Part 2

PASTORI MANDERS. No, tarkoitan lähinnä miehiä niin itsenäisissä ja vaikuttavissa asemissa, ett'ei oikein voi olla panematta niiden mielipiteille jotakin arvoa.

ROUVA ALVING. Semmoisia on täällä moniaita, jotka ehkä kyllä voisivat loukkautua, jos --

PASTORI MANDERS. No, näettekös vaan! Kaupungissa on meillä monta monituista sitä lajia. Aatelkaa vaan kaikkia virkakumppalini joukkolaisia! Voitaisiin todella niin perin helposti käsittää asia niin, ett'ei teillä ja minulla muka ole oikeata luottamusta korkeampaan hallitukseen.

ROUVA ALVING. Mutta oman mielipiteenne mukaan, hyvä pastori, vakuutuksenne on kumminkin --

PASTORI MANDERS. Niin, minä tiedän; minä tiedän: -- minulla on luja vakuutukseni, se on kyllä totta. Mutta me emme kumminkaan voisi estää nurjaa ja epäedullista selitystä. Ja semmoinen voisi vuorostaan helposti vaikuttaa haitallisesti itse lastenkotolaitokseen.

ROUVA ALVING. Niin, jos sillä lailla kävisi, niin --

PASTORI MANDERS. Minä en myöskään kokonaan voi olla lukuun-ottamatta sitä tukalaa, -- niin, voin kyllä sanoa, tuskallista asemaa, johon minä kenties voisin joutua. Kaupungin johtavissa piireissä haastellaan paljo tästä lastenkoto-asiasta. Onhan lastenkoto osaksi rakennettu myös kaupungin hyödyksi, ja toivottavasti on se huomattavassa määrässä keventävä yhteiskunnan köyhänkuormiamme. Mutta kuin nyt minä olen teidän neuvojananne ja olen johtanut asian toimituspuolta, niin voin peljätä, että kiihkoiset kaikkein ensiksi käyvät minun kimppuuni --

ROUVA ALVING. Niin, semmoiselle ei teidän pidä antautua alttiiksi.

PASTORI MANDERS. Puhumatta hyökkäyksistä, joita epäilemättä tehtäisiin minua vastaan eräissä lehdissä ja aikakauskirjoissa, jotka --

ROUVA ALVING. Kylliksi, hyvä pastori Manders, se kohta ratkaisee asian.

PASTORI MANDERS. Ette siis tahdo vakuutettavaksi?

ROUVA ALVING. En; annamme sen olla.

PASTORI MANDERS (nojautuu taakseppäin tuoliin). Mutta jos nyt onnettomuus kerta sattuisi? Eihän voi koskaan tietää --. Tahdotteko siinä tapauksessa korjata vahingon jälleen?

ROUVA ALVING. En, sen sanon teille suoraan, sitä en tekisi.

PASTORI MANDERS. Niin mutta tiedättekö, rouva Alving, -- siinä tapauksessa otamme todella arveluttavan vastuun päällemme.

ROUVA ALVING. Mutta luuletteko voivamme muuta?

PASTORI MANDERS. En, sepä juuri seikka; emme oikeastaan voi muuta. Eihän meidän sentään pidä antautua nurjasti tuomittaviksi; eikä meillä millään lailla ole lupaa saattaa aikaan pahennusta seurakunnassa.

ROUVA ALVING. Teillä, pappina, ei ainakaan.

PASTORI MANDERS. Ja minä luulenkin todella voivamme luottaa, siihen, että semmoisella laitoksella on onni mukanaan, -- niin, että se on erityisen varjeluksen suojassa.

ROUVA ALVING. Toivokaamme niin, pastori Manders.

PASTORI MANDERS. Jätämmekö siis sen sikseen?

ROUVA ALVING. Luonnollisesti teemme niin.

PASTORI MANDERS. Hyvä. Niinkuin tahdotte, (merkitsee.) Siis -- ei vakuuteta.

