Part 5

»Huomasin olevani korkean vuoren juurella ja katselin laajaa tasankoa, jonka läpi kiemurteli valtava joki. Tämän joen rannalla oli itämaiselta näyttävä kaupunki, sellainen joista luemme Tuhannen ja yhden yön saduista, mutta omituisempi kuin yksikään niissä kuvattu. Asemastani, joka oli paljon kaupungin yläpuolella, saatoin nähdä sen jokaisen sopen ja kulman kuin karttaan piirrettynä. Kadut näyttivät lukemattomilta, ja leikkasivat toisiaan epäsäännöllisesti kaikkiin suuntiin, mutta olivat pikemmin pitkiä kiemurtelevia kujia kuin katuja, ja ne suorastaan kuohuivat ihmisiä. Talot olivat villin maalauksellisia. Joka puolella suunnaton määrä parvekkeita, kuisteja, minareetteja, alttareita ja eriskummallisesti veistettyjä ulkonemia. Basaareja oli viljalti, ja niihin oli pantu näytteille loppumattoman runsaasti erilaisia kauniita tavaroita — silkkejä, muslimeja, mitä lumoavimpia veistotöitä ja mitä komeimpia koruja ja jalokiviä. Paitsi näitä näkyi joka suunnalla lippuja ja kantotuoleja, joissa istui uhkeita naisia tiheästi hunnutettuina, loistavilla loimilla peitettyjä norsuja, irvokkaasta veistettyjä epäjumalankuvia, rumpuja, viirejä ja kalistimia, keihäitä ja hopeaisia tai kullattuja virkasauvoja. Ja keskellä tätä joukkoa ja meteliä ja yleistä sekamelskaa ja hämminkiä — näiden miljoonan tumman ja keltaisen turbaanipäisen, viittaan puetun ja pitkäpartaisen ihmisen keskellä mylvi lukematon määrä pyhiä, nauhoilla koristettuja härkiä, ja legioonittani siivottomia mutta pyhitettyjä apinoita kiipeili lörpötellen ja kirkuen moskeijain kattolistoja pitkin tai riippui minareeteista ja talojen ulkonemista. Kuohuvilta kaduilta oli rantaan rakennettu lukuisia portaita, jotka veivät kylpypaikkoihin, ja joki näytti vaivalloisesti raivaavan tiensä läpi laivastojen, jotka syvään lastattuina lähellä ja kaukana peittivät sen pinnan. Kaupungin rajojen ulkopuolella kohoili tuuheita, majesteettisia viidakoita, palmuja ja kookospuita sekä muita jättiläismäisiä ja haaveellisia, vanhoiksi kasvavia puita; ja siellä täällä näkyi riisipelto, talonpojan olkikattoinen maja, vesisäiliö, syrjäinen temppeli, mustalaisleiri tai yksinäinen, hurmaava tyttö, joka ruukku päälaellaan kulki kohti mahtavan virran rantaa.

»Tietysti sanotte, että minä uneksin; mutta niin ei ollut. Kaikessa mitä näin — mitä kuulin — mitä tunsin — mitä ajattelin — ei ollut lainkaan sitä epämääräisen poissaolevaa, mikä on niin tunnusmerkillinen unelle. Kaikki oli ankarasti johdonmukaista. Epäillessäni aluksi, että olin tosiaankin hereillä, tein joukon kokeita, jotka pian todistivat, että todellakin olin. Nähkääs, kun ihminen näkee unta ja unessaan epäilee, että hän uneksii, niin epäily _ei milloinkaan ole näyttäytymättä toteen_, ja nukkuja herää melkein heti. Niinpä Novalis ei erehdy sanoessaan, että 'me olemme lähellä heräämistä, kun uneksimme uneksivamme'. Jos tämä tällainen näky olisi sattunut minun lainkaan epäilemättä sitä uneksi, niin se ehdottomasti olisi ollut uni, mutta tällaisenaan, epäiltynä ja kokeiltuna minun täytyy luokittaa se toisten ilmiöitten joukkoon.»

»En ole varma, vaikka ette erehtyisikään», huomautti tohtori Templeton, »mutta jatkakaa. Te nousitte ja laskeuduitte kaupunkiin.»

