Part 4

ENGSTRAND. Niin, sen pahempi, niin kyllä olen.

PASTORI MANDERS. Olenko ansainnut tätä teiltä, Engstrand? Enkö aina ole ollut valmis auttamaan teitä neuvolla ja työllä, sen minkä voinut olen? Vastatkaa! Enkö ole?

ENGSTRAND. Olisin maar' minä ollut usein ahtaalla, joll'ei minulla olisi ollut pastori Mandersia.

PASTORI MANDERS. Ja sitte palkitsette minut sillä lailla. Panette minut viemään epävarmoja tietoja ministrialikirjaan ja salaatte minulta sitte vuosikausia tiedot, jotka olitte sekä minulle että totuudelle velkaa. Menettelynne on ollut aivan puolustamatoin, Engstrand; ja tästä alkaen on välimme kuitti.

ENGSTRAND (huoahtaen). Niin, niin se kai on, voin huomata.

PASTORI MANDERS. Niin, sillä mitenkä voisitte mielestänne puhdistaa puolenne?

ENGSTRAND. Mutta olisiko hänen sitte pitänyt häpäisemän itsensä vielä enemmän, juttelemalla siitä? Ajatelkaapa, herra pastori, nyt vaan, olleenne samassa tilassa, kuin Johanna-vainaja --

PASTORI MANDERS. Minä!

ENGSTRAND. Kiesus, kiesus, en tarkoita niin aivan tesmälleen. Mutta minä tarkoitan, että pastorilla olisi jotakin hävettävää ihmisten silmissä, niinkuin sanotaan. Meidän, miehisten ihmisten, ei pidä tuomita vaimopoloista liian ankarasti, herra pastori.

PASTORI MANDERS. Mutta enhän sitä teekkään. Teitä vastaanhan nuhteeni asetan.

ENGSTRAND. Voisinko saada luvan tehdä herra pastorille pikkaraisen kysymyksen?

PASTORI MANDERS. No jaa, kysykää.

ENGSTRAND. Eikö mies tee oikein ja kohtuullisesti, nostaessaan langennutta?

PASTORI MANDERS. Tekee, luonnollisesti.

ENGSTRAND. Ja eikö mies ole velkapää pitämään vakaisen sanansa?

PASTORI MANDERS. Tietysti hän on; mutta --

ENGSTRAND. Silloin, kuin Johanna oli joutunut onnettomuuteen tuon engelsmannin tai kenties ameriikkalaisen kautta, niin hän tuli kaupunkiin. Raukka, hän oli hylkinyt minua kerran tahi pari; hän katsoi nyt vaan siihen, mikä kaunista oli, hän; ja minulla oli tämä vioittuma koivessa. Niin, muistaahan pastori, minä olin rohjennut mennä tanssipaikkaan, jossa merilläkulkevaiset matruusit teuhasivat juovuksissa ja humalapäissään, niinkuin sanotaan. Ja kuin minä sitte tahdoin kehottaa heitä viettämään uutta elämää --

ROUVA ALVING (kauvempana ikkunan luona). Hm --

PASTORI MANDERS. Tiedän sen, Engstrand; ne raa'at ihmiset heittivät teidät alas portaita. Sen tapauksen olette ennen kertonut minulle. Te kannatte vioittumaanne kunnialla.

ENGSTRAND. En kerskaile siitä, herra pastori. Mutta sitähän tahdoin kertoa, että sitte hän tuli ja ilmaisi tilansa minulle itkun kyyneleillä ja hampaiden kiristyksellä. Voin sanoa herra pastorille, se oli minusta niin kovin surkeata kuulla.

PASTORI MANDERS. Niinkö se oli, Engstrand. No, ja sitte?

ENGSTRAND. Niin, sitte sanoin minä hänelle: Ameriikkalainen, hän on kulkemassa maailman merellä, hän. Ja sinä, Johanna, minä sanoin, sinä olet langennut syntiin, ja olet langennut olento. Mutta Jaakko Engstrand, sanoin, hän seisoo terveillä jaloillaan, hän; niin, sitä tarkoitin nyt niinkuin semmoiseksi vertaukseksi, herra pastori.

PASTORI MANDERS. Ymmärrän aivan hyvästi; jatkakaa vaan.