ROUVA ALVING. Oli muuten kummallista, että tulitte puhuneeksi siitä juuri tänään --

PASTORI MANDERS. Olen kauvan ajatellut kysyä sitä teiltä --

ROUVA ALVING. -- sillä eilen oli tuli pääsemässä irti siellä alaaila.

PASTORI MANDERS. Mitä?

ROUVA ALVING. Noh, se ei muuten ollut mitään erin-omaista. Valkea oli tarttunut höylänlastuihin työpajassa.

PASTORI MANDERS. Jossa Engstrand tekee työtä?

ROUVA ALVING. Niin. Hän kuuluu monesti niin varomattomasti pitelevän tulitikkuja.

PASTORI MANDERS. Sillä miehellä on niin paljon asioita päässä, -- niin monenlaisia kiusauksia, Jumalan kiitos, hän kokee nyt viettää nuhteetointa elänää, kuulen ma.

ROUVA ALVING. Vai niin? Kuka niin sanoo?

PASTORI MANDERS. Sen on hän itse vakuuttanut minulle. Ja ketterä työmies hän myös on.

ROUVA ALVING. Kyllä, sen aikaa kuin on selvä --

PASTORI MANDERS. Niin, tuo surullinen heikkous! Mutta hän on monesti pakotettu siihen kehnon jalkansa tähden, hän sanoo. Hänen viimeksi kaupungissa ollessaan tulin oikein liikutetuksi hänen takiansa. Hän tuli luokseni ja kiitti minua niin sydämmellisesti, siitä että olin hankkinut hänelle työtä täällä, niin että hän voi saada olla yhdessä Reginan kanssa.

ROUVA ALVING. Reginasta hän ei paljoa välitä.

PASTORI MANDERS. Välittää kyllä, hän puhuu tytön kanssa joka päivä, niin hän itse jutteli minulle.

ROUVA ALVING. Niin, niin, voi olla.

PASTORI MANDERS. Hän tuntee kyllä kaipaavansa jotakin, joka voi häntä pidättää kiusauksen lähetessä. Sepä juuri on herttaista Jaakko Engstrandissa, se, että hän tulee niin peräti avutoinna luoksesi ja syyttää itseänsä ja tunnustaa heikkoutensa. Viimeksi ollessaan puheillani -- --. Kuulkaa, rouva Alving, jos hänellä olisi sisällinen tarve saada Regina kotia luoksensa jälleen --

ROUVA ALVING (nousee nopeasti). Regina!

PASTORI MANDERS. -- niin elkää te panko sitä vastaan.

ROUVA ALVING. Panen, sitä minä vastustan kaikin voimin. Ja sitä paitse, -- saahan Regina toimen lastenkodossa.

PASTORI MANDERS. Mutta ajatelkaa, Engstrand on kumminkin hänen isänsä --

ROUVA ALVING. O, minä tiedän paraiten, minkälainen isä hän on ollut hänelle. Ei, hänen luokseen ei Regina koskaan ole tuleva minun suostumuksellani.

PASTORI MANDERS (nousee). Mutta hyvä rouva, elkää siitä sentään niin kiivastuko. On oikein surullista, kuinka väärin te tunnette puuseppä Engstrandin. Onhan ikäänkuin oikein säikähtyisitte --

ROUVA ALVING (rauhallisemmin). Se on yhdentekevä. Olen ottanut Reginan luokseni, ja luonani hän pysyy, (kuuntelee.) Hys, hyvä pastori Manders, elkää enää puhuko tästä, (hän tulee iloisen-näköiseksi.) Kuulkaa! Siellä tulee Osvald portailla. Nyt tahdomme vaan ajatella _häntä_.

(Osvald Alving, ohuessa päällystakissa, hattu kädessä, ja polttaen suurta merivahapiippua, tulee sisään vasemmanpuolisen oven kautta.)

OSVALD (jää seisomaan ovelle). Oo, anteeksi -- luulin teidän olevan konttorissa, (tulee lähemmäksi.) Hyvää päivää, herra pastori.

PASTORI MANDERS (tuijotellen). Ah --! Sepä kummallista --

ROUVA ALVING. Niin, mitä sanotte hänestä tuossa, pastori Manders?