»Minä nousin», jatkoi Bedloe silmäillen tohtoria äärettömän hämmästyneenä, »minä nousin ja niinkuin sanoitte, laskeuduin kaupunkiin. Matkallani jouduin valtavaan väkijoukkoon, joka parveili jokaisella pääkadulla, kaikki samaan suuntaan ja osoittaen joka liikkeellään mitä raivokkainta kiihtymystä. Aivan äkkiä jokin käsittämätön mielijohde sai minut tuntemaan voimakasta henkilökohtaista mielenkiintoa siihen, mitä oli tekeillä. Oli kuin olisin tuntenut, että minulla oli tärkeä osa näyteltävänä, vaikka en tarkoin tajunnut mikä. Tuota ympäröivää väkijoukkoa kohtaan tunsin syvää vastenmielisyyttä. Vetäydyin heidän joukostaan ja nopeasti astuttuani erästä kiertotietä saavuin kaupunkiin. Siellä oli käynnissä raivokas melske ja tora. Pieni miesjoukko, puettu puolittain itämaiseen, puolittain eurooppalaiseen pukuun, johtajana eräs herrasmies, jonka univormu oli osittain englantilainen, oli joutunut epätasaiseen tappeluun kujilla parveilevan roskaväen kanssa. Minä yhdyin heikompaan puoleen, asestauduin erään kaatuneen upseerin aseilla ja taistelin — en tiedä kenen kanssa — hermostuneen raivokkaana niinkuin epätoivoinen mies ainakin. Ylivoimainen vihollinen lannisti meidät pian ja pakotti meidät etsimään turvaa eräänlaisesta kioskista. Sinne me linnoittauduimme ja olimme toistaiseksi turvassa. Kurkistusreiästä, joka oli lähellä kioskin kattoa, näin suuren väkijoukon, joka raivoisan kiihtyneenä ympäröi erään joen rannalla sijaitsevan kauniin palatsin ja hyökkäsi sen kimppuun. Pian eräästä tämän palatsin yläikkunasta laskeutui muuan naismaisen näköinen henkilö köyden avulla, joka oli tehty hänen seuralaistensa turbaaneista. Käsillä oli vene, jolla hän pujahti virran vastakkaiselle rannalle.

»Ja siinä samassa uusi seikka valtasi mieleni. Puhuin muutamia kiireisiä, mutta tarmokkaita sanoja tovereilleni ja saatuani muutamia heitä suostumaan tuumaani tein rajun hyökkäyksen kioskista. Ryntäsimme väkijoukkoon, joka ympäröi sitä. Aluksi se väistyi edestämme. Se järjestyi uudelleen, taisteli vimmatusti ja peräytyi jälleen. Sillä välin me olimme ajautuneet kauas kioskista, eksyneet ja joutuneet kapeille kaduille; niitä reunustivat korkeat talot, joiden loukkoihin ei aurinko ole milloinkaan voinut tunkeutua. Roskaväki tunki rajusti päälle, ahdisti meitä keihäillään ja peitti meidät nuolisateeseen. Nämä jälkimmäiset olivat hyvin merkillisiä ja muistuttivat jossakin määrin malaijien kiemuraisia tikareita. Ne oli tehty matelevaa käärmettä mukaillen, olivat pitkiä ja mustia ja varustetut myrkytetyillä väkäsillä. Eräs sellainen sattui oikeaan ohimooni. Horjahdin ja kaaduin. Äkillinen ja kamala pahoinvointi kouristi minua. Vääntelehdin — läähätin — kuolin.»

»Ette kai nyt tahdo väittää», virkoin hymyillen, »ettei koko seikkailunne ollut unta. Ette kai väitä, että olette kuollut?»

Saneessani nämä sanat odotin tietenkin Bedloelta vastaukseksi jotakin kiihkeätä mielenpurkausta; mutta ällistyksekseni hän epäröi, vapisi, muuttui peloittavan kalpeaksi eikä puhunut mitään. Katselin Templetoniin. Hän istui tuolissaan suorana ja jäykkänä — hänen hampaansa kalisivat ja silmät olivat pullistua ulos päästä. »Jatkakaa!» sanoi hän lopulta käheästi Bedloelle.

