Part 2

Sitten nousi hän äkkiä. Hän tunsi, että nyt voi hän lausua vain yhden sanan, joka kyllin voimakkaasti liittyi edelliseen.

— Rakastan sinua! kuiskasi hän ja kiisi ulos huoneesta.

Ajatuksiin vaipuneena tuijotti Stefan ulos pimeyteen.

Äkkiä kuuli hän hiljaa kehräävän äänen viereltään. Katalinin pikku kissanpentu oli kiertäytynyt kerälle vuodepeitteelle.

— Kata! huusi professori, unohdit kissan tänne!

Katalin, joka jo oli puoliksi riisuutunut, huudahti iloisesti ja yllätettynä viereisestä huoneesta ja soitti sitten palvelijatarta noutamaan pois kissan.

He nauroivat. Päivä ennen sodanjulistusta loppui iloisesti.

* * * * *

Oli paljon totta Katalinin sanoissa, että hänen elämänsä oli alkanut vasta hänen tultuaan Aratón puolisoksi.

Myös hän oli syntynyt Oltvássa, siebenbürgeniläisessä pikkukaupungissa, jonka kuuluisin poika, aina siitä asti kun magyarít valloittivat maan, Stefan Arató oli.

Oltvá on ikivanha, unelmoiva ja idyllinen sopukka. Pääkadun reunustavat kummin puolin sijaitsevat vanhat, sievät talot kaarikäytävineen.

Vuolaan Oltvá virran yli johtaa vanha, katettu puusilta. Aivan tämän äärellä sijaitsee Graczianin talo. Vanha Graczian, joka nuoruudenpäivinään oli esittänyt tärkeätä osaa Oltván säästöpankin historiassa, oli nyt kyseessä olevana aikana pyöreä, keltahipiäinen ukko, jolla oli ulospullistuneet silmät. Hän puhui perin vähän, piti aina päässään mustaa silkkipatalakkia ja näkyi harvoin kadulla. Hänen vaimonsa oli lystikkään paljon hänen näköisensä, ja hallitsi ja vallitsi kuin lihavahko varjo talossa, jonka yllä alati tukahduttava, miltei aavemainen hiljaisuus lepäsi.

Tässä talossa kasvoi Katalin. Vanha Graczian oli hänen äidinisänsä. Hänen vanhemmistaan ei puhuttu mitään; jos joskus kuitenkin Katan äiti sattumalta tuli puheeksi, puhkesi rouva Graczian heti kyyneliin, ja jos joku sana kohdistui hänen isäänsä, sanoi herra Graczian: se nulikka!

Katalinin isä oli Elemer Zolky, kaunis Zolky, ensi rakastaja Kolozsvárin teatterissa.

Taiteilija vietti kerran kesää Oltvássa, jonka luonnonihanuutta ja ilmastoa joku oli hänelle ylistänyt. Zolky viihtyikin erinomaisesti pienoisessa kaupungissa, mutta se ei suinkaan ollut ilmanalan, vaan Graczianin tyttären Emilian ansio.

Neiti Emiliaa ei silloin enää voinut lukea nuorinten joukkoon; täyteläisine, rehevine huulineen, riutuvine katseineen, pyöreähköine vartaloineen vaikutti hän kypsältä naiselta.

Minun ei kai tarvinne sanoa, että Emilia oli altis kaikelle taiteelle, että hän maalasi sangen sievästi, soitti erinomaisesti pianoa ja osasi laulaa "Si vous n'avez rien à me dire" ja "Seitsemän tähtöstä Otavassa" oikein kauniisti, että hänellä oli nimikirjoitusmuistokirja, johon silloin tällöin kaupungissa vierailevat kuuluisuudet merkitsivät nimensä, että hän vietti päivänsä ylpeässä yksinäisyydessä, sittekun Oltván "kultainen nuoriso" oli osottautunut kykenemättömäksi seuraamaan hänen henkensä korkeata lentoa.