PASTORI MANDERS. Minä sanon, -- minä sanon --. Ei, mutta onko se todellakin --?

OSVALD. On, se on todellakin se tuhlaajapoika, herra pastori.

PASTORI MANDERS. Mutta hyvä nuori ystäväni --

OSVALD. No, kotia tullut poika sitte.

ROUVA ALVING. Osvald tarkoittaa sitä kertaa, kuin te niin kovasti vastustelitte hänen maalariksi tuloaan.

PASTORI MANDERS. Voihan ihmissilmissä moni askel näyttää arveluttavalta, joka sitte kumminkin -- (ravistaa Osvaldin kättä.) No, terve tuloa, terve tuloa! Mutta hyvä Osvald --. Niin saanenhan kutsua teitä ristimänimellä?

OSVALD. Niin, miksi muuten kutsuisitte minua?

PASTORI MANDERS. Hyvä. Sitä aioin sanoa, hyvä Osvaldini, -- teidän ei pidä luulla minusta, että ehdottomasti tuomitsisin taiteilijasäädyn. Luulen, että on monta, jotka siinäkin säädyssä voivat säilyttää sisällisen ihmisensä turmeltumattomana.

OSVALD. Meidän on toivominen sitä.

ROUVA ALVING (loistaen tyytyväisyydestä). Tiedän yhden, joka on säilyttänyt sekä sisällisen että ulkonaisen ihmisensä turmeltumattomana. Katsokaa vaan häntä, pastori Manders.

OSVALD (kulkee lattiata ylöspäin). Niin niin; rakas äiti, jättäkäämme se.

PASTORI MANDERS. No ihan varmaan -- sitä ei voi kieltää. Ja sittehän olette jo ruvennut saamaan nimeä. Sanomalehdet ovat usein puhuneet teistä, ja niin ylenmäärin suosiollisesti. Niin, se on -- viime aikoina on luullakseni oltu ikäänkuin vähä hiljaa.

OSVALD (yläällä kukkien luona). En ole saanut maalata juuri paljoa viime aikoina.

ROUVA ALVING. Pitäähän maalarinkin levätä välillä.

PASTORI MANDERS. Se on tietty. Ja sitte valmistaudutaan ja kootaan voimia johonkin suureen.

OSVALD. Niin. -- Äiti, joko kohta syömme?

ROUVA ALVING. Puolituntisen kuluttua. Ruokahalu hänellä on, jumalan kiitos.

PASTORI MANDERS. Maistuupa tupakkakin.

OSVALD. Löysin isän piipun yläällä kamariasi ja sitte --

PASTORI MANDERS. Ahaa, siinäpä se on!

ROUVA ALVING. Mikä?

PASTORI MANDERS. Kuin Osvald tuli tuolla ovessa piippu suussa, niin olin näkevinäni hänen isänsä ilmielävänä.

OSVALD. Ei nyt, todellako?

ROUVA ALVING. Oo, miten voittekaan sanoa niin! Onhan Osvald minuun.

PASTORI MANDERS. Niin; mutta hänellä on joku piirre suupielessä, jotakin huulissa, joka muistuttaa niin ilmeisesti Alvingista -- varsinkin nyt, kuin hän polttaa.

ROUVA ALVING. Ei ollenkaan. Osvaldilla on pikemmin jotakin papillista suussaan, minun mielestäni.

PASTORI MANDERS. No niin, no niin; muutamilla virkaveljilläni on samanlainen piirre.

ROUVA ALVING. Mutta pane piippu pois, poika kultani: en tahdo saada sauhua tänne sisään.

OSVALD (tekee niin). Mielelläni. Tahdoin vaan koetella sitä; sillä olen kerta polttanut siitä lapsena.

ROUVA ALVING. Sinäkö?

OSVALD. Niin. Olin aivan pieni silloin. Ja sitte muistan tulleeni ylös kamariin isän luo eräänä iltana, kuin hän oli niin iloinen ja hauska.

ROUVA ALVING. Oo, sin' et muista mitään niiltä ajoilta.

