jotakin siinä on väärin, sanoi Eila.

— Sinä tarkoitat, että voi puhua ajattelematta, selitti Heli.

— Niin kyllä, mutta muutenkin — — —

— Nyt on kello niin paljon, että meidän täytyy lähteä. Milloin tulet Bastille'en, Ilta? kysyi Meri.

— Tällä viikolla jo. Minä olen ollut pahemmassa vankilassa kuin te.

Tytöt hyvästelivät ja lähtivät.

— Iltan luona on aina niin henkevää, sanoi Heli kotimatkalla.

— Ja tunteellista, lisäsi Meri.

IV

SIJAISOPETTAJA.

Kahdeksasluokka sijaitsi koulun yläkerrassa, hiukan syrjässä muista.

— Täällä on hyvä olla, sillä harvoin opettajat häiritsevät meitä muuta kuin tunneilla, oli Väinön tapana sanoa.

Luokka oli kokoontunut väliajan jälkeen, kun Ilkka Paso astui etualalle haraten hiuksiaan rehtorin tapaan.

— Teillä ei ole mitään oikeutta meluta ennen tärkeän tunnin alkua. Luokka on vallan rauhallinen, eikä huoju niinkuin jääkarhut häkeissään. Eila ei saa istua polvillaan, se ei ole arvokasta. Miili ja Siiri Kestilä lopettavat tirskumisensa, me emme tarvitse mitään nauruduettoja täällä. Jyrkin kaulanauha on tosin komea, mutta antakoon hän muitten ihailla sitä — taskupeili pois! puhui Ilkka rehtorin mahtavaan tapaan. Hän puhui painostaen kerakkeita ja vetäen ilmaa etuhampaitten läpi pisteitten kohdalla.

— Sano, mitä sinulla on asiaa äläkä esitelmöitse, huusi Väinö.

— Minä puhun sitten, kun luokka on vallan järjestyksessä. Aissi työntää kiharansa korvien taa, ja Otso lopettaa jalan pyörittämisen. Kuulkaa siis: Johtajatar Jenny Spont on matkustanut Kuopioon sisarensa hautajaisiin. — Olkaa vallan rauhallisia, on tällaisia yrttejä ennenkin kasvatettu.

— Pytyn sisar olisi saanut asua Petsamossa, mutta täytyy tyytyä tähänkin, sanoi Tauno.

— Hei, sitten me saadaan lupaa! huusi Eila.

— Erehdyt, Eila Meriaho. Minä olen aina aavistanut, että sinä kuulut laiskojen luokkaan. Te saatte pätevän sijaisen. Toivon, että te käytätte tätä tilaisuutta — — jatkoi Ilkka entiseen tapaan.

— Sitä me tehdäänkin. Norsseilla on pitkin lukukautta virkistäviä hetkiä »naskalien» tunneilla. Meillä on ollut pitkä, kuiva työaika. Työtä ja raatamista viikkokausia, sanoi Olli.

— Vaihdetaan nimiä ja paikkoja, sanoi Terttu.

Kaikki olivat innoissaan. Paikkoja vaihdettiin ja tehtiin valmisteluja tulisessa kiireessä.

— Minä pelkään kamalasti, ai, ai kuinka minä pelkään, sanoi Miili ja sitoi kaulaansa koristeen luokan erivärisistä kumeista.

Otso Rasti heitti takkinsa Sylvalle ja kääri verkkopaidan hihat kyynärpäitä ylemmäksi. Housun lahkeet hän kääri myöskin niin, että sukkien yläpuolella näkyi pitkälti paljasta ihoa.

Sylva veti Otson takin hienon hameensa päälle. Puseron valkoinen kaulus vedettiin takin kauluksen yli ja vyölle kiristettiin Taunon nahkainen vyö.

