Part 7

— Tarkoitatko sitten sitä, kutka ovat hänen vanhempansa? Papin poika hän on, ja äiti elää jossakin maalla. Hänellä on kai jokin pieni omaisuus.

— Ei, ei, se on minulle sama — mutta ettekö te ole olleet kihloissa?

— Kihloissa — me? Emme!

Pirsta purskahti nauruun.

— Rakastaneet olemme! Silloin kun minulla vielä oli komeat mustat hiukset, ennen kuin se kirottu lavantauti tuli minuun. Rakastaneet olemme! Mutta ei kummankaan päähän ole pälkähtänyt sormus ja papillinen vihkiminen ja muut sellaiset — ei, Ruudi ei ole sellaista varten! Enkä minä myöskään.

Helmi tuijotti Pirstaan suurin, pelästynein silmin.

— Kuinka sinä olet voinut?

— Miten niin sitten?

— Kuinka et ole halunnut häntä omistaa ainiaaksi?

— Mitäs minä mahdottomia. Seuraa sinä minun esimerkkiäni. Nauti hetkestä äläkä pyydä iäisyyksiä. Kyllä tämä teatterilainen pian kuluu Ruudin käsissä — silloin on taas sinun vuorosi.

Helmi parahti ja painoi kädet ohimojaan vasten.

— No mutta! naurahti Pirsta. — Kyllä sinun täytyy parantua tuosta sentimentaalisuudesta. Emme enää elä mummojemme aikakaudella. Minäpä kerron sinulle jotakin, kuuntelepa nyt. Tiedätkös sinä, että Ruudilla on lapsikin... Tai niin ainakin kerrotaan.

— Se ei ole totta! huusi Helmi ja tuijotti Pirstaan leimuavin silmin.

— Niin, en minä tiedä, kerrotaan, että se olisi pieni poika ja että se olisi täällä jossakin Sörnäisissä. Helmi, no mutta! Sinä sairastut todenperään.

Helmi paineli päätään ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan ja voihki tukahdutetusti.

— Kuule, puheli Pirsta, — koeta järkevästi ajatella: mitä pahaa siinä on?

— Minä en kärsi sitä! huusi Helmi ja puristi kätensä lujasti nyrkkiin, niin että kynnet upposivat kämmeneen.

Tuntiessaan ruumiillista kipua hänen tuli silmänräpäykseksi helpompi olla.

— Hm, se on sellaista, että me saamme luvan kärsiä. Ja me teemme viisaasti, jos iloisesti otamme vastaan kaikki, mitä elämä antaa. Oo — leben, leben, leben und leben lassen!

Pirsta asteli edestakaisin huoneessa. Muistamatta, että tupakansavu juuri äsken oli karkotettu, sytytti hän savukkeen.

— Pirsta, sanoi Helmi pitkän äänettömyyden jälkeen ja hänen silmäteränsä tuijottivat taasen suurina ystävättäreen, — tiedätkö sinä...

Hänen oli vaikea jatkaa ja Pirsta sai vasta kyselyjen jälkeen kuulla, että hän halusi tietää, ketä sitten luultiin lapsen äidiksi — ei siksi että hän olisi uskonut koko juttuun. Pirsta ei niin tarkkaan tietänyt sitä. Se oli hänestä yhdentekevää. Ei hän Ruudilta milloinkaan olisi udellut sellaisia, se olisi ollut heidän ystävyytensä loppu.

— Pirsta, sanoi Helmi äkkiä, — minä en voi kuulla enempää, pane ikkuna auki, täällä tukehtuu.

Pirsta pani pois savukkeen, avasi ikkunan ja harmitteli koko tupakoimista. Mokomankin huonon tavan oli omaksunut. Sitten hän istuutui pöydälle ja katseli räätälejä. Joku nuori sälli pysähtyi ikkunaan ja jäi puolestaan katsomaan häneen. Pirsta hyppäsi alas pöydältä.

— Helmi, kuule, voitko taas vipata minulle hiukkasen. En enää tiedä velkojeni määrää, mutta olen ihan kuitti. Ja onhan minusta nyt pikkuisen toivoa, kun jo auskulteeraan — eikö niin?