ENGSTRAND. Niin, sitte minä autoin hänet ylös ja menin hänen kanssaan oikein säännöllisesti avioliittoon, etteivät ihmiset olisi saaneet tietää, kuinka hän oli ollut harhateillä ulkomaalaisten kanssa.

PASTORI MANDERS. Siinä kaikessa teitte vallan kauniisti. Minä en vaan voi hyväksyä sitä, että voitte taipua ottamaan rahoja --

ENGSTRAND. Rahoja? Minä? En penniäkään.

PASTORI MANDERS (kysyväisesti rouva Alvingille). Mutta --!

ENGSTRAND. Se on totta, -- odottakaa hiukan; nyt muistan tuon. Johannalla oli kyllä sentään joitakuita penniä. Mutta niistä minä en huolinut. Hyi, minä sanoin, mammonaa, se on synnin palkkaa, se; sen kurjan kullan -- tahi paperisetelit, mitä ne oli -- ne heitämme ameriikkalaiselle takaisin, minä sanoin. Mutta hän oli poissa ja kadonnut kuohuisan meren toiselle puolelle, herra pastori.

PASTORI MANDERS. Oliko hän, hyvä Engstrand?

ENGSTRAND. Oli kyllä. Ja sitte päätimme, minä ja Johanna yhdessä, että nuo rahat oli pantava lapsen kasvattamiseen; ja sille hyvälleen se sitte jäikin; ja minä voin tehdä tilin ja selvän jok'ikisestä killingistä.

PASTORI MANDERS. Mutta tämähän muuttaa asiata hyvin suuresti.

ENGSTRAND. Niin sen laita on, herra pastori! Ja minä uskallan kyllä sanoa olleeni vilpitöin isä Reginalle, -- sen kuin voimani riittivät -- sillä minä olen heikko mies, sen pahempi.

PASTORI MANDERS. No no, rakas Engstrand --

ENGSTRAND. Mutta sen uskallan sanoa, että olen kasvattanut lapsen ja elänyt rakkaasti Johanna-vainaan kanssa ja käyttänyt kotikuria, niinkuin kirjoitettu on. Mutta ei koskaan sentään ole juolahtanut mieleeni mennä ylös pastori Mandersin luo ja ylpeillä ja suurennella siitä, että olin tehnyt hyvän työn kerta maailmassa, minäkin. Ei, kuin semmoista sattuu Jaakko Engstrandille, niin hän ei puhu siitä. Sen pahempi, se ei tulekkaan niin usein kysymykseen, luulen ma. Ja kuin tulen pastori Mandersin luo, on minulla yltäkyllin puhumista siinä, mikä on hullusti ja väärin. Sillä minä sanon, niinkuin sanoin vast'ikään, -- omatunto voi olla ilkeä toisin kuuroin.

PASTORI MANDERS. Antakaa minulle kätenne, Jaakko Engstrand.

ENGSTRAND. O kiesus, herra pastori --

PASTORI MANDERS. Ei mitään estelyitä. (Likistää hänen kättänsä.) Kas niin!

ENGSTRAND. Ja jos minä sievään ja kauniisti rohkenisin pyytää pastorilta anteeksi --

PASTORI MANDERS. Te? Ei, päin vastoin minun tulee pyytää teiltä anteeksi --

ENGSTRAND. Kaikkea muuta.

PASTORI MANDERS. Kyllä, totisesti. Ja sen teen sydämmeni pohjasta. Antakaa anteeksi, että minä niin voin erhettyä teidän suhteenne. Ja jospa minä oikein todella voisin osottaa teille vilpittömän paheksumiseni ja hyväntahtoisuuteni teitä kohtaan --

ENGSTRAND. Tahtoisiko herra pastori?

PASTORI MANDERS. Suurimmalla mielihyvällä --

ENGSTRAND. No sitte on juuri tilaisuus siihen. Niillä siunatuilla rahoilla, jotka olen pannut säästöön täällä maalla, aion perustaa jonkunlaisen merimieskodon kaupunkiin.

ROUVA ALVING. Tekö aiotte?