OSVALD. Muistan, muistan selvästi, kuinka hän nosti minut polvelleen ja antoi minun polttaa piippua. Polta poika, hän sanoi, -- polta kelpo lailla, poika! Ja minä poltin minkä suinkin taisin, kunnes tunsin tulevani ihan vaaleaksi ja hiki herui suurissa pisaroissa otsalleni. Silloin hän nauroi niin sydämmellisesti --

PASTORI MANDERS. Sepä vasta kummallista.

ROUVA ALVING. Ystäväni, se on vaan Osvaldin unennäköjä.

OSVALD. Ei, äiti, en ole sitä uneksinut. Sillä -- vaikka et voi muistaa sitä -- niin sinä tulit sisään ja kannoit minut ulos lastenkamariin. Siellä tuli minulle paha elämä, ja minä näin, että sinä itkit. -- Tekikö isä usein semmoisia ilveitä?

PASTORI MANDERS. Nuoruudessaan oli hän erittäin hilpeä mies --

OSVALD. Ja sai kuitenkin niin paljon toimeen tässä maailmassa, niin paljon hyvää ja hyödyllistä; eikä elänyt sen vanhemmaksi.

PASTORI MANDERS. Niin, te olette todella perinyt nimenne toimekkaalta ja ansiolliselta mieheltä, hyvä Osvald Alving. No, se on toivottavasti teille kehotuksena --

OSVALD. Pitäisi olla, niin.

PASTORI MANDERS. Teitte ainakin kauniisti, kuin tulitte kotia hänen kunniapäiväkseen.

OSVALD. Vähempätä en toki voinut tehdä isäni vuoksi.

ROUVA ALVING. Ja kuin minä saan pitää hänet niin kauvan; siinä hän kuitenkin tekee kaikkein kauniimmasti.

PASTORI MANDERS. Niin, jäättehän kotia talven yli, kuulen ma.

OSVALD. Jään kotia epämääräiseksi ajaksi, herra pastori. -- Oo, on sentään ihanata olla taas kotona!

ROUVA ALVING (ilosta säteillen). Niin, eikö totta?

PASTORI MANDERS (katselee osaaottavaisesti Osvaldia). Te jouduitte aikaiseen ulos maailmaan, hyvä Osvald.

OSVALD. Niin tein. Joskus ajattelen, että eikö se ollut liian aikaiseen.

ROUVA ALVING. O, ei suinkaan. Siitä on reippaalle pojalle vaan hyvää. Ja olletikkin sille, joka on ainoa lapsi. Hänen ei pidä vetelehtiä kotona äidin ja isän luona ja tulla pilatuksi.

PASTORI MANDERS. Se kysymys on vaikea ratkaista, rouva Alving. Isän koti on ja pysyy kuitenkin lapsen oikeana olinpaikkana.

OSVALD. Siinä olen todella yhtä mieltä pastorin kanssa

PASTORI MANDERS. Katsokaa nyt vaan omaa poikaanne. Niin, voimmehan hyvästi puhua siitä hänen läsnäollessaan. Mikä on ollut seuraus hänelle? Hän on tullut kuuden -- seitsemänkolmatta vuoden vanhaksi, eikä ole koskaan saanut tilaisuutta oppia tuntemaan kunnollista kotia.

OSVALD. Anteeksi, herra pastori, -- siinä kokonaan petytte.

PASTORI MANDERS. Vai niin? Luulin, että olette oleskellut melkein yksin-omaan taiteilijapiireissä.

OSVALD. Niin olenkin.

PASTORI MANDERS. Mutta minä luulin, että useimmilla niistä ei ole varaa perustaa perhettä ja laittaa kotia.

OSVALD. On niitä muutamia, joilla ei ole varaa mennä naimisiin, herra pastori.

PASTORI MANDERS. Niin, sitähän minä sanoin.

OSVALD. Mutta voihan heillä sen vuoksi olla koti. Ja se onkin yhdellä ja toisella; vieläpä hyvin kunnollinen ja sievä koti.

ROUVA ALVING (seuraa tarkasti, nyökkää, mutta ei sano mitään).