Elemer Zolky kirjoitti nimensä Emilian muistokirjaan. Sittemminkin kävi hän Graczianin talossa, tuli pian jokapäiväiseksi vieraaksi, ja lopuksi nähtiin hänet öiseenkin aikaan puusillan läheisyydessä. Lyhyesti, tapahtui onnettomuus.

Seuraavana talvena matkusti herra Graczian Kolozsváriin "puhumaan vakavasti" taiteilijan kanssa. Tämä käyttäytyi kuitenkin mitä alhaisimmin. Hän ei todellakaan ymmärtänyt, mitä he toivoivat hänestä. Neiti Emilia ei tosiaan ollut mikään lapsi enää ja tiesi kai hyvinkin, mitä hän teki... Mutta silloin muuttuivat vanhan herran kasvot kvitteni-keltaisesta punajuuri-punaiseksi, sanaa sanomatta kääntyi hän kantapäillään ja matkusti kotia Oltváan.

Huhtikuussa syntyi lapsi, mutta äiti kuoli. Ja kuitenkin oli paljonkokenut rouva, joka hoiteli asioita, laskenut aivan päinvastoin...

Kun pikku Katóka oli kolmivuotias, tuli Zolky taas kaupunkiin. Luultavasti oli hän unohtanut koko vanhan seikkailunsa, muutoin ei hän ehkä olisi saapunut ja vieraillut Oltvássa.

Joku muistutti häntä, että hänellä oli pieni tytär kaupungissa ja eräänä päivänä teatteriharjoituksen jälkeen hyökkäsi hän Graczianille ajattelemattomana kuten tavallista.

Kun hän näki Katókan, lankesi hän polvilleen hänen eteensä, puristi häntä, nauroi ja itki, vuodatti todellisia kyyneleitäkin, pyysi Katókalta ja koko maailmalta anteeksi, vaati, että lapsi kutsuisi häntä isäksi, sillä kuten sananparsi tietää, veri ei koskaan muutu vedeksi. Hän vannoi myös, että nyt alkoi uusi ajanjakso hänen elämässään.

Illalla näytteli hän "Bankban'ia" [Unkarin ensimäinen suuri historiallinen tragedia, kirj. Josef Katona] ja laakeriseppeleen, jonka naisyhdistys kannatutti hänelle näyttämölle, otti hän mukaansa hautausmaalle, Emilian haudalle, otettuaan ensin pois silkkinauhat. Paljain päin hän seisoi haudan ääressä ja sanoi: Emiliani, hyvä, kallis Emiliani! Oltván asukkaat pitivät hänen käyttäytymistään kauniina ja hienotunteisena, itse sanoi hän kaupungin kahvilassa, että hän sillä oli vapautunut siveellisestä velkavelvollisuudesta vainajaa kohtaan.

Seuraavana päivänä pistäytyi hän taas Graczianin luona ja selitti, että hän lähitulevaisuudessa tahtoo maksaa kulut pikku Katókan kasvattamisesta, se ei ollut vain hänen pyhä velvollisuutensa, vaan myös hänen isällinen oikeutensa. Hän pyysi, rukoili ja vaati niin sydämeenkäyvästi, että lopulta täytyi hänen kanssaan sopia siitä, että hän maksaisi kaksikymmentä guldenia elatusrahaa kuukausittain.

Taiteilija matkusti seuraavana päivänä ja heti lähetti hän myös ne kaksikymmentä guldenia. Vielä kahtena kuukautena maksoi hän täsmällisesti, mutta sitten väsyi hän kaikkeen, antoi viis koko hommalle eikä edes vastannut herra Graczianin muistutuskirjeisiin.

Katóka ei nähnyt koskaan enää isäänsä. Vihdoin katosivat täydellisesti hänen muististaan isän kasvojen piirteetkin; vain taivaansinisen silkkiliivin kultanappineen, jota kaunis Zolky oli käyttänyt vieraskäynneillään, muisti hän eloisasti vielä tänä päivänä.