ENGSTRAND. Niin, siitä pitäisi tulla jonkunlainen turvapaikan-nimellinen. Kiusauksia on niin monenlaisia merimiehellä, joka vaeltaa mannermaalla. Mutta siinä talossa voisi hän olla niinkuin isän katsannon alla, minä ajattelin.

PASTORI MANDERS. Mitä sanotte siihen, rouva Aiving!

ENGSTRAND. Eihän minulla ole suuria varoja alkaakseni, jumala parantakoon; mutta jos vaan voisin saada hyväntahtoista apua, niin --

PASTORI MANDERS. Niin, niin, miettikäämme lähemmin sitä asiaa. Aikomuksenne viehättää minua vallan erin-omaisesti. Mutta menkää te nyt edeltä, ja laittakaa kaikki kuntoon ja toimittakaa kynttilät sytytetyiksi, niin että on vähän juhlallista. Ja sitte vietämme ylösrakentavaisen hetken yhdessä, rakas Engstrand; sillä nyt luulen teillä todella olevan oikean mielialan.

ENGSTRAND. Minustakin tuntuu vähän siltä, niin. Ja hyvästi sitte, rouva, ja kiitoksia tästä; ja pitäkää oikein hyvästi silmällä Reginaa minun puolestani, (pyhkäisee kyyneleen silmästään.) Johanna-vainaan lapsi -- hm, se on ihmeellistä sen kanssa -- mutta on aivan kuin hän olisi kasvanut kiinni sydänjuurihini. On kuin onkin se niin. (Tervehtää ja menee ulos porstuan kautta.)

PASTORI MANDERS. No, mitä sanotte nyt siitä miehestä, rouva Alving! Se oli vallan toinen selitys, se, jonka siinä saimme.

ROUVA ALVING. Niin, olihan se toinen.

PASTORI MANDERS. Siitä näette, kuinka varovainen tulee olla kanssa-ihmistänsä tuomitessaan. Mutta sydämmellisen iloista onkin sitte huomata erhettyneensä. Taikka mitä sanotte?

ROUVA ALVING. Minä sanon, että te olette suuri lapsi ja semmoisena pysytte, Manders.

PASTORI MANDERS. Minä?

ROUVA ALVING (laskee molemmat kätensä hänen hartioilleen). Ja minä sanon, että mieleni tekisi kiertämään käsivarteni teidän kaulanne ympäri.

PASTORI MANDERS (väistyy nopeasti). Ei, ei, herra siunatkoon --; semmoisia mielitekoja --

ROUVA ALVING (hymysuin). O, teidän ei tarvitse peljätä minua.

PASTORI MANDERS (pöydän luona). Te lausutte toisinaan niin liioittelevalla tavalla ajatuksenne. Nyt panen ensiksi asiakirjat kokoon ja laukkuuni, (tekee sanojensa mukaan.) Kas niin. Ja hyvästi nyt niin kauvaksi. Pitäkää silmänne auki, kuin Osvald tulee takaisin. Minä pistäydyn sitte ylös luoksenne jälleen. (Ottaa hattunsa ja menee ulos porstuan oven kautta.)

ROUVA ALVING (huoahtaa, katselee hetkisen ulos ikkunasta, siivoo hiukan huonetta ja aikoo mennä ruokahuoneesen, mutta seisottuu ovessa, huudahtaen): Osvald, istutko vielä pöydässä!

OSVALD (ruokahuoneessa). Minä poltan vaan sikarini loppuun.

ROUVA ALVING. Minä luulin sinun menneen vähän kävelemään.

OSVALD. Tuommoisella säällä? (Lasi kilahtaa. Rouva Alving jättää oven auki ja istuu neulomuksineen sohvalle ikkunan luo.)

OSVALD (sisällä). Eikö se ollut pastori Manders, joka läksi nyt juuri?

ROUVA ALVING. Oli, hän meni alas lastenkodolle.

OSVALD. Hm. (Lasi ja karahviini kilahtaa jälleen).

ROUVA ALVING (katsahtaen huolestuneesti). Rakas Osvald, sinun pitäisi varoa sitä likööriä. Se on väkevää.

OSVALD. Se on hyvää kosteutta vastaan.

ROUVA ALVING. Etkö ennemmin tahdo tulla sisään minun luokseni?