»Monen minuutin ajan», jatkoi jälkimmäinen, »minun ainoa aistimukseni — ainoa tunteeni — oli pimeys ja olemattomuus ja tietoisuus kuolemasta. Lopulta tuntui läpi sieluni käyvän ankara ja äkillinen puistatus, aivan kuin sähköisku. Sen mukana tuli kimmoisuuden ja valon tunne. Tämän jälkimmäisen minä tunsin — en nähnyt. Samassa tunnuin nousevan maasta. Mutta minulla ei ollut mitään ruumiillista, ei mitään näkevää, kuulevaa tai käsinkosketeltavaa olemusta. Väkijoukko oli hajaantunut. Meteli oli loppunut. Kaupunki oli suhteellisen rauhallinen. Allani oli oma ruumiini nuoli ohimossa, ja koko pää oli hirvittävästi pöhöttynyt ja vääristynyt. Mutta kaikki nämä seikat minä tunsin — en nähnyt. Mikään ei kiinnostanut minua. Ruumiskin näytti asialta, joka ei minua liikuttanut. Tahtoa minulla ei ollut, mutta ilmeisesti minun oli pakko liikkua; leijailin kuin kelluen pois kaupungista ja palasin mutkikkaalle polulle, jota myöten olin sinne astunut. Kun olin palannut sille solan kohdalle, jossa olin kohdannut hyeenan, tunsin taas kuin galvaanisen patterin iskun; painon, tahtomisen ja olemuksen tunne palasi. Tulin omaksi alkuperäiseksi itsekseni, ja läksin nopeasti kotia kohden — mutta mennyt ei ollut kadottanut todellisuudentuntuaan — enkä tällä hetkelläkään voi pakottaa järkeäni uskomaan sitä unennäöksi.»

»Eikä se ollutkaan», sanoi Templeton hyvin juhlallisen näköisenä, »vaikka olisi vaikea sanoa, miksi muuksi sitä pitäisi nimittää. Otaksukaamme vain, että nykyaikaisen ihmisen henki on muutamien hämmästyttävien sielullisten keksintöjen rajalla. Tyytykäämme tähän otaksumaan. Muuten minun on annettava joitakin selityksiä. Tässä on vesivärimaalaus, jonka olisin näyttänyt teille aikaisemmin, ellei käsittämätön kauhun tunne olisi minua tähän asti estänyt.»

Katsoimme kuvaa, jonka hän ojensi. En nähnyt siinä mitään erikoista; mutta Bedloeen se vaikutti kummallisesti. Katsahtaessaan siihen hän oli vähällä pyörtyä. Ja kuitenkin se oli vain pienoiskuva — tosin ihmeteltävän tarkka — hänen omista merkillisistä piirteistään. Ainakin minun mielestäni.

»Huomaatte kai», sanoi Templeton, »kuvan päiväyksen — se on tässä, tuskin erottaa, tässä nurkassa — 1780. Sinä vuonna tämä kuva maalattiin. Se on erään kuolleen ystäväni — erään herra Oldebin ‒ johon kiinnyin kovin Kalkutassa, Warren Hastingsin hallinnon aikana. Olin silloin vain kaksikymmenvuotias. Kun ensimmäisen kerran näin teidät, herra Bedloe, Saratogassa, niin juuri tuo teidän ja tämän kuvan ihmeellinen yhdennäköisyys sai minut puhuttelemaan teitä, etsimään teidän tuttavuuttanne ja ryhtymään tuohon sopimuksentekoon, joka päättyi niin, että minusta tuli ainainen seuralaisenne. Tähän toimintaani vaikutti osittain, ja ehkäpä pääasiallisesti, vainajan surullinen muisto ja osittain myöskin huolestunut ja kai jonkin verran kauhunsekainen uteliaisuus teidän suhteenne.