PASTORI MANDERS. Mutta enhän minä puhu nuorenmiehen kodista. Kodilla tarkoitetaan perhekotia, jossa mies elää vaimonsa ja lastensa kanssa.

OSVALD. Niin, tahi lastensa äidin kanssa.

PASTORI MANDERS (säpsähtää; lyö kätensä yhteen). Mutta laupias --!

OSVALD. No?

PASTORI MANDERS. Elää yhdessä -- lastensa äidin kanssa!

OSVALD. Niin, tahtoisitteko sitte ennemmin, että hänen pitäisi hyljätä lastensa äidin?

PASTORI MANDERS. Puhutte siis luvattomista yhteyksistä! Niistä niin kutsutuista villistä avioliitoista!

OSVALD. En ole koskaan huomannut mitään erittäin villiä sellaisten ihmisten yhdys-elämässä.

PASTORI MANDERS. Mutta kuinka on mahdollista, että kukaan -- kukaan edes jotenkin hyvästi kasvitettu mies tahi nuori nainen voi mukautua elämään sillä tavalla -- aivan yleisön silmäin edessä!

OSVALD. Mutta mitä heidän sitte pitäisi tehdä? Köyhä, nuori taiteilija, -- köyhä, nuori tyttö --. Naimisiin meneminen maksaa paljon rahaa. Mitä pitää heidän silloin tehdä?

PASTORI MANDERS. Mitäkö heidän pitää tehdä? Niin, herra Alving, sanon teille, mitä heidän pitää tehdä. Heidän olisi pitänyt pysyä erillään alusta pitäen, olisi pitänyt!

OSVALD. Sillä puheella ette pääse pitkälle nuorten, lämminveristen rakastuneitten ihmisten kanssa.

ROUVA ALVING. Ette, sillä ette pääse pitkälle!

PASTORI MANDERS (jatkaen). Ja että virkakunnat suvaitsevat mitään semmoista! Että sen sallitaan tapahtua julkisesti! (Rouva Alvingin edessä.) Eikö minulla siis ollut syytä olla syvästi huolissani poikanne tähden. Piireissä, joissa siveettömyys peittämättä vallitsee ja ikäänkuin on saanut suojaa --

OSVALD. Tahdon sanoa teille jotakin, herra pastori. Minä olen ollut alituinen sunnuntaivieras parissa semmoisessa säännöttömässä kodissa --

PASTORI MANDERS. Vieläpä sunnuntaisin!

OSVALD. Niin, silloinhan pitää huvitteleita. Mutta en ole koskaan kuullut niissä sopimatointa sanaa, ja vielä vähemmin olen ollut näkijänä mihinkään, jota voitaisiin kutsua siveettömäksi. Ei; tiedättekö, milloinka ja missä minä olen tavannut siveettömyyttä taiteilijapiireissä?

PASTORI MANDERS. En, jumalan kiitos!

OSVALD. No, sitte otan luvan sanoakseni sen. Olen tavannut sitä, kuin yksi ja toinen meidän malliksi kelpaavista aviomiehistämme ja perheen-isistämme tuli sinne alas huvittelemaan hiukkaisen omin päin, ja taiteilijat silloin kunnioittivat heitä, vierailemalla heidän vähäpätöisissä kopeissaan. Silloin saimme oppia jotain. Ne herrat tiesivät jutella meille sekä paikoista että asioista, joista me koskaan emme olleet uneksineetkaan.

PASTORI MANDERS. Mitä? Tahdotteko väittää, että kunnialliset miehet täältä kotoa --?

OSVALD. Ettekö koskaan, kuin semmoiset kunnialliset miehet tulivat kotia takaisin, ettekö koskaan ole kuullut heidän kertovan paisuvasta siveettömyydestä ulkomailla.

PASTORI MANDERS. Olen, luonnollisesti --

ROUVA ALVING. Olen minäkin kuullut.

OSVALD. Niin, voipi lujasti luottaa heidän sanoihinsa. Heidän joukossaan on asiantuntevia miehiä, (tarttuu päähänsä.) Oo -- että tuota kaunista, ihanata vapauden-elämää siellä ulkona, että sitä tuolla tavalla tahritaan.