— Sinä olet tosiaankin eri tyylikäs. Englantilaisen ladyn ja pojan sekoitus, sanoi Tuovi. — Minä en uskalla ottaa osaa tällaiseen vaaralliseen ilveilyyn, lisäsi hän, mutta antoi kuitenkin Helin maalata eri värisiä rannerenkaita pitkin paljaita käsivarsia.

— Muistakaa, ettette melua tai heitä paperimälliä. Sellainen sopii alaluokilla. Meidän ilomme täytyy soveltua kahdeksan luokan sivistyksen saaneelle nuorisolle, sanoi Tauno.

Hän oli sitonut kaulaliinastaan kääreen otsalle. Tämän alta näkyi pätkä taitavasti tehtyä haavaa, joka oli maalattu vesivärillä.

— Kohteliaisuus ennen kaikkea. Puhutaan säädyllisesti, niin ei tule jälki-ikävyyksiä, varoitti Jyrki.

Meri oli aukaissut mahtavat hiuksensa, joita piti koossa pään ympäri kulkeva käsilaukun hihna. Laukku riippui takana punaisena koristeena tummien hiusten päällä.

— Katsokaa noita! huusi hän osoittaen ovesta sisään tulevaa Aissia ja Iltaa.

Nämä olivat käytävässä vaihtaneet hameita. Aissin pitkät sääret näkyivät polvin asti ja hiuksissa oli kirjava nauharuusu nenäliinoista.

Perässä tuli lyhyt Ilta, hame laahaten maata. Päässä oli luokan johtajattaren komea hattu ja kädessä sateenvarjo.

Hän istuutui sohvalle ikkunoiden väliin.

Käytävässä kuului askelia. Luokassa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kaksoiset tukehduttivat tirskuntansa nenäliinoillaan.

Keski-ikäinen rouva tuli sisään. Hän oli leskirouva Hanhikoski, joka parikymmentä vuotta sitten oli ollut opettajattarena tyttökoulussa. Miehensä kuoleman jälkeen hän aikoi taas pyrkiä opettajattareksi. Nyt hän oli iloinen saadessaan lyhyen viransijaisuuden, jolloin hän näkisi minkälaiseksi kouluelämä ja nuoriso oli kehittynyt nykyaikana. Hän oli lapseton ja aivan vieras lasten elämälle.

Luokka nousi.

— Istukaa. Minä olen neiti Spontin sijainen. Toivon, että tulemme hyvin toimeen. Jaha, tässä on oppilasluettelo, sanoi rouva Hanhikoski.

Ilta Pohja nousi sohvaltaan ja meni käsi ojossa tervehtimään. Hän kumarsi komeasti, pitäen kolmea käsilaukkua ja sateenvarjoa vasemmassa kädessään ja sanoi:

— Nimeni on Aamu Etelä. Pyydän saada kuunnella opetusta. Minä olen tullut Rovaniemeltä tutustumaan pääkaupungin yhteiskouluihin.

— Mielelläni minun puolestani, vaikka minä itse olen vain sijainen enkä ole perehtynyt uusimpiin opetustapoihin.

— Kiitän luvasta. Me Rovaniemellä seuraamme aina viimeistä muotia, sanoi Ilta ja nosti hamettaan, ettei kompastuisi siihen mennessään paikalleen.

Rouva Hanhikoski ihmetteli Rovaniemen »viimeistä muotia», mutta istuutui mitään sanomatta kirjoittamaan päiväkirjaan.

— Teillä on siis tänäpäivänä oikeatyylisyysoppia, aloitti hän.

— Pyydän ilmoittaa, että se onkin vaihdettu runonlausuntaan, sanoi Väinö.

— Mitä runoja te luette nykyjään? Vänrikki Stoolia varmaankin? Jyrki Pailanen, sanoi opettaja katsoen oppilasluetteloa.

Ilkka ja Jyrki nousivat ja vastasivat yhteen ääneen:

— Koskenniemen runoja.

— Vaasan Jaakkoon runoja.

— Yksi vastaa kerrallaan. No, Jyrki Pailanen.