»Kertoessanne näyn kukkuloilta olette aivan tarkasti kuvannut intialaisen kaupungin Benaresin, joka on pyhän virran rannalla. Metelit, taistelut ja verilöylyt olivat todellisia tapahtumia Cheyte Singin kapinan aikana, joka syntyi vuonna 1780 ja jonka aikana Hastings joutui suureen hengenvaaraan. Mies, joka pakeni turbaaneista sidotun köyden avulla, oli Cheyte Sing itse. Kioskiin vetäytynyt joukko oli alkuasukassotilaita ja englantilaisia upseereja, joita komensi Hastings. Minä kuuluin tähän joukkoon ja tein kaikkeni estääkseni hätäisestä ja kohtalokkaasta hyökkäyksestä sitä upseeria, joka kaatui kujalle bengalilaisen myrkytetystä nuolesta. Tämä upseeri on rakkain ystäväni. Hän oli Oldeb. Huomaatte tästä käsikirjoituksesta» (tohtori veti esiin muistikirjan, jonka monet sivut olivat ilmeisesti vasta-kirjoitetut) »että juuri samaan aikaan kuin te olitte näkevinänne nuo tapahtumat vuoristossa, minä kuvasin niitä täällä kotona.»

Noin viikon kuluttua tästä keskustelusta näkyi eräässä Charlottesvillen lehdessä seuraava uutinen:

»Meillä on surullinen velvollisuus ilmoittaa, että äskettäin kuoli herra _Augustus Bedlo_, herrasmies, jonka rakastettavat ominaisuudet ja monet avut ovat jo kauan tehneet hänet pidetyksi Charlottesvillen asukkaitten keskuudessa.

»Herra B. on muutamien viime vuosien aikana potenut hermosärkyä, joka usein on uhannut käydä tuhoatuottavaksi; mutta sitä voi pitää vain välillisenä syynä hänen kuolemaansa. Läheisin syy oli erittäin omituinen. Eräällä retkeilyllä Rosovuorilla muutama päivä sitten hän hiukan vilustui ja sai kuumeen, jota seurasi ankara veren pakkautuminen päähän. Lievittääkseen tätä tohtori Templeton turvautui paikalliseen suoneniskuun. Iilimatoja asetettiin ohimoihin. Kauhistuttavan lyhyessä ajassa potilas kuoli, ja silloin kävi selville, että astiaan, jossa iilimatoja säilytettiin, oli vahingossa tullut eräs noita myrkyllisiä juotikkaita, joita silloin tällöin tavataan ympäristön lammikoissa. Tämä eläin oli imeytynyt erääseen oikean ohimon pikkuvaltimoon. Sen läheinen yhdennäköisyys lääketieteellisen iilimadon kanssa aiheutti, ettei erehdystä havaittu, ennen kuin jo oli liian myöhäistä.

»Huom! — Charlottesvillen myrkyllisen juotikkaan erottaa lääketieteellisestä iilimadosta sen musta väri ja etenkin sen kiemurtelut tai matomaiset liikkeet, jotka hyvin läheisesti muistuttavat käärmeen liikkeitä.»

Puhelin mainitun lehden toimittajan kanssa tästä merkillisestä tapaturmasta ja tulin kysyneeksi, miten oli sattunut, että vainajan nimi oli kirjoitettu Bedloksi.

»Otaksun», sanoin minä, »että teillä on perusteita tähän kirjoitustapaan, mutta olen aina luullut, että nimen lopussa on e.»

»Perusteita? Ei», vastasi hän. »Se on pelkkä painovirhe. Siinä on e lopussa kaikkialla koko maailmassa, enkä ikinä ole kuullutkaan, että se kirjoitettaisiin muulla tavalla.»

»Silloin», mutisin minä kääntyessäni tieheni, »silloin tosiaankin totuus sattuu olemaan omituisempi kuin mikään romaani — sillä Bedlo ilman e:tä, mitä se on muuta kuin Oldeb nurinpäin? Ja tämä mies sanoo, että se on painovirhe.»

SFINKSI.