Vanha Graczian luulotteli itselleen ilman vähintäkään syytä, että maailma alituisesti suuntasi katseensa häneen ja hänen perheeseensä, ja mitä tulee kunniaan ja nuhteettomuuteen, että Graczian perheellä oli suurempia velvollisuuksia kuin muilla kuolevaisilla. Siksi painoikin hänen tyttärensä Emilian lankeemus häntä niin raskaasti, että hän tämän kuoleman jälkeen tuli ihmisaraksi. Hän vietti täydellistä hautakammioelämää yhdessä vanhan rouvansa kanssa, ja Kata tuli hautaholvin kolmanneksi asujaksi.

Salassa toivoi vanha herra, että armias Jumala aikanaan kutsuisi pienen isättömän, luokseen. Mutta kun hyvällä Jumalalla selvästi oli aivan eri suunnitelmia pikku Katókan tulevaisuudesta, kehittyi herra Graczianin synkkämielisyys mieliharmiksi.

Olisi ainakin voinut odottaa, että tytöntypykkä nöyrällä ja katuvaisella käyttäytymisellä olisi vaivautunut haihduttamaan sitä häpeällistä tosiasiaa, että oli olemassa. Mutta Katóka esiintyi aivankuin hänen suhteensa kaikki olisi ollut niin hyvin kuin pitikin.

Jos hän hyppi portaissa, tai jos hän ulkona pihalla rallatteli aivan tuntemattomia viisuja, katsahti Graczian moittien puolisoonsa. Kuuletko tuota, kuuletko?

Jos pikku Katóka solmi kirjavan nauhan kapean vyötärönsä ympäri, huokasi äidinisä haikeasti: ja tällaista vielä kaupanpäälle!

Ja kun tyttö eräänä päivänä ilmoitti, että hän tahtoi oppia tanssimaan kuten muutkin tytöt, ei vanha herra löytänyt sopivampaa ilmaisukeinoa suuttumukselleen kuin pelottavan hohonaurun.

Hän ei ollut sydämmetön, vain tavallinen porvari, siksi hän ei voinut kestää sitä, että hänestä oli tullut iso-isä kaiken lain ja järjestyksen ulkopuolella.

Kata-raukka oli tässä vanhanaikaisessa talossa kuin koiperho lukinverkossa. Jos hänen siipensä joskus värähtivät, ojensivat vanhat hämähäkit heti pitkät kyntensä häntä tavoittaakseen. Jopa kaakeliuunitkin aukoivat ammolleen kitansa aivankuin olisivat halunneet niellä hänet.

Mutta tämä ei luonnollisesti estänyt tyttöä varttumasta voimakkaaksi ja kauniiksi neidoksi. Säteilevine katseineen ja ruskeanpunaisine kreoliväreineen oli hän kuin tumma La France-nuppu.

Aina kuudennestatoista ikävuodestaan asti, jolloin suruisen suloiset aavistukset alkoivat laulaa hänen veressään, oli hän odottanut. Hän odotti prinssi Elämää, joka tulisi ja veisi hänet pois elämästä hautaholvissa.

Ja taas haltijatarsatu voittaa elämän, romantiikka saattaa matematiikan häpeään. Elämä saapui todella ja vei hänet pois Stefan Aratón hahmossa.

Kukaan ei voinut sitä käsittää, Oltvássa pohditaan vielä tänä päivänä syytä siihen, että kuuluisa nuori tiedemies, "joka olisi voinut valita itse Kolozsvárin kreivittärien joukosta," otti juuri Graczianin Katókan puolisokseen.

Hän siis meni naimisiin Katókan kanssa.