OSVALD. Enhän saa polttaa siellä sisällä.

ROUVA ALVING. Tiedäthän kyllä saavasi sikaria polttaa.

OSVALD. Niin, niin, sitte minä tulen. Vaan pikkarainen pisara vielä. -- Kas niin. (Tulee sikarinensa huoneesen ja sulkee oven jälkeensä. Lyhyt äänettömyys.)

OSVALD. Mihin pastori on joutunut?

ROUVA ALVING. Sanoinhan sinulle, että hän meni alas lastenkodolle.

OSVALD. Niin oikein, se on totta.

ROUVA ALVING. Sinun ei olisi pitänyt jäädä istumaan niin kauvaksi pöydän ääreen, Osvald.

OSVALD (sikari seljän takana). Mutta minusta se tuntuu niin hupaiselta, äiti. (Silittää ja taputtaa häntä.) Ajattele, -- minulle, joka olen tullut kotia, istua äidin omassa pöydässä, äidin huoneessa, ja syödä äidin suloista ruokaa

ROUVA ALVING. Rakas, rakas poikani!

OSVALD (vähän kärsimättömänä, kävelee ja polttaa). Ja mihinkä muuten ryhtyisin täällä? En voi toimittaa mitään --

ROUVA ALVING. Niin, etkö voi?

OSVALD. Tuommoisella pilvisäällä? Kuin ei auringon pilkahdustakaan näy koko päivänä? (menee poikki.) O, sitä, kuin ei voi tehdä työtä --!

ROUVA ALVING. Ehk'et sentään tehnyt oikein viisaasti tullessasi kotia.

OSVALD. Kyllä, äiti; sen täytyi niin käydä.

ROUVA ALVING. Niin, minä näes tahtoisin sentään kymmenen kertaa ennemmin olla sitä onnea vailla, että sinä olet luonani, kuin että sinä olisit --

OSVALD (seisottuu pöydän luo). Mutta sano minulle nyt, äiti, -- onko se sitte todella niin suuri onni sinulle että minä olen kotona?

ROUVA ALVING. Onko se onni minulle!

OSVALD (puristaa sanomalehteä). Minusta tuntuu, niinkuin se olisi melkein samantekevää sinulle, oliko minua taikka ei.

ROUVA ALVING. Ja sitä hennot sanoa äidillesi, Osvald?

OSVALD. Mutta olethan sinä niin hyvästi voinut elää ilman minua ennen.

ROUVA ALVING. Niin; minä olen elänyt ilman sinua -- se on totta. (Äänettömyyttä. Vähitellen rupeaa hämärtämään. Osvald kävelee edestakaisin lattialla. Sikarin hän on pannut pois.)

OSVALD (seisottuu rouva Alvingin luo). Äiti, saanko luvan istua sohvalle luoksesi?

ROUVA ALVING (tekee tilaa hänelle). Kyllä, tule, rakas poikani.

OSVALD (istuu). Nyt sanon sinulle jotakin, äiti --

ROUVA ALVING (odottaen). No niin!

OSVALD (tirkistää eteensä). Sillä minä en voi kävellä ja miettiä sitä kauvemmin.

ROUVA ALVING. Mitä niin? Mitä se on?

OSVALD (niinkuin ennen). En ole saanut kirjoitetuksi sinulle siitä; ja sen jälkeen kuin tulin kotia --

ROUVA ALVING (tarttuu hänen käsivarteensa). Osvald, mitä tämä on!

OSVALD. Sekä eilen että tänään olen koettanut karkoittaa ajatuksia luotani, -- päästä niistä. Mutta se ei menesty.

ROUVA ALVING (nousee). Nyt sinun pitää puhua suusi puhtaaksi, Osvald!

OSVALD (vetää hänet takaisin sohvalle istumaan). Pysy istumassa, niin tahdon koettaa sanoa sinulle sen. -- Olen valittanut niin väsymystä matkasta --

ROUVA ALVING. No niin! Mitä sitte?

OSVALD. Mutta se se ei ole minulla vikana; ei mikään tavallinen väsymys --

ROUVA ALVING (tahtoo hypähtää ylös). Ethän toki ole sairas, Osvald!