Kun kolera harjoitti hirmuhallitustaan New Yorkissa, olin saanut eräältä sukulaiseltani kutsun pariksi viikoksi hänen huvilaansa Hudsonin rannalle. Siellä meitä ympäröi kaikki kesähuvitukset; ja metsäretkillä, piirustelemalla, soutelemalla, kalastelemalla, uimalla, sekä musiikin ja kirjojen avulla olisimme saaneet aikamme miellyttävästi kulumaan, ellei joka aamu olisi tuosta väkirikkaasta kaupungista saapunut kammottavia tietoja. Ei kulunut päivääkään, ilman että olisimme saaneet uutisia jonkun tuttavan kuolemasta. Ja tuon kauhean taudin yhä levitessä opimme joka päivä odottamaan murhesanomaa jonkun ystävän menettämisestä. Lopulta vavahdimme aina postinkantajan ilmestyessä. Etelätuulikin tuntui meistä kuoleman saastuttamalta. Tämä lamauttava ajatus lopulta valtasi kokonaan sieluni. En voinut puhua, ajatella enkä uneksia mistään muusta. Isäntäni luonne ei ollut niin helposti kiihtyvä, ja vaikka olikin hyvin masentunut, yritti hän kuitenkin reipastuttaa minua. Epätodellisuudet eivät milloinkaan vaikuttaneet hänen jälkeensä, jolla oli huomattavat taipumukset filosofiaan. Kauhua herättäviin seikkoihin nähden hän oli huomattavan herkkä, mutta kauhun varjot eivät hänen mieltään mitenkään kiinnittäneet.

Hänen yrityksiään temmata minut siitä luonnottoman synkkyyden tilasta, johon olin vaipunut, heikensivät huomattavasti muutamat kirjat, jotka olin löytänyt hänen kirjastostaan. Ne olivat omiaan kasvattamaan minussa piileviä perityn taikauskoisuuden siemeniä. Olin hänen tietämättään lukenut näitä kirjoja, ja siksi hänen oli usein mahdotonta ymmärtää niitä pakkomielteitä, joita ne olivat istuttaneet mielikuvitukseeni.

Eräs minun lempiaineeni oli kansanomainen usko enteisiin — usko, jota siihen aikaan olin taipuvainen aivan vakavissani puolustamaan. Tästä aiheesta pidimme pitkiä ja innokkaita keskusteluja, joiden aikana hän väitti sellaisia uskomuksia aivan aiheettomiksi, kun minä taas olin sitä mieltä, että kansanomaisessa käsitystavassa, joka syntyy aivan välittömästi — siis ilman havaittavia ulkoapäin tulleita vaikutuksia — on jo itsessään ilmeinen totuuden siemen ja sitä täytyy kunnioittaa.

Seikka oli sellainen, että kohta tuloni jälkeen minulle oli sattunut tapaus, niin täydelleen selittämätön ja niin tuhoa ennustava, että minulle suotaneen anteeksi, vaikka pidinkin sitä enteenä. Se peloitti ja samalla kertaa siinä määrin hämmensi minua, että kesti monta päivää, ennenkuin saatoin pakottautua kertomaan siitä ystävälleni.

Erään tavattoman lämpimän päivän iltapuolella istuin kirja kädessä avoimen ikkunan ääressä, josta minulla oli näköala joen rannoille ja kauas eräälle vuorelle, jonka tämänpuoleiselta sivulta maanvieremä oli vienyt enimmät puut. Ajatukseni olivat jo kauan sitten kaikonneet kirjasta läheisen kaupungin synkkyyteen ja autiuteen. Kun kohotin päätäni, sattui katseeni tuohon alastomaan vuorenseinämään ja erääseen olioon — johonkin hirvittävän näköiseen elävään petoon, joka hyvin nopeasti laskeutui kallion huipulta sen juurelle ja lopulta katosi siinä kasvavaan tiheään metsään. Kun tämä olento aluksi tuli näkyviin, epäilin omaa tervettä järkeäni — tai omien silmieni todistusta; ja kului monta minuuttia, ennenkuin minun onnistui vakuuttautua, etten ollut hullu enkä uneksinut. Mutta kun kuvaan tämän pedon (jonka näin selvästi ja jota tarkastelin koko sen kulun ajan), niin pelkään, että lukijan on vielä vaikeampi uskoa kuin minun.