Ilkka vastasi, toverien vedettyä Jyrkin istumaan.

— Me luemme Koskenniemen runoja.

— No, Pailanen menee lausumaan taululle.

Ilkka meni hitaasti taululle ja koetti muistutella jotakin Koskenniemen runoa. Perille päästyä tämä ei vielä ollut onnistunut, niin että hän alkoi:

— Jänis pikku poikanen — — —

— Meillä Rovaniemellä pitävät pojat käsiään puuskassa ja tytöt kädet ristissä vyötäisien kohdalla. Silloin ei huitominen häiritse lausuntaa, sanoi Ilta sohvaltaan.

— Meillä pidetään näin, sanoi Ilkka ja risti käsivartensa rinnan yli.

— No, aloitetaan nyt, kehoitti opettaja, ja Ilkka alkoi uudestaan:

— Jänis pikku poikanen...

— Rovaniemellä — — — aloitti Ilta taas.

— Pyydän, että neiti kertoo tunnin jälkeen, miten Rovaniemellä tehdään, huomautti opettaja, ja Ilkka sanoi:

»Jänis pikku poikanen hyppäs korkealle vuorelle. Miks' ajetaan, miks' ajetaan, koirain kanssa aina vaan?»

Koko luokka yhtyi kertaukseen:

»Miks' ajetaan, miks' ajetaan, koirain kanssa aina vaan.» Ilkka löi tahtia karttakepillä.

Ilkka jatkoi:

»En ole käynyt laihossas, en ole syönyt kaurojas. Miks' ajetaan, miks' ajetaan, koirain kanssa aina vaan?»

ja luokka yhtyi jylhällä äänellä loppuosaan.

— Tokkohan Koskenniemi on kirjoittanut tuota? Minä kuulin sen jo lapsena, sanoi opettaja.

— On varmasti. Hän kirjoitti sen nelivuotiaana poikasena, vakuutti Ilkka.

— No, siltä se kuuluukin. Siiri Kestilä tulee nyt taululle.

— Minä en osaa lausua, mutta minun sisareni Siiri on hurjan hyvä runonlausuja. Minä osaan maantietoa ja kirjanpitoa. Me jaoimme lukuaineet keskenämme, sanoi Siiri.

— Onko sellainen luvallista nykyjään?

— Se on uusinta opetustapaa. Minä esimerkiksi korotan luvut neliöihin ja tämä Suurheimo tässä vetää niistä juuret. Pojat asettavat yhtälöt probleemeihin, ja tytöt ratkaisevat ne. Sillä tavalla jokaisesta tulee jukin taitavia alallaan, selitti Tauno.

— Sellainen sopii ehkä matematiikassa. Kielioppia minusta ainakin tulee jokaisen oppia perinpohjin, sanoi opettaja.

— Väinö Ylämäki menee lausumaan.

— Voinhan minä koettaa, vaikka minä olen hiukan heikko nykyjään, sanoi Tauno.

— Mikä haava Ylämäellä on otsassa? kysyi opettaja.

— Minä menin auttamaan, kun humalainen jätkä löi pientä poikaa, sanoi Tauno tunteellisesti.

— Se oli kauniisti tehty. On hyvä, että teidän joukossanne on niin hyvän esimerkin antaja, kehui opettaja.

— Meidän luokkamme on aina valmis taistelemaan pienten ja sokeitten ja rampojen puolesta. Me suojelemme ontuvia hevosia ja torimuijia ja pieniä hiiriä lateli Tauno.

— Lopeta jo ja mene lausumaan, kuiskasi Heli.

— No, Ylämäki valitsee sitten oikein kauniin runon. Äskeinen oli hiukan lapsellinen, sanoi opettaja.

— Ja huononpuoleisesti esitetty. Meillä Rovaniemellä lausutaan aivan toisella puhdilla, sanoi Ilta.