ROUVA ALVING. Elä kiivastu, Osvald; se ei tee sinulle hyvää.

OSVALD. Ei, siinä olet oikeassa, äiti. Se ei tosiaan ole terveellistä minulle. Se on tuo kirottu väsymys, näetkös. Niin, nyt lähden pienelle kävelymatkalle ennen atriaa. Anteeksi, herra pastori; te ette voi käsittää sitä; mutta se sai minut kiihkoihini, (menee ulos toisen oikeanpuolisen oven kautta.)

ROUVA ALVING. Poika raukkani --

PASTORI MANDERS. Niin, niin voitte syystä sanoa. Niin pitkälle on hän siis joutunut!

ROUVA ALVING (katselee häntä ja on vaiti).

PASTORI MANDERS (kävelee edestakaisin). Hän kutsui itseänsä tuhlaajapojaksi. Niin, sitä pahempi, sitä pahempi!

ROUVA ALVING (katsoo yhä häneen).

PASTORI MANDERS. Ja mitä sanotte te kaikkeen tähän.

ROUVA ALVING. Minä sanon, että Osvald oli oikeassa jok'ainoassa sanassa.

PASTORI MANDERS (seisottuu). Oikeassa? Oikeaassa! Semmoisilla periaatteilla!

ROUVA ALVING. Täällä yksinäisyydessäni olen minä tullut samanlaisiin ajatuksiin, herra pastori. Mutta minä en ole koskaan rohjennut tarttua niihin. Nyt, kaikeksi onneksi; poikani on puhuva puolestani.

PASTORI MANDERS. Te olette surkuteltava nainen, rouva Alving. Mutta nyt tahdon puhua teille pari vakavaa sanaa. Edessänne ei nyt enää seiso asianhoitajanne ja neuvon-antajanne, ei teidän ja kuolleen miehenne nuoruuden-ystävä. Edessänne seisoo pappi, sellaisena, kuin hän seisoi edessänne elämänne hurjimmalla hetkellä.

ROUVA ALVING. Ja mitä on papilla sanomista minulle?

PASTORI MANDERS. Minä tahdon ensiksi herättää muistoanne, rouva. Hetki on hyvästi valittu. Huomenna on miehenne kuoleman kymmenes vuosipäivä; huomenna on tuon edesmenneen muistomerkki paljastettava; huomenna olen puhuva suurelle kokoutuneelle joukolle; -- mutta tänään tahdon puhua teille yksin.

ROUVA ALVING. Hyvä, herra pastori; puhukaa!

PASTORI MANDERS. Muistatteko, että te, oltuanne tuskin vuoden avioliitossa, seisoitte kadotuksen äärimmäisellä partaalla? Että te jätitte huoneenne ja kotinne, -- että te pakenitte miehenne luota; -- niin, rouva Alving, pakenitte, ja kieltäydyitte menemästä takaisin hänen luoksensa, vaikka hän kuinka paljon olisi pyytänyt ja rukoillut teitä tulemaan?

ROUVA ALVING. Oletteko unhottanut, kuinka äärettömän onnettomaksi tunsin itseni sinä ensimmäisenä vuonna?

PASTORI MANDERS. Se juuri on oikea kapinanhenki, että vaaditaan onnea tässä elämässä. Mitä oikeutta on meillä ihmisillä onneen? Ei, meidän pitää tehdä velvollisuutemme, rouva! Ja teidän velvollisuutenne oli pysyä kiinni siinä miehessä, jonka kerta olitte valinnut ja johonka olitte sidottu pyhillä siteillä.

ROUVA ALVING. Tiedätte hyvin, minkälaista elämää Alving vietti siihen aikaan; mihinkä irstaisuuksiin hän teki itsensä syylliseksi.