Nuori pari asui Oltvássa muutamia kuukausia, Tikanlinnassa. (Tämä ei muuten ollut linna, vaan vain pienehkö herraskartano, jonka Stefan Aratón iso-isä oli rakentanut Tikkavuoren rinteelle, jossa muinoin oli sijainnut jonkun siebenbürgeniläisen ruhtinaan linna ja jonka helähtävän nimen kartano täten oli perinyt.)

Myöhemmin asettuivat he asumaan Berliiniin, josta he palasivat kartanoon vain kesälomaksi, kunnes Stefan kutsuttiin Budapestin yliopistoon.

Kauniin Zolkyn avioton tytär oli kohonnut ylhäiseksi naiseksi. Hän kohosi yhä korkeammalle yhdessä miehensä kanssa, jonka maineessa hän kylpi kuin pakeneva haikara auringonpaisteessa.

Ja hän kiitti Jumalaa, sillä hän tunsi, että oli armoitettu naisten joukossa.

* * * * *

'Hän, armoitettu naisten joukossa, lepää tällä hetkellä untuvakevyen vuodepeitteen alla ja tuijottaa avoimin silmin makuuhuoneen siniseen hämärään.

Intohimoiset sanat, jotka hän tunti sitten oli sanonut puolisolleen, värisyttivät vielä nyt hänen hermojaan, ratas surisi vielä nyt hänen aivoissaan...

On siis aivan varma: jos Stefan kuolee, ei hän voi elää kauempaa. Totta kyllä, hänellä ei ollutkaan myrkkyä — hän oli _vain sanonut_ varastaneensa sitä laboratoriosta samana hetkenä, kuin se oli pälkähtänyt hänen päähänsä, mutta se ei merkinnyt mitään, sillä jos haluaa kuolla, löytää aina jonkun välikappaleen...

Kuolema! Hänen mielikuvitusvoimansa, joka oli uskomattoman herkkä, kuin puron vesi, heittäytyi ahneena tuohon mustaan luolaan.

Yleensä hän aina kauhistuneena pakeni sitä, mutta nyt hiipi hän sitä lähemmäksi lumoutuneena ja uteliaisuudesta väristen.

Ja nyt, kuten aina, tarkasteli hän itseään arvostelevin katsein viileästä etäisyydestä...

Hän lepäsi selällään kädet ristissä rinnoilla ja jäykkä vahakuvahymy suun ympärillä... Mustia verhostimia, valoa, kukkia...

Hän tunsi tuberosien ja suitsutuksen huumaannuttavan tuoksun, hän tunsi sen niin selvästi, että se oli tukahduttaa hänet...

Hän kuuli papin mutinan, vähäsen epäpuhtaan laulun, ja hän erotti yksityisiä latinankielisiä sanoja.

Circumdederunt me gemitus mortis: Dolores inferni circumdederunt me...

Ovella tungeksii mustapukuisia ihmisiä. Kuinka ihmeellistä! Katalinkin seisoo heidän joukossaan ja kyynelöiden katselee itseään paareilla... Matalaväreinen kuiskaaminen ja mumina ympäröivät häntä:

— Miten kaunis ruumis! — Vaimoraukka, miten kaunis hän onkaan! Niin valkea ja lempeä kuin pyhimys... Hän olikin pyhimys! Hän rakasti miestään, suurta Stefan Aratóa, eikä voinut elää kauemmin kuin hän...

Pitkäpartainen professori, jonka Katalin tunsi ulkomuodolta, selitti hillityllä bassoäänellä naapurilleen, että vainajalla oli suuria tieteellisiäkin ansioita, sillä hän oli työskennellyt yhdessä miehensä kanssa, ja useihin niihin keksintöihin, jotka nyt julistavat Stefan Aratón ylistystä, oli vaimo löytänyt alkuaineen... — Kohottakaamme heille yhteinen muistomerkki, lausui pitkäpartainen. Muistopatsaskomitea; on jo valittu... Kun he ovat yhdessä vaeltaneet elämän läpi, seuratkoot toisiaan myös kuolemassa. Sillä tämä nainen oli puolisonsa arvoinen.