Rouva Hanhikoski katsoi kärsimättömästi ikkunaan päin. Tauno kulki taululle etsien kuumeisesti muististaan sopivaa runoa. Tie oli lyhyt, niin että tulos oli huono.

Hän aloitti:

»Pimpeli, pampeli paimen poika, simpeli, sampeli paimen tyttö, kimpeli, kampeli karjan kellot — — —»

Luokka nauroi, niin että hänen täytyi keskeyttää.

— Onhan tuo lystikästä, mutta ota nyt jokin ylevä, isänmaallinen runo, sanoi opettaja.

Ja Taunosta tuli kuin vettä:

»Laps Suomen älä vaihda pois sä maatas ihanaa, totuuden runon kotimaa, maa kallis isien. Joka niemen notkohon, saarelmaan, kodin tahtoisin nostattaa.»

— Mitä tuo on? kysyi opettaja.

— »Säveleitä salot huokuu, ikihongat humajaa»

jatkoi Tauno

— Tuttua se on mutta — — —

— »Luonnossa on lempeyttä, sydämessä hempeyttä, sen tuskin tiedän vertaista, niin kaunista niin herttaista»

tuli kuin gramofoonista.

— Eikö Ylämaata saa pysähtymään?

»Ja onnehensa tyytynyt, tää armas kallis maa.»

— Vaikene. Mikä kansanlaulu tuo on?

— Se on potpourri.

— Mitä?

— Hämäläis-karjalais-savolais arvonmekin-maamme laulu.

Opettaja rypisti kulmiaan, ja Tauno lisäsi nopeasti:

— Tällä tunnilla luvattiin määrätä, mikä aine on kirjoitettava ensi kerraksi.

— Mene paikoillesi sitten. — Saatte itse ehdottaa aineita. Minä en tiedä, mitä olette ennen kirjoittaneet. Mistä Terttu Kosu tahtoo kirjoittaa?

Aissi nousi näyttäen hullunkuriselta lyhythameisena.

— Oletko sinä todellakin kahdeksannella luokalla? kysyi opettaja.

— Kyllä minä olen. Siitä on jo kauan, kun minä täytin 14 vuotta, sanoi Aissi, lisäämättä, että siitä oli 4 vuotta.

— Emmekö me saisi kirjoittaa ainetta hiuksista? Sen voisi ottaa kauneuden, terveyden ja moraalin kannalta. Lyhyille ja vaaleille sopii naisellinen nuttura, vilkkaille ja äkäisille mahdollisimman lyhyt j.n.e. Keittäjättärille on polkkatukka ainoa hyväksyttävä, ja sairaanhoitajattarille pitkä, silloin heidän on pakko nousta vielä aikaisemmin kuin muutoin. Kuta vähemmän he nukkuvat, sitä paremmin he sopivat toimeensa. Sitten voisi ottaa selkoa, kutka useimmin joutuvat naimisiin, lyhyt- vai pitkätukkaiset. Tai kutka paremmin suorittavat opintonsa, ehdotti Aissi.

— Minusta tällainen aine ei ole kyllin arvokas. Ehkä Eila Meriaho keksii jonkin toisen sopivamman, sanoi opettaja.

— Kirjoitetaan Lucioperca Sandrasta, sanoi Heli.

— Kuka hän on? Minä en tosiaankaan nyt muista tätä nimeä.

— Hän on unkarilainen suurfilantrooppi. Hän syntyi klo 7 illalla köyhän työläisperheen ainoana lapsena. Jo nuorena hän voitti tiedoissa sekä sisarensa, että veljensä ja auttoi isältään saamillaan rahoilla köyhiä sairaita, niin että parantumattomat saivat näkönsä. Hän täytti eri kansanluokkain väliset kuilut ja oli siunaukseksi rikoksellisille. Vanhemmaksi tultuaan hän hävitti pahennuksen pesät syntymäkaupungistaan ja yhteiskunnan mätähaavat olivat alati hänen sydämellään, esitelmöitsi Heli.