PASTORI MANDERS. Tiedän aivan hyvin mitä huhuja hänestä liikkui; ja minä kaikkein vähimmin hyväksyn hänen elämäänsä nuoruuden vuosina, jos nimittäin huhuissa oli perää. Mutta, vaimoa ei ole pantu isäntänsä tuomariksi. Teidän velvollisuutenne olisi ollut nöyrällä mielellä kantaa ristiä, jonka korkeampi tahto oli katsonut sovelijaaksi teille. Mutta sen sijaan heitätte te kapinallisesti ristin pois, jätätte kompastelevan, jota teidän olisi pitänyt tukeman, menette matkaanne ja panette hyvän nimenne ja maineenne alttiiksi, ja -- olette turmelemaisillanne toisten maineen kaupanpäälliseksi.

ROUVA ALVING. Toisten? Toisen, tarkoitatte varmaan.

PASTORI MANDERS. Teitte hyvin varomattomasti, etsiessänne turvaa minun luotani.

ROUVA ALVING. Pappimme luota? Kotiystävämme luota?

PASTORI MANDERS. Erittäin sen tähden. -- Niin, kiittäkää Herraa Jumalata, että minulla oli tarpeeksi lujuutta, -- että minä sain teidät kiihkoisista aikomuksistanne ja että minun oli suotu saattaa teidät takaisin velvollisuuden tielle ja kotia laillisen isäntänne luokse.

ROUVA ALVING. Niin, pastori Manders, se oli todella teidän työtänne.

PASTORI MANDERS. Minä olin vaan halpa ase korkeamman kädessä. Ja kuinka on siitä, että sain teidät taivutetuksi velvollisuuteen ja kuuliaisuuteen, kuinka on siitä ollut suurta siunausta, kaikiksi seuraaviksi elämänpäiviksenne? Eikö käynyt niinkuin ennustin teille? Eikö Alving kääntänyt selkäänsä eksymyksille, niinkuin miehen sopii? Eikö hän elänyt sitte sen ajan jälkeen rakkaasti ja nuhteettomasti kanssanne kaikkea elin-aikaansa? Eikö hän tullut tämän seudun hyväntekijäksi, ja eikö hän ylentänyt teitä niin luoksensa, että te vähitellen tulitte auttajaksi kaikissa hänen yrityksissään? Ja oivalliseksi auttajaksi; -- o, tiedän sen, rouva Alving: sen kiitoksen annan teille. -- Mutta nyt tulen seuraavaan suureen hairaukseen elämässänne.

ROUVA ALVING. Mitä tarkoitatte?

PASTORI MANDERS. Niinkuin kerta kieltäydyitte vaimon velvollisuuksista; samaten olette sitte kieltäytynyt äidin.

ROUVA ALVING. Ah --!

PASTORI MANDERS. Teissä on ollut turmiollinen omavaltaisuuden henki koko elin-aikanne. Kaikki pyrkimisenne on tarkoittanut pakotointa ja luvatointa. Koskaan ette ole tahtonut suvaita mitään sidettä päällänne. Kaiken, mikä on elämätänne rasittanut, olette ajattelemattomasti ja tunnottomasti heittänyt pois, ikäänkuin kuorman, joka oli omassa vallassanne. Teitä ei miellyttänyt enää olla vaimona, ja te lähditte miehenne luota. Teistä tuntui rasittavalta olla äitinä, ja te panitte lapsenne ulos vieraisiin.

ROUVA ALVING. Niin, se on totta; niin olen tehnyt.

PASTORI MANDERS. Mutta sen vuoksi olettekin tullut vieraaksi hänelle.

ROUVA ALVING. Ei, ei: en ole!

PASTORI MANDERS. Olette kyllä; niin on sen täytynyt käydä. Ja minkälaisena olette saanut hänet takaisin! Ajatelkaa oikein, rouva Alving. Te olette rikkonut paljon miestänne vastaan; -- sen tunnustatte pystyttäessänne hänelle muiston tuolla alaaila. Tunnustakaa nyt myös, mitä olette rikkonut poikaanne vastaan; lienee vielä aika saattaa hänet takaisin harhapoluilta. Kääntykää itse; ja pystyttäkää, mitä hänessä sentään ehkä vielä voi pystyttää. Sillä (kohottaen etusormeansa) totisesti, rouva Alving, te olette vian-alainen äiti! -- Tämän olen katsonut velvollisuudekseni sanoa teille. (Äänettömyyttä.)