Kun arvioin pedon suuruuden vertaamalla sitä niihin isoihin puihin, joiden ohi se kulki — niiden harvojen metsän jättiläisten, jotka maanvieremän raivo oli säästänyt — päättelin, että se oli paljon suurempi kuin mikään linjalaiva. Sanon linjalaiva siksi, että pedon hahmo herätti sen mielteen — meidän seitsemänkymmenenneljän kanuunan sotalaivojamme runko antaa ehkä jonkinlaisen käsityksen sen yleisistä ääripiirteistä. Eläimen suu oli kärsän päässä; kärsä puolestaan oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä jalkaa pitkä ja suunnilleen niin paksu kuin täysikasvuisen norsun ruumis. Tämän kärsän juuressa oli suunnaton joukko mustaa, suorrukkeista karvaa — enemmän kuin olisi saanut yhteensä kahdenkymmenen puhvelin turkista; ja tästä karvatukosta tunkeutui alaspäin kaksi valkeanhohtavaa torahammasta, jotka olivat melkein samanlaiset kuin villisian, mutta mittasuhteiltaan suunnattomasti valtavammat. Yhdensuuntaisesti kärsän kanssa ja sen molemmilta puolin työntyi esiin jättiläismäinen sauva, kolmekymmentä tai neljäkymmentä jalkaa pitkä, joka näytti olevan puhdasta kristallia ja muodoltaan täydellinen särmiö; se taittoi laskevan auringon säteitä mitä loistavimmalla tavalla. Kärsä oli kiilan muotoinen, kärki alaspäin. Siitä läksi kaksi siipiparia — jokainen siipi kolmisensataa jalkaa pitkä — toinen siipipari toisen päällä, ja kaikki peitetty metallimaisilla suomuksilla; jokainen suomus tuntui olevan kymmenen tai kaksitoista jalkaa läpimitaten. Huomasin, että ylempiä ja alempia siipiä sitoi toisiinsa vahva ketju. Mutta omituisinta tässä kamalassa olennossa oli _pääkallon kuva_, joka peitti melkein koko rinnan ja oli niin huolellisesti piirretty valkoisella ruumiin tummaa pohjaa vasten, että olisi voinut luulla sitä omantunnontarkan taiteilijan työksi. Katsellessani tätä hirveätä eläintä, varsinkin sen rintaa, kammoten ja vavisten — tulevan onnettomuuden aavistus, jota en suurimmilla ponnistuksillanikaan saanut torjutuksi — näin kärsän päässä olevien valtavien leukojen äkkiä avautuvan ja niiden välistä pääsi huuto, niin äänekäs ja tuhoaennustava, että se värähdytti hermojani kuin kuolinsoitto. Ja kun hirviö katosi vuorenjuurelle, kaaduin kohta pyörtyneenä lattialle.

Tultuani jälleen tuntoihini aioin tietysti heti kertoa ystävälleni mitä olin nähnyt ja kuullut; ja tuskin voin selittää, mikä haluttomuuden tunne esti minut siitä.

Vihdoin eräänä iltana, kolme tai neljä päivää tuon tapahtuman jälkeen istuimme kahden kesken samassa huoneessa, jossa olin nähnyt tuon näkyni, minä samalla paikalla ikkunan ääressä ja ystäväni läheisellä sohvalla. Paikan ja ajan yhtäläisyys sai minut kertomaan ilmiöstä hänelle. Hän kuunteli loppuun, nauroi ensin sydämellisesti ja muuttui sitten tavattoman vakavaksi, aivan kuin olisi ollut päivänselvää, että minä en kyennyt hallitsemaan aistimiani täydelleen. Siinä samassa näin taas aivan selvästi tuon hirviön ja kiljahtaen kauhusta näytin hänelle sitä. Hän katseli innokkaasti — mutta väitti, ettei nähnyt mitään — vaikka minä aivan selvästi osoitin elukan tietä, kun se laskeutui alastonta vuorenseinää myöten.

Olin nyt hirvittävän levoton, sillä pidin näkyä joko kuolemani enteenä tai mikä pahempaa, mielipuolisuuden tiedoittajana. Painauduin kiivaasti tuoliin ja istuin muutaman silmänräpäyksen kasvot käsissä. Kun uudelleen nostin katseeni oli näky kadonnut.

