Part 2

Niin, ja sitten oli se vanha lappalaiskoira, joka aina tähän asti ei vähääkään ollut Meelistä välittänyt. Koiralla oli totutut tapansa, joita se seurasi päivä päivältä. Ja joka päivä se aamu- kävelyllään meni Meelin kodin sivuitse, mutta ei ollut näkevinäänkään Meeliä, joka seisoi veräjällä ja kutsui sitä. Mutta muutamana päivänä oli koira pahasti ontunut kulkiessaan ohi aamusella, ja palatessaan se oli seisahtunut veräjälle ja paneutunut maata ja vinkunut valittavasti, ikäänkuin ei olisi jaksanut kulkea kauemmaksi. Meeli oli mennyt sen luokse, katsonut sen kipeää jalkaa ja hyvin varovasti vetänyt siitä pois lasi- sirun, joka oli tarttunut sen varpaiden väliin. Seuraavana aamuna, kun koira meni ohitse, oli se taas terve ja reipas. Mutta se pysähtyi kuitenkin veräjälle ja odotti kunnes Meeli tuli ulos. Silloin se antoi hänelle kättä ja nuoli hänen sormiaan ja meni sitten tiehensä. Samalla tapaa se teki joka aamu, sillä mihin se kerran oli tottunut, sitä se teki sitten jatkuvasti. Meelille se oli kovasti mieleen, kun hän oli voinut voittaa itselleen vanhan lappalaiskoiran suosion.

Se, joka valmisti kaikki ne häkit, mitä Meeli tarvitsi säilyttääkseen eläimiään, oli hänen isänsä. Hän ei ollut milloinkaan ollut niin hellä Meelille kuin näinä viime aikoina. Ennen hän ei ollut tahtonut leikkiä Meelin kanssa eikä tietänyt mistä olisi hänen kanssaan puhellut. Mutta sittenkun Meeli oli alkanut sairaanhoitonsa, oli isä samoinkuin muutkin ruvennut tuntemaan suurta mielenkiintoa häntä kohtaan. Hänellä oli hauskaa lapsen seurassa, ja heti kotiin tultuaan hän aina haki Meelin ja kyseli häneltä, miten västäräkki tai kissanpojat jaksoivat. Päivällislomalla ollessaan hän toisinaan tuskin ennätti syödäkään. Hän olisi mieluummin istunut ulkona Meelin luona ja katsellut, kun hän hoiti potilaitaan. Ja hän teki kaikki häkit mitä Meeli tarvitsi. Hän huolehti sairaitten parantumisesta yhtä suuresti kuin Meeli itse. Eikä mikään tehnyt Meeliä niin onnelliseksi kuin tämä isän osaaottavaisuus. Se suorastaan antoi hänelle uutta elämää. Hän tuli iloiseksi, luottavaiseksi ja huolettomaksi, aivan kuin tavallinen lapsi.

Nyt on, kuten jo sanoin, kirkas kesäpäivä, ja Meeli istuu maassa luolansa edessä. Hän on niin kiintynyt työhönsä, ettei huomaakaan kahta mustapukuista sairaanhoitajatarta, jotka tulevat kuonakenttää pitkin ja suuntaavat kulkunsa Meelin kotia kohti. Hän ei kuule mitään sittenkään, kun he avaavat veräjän ja tulevat aitauksen sisäpuolelle. Vasta kun he ovat aivan hä- nen vieressään, huomaa hän heidät.

Meeli punastuu hämmästyksestä. Eikös se ole sairaalan ylihoitajatar, hänen paras ystävänsä, joka siinä seisoo? Ja sisar Anna, hänen lähinnä paras ystävänsä, on hänen kanssaan. Hänen mieleensä juolahtaa, että he ovat tulleet katsomaan hä- nen sairaalaansa, mutta hän poistaa sen ajatuksen mielestään, niinkuin se olisi aivan liian vaativainen. Mutta seuraavassa hetkessä sanoo ylihoitajatar kuitenkin: »Nyt sinun pitää näyt- tää meille sairaalasi, Meeli. Me olemme kuulleet, että sinulla on niin paljon potilaita.»

Meeli punastuu eikä tahdo näyttää. Häntä hävettää näyt- tää oikeille sairaanhoitajille pieniä mitättömiä laitoksiaan.

»Sinä olet niin monta kertaa saanut nähdä meidän sairas- huoneemme», sanoo ylihoitajatar. »Nyt sinä saat näyttää meille omasi.»

Ja silloin Meeli tietysti näyttää sairaalansa, ja ylihoitajatar ja toinen sisar tulevat kovin huvitetuiksi. He ottavat selvän kaikkien potilaitten taudeista ja kysyvät Meeliltä miten hän hoitaa niitä. Ja Meeli innostuu saadessaan puhua sairaanhoidosta sellaisten kanssa, jotka ymmärtävät asiaa.

Äiti tulee ulos ja ottaa osaa keskusteluun. Hän kertoo sellaista, mistä Meeli itse ei ole tahtonut puhua, niinkuin niistä isoista pojista, joista on tullut niin hyvät ystävät Meelin kanssa, ja lappalaiskoirasta ja kanarialinnusta.

Kun hoitajattaret lähtevät, saattaa äiti heitä pitkän matkaa kaupunkiin päin saadakseen puhua Meelistä.

»Hänestä tulee parempi sairaanhoitajatar kuin meistä kumpikaan, kun hän tulee suureksi», sanoo ylihoitajatar.

»Kun hän tulee suureksi», kertaa äiti hitaasti. »Sisar tie- tää, mitä tohtori on sanonut. Hän ei voi elää.»

»Nyt hän kyllä voi elää. Hänhän on ruvennut kasva- maan. Näkeehän sen, että hän on saanut jotain minkä eteen elää.»

Mutta Meeli istuu pihalla kivilohkareitten keskellä ja miettii sitä, että ylihoitajatar ja sisar Anna ovat olleet siellä ja katselleet hänen sairaalaansa.

Se on suurinta mitä hänelle on voinut tapahtua. Voi kuinka Meeli on onnellinen! Ei koko kaupungissa ole yhtään lasta, joka olisi niin onnellinen kuin hän.