OSVALD (vetää hänet jälleen istumaan). Pysy istumassa, äiti. Kuuntele vaan rauhallisesti. Minä en ole oikein sairaskaan; en semmoinen, mitä yleensä sanotaan sairaaksi, (likistää kätensä päänsä ympäri.) Äiti, minä olen henkisesti sortunut, -- hävinnyt, -- minä en voi koskaan enää päästä työtä tekemään! (heittäytyy kädet kasvoilla hänen helmaansa ja puhkee nyyhkiväiseen itkuun.)

ROUVA ALVING (vaaleana ja väristen). Osvald! Katso minuun! Ei, ei, tämä ei ole totta.

OSVALD (katsoo ylös epätoivoisin silmin). Ei koskaan enää voida työtä tehdä! Ei koskaan -- ei koskaan! Olla kuin elävältä kuollut! Aiti, voitko ajatella mitään niin kauheata?

ROUVA ALVING. Onnetoin poikani! Mitenkä on sinun käynyt näin kauheasti?

OSVALD (asettuu jälleen suoraan). Niin, sepä se juuri on, jota en mitenkään voi käsittää. En ole milloinkaan viettänyt mitään peuhaavata elämää; en minkään puolesta. Sitä et saa luulla minusta, äiti! Sitä en ole koskaan tehnyt.

ROUVA ALVING. Sitä en luulekkaan, Osvald.

OSVALD. Ja sitte käy minun kumminkin näin! Näin kauhean onnettomasti!

ROUVA ALVING. Oo, mutta se parantuu, rakas, siunattu poikani. Se ei ole muuta kuin liiallista voimien ponnistusta. Voit uskoa minua siinä.

OSVALD (raskaasti). Niin uskoin minäkin alussa; mutta se ei ole niin.

ROUVA ALVING. Kerro minulle kaikki tyyni, alusta loppuun.

OSVALD. Niin aionkin.

ROUVA ALVING. Mihin aikaan huomasit sen ensin?

OSVALD. Heti sen jälkeen, kuin olin ollut kotona viime kertaa ja tullut alas Pariisiin jälleen. Minä rupesin tuntemaan hyvin kovia tuskia päässäni -- enimmiten takaraivassani, tuntui minusta. Oli niinkuin ahdas rautarengas olisi ruuvattu niskani ympäri ja ylöspäin.

ROUVA ALVING. Ja sitte?

OSVALD. Alussa luulin, ett'ei se ollut muuta, kuin tavallista päänkivistystä, joka minua niin vaivasi kasvavana.

ROUVA ALVING. Niin, niin --

OSVALD. Mutta se ei ollut sitä; sen huomasin pian. Minä en voinut tehdä työtä enää. Minä tahdoin alottaa erästä uutta suurta kuvaa; mutta tuntui niinkuin voimani olisivat hervahtuneet; kaikki tarmoni oli niinkuin lamassa; en voinut koota mielessäni selviä kuvitelmia; minua huimasi, -- pyörrytti. Oo, se oli kauhea tila! Lopuksi laitoin hakemaan lääkäriä, -- ja häneltä sain selvän vastauksen.

ROUVA ALVING. Mitenkä, tarkoitat?

OSVALD. Hän oli paraita lääkäriä siellä alaalla. Minun piti silloin kertoa hänelle, miltä tautini tuntui; ja sitte rupesi hän tekemään minulle koko joukon kysymyksiä, jotka eivät minusta ollenkaan kuuluneet asiaan; en käsittänyt mihinkä mies pyrki.

ROUVA ALVING. No!

OSVALD. Lopuksi sanoi hän: teissä on syntymästä alkain ollut jotain madonsyömää; -- hän käytti juuri sanaa "vermoulu".

ROUVA ALVING (kiihkeänä). Mitä hän tarkoitti sillä?

OSVALD. En minäkään sitä ymmärtänyt, ja pyysin häneltä lähempää selitystä. Ja silloin sanoi tuo vanha kyynikko -- (puristaa nyrkkiään.) Oo --!

ROUVA ALVING. Mitä hän sanoi?

OSVALD. Hän sanoi: isäin pahat teot etsitään lasten päälle.