Mutta isäntäni, jonka rauhallisuus oli jossakin määrin palannut, kyseli hyvin tarkasti näkyeläimen muotoa. Kun olin täydelleen tyydyttänyt hänen uteliaisuutensa, huokasi hän syvään, aivan kuin olisi päässyt jostakin sietämättömästä taakasta, ja jatkoi puhettaan minun mielestäni julmuutta hipovan levollisena erinäisistä spekulatiivisen filosofian kohdista, joista aikaisemmin olimme keskustelleet. Muistan, että hän erikoisesti (muiden seikkojen muassa) puolusti sitä ajatusta, että tärkein syy kaikkien inhimillisten tutkimusten erehdyksiin oli järjen taipumuksessa ali- tai yliarvioida esineitten tärkeyttä vain siksi, että niitä arvosteltiin läheltä katsoen. »Esimerkiksi», sanoi hän, »jotta voitaisiin oikein arvostella sitä vaikutusta, jonka demokratian täydellinen leviäminen tulee suurin piirtein ihmiskuntaan tekemään, täytyy tässä arvostelussa ottaa huomioon sen ajan etäisyys, jolloin sellainen leviäminen mahdollisesti voi tulla täydelliseksi. Mutta voitko mainita ainoatakaan hallitusasioita käsitellyttä kirjailijaa, joka milloinkaan on arvellut maksavan vaivaa lainkaan käsitellä tätä erikoista asianhaaraa?»

Hän vaikeni hetkiseksi, meni kirjakaapille ja otti esille erään eläintieteellisen teoksen. Hän pyysi minua vaihtamaan paikkaa, jotta hän helpommin saisi selon kirjan hienosta tekstistä, ja istuutui sitten minun nojatuoliini ikkunan ääreen, avasi kirjan ja jatkoi keskustelua uudelleen samaan tapaan kuin aikaisemmin.

»Ellet», sanoi hän, »olisi niin äärimmäisen tarkasti kuvannut sitä hirviötä, niin ehkä en milloinkaan olisi voinut todistaa sinulle, mikä se oli lajiaan. Sallit minun ensin lukea sinulle koululaismääritelmän _sfinksin_ suvusta, joka kuuluu heimoon _crepuscularia_, lahkoon _lepidoptera_ ja luokkaan _insecta_ — hyönteisiin. Määritelmä on tällainen:

»Neljä kalvomaista siipeä, joita peittävät värilliset, pienet, metallin näköiset suomukset. Suu muodostaa kiertyvän kärsän, joka on kehittynyt leukojen pidentymisestä; sen molemmilla puolin on hampaitten jäännökset ja untuvamaiset suurihmat; alemmat siivet on kiinnitetty ylempiin lujalla karvalla; tuntosarvet ovat pitkulaisen nuijan muotoiset ja särmiömäiset; takaruumis on suippo. Pääkallosfinksi on joskus herättänyt paljon kauhua kansan kesken surullisella huudollaan, jota se päästelee, ja sillä kuoleman merkillä, joka sillä on rinnassaan.»

Sitten hän pani kirjan kiinni ja nojautui tuolissaan eteenpäin, niin että joutui aivan samaan asentoon kuin minä sillä hetkellä, jolloin olin nähnyt »hirviön».

»Ahaa tuossa se on!» huudahti hän hetken kuluttua. »Se menee takaisin vuorenrinnettä ylöspäin, ja myöntää täytyy, että tuolla elukalla on vallan erikoinen ulkonäkö. Mutta missään tapauksessa se ei ole lainkaan niin suuri eikä lainkaan niin kaukana kuin sinä kuvittelit; sillä seikka on sellainen, että kun se nyt ryömii ylös tuota lankaa, jonka joku hämähäkki on kutonut ikkunankehykseen, niin huomaan, että se on korkeintaan noin yhden kuudestoistaosa tuuman pituinen ja myöskin noin yhden kuudestoistaosan tuuman päässä minun silmäterästäni.»

WILLIAM WILSON.

Mitä sanoa siitä? Mitä sanoo omatunto julma, tuo aave polullani?

W. Chamberlaynen _Pharonnida_.

Sallittakoon minun tällä kertaa nimittää itseäni William Wilsoniksi. En tahdo tahrata tätä puhdasta paperia kirjoittamalla siihen todellisen nimeni. Se on jo liian suuressa määrässä tullut inhon, kauhun ja ylenkatseen aiheeksi. Eikö ylenkatseen tuuli ole kantanut tuota nimeä maapallon etäisimpiinkin osiin? Voi, hylkiöiden hylkiö! etkö ole ikuisiksi ajoiksi kuollut maailmalta, kuollut sen iloilta ja kunnianosoituksilta ja kultaisilta toiveilta? — ja eikö taivaan ja sinun toiveittesi välillä riipu ikuisesti raskas, synkkä, läpitunkematon pilvi.