ROUVA ALVING (hitaasti ja hilliten itseänsä). Te olette nyt puhunut, herra pastori; ja huomenna puhutte te mieheni muistoksi. Minä en puhu huomenna. Mutta nyt minä tahdon puhua hiukan teille, niinkuin te olette puhunut minulle.

PASTORI MANDERS. Luonnollisesti; te tahdotte tuoda esiin puollustuksia elämällenne --

ROUVA ALVING. En. Tahdon vaan kertoa.

PASTORI MANDERS. No --?

ROUVA ALVING. Kaikki, mitä tässä juuri sanoitte minusta ja miehestäni ja meidän yhdys-elämastämme, sittekuin te, niinkuin sanoitte sitä, olitte saattanut minut takaisin velvollisuuden tielle, -- kaikki se on semmoista, jota ette ollenkaan tunne omasta huomiostanne. Siitä hetkestä aikain ette te -- jokapäiväinen seuraystävämme -- astunut enää jalallannekaan meidän huoneesemme.

PASTORI MANDERS. Muutittehan te ja miehenne kaupungista heti sen jälkeen.

ROUVA ALVING. Niin; ja tänne luoksemme ette tullut koskaan mieheni elin-aikana. Asiat ne olivat, jotka pakottivat teidät tulemaan minun luokseni, kuin olitte saanut lastenkoto-asian kanssa tekemistä.

PASTORI MANDERS (hiljaa ja epävarmasti). Helena -- jos tämä on oleva nuhdetta, niin tahdon pyytää teitä miettimään --

ROUVA ALVING. niitä suhteita, joita teidän asemanne takia oli huomioon ottaminen; niin. Ja sitte, että minä olin karannut vaimo. Ei voi koskaan olla kylliksi varovainen semmoisia karttamattomia naisia kohtaan.

PASTORI MANDERS. Rakas -- rouva Alving, tuo on niin tavatointa liioittelemista --

ROUVA ALVING. Niin, niin, niin, olkoon vaan. Sitä minä vaan tahdoin sanoa, että kuin te tuomitsette minun aviollisia suhteitani, niin nojaudutte sinänsä ilman mitään yleiseen tavalliseen mielipiteesen.

PASTORI MANDERS. No niin kyllä; ja mitä sitte?

ROUVA ALVING. Mutta nyt, Manders, tahdon sanoa teille totuuden. Olen vannonut itsekseni, että teidän kerta pitäisi saada se tietää. Teidän yksin!

PASTORI MANDERS. Ja mikä on sitte totuus?

ROUVA ALVING. Totuus on se, että minun mieheni kuoli yhtä säädyttömänä, kuin hän oli elänyt kaiken elin-aikansa.

PASTORI MANDERS (hapuilee tuolia). Mitä sanoitte?

ROUVA ALVING. Yhdeksäntoista-vuotisen avioliiton jälkeen yhtä säädyttömänä, -- ainakin himoissansa, -- kuin hän oli ennenkuin meidät vihitte.

PASTORI MANDERS. Ja näitä nuoruuden hairauksia, -- näitä säännöttömyyksiä, -- huikentelevaisuuksia, jos niin tahdotte, te kutsutte säädyttömäksi elämäksi!

ROUVA ALVING. Kotilääkärimme käytti sitä sanaa.

PASTORI MANDERS. Nyt en ymmärrä teitä.

ROUVA ALVING. Ei ole tarpeenkaan.

PASTORI MANDERS. Minua melkein pyörryttää. Koko teidän avioliittonne, -- koko tämä monivuotinen yhdys-elämä miehenne kunssa, ei olisi oliut muuta kuin peitetty kadotus!

ROUVA ALVING. Ei pikkuistakaan muuta. Nyt tiedätte sen.

PASTORI MANDERS. Tämä -- siitä tulen tuskin selville. En voi käsittää sitä! En ajatella sitä! Mutta mitenkä oli sitte mahdollista, että --? Mitenkä on mitään semmoista voitu pitää salassa?