— Hän oli suomalais-ugrilaisen sivistyksen huippusaavutus, sanoi Ilta.

— Ehkä Rovaniemellä luullaan niin, mutta uusimmat tutkimukset ovat todenneet hänen saksalaisen syntyperänsä, oikaisi Heli.

— Kyllä kai minä joskus olen kuullut tästä merkillisestä naisesta. Mikä hänen nimensä olikaan? kysyi opettaja.

— Sandra, Lucioperca Sandra, niinkuin Guyrkovitsch Guyrka. Unkarilaiset käyttävät ristimänimeä perässä. Hänen viime vuotensa olivat merkillisiä laajanäköisen monipuolisuutensa takia. Hänen toimintansa haarautui, kirkastui ja kohosi hurjan korkealle tasolle. Mutta onneton avioliitto eri kansallisuuteen kuuluvan Felix Lynx'in kanssa loi valoa hänen vanhoille päivilleen.

— Kutka teistä ovat lukeneet tästä Sandra Luciopercasta? kysyi opettaja.

Koko luokka viittasi, sillä he muistivat hyvin kuhan latinalaisen nimen. Rouva Hanhikoski ihmetteli heidän sivistystasoaan. Hän sanoi:

— Ehdotetaan vielä toisia aineita. Olli Suurheimo.

Kai Blå nousi ja sanoi:

— Minusta raittiusasia on kiintoisa. Samalla voisi puhua siveellisyydestä ja muista paheista. Sopisi selittää eri juopumisasteet, nousuhumalan ja laskuhumalan. Helppoa olisi piirustaa käyrä, joka osoittaa raittiustasoa eri kansankerroksissa. Esimerkiksi nikkarien, ministerien, kauppamatkustajien, orpolasten, ja värisokeitten väkijuomain käytön. Jännittävää on kertoa trokarien oveluudesta ja kiinniottajien menettelytavoista. Ei mikään vaikuta niin jukin vahingollisesti moraaliin ja kansan terveyteen kuin raittius.

— Mitä? Kuinka se oli?

— Niin juuri väkijuomat, jotka vuosittain tuhoavat Suomen kansasta 30 % enemmän kuin kuolema. Meidän tulee taistella niitten puolesta viimeiseen viininpisaraan saakka, sillä muu maa viina, oma maa kalja, ja Kai hosui haltioituneena käsillään.

Eila ei voinut enää pysyä vaiti. Hän nousi seisomaan ja sanoi:

— Minusta me kirjoittaisimme historiallisen aineen kaikista naisista, jotka ovat eläneet.

— Siitähän koituisi miljoonia naisia, sanoi opettaja.

— Minä tarkoitin niitä, jotka ovat kuuluisia ja merkillisiä. Orleans'in neitsyt, Maria Stuart, Agrippina, Faraon tytär, Lotta Svärd ja kaikki, jotka on poltettu ja hukutettu ja mestattu, vaikka he ovat olleet jaloja naisia. Minua harmittaa oikein, kun ajattelen, mitenkä paljon vääryyttä on tehty naisille. Lotta Svärd tosiaankin taisi jäädä henkiin.

— Tämä on sittenkin liian laaja aine.

— Kirjoitetaan sitten naisten sorronalaisesta asemasta, sanoi Eila.

— Sellaisesta pojat ainakaan eivät voi kirjoittaa. Ei ainakaan tällä luokalla, jossa naiset ovat täydellisesti hallitsija-asemassa, sanoi Olli.

— Tästä näkyy tulevan erimielisyyksiä. Ehkä Onni Joki ehdoittaa sopivamman aineen.

Otso Rasti nousi ja sanoi:

— Urheilusta voi jokainen kirjoittaa. Se on isänmaallista ja terveellistä ja kaikkea.

— Mutta siitä puuttuu henkevyyttä, sanoi Ilta.

— Eikö isänmaallisuus ole henkevää? kysyi Otso.