Katalin tunsi tupakantuoksua ja näki kyynelen vierivän alas pitkin professorin pitkää partaa.

Se ei tosin ollut totta, että hän olisi tehnyt työtä miehensä laboratoriossa, mutta silti liikutti häntä pitkäpartaisen tunnustus.

Hänen sydäntään särki, häntä säälitti hän itse, jonka täytyi kuolla niin nuorena.

Ja äkkiä vaipui hän omain paariensa ääreen ja äänekkäät nyyhkytykset tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan.

Stefan kuuli ne avonaisen oven kautta ja huusi hänelle:

— Halloo, Katóka! Käänny toiselle kyljelle!

Tuo hurskas sielu luuli, että vaimoa ahdisti painajainen.

Katalin äännähti hiljaa ja valittavasti, aivankuin hän samassa silmänräpäyksessä olisi herännyt syvästä unesta, vaikkei hän koskaan ollut virkeämmin valveilla kuin nyt. Mutta miksi hän oikeastaan teeskenteli?

Miehen voimakas ääni aukaisi samassa uuden uran purolle, joka nyt pulppusi sinnepäin.

Niin, mutta eihän vielä ollut tapahtunut mitään onnettomuutta. Läheisessä huoneessa haukotteli Stefan, reippaana ja voimakkaana kuin karhu, hituistakaan ajattelematta kuolemaa. Hänhän ei lähde taistelutantereelle, hän vain rakentaa sairashuoneparakkeja.

Äkkiä valkeni naisen sydämessä, suloinen lämpö levisi hänen jäseniinsä.

Hän tuli aivan iloiseksi ja hilpeäksi ja nauroi itsekseen kuin koulutyttö. Ja taas hän etäältä näki itsensä lepäävän ja tirskuvan pimeydessä, kun mies viereisessä huoneessa huolestuneena kuunteli, kallistuneena ovea vasten...

Mutta silloin ei hän enää kauempaa voinut pidättää iloisuuttaan. Ja jottei ankara opettaja viereisessä huoneessa mitään kuulisi, painoi hän kätensä suutansa vasten ja veti peitteen yli päänsä.

* * * * *

Ehkä isältään, kauniilta Zolkyltä, hän oli perinyt kyvyn alituisesti katsella ja tarkastaa itseään.

Se oli omituista, mutta jopa hänen tärkeimpinä ja suruisimpina hetkinään hänessä löytyi jotakin tai jokin, joka jäi täysin järkeväksi ja välinpitämättömäksi, aivankuin kaikki se, joka peloitti Katalinia tai liikutti hänet kyyneleihin, ei olisi ollut missään yhteydessä hänen itsensä kanssa.

Hän piti minäänsä aina itsensä näkyvissä ja usein tuntui hänestä siltä kuin hänen minuuksiaan olisi maailmassa useampia kuin yksi, niin, kymmenen, jopa sata toisintoa. Kaikki nämä erilaiset henkilöt olivat kuin yhtämonta eri mahdollisuutta, lajitellut hänen sieluunsa kuin puvut teatterin pukuvarastossa. Hän voi panna niistä ylleen, minkä halusi ja mikä puki häntä parhaiten.

Yksi oli hyvä, toinen huono, siellä oli neitsyellisiä ja kainostelemattomia, pirteitä ja velttoja, rehellisiä ja valehtelevaisia, kaikkia lajeja.

Mutta mikä niistä oli hän itse? Ei mikään niistä, tai kaikki yhdellä kertaa. Jos hän pukeutui yhteen, ei hän tuntenut toista.

Viisitoistavuotiaana tytönletukkana oli hän kerran ikkunaverhojen takana kuunnellut kahden Oltvá-keikarin tuttavallista keskustelua. Nämät olivat puhuneet hänen äidistään ja hänestä itsestään. Siten sai hän päähänsä, ettei kukaan "gentleman" voinut mennä naimisiin hänen kanssaan.