ROUVA ALVING (nousee hitaasti). Isäin pahat teot --

OSVALD. Olin lyödä häntä vasten kasvoja --

ROUVA ALVING (menee lattian poikki). Isäin pahat teot --

OSVALD (hymyilee raukeasti). Niin, mitä siitä ajattelet? Luonnollisesti vakuutin hänelle, ett'ei tässä mitenkään voinut olla puhetta semmoisesta. Mutta luuletko hänen antaneen perään sentään? Ei, hän pysyi sanassaan; ja vasta sitte, kuin olin ottanut esille sinun kirjeesi ja kääntänyt hänelle kaikki ne paikat, joissa puhuttiin isästä --

ROUVA ALVING. Mutta silloin --?

OSVALD. Niin, silloin täytyi hänen luonnollisesti myöntää olevansa erhetyksissä; sitte sain tietää totuuden. Käsittämättömän totuuden! Tästä riemuisasta, onnellisesta nuorukais-elämästä toverien kanssa olisi minun pitänyt pysyä erilläni. Se oli ollut liian rajua minun voimilleni. Omasta syystä siis!

ROUVA ALVING. Osvald! Oi, ei; elä usko sitä!

OSVALD. Ei ollut muu selitys mahdollinen, hän sanoi. Se se on kauheata. Auttamattomasti sortunut koko iäkseni -- oman ajattelemattomuuteni tähden. Kaikki, mitä tahdoin toimittaa maailmassa, -- ei rohjeta ajatellakkaan sitä. O, jospa vaan voisin elää uudestaan -- tehdä kaikki tyyni tekemättömäksi! (heittäytyy kasvoilleen sohvalle.)

ROUVA ALVING (kiertelee käsiänsä ja kävelee sisällisesti taistellen edestakaisin).

OSVALD (hetkisen jälkeen katsoo ylös ja jää puoleksi pitkälleen kyynäspäittensä nojalle). Jos se edes olisi ollut jonkun verran perittyä, -- jonkun verran, mitä ei itse olisi voinut estää. Mutta tämä tämmöinen! Niin häpeämättömällä, ajattelemattomalla, kevytmielisellä tavalla tuhlannut oman onnensa, oman terveytensä, kaikki maailmassa, -- tulevaisuutensa, elämänsä --!

ROUVA ALVING. Ei, ei, rakas, siunattu poikani; tämä on mahdotointa! (kumartuu hänen ylitsensä.) Tilasi ei ole niin toivotoin, kuin luulet.

OSVALD. O, sinä et tiedä -- (hypähtää ylös.) Ja sitte se, äiti, että minun pitää tuottaa sinulle kaikki tämä suru! Monta kertaa olen melkein halunnut ja toivonut ettet välittäisi niin paljoa minusta.

ROUVA ALVING. Minäkö, Osvald; minun ainoa poikani! Ainoa, joka minulla on maailmassa; ainoa, josta välitän!

OSVALD (tarttuu hänen molempiin käsiinsä ja suutelee niitä). Niin, niin, sen kyllä näen. Kuin olen kotona, niin näenhän sen. Ja se on mitä raskainta minulle. -- Mutta nyt sen siis tiedät. Ja nyt emme enää puhu siitä. Minä en kärsi sitä ajatella kauvan kerrassaan, (menee lattian poikki.) Toimita minulle jotakin juomista, äiti!

ROUVA ALVING. Juomista? Mitä sinä nyt joisit?

OSVALD. Mitä hyvänsä. Onhan sinulla vähän kylmää punssia kotona.

ROUVA ALVING. Niin, mutta rakas Osvald --!

OSVALD. Elä kiellä sitä, äiti. Ole nyt kiltti; minun täytyy saada jotain, millä huuhdon alas kaikki nämä kalvavat ajatukset, (menee ylös kasvihnoneesen.) Ja niin -- niin pimeä kuin täällä on!

ROUVA ALVING (vetää kellonnuorasta oikealla).

OSVALD. Ja tämä lakkaamatoin sadesää. Sehän voi kestää viikoittain; koko kuukausia. Ei koskaan nähdä yhtäkään auringonsädettä. Niinä kertoina, jolloin olen ollut kotona, en muista koskaan nähneeni auringon paistavan.

ROUVA ALVING. Osvald, -- sinä aiot matkustaa minun luotani!