— Ainakin Rovaniemen urheilijat ovat vailla sielua.

— Pyydän, että neiti Etelä ei sekaannu asioihin, sanoi rouva Hanhikoski.

— Helsinkiläisille on terveellistä kuulla, mitä maaseutu ajattelee. Rovaniemen painijat ovat aineen orjia, sanoi Ilta.

— Urheilu on ainoa pyrintö, joka on puhdas ja jalo, intti Otso, jota alkoi harmittaa.

— Eipä olekaan. Urheilijat ovat kunnianhimoisia, sanoi Ilta.

— Pyydän, ettei meitä keskeytetä, sanoi opettaja.

— Mutta Rovaniemellä — —

Pitemmälle ei Ilta ennättänyt, kun Otso tuli hänen luokseen, heitti nuoran pätkän hänen harteittensa ympärille ja alkoi vetää häntä ovea kohti.

— Auttakaa, auttakaa. Minua solvataan, huusi Ilta hoippuessaan eteenpäin. Hän oli kompastua sateenvarjoon, joka putosi maahan, ja hameet kietoutuivat säärien ympäri.

— Minä kiellän Onni Jokea käyttäytymästä sopimattomasti. Mene heti paikoillesi, huusi rouva Hanhikoski hädissään.

— Me lähdemme nyt Rovaniemelle, sanoi Otso ja veti Iitan ovesta ulos.

— Minä lähden mukaan, hän on minun tätini, huusi Aissi ja juoksi perässä.

Ovi sulkeutui, ja kaikki kolme katosivat.

— Menkää heti käskemään heitä takaisin. Tämähän on kauhean epäkohteliasta, sanoi opettaja.

Samassa aukenikin ovi, ja Otso meni rauhallisesti paikoilleen.

— Onni Joki käyttäytyi anteeksi antamattomalla tavalla. Tätä täytyy seurata ankara rangaistus, sanoi opettaja.

— Minä luulin tekeväni opettajalle palveluksen, sanoi Otso.

— Minähän kielsin sen. Minne he nyt joutuivat?

— He lähtivät pois.

— Minun täytyy ilmoittaa tämä asia luokanjohtajalle. Te olette käyttäytyneet hyvin koko tunnin, ja nyt tämä loppukohtaus pilasi kaiken, valitti opettaja.

— Minä pyydän anteeksi, mutta minun menettelyni oli tarkoitettu vain tuota rovaniemeläistä vastaan.

— Ei nyt auta mikään. Onni Joki saa vastata teostaan rehtorille tai luokanjohtajalle. — Aineen voitte kirjoittaa Sandrasta, itse muistatte hänen sukunimensä.

Kello soi, ja rouva Hanhikoski meni ulos luokasta.

Kaikki kokoontuivat Otson ympärille.

— Nyt meidät paha perii. Miksi minä hullu otinkin Onnin nimen, päivitteli tämä.

Onni Joki oli sairas ja oli ollut pois koulusta koko viikon.

— Olisipa sattunut kelle tahansa meille, niin me olisimme pitäneet hyvänämme muistutuksen, ja silloin tästä olisi selvitty, sanoi Ilkka.

— Ehkä Onnikin tekee niin, arveli Heli.

— Älä usko. Hän ei ymmärrä leikkiä, ja hänen isänsä luultavasti vielä vähemmän, sanoi Tuovi.

Ilta ja Aissi tulivat sisään. He olivat taas vaihtaneet vaatteita.

— Mitä varten sinä olitkin niin julkea, Ilta? kysyi Otso.

— Olisit antanut minun olla, niin ei olisi tullut tällaista harmia, sanoi Ilta. — Rosan hattukin sai kuhmun.

— Pahinta on, jos Onni ei tule kouluun. Silloin on heti selvää, että hän ei ollut täällä, sanoi Aissi.

Koko väliaika pohdittiin asiaa, mutta kukaan ei keksinyt pelastusta.