Silloin Kata julmistui rajusti ja päätti heti paikalla tulla "huonoksi naiseksi", kostaakseen miehille. Ja päätettyään tämän, muuttui koko hänen olemuksensa.

Yhdellä iskulla otti hän itselleen kiemailijan hahmon kuin teatteriosan. Hän tuli koketiksi, ilkeäksi, kylmäksi ja etujaan laskevaksi.

Hänen julkeutensa teki isoäidin epätoivoiseksi ja vanhan Graczianin kiukusta raivoksi.

Tätä kesti, kunnes hän kerran sai kuulla Notre-Dame-siskojen laulua Oltván tuomiokirkossa. Heidän lasinkirkkaat, kylmät äänensä, jotka kuitenkin niin intohimoisina kohosivat kohti korkeutta, saivat hänet vakuutetuksi siitä, että hänestäkin täytyi tulla Kristuksen morsian.

Urkujen pauhusta erotti hän vienoja säveleitä, jotka kutsuivat häntä nimeltä. Suitsutuksesta liiteli savukehrä häntä kohti ja pysähtyi värähdellen hänen päänsä ylle...

Kun hän tuli kotiin kirkosta, oli hän itse viattomuuden täydellisyys, itse neitsyellinen kainous ja nöyryys.

Hän kulutti paljon aikaa rukouksiin, pukeutui vaatimattomasti, muuttui vaatimattomaksi ja työteliääksi, ja kaiken turhamaisen pikkuomaisuutensa lahjoitti hän pois.

Siihen aikaan näki hän itsensä aina, kun hän itseään ajatteli, valkeana nunnana. Kuva heikkeni kuitenkin vähitellen, ja katosi lopulta kokonaan, kuten valokuva auringonpaisteessa, antaakseen tilaa uudelle henkilölle.

Kun hän ensi kerran näki Stefan Aratón aukeamalla Oltván kirkon edustalla, hymyili hän hänen englantilaisen ulsterinsa lystikkäälle kuosille. Mutta silloin ei hän tiennyt, kuka omisti tuon takin lukemattomine taskuineen; hän luuli että tämä oli joku kauppamatkustaja. _Hän_ kuului silloin vielä niihin ylhäisen hentoihin ja kalpeihin romaanisankareihin.

Myöhemmin sai hän kuulla, että kuuluisa professori Arató oli tullut kotiin, ja silloin rakastui hän häneen Kolminaisuuspatsaan ja Vikus-kauppapuodin välillä.

Professori oli taas kauan työskennellyt laboratoriossaan Berlinissä, luultavasti myös unohtanut häntä Oltvássa niin omituisin katsein seuranneen pikku maaseututytön nimen, kun sensijaan Katalinille hänen rakkautensa tuli palavaksi päähänpiintymäksi, ja hän alati yli pitkän välimatkan lähetteli magneettisia aaltoja Berliniin.

Hänellähän ei juuri ollut muutakaan ajattelemista pienessä pikkukaupunkipesässä.

Jos iso-äiti lähetti hänet ulos kaupungille jollekin asialle, kiiruhti hän aina pitkiä kiertoteitä Tikanlinnalle kyyneleisin silmin katsellakseen kivikynnystä, jota Stefan Aratón jalka oli hipaissut...

Hän ei enää pannut rahoja makeisiin, vaan antoi säästetyillä kolikoillaan tilata itselleen Aratón kirjoja, loikoili sitte puolet yöt ja lueskeli niitä, vaikka hän itse asiassa käsitti sangen vähän niitten sisällyksestä.

Kun nuori tiedemies seuraavana kesänä taas tuli kotiin, viettääkseen lomansa Oltvássa, oli kaupungissa jo levinnyt huhu Katókan mielettömästä Arató-jumaloimisesta.