OSVALD. Hm -- (hengähtää raskaasti.) En aio mitään! (raukeasti.) Sen kyllä annan olla tekemättä.

REGINA (ruokahuoneesta). Soittiko rouva?

ROUVA ALVING. Soitin; toimita lamppu sisään.

REGINA. Heti, rouva. Se on jo sytytetty, (mennee ulos.)

ROUVA ALVING (menee Osvaldin lno). Osvald, elä salaa mitään minulta.

OSVALD. Sitä en tee, äiti -- (menee pöydän luo.) Mielestäni olen sanonut sinulle niin paljon.

REGINA (tuo lampun ja panee sen pöydälle).

ROUVA ALVING. Kuule, Regina, sinä voisit tuoda meille puoli pulloa sampanjaa.

REGINA. Kyllä, rouva, (menee jälleen ulos.)

OSVALD (tarttuu molemmin käsin hyväillen hänen päähänsä). Se on niinkuin olla pitää. Tiesin kyllä, ett'ei äiti tahtonut antaa poikansa janota.

ROUVA ALVING. Rakas Osvald raukkni; mitenkä voisin kieltää sinulta mitään nyt?

OSVALD (vilkkaasti). Tottako, äiti? Tarkoitatko sitä mitä sanot?

ROUVA ALVING. Mitä?

OSVALD. Ett'et tahtoisi kieltää minulta nitään?

ROUVA ALVING. Mutta rakas Osvald --

OSVALD. Hys!

REGINA (tuo tarjottimella puoli pulloa sanpanjaa ja kaksi lasia, ja asettaa ne pöydälle). Avaanko minä --?

OSVALD. Ei, kiitos; avaan itse. (Regina memee ulos jälleen.)

ROUVA ALVING (asettuu pöydän luo). Mitä sinä tarkoitit -- että minun ei tulisi kieltää sinulta?

OSVALD (avatessaan pulloa). Ensin lasi tahi kaksi. (Korkki kimmahtaa auki; hän kaataa toiseen lasiin ja aikoo kaataa toiseen.)

ROUVA ALVING (pitää kättänsä päällä). Kiitos, -- ei minulle.

OSVALD. No, minulle sitte! (tyhjentää lasin, täyttää sen uudestaan ja tyhjentää taas; sen jälkeen istuu pöydän ääreen.)

ROUVA ALVING (odottaen). No niin?

OSVALD (katsomatta häneen). Kuule, sano minulle, -- minusta sinä ja pastori Manders näytitte niin ihmeellisen -- hm, hiljaisilta päivällispöydässä.

ROUVA ALVING. Huomasitko sen?

OSVALD. Huomasin. Hm -- (lyhyen äänettömyyden jälkeen.) Sano minulle, -- miltä Regina sinusta näyttää?

ROUVA ALVING. Miltä hän minusta näyttää?

OSVALD. Niin, eikö hän ole oivallinen?

ROUVA ALVING. Rakas Osvald, sinä et tunne häntä niin tarkkaan kuin minä --

OSVALD. No?

ROUVA ALVING. Regina sai, paha kyllä, oleskella liian kauvan kotona. Minun olisi pitänyt ottaa hänet luokseni aikaisemmin.

OSVALD. Niin, mutta eikö hän ole muhkea nähdä, äiti? (täyttää lasinsa.)

ROUVA ALVING. Reginalla on monta ja suurta vikaa --

OSVALD. No niin, mitä se tekee? (juo taasen.)

ROUVA ALVING. Mutta minä pidän hänestä kuitenkin; ja minun on vastattava hänestä. En tahtoisi minkään edestä maailmassa, että hänelle tapahtuisi pahaa.

OSVALD (hypähtää ylös). Aiti, Regina on minun ainoa pelastukseni!

ROUVA ALVING (nousee). Mitä sillä tarkoitat?

OSVALD. En voi kävellä täällä ja kantaa kaikkea tätä sieluntuskaa yksin.

ROUVA ALVING. Eikö sinulla ole äitisi kantamaan sitä kanssasi?

OSVALD. Niin, sitä ajattelin; ja sen vuoksi tulinkin kotia luoksesi. Mutta se ei käy sillä lailla. Näen sen; se ei käy. Minä en kestä elämääni täällä!