Stefankin sai kuulla siitä kerrottavan, nauroi sille omasta puolestaan, mutta kun hän sattumalta kohtasi tytön, menetti hän halun nauraa, siksi suuren yllätyksen tuotti hänelle se kuuma ja vaatelias tarmo, joka virtasi Katókan katseesta.

Katókassa oli nyt kypsynyt luja päätös kuolla, jos ei professori huolisi hänestä. Eikä ole mahdotonta, ettei hän olisikin kuollut.

Stefanissa heräsi uteliaisuus tyttöä kohtaan, joka oli niin opinhaluinen, mutta ei löytänyt hänessä muuta kuin oman peilikuvansa.

Tämä voitiin käsittää siten, että Katan persoonallisuuden oli tukahduttanut, hajoittanut ja sulattanut hänen intohimonsa kaikki täyttävä meri.

Ja hitaasti, huomaamattomasti Katan päähänpiintymän haltioivan vaikutuksen alaisena alkoi professorin sielussa ajatus orastaa, tulla nupulle, puhjeta kukkaan, levitä kuin taatelinsiemen intialaisen velhon korissa: parempaa, sinulle sopivampaa puolisoa et tule koskaan löytämään koko avarasta maailmasta.

Tytöllä oli kolme innokasta avustajaa, jotka raivasivat hänelle tietä kohti alttaria: Aratón miehekäs ylpeys, turhamaisuus ja hänen kokemattomuutensa suhteissa naisiin.

Sillä Arató, kuten niin moni muu suuri lapsi, oli jo aikoja sitten luvannut itselleen, ettei hän tulisi välittämään maailmasta, valitessaan puolisoa, hän aikoi valita sellaisen vaimon, joka saisi kiittää häntä kaikesta, ja joka ei palvelisi mitään muuta jumalaa, käsin tehtyä...

Kun Kata tuli Aratón vaimoksi, esiintyi hän taas uudessa osassa elämän näyttämöllä: Katalin, kuuluisan miehen puoliso. Ja sen osan näytteli hän perinpohjaisesti, sillä hän oli itse onnellinen ja teki miehensäkin onnelliseksi.

Erehtymättömällä vaistolla havaitsi hän, mikä puku hänelle sopi parhaiten kussakin osassa. Nyt piti hänen pukeutua ylhäisen yksinkertaisesti ja hänen jokaisen liikkeensä täytyi sopeutua suloisen ja puhtaan vakavuuden rytmiin... Hänen miehensä tekee työtä tuimasti eikä häneltä jää aikaa seuraelämälle... Ja silloin pysyy Katalinkin kotona.

— Mistä minä voisin löytää itselleni parempaa seuraa kuin minun mieheni? kysyi hän ylpeän alistuvasti.

Hän oli täydellinen ja nyt kannatti loistaakin, sillä hänen likeisimpään seurapiiriinsä eivät enää kuuluneet vain Oltván tyhjäntoimittajat, vaan saksalaisen yliopiston maailmankuulut merkkimiehet.

Hopeahapsiset yliopistoleijonat panivat merkille ne lempeät ja sädehtivät silmäykset, joilla rouva Arató monivuotisenkin avioliiton jälkeen alati hyväili miestään, ja alistuvin huokauksin ajattelivat he omia kunniallisia, pyyleviä ja punanenäisiä professorskojaan...

KERRAN TAI EI KOSKAAN.

Raskaat pyörät ratisivat teillä.

Atlannin valtamerestä Tyyneen mereen marssi armeijoja. Niillä oli synkkä, onnettomuutta ennustava kiire, kuin myrskypilvillä, jotka keräytyvät taivaalle.

Pieni, sinisenharmaa pilvenkaistale lähestyvässä, suuressa myrskyssä, honvéd-komppania, marssi parast'aikaa torvien raikkaasti ja iloisesti toitottaessa pitkin Budapestin Ring-puistokatua Palko ja Peter Aratón yhteisessä johdossa.