ROUVA ALVING. Osvald!

OSVALD. Minun täytyy elää toisella tavalla, äiti, Sen vuoksi täytyy minun lähteä pois sinun luotasi. Minä en tahdo, että sinä olisit näkemässä sitä.

ROUVA ALVING. Onnetoin poikani! Oi, mutta Osvald, niin kauvan kuin olet niin sairas kuin nyt --

OSVALD. Jos se olisi sairaus yksin, niin jäisin kyllä luoksesi, äiti. Sillä sinä olet paras ystäväni maailmassa.

ROUVA ALVING. Niin, eikö totta, Osvald; enkö ole!

OSVALD (kulkee levotoinna ympäri). Mutta kaikki nuo vaivat ja katumus, -- ja sitte tuo suuri kuolettavainen tuska. Oo -- tämä kauhea tuska!

ROUVA ALVING (menee hänen jäljessään). Tuska? Mikä tuska? Mitä tarkoitat?

OSVALD. Oo, elä kysele minulta enempää. En tiedä sitä. En voi kuvailla sitä sinulle.

ROUVA ALVING (menee lattian poikki oikealle ja vetää kellonnauhasta).

OSVALD. Mitä aiot?

ROUVA ALVING. Aion saada poikani iloiseksi, niin. Hänen ei pidä kulkea täällä mietiskellen. (Reginalle, joka tulee ovessa.) Enemmän sampanjaa. Koko pullo. (Regina menee.)

OSVALD. Äiti!

ROUVA ALVING. Etkö luule meidänkin osaavan elää tässä talossa?

OSVALD. Eikö hän ole muhkea nähdä? Sitä, mimmoista tekoa hän on! Ja niin tuiki terve.

ROUVA ALVING (istuu pöydän luo). Istu, Osvald, ja haastelkaamme tyynesti.

OSVALD (istuu). Et suinkaan tiedä, äiti, että minulla on vääryys sovitettavana Reginaa kohtaan.

ROUVA ALVING. Sinulla!

OSVALD. Tahi pieni ajattelemattomuus -- miksikä sinä sitä kutsuisit. Vallan viatoin muuten. Kuin viimeksi olin kotona --

ROUVA ALVING. Niin?

OSVALD. -- kyseli hän minulta niin usein Pariisin oloja, ja minä juttelin hänelle silloin yhtä ja toista sieltä alaalta. Sitte muistan, että eräänä päivänä tulin sanoneeksi: eikö teitä haluttaisi tulla sinne alas?

ROUVA ALVING. No?

OSVALD. Minä näin, että hän tuli aivan tulipunaiseksi, ja sitte hän sanoi: kyllä, minua kyllä haluttaisi. Niin niin, minä vastasin, siihen voipi kyllä neuvoja saada -- tahi jotakin semmoista.

ROUVA ALVING. No niin?

OSVALD. Olin luonnollisesti unhottanut koko asian; mutta kuin toissa päivänä tulin kysyneeksi häneltä, oliko iänen mielensä hyvä, että niin kauvan viivyn kotona --

ROUVA ALVING. Niin?

OSVALD. -- silloin hän katsoi niin omituisesti minuun, ja kysyi: mutta mitä sitte tulee minun Pariisin-matkastani?

ROUVA ALVING. Hänen matkastaan!

OSVALD. Ja sitte sain hänen tunnustamaan, että hän oli pitänyt asian totena, että hän oli täällä ajatellut minua koko ajan, ja että hän oli ruvennut opettelemaan ranskaa --

ROUVA ALVING. Sen vuoksi siis --

OSVALD. Äiti, -- kuin näin tuon muhkean, kauniin, tuiki terveen tytön seisovan siinä edessäni -- enhän ennen koskaan ollut häntä tarkemmin huomannut -- mutta nyt kuin hän seisoi siinä ikäänkuin avosylin valmiina minua vastaan-ottamaan --

ROUVA ALVING. Osvald!

OSVALD. -- silloin selvisi minulle, että hänessä siinä oli pelastus; sillä minä näin hänessä olevan elämän-iloa.

ROUVA ALVING (hämmästyen). Elämän-iloa --? Voiko pelastusta olla siinä?