He olivat kotimatkalla harjoituspaikalta nyt kasarmiksi muutettuun kouluun, marssin kuluessa oli luutnantti luovuttanut komennon aliluutnantille, tämä taas vänrikille, kunnes lopulta komppanian kohtalo oli joutunut äsken upseerikokelaista lippumiehiksi korotettujen kaksoisten käsiin.

He astuivat komppanian etunenässä ja heidän rusottavilta kasvoiltaan miltei näkyi, kuinka rajusti he vihasivat Paschitschia, ja kuinka vähän he pelkäsivät suurherttua Nikolajevicsia.

Kun he luulivat, että persoonallinen arvonanto heitä kohtaan tuli kasvamaan varsin huomattavasti, jos mahdollisimman usea heidän tutuistaan näkisi heidät, johtivat he reservimiehensä, jotka olivat kotoisin maaseudulta eivätkä tunteneet pääkaupungin katulabyrinttejä, mitä mutkittelevimpia teitä.

Eräällä ahtaalla kadulla sattui muistettava tapaus: he kohtasivat kenraalin. Täysiarvoinen kenraali kääntyi kadulle eräästä kulmasta niin odottamatta, että hän törmäsi yhteen Peterin kanssa.

Säkenöivin silmin veti Peter säilänsä huotrasta, kuin olisi hän aikonut pistää jonkun kuoliaaksi, ja vain kädenleveyden päässä kenraalista komensi hän kunniaa niin pelottavasti karjaisten, että vanhus vähintäin hypähti pelästyneenä.

Kaikeksi onneksi oli hän eläkkeellä ja sellaisena varannut itselleen niin runsaasti inhimillistä huumoria, että hän kykeni hymyilemään moiselle seikkailulle.

Mutta enempää ei tarvittu, reserviläiset puhkesivat kaikuvaan nauruun, ja nyt sattui kurin kannalta mitä valitettavin ja huolettavin tapaus: Unkarin kuninkaallinen lippumies naurettiin hölmöksi sotamarskin myötävaikutuksella.

Peter muuten oli nyt peloissaan vain siitä, miten Palko tulisi menettelemään. Tämä pysyi solidarisena, kuten kunnon veljen pitikin, ja jos Peter oli punainen kuin rapu häpeästä, oli Pal vielä punaisempi.

Kuitenkin kohtalo, joka kaiken tämän jälkeen tunsi itsensä velvoitetuksi antamaan hyvitystä Arató-veljeksille, johti heidän tielleen "Englantilaisten Neitosten" kävelyllä olevat kesä-asukkaat.

Isänmaallinen hehku, joka merimieshattujen alta loisti heitä vastaan, palautti heille omanarvonannon.

* * * * *

Odotuksen ja valmistusten levottomina päivinä sai professori Arató ottaa vastaan harvinaisen vieraskäynnin.

Istuskeltiin juuri työhuoneessa ja Katalin luki miehelleen ääneen päivälehtien sähkösanomia.

Kantor venyili isäntänsä jalkain juuressa ja alistui muristen siihen, että pikku kissa, jonka kanssa se lopultakin oli sopinut, repi sitä valkoisesta, kiharaisesta turkista.

Palvelijatar toi käyntikortin.

— Rouva Csaba Uzon, omaa sukua Maria Ember — luki Katalin.

— Kuka tämä on? Joku tutuistasi? — kysyi hän.

— Eräs onneton nainen, vastasi professori.

— Mitä hän haluaa?

— Maria Ember ei halua itselleen mitään. Mutta voihan sattua, että joku toinen haluaa jotakin...

Tämän omituisen johdatuksen jälkeen lähti hän itse kutsumaan vierastaan sisään.

Mustapukuinen nainen astui työhuoneeseen.

Salamannopealla naiskatseella mittasi Katalin hänet kiireestä kantapäähän ja oli heti selvillä hänen ulkoasustaan.