Pirsta sai rahaa ja puheli taas lääkäristä ja Helmin taudista. Martta tuli kotiin ja katui, että oli suutahtanut. Ei hän toki ollut aikonutkaan muuttaa. Sovittiin, ettei vielä kutsuttaisi lääkäriä, katsottaisiin ensin, miltä huomenna näyttäisi.

Helmi sai yöllä unta monesta aikaa ja oli huomenna pystyssä. Hän tapasi toverit kahvilassa ja Nuotio pyysi häntä illalla ajelemaan.

— Minä en pidä autoista, selitti kirjailija, — otamme sufletin — eikö niin. Olen varma, että illalla on kuutamo.

Oli kuutamo ja kauniilla mustalla hevosella ja sufletillä tuli Nuotio noutamaan sydämensä valittua. Hajamielisenä antoi Helmi hänen peitellä itseään, hajamielisenä hän kuunteli pitkää juttua huopapeitteestä, joka oli lämmittänyt kirjailijaa Pariisissa, jopa suorastaan varjellut häntä kuolemasta viluun, Pariisissahan talvisin oli niin kylmä huoneissa.

Suurina ja loistavina tuikkivat tähdet lempeässä illassa. Kuu purjehti uneliaana kevättaivaan vihertävässä sinessä.

Ajuri kääntyi ja kysyi jotakin.

— Johan minä sanoin teille, vastasi kirjailija lyhyesti. — Katsokaa kelloanne. Ajamme tunnin tai puolitoista, kuinka haluttaa. Mutta kysykää kaikki, mitä teillä on kysyttävää nyt, ettette sitten lavertelullanne häiritse.

— No mistä minä sitten tiedän, ajanko yhteensä tunnin vaiko puolitoista.

— No ajakaa puolitoista, mutta pitäkää itse huolta ajasta.

Kumipyörät keinuivat miellyttävästi vaunujen alla. Kesti kuitenkin hetkisen, ennen kuin tunnelma palasi.

— Eihän sinun vain ole kylmä? kysyi kirjailija. - Kunhan tämä minun uskollinen palvelijani vain ymmärtäisi lämmittää sinua koko voimallaan. Ja kyllä se sen tekeekin. Se on kiitollinen isäntänsä puolesta. Niin kiitollinen.

Yksitoikkoiset, karut "linjat" avautuivat huvimatkailijoiden eteen. Pitkät, köyhät puutalot loivat varjonsa kadulle, ja kuutamossa teki outo kaupunginosa satumaisen vaikutuksen. Helmi tiesi, että ajettiin Sörnäisten läpi ja sana "Sörnäinen" herätti hänessä nyt illalla mielikuvia, joista ei hänellä ollut aamulla herätessä ollut mitään aavistusta. Kirjailija, joka ei voinut tietää hänen ajatuksistaan, piti hänelle seuraa ja kertoi näytelmästään. Se oli saanut uusia loistavia arvosteluja.

— Niin, näytelmä onnistui, siitä ei pääse mihinkään. Huolimatta helsinkiläisten arvostelijain kaksimielisistä, ettei sanoisi ilkeämielisistä arvosteluista, se on menestynyt. Tänäkin iltana oli miltei loppuun myytyä, kun soitin teatteriin. Mutta kenen ansio tästä kaikesta - kenen? Ei suinkaan minun. Kuka on runottarena hedelmöittänyt mielikuvitukseni ja antanut sanoilleni siivet? Kuka on kannustanut minua... kannustanut, etten tyytyisi vähään, vaan pyrkisin, pyrkisin uumeniin? Kenen kuva on ihanaisena niinkuin tuo Venus tuolla väikkynyt edessäni? Voitko arvata kenen?

Helmi sanoi epäröiden:

— Pirstan.

— Ei! huudahti kirjailija intohimoisesti.

— Eedlan?

‒ Ei, ei, tuhat kertaa ei! Oi Helmi, täytyykö minun sanoa se sinulle. Sinun, sinun kuvasi! Etkö ole lukenut sitä silmistäni, silmistäni. Etkö ole kuullut sitä äänestäni. Eikö ääneni ole värissyt aina, kun olen sinua puhutellut. Värissyt ja vavissut. Helmi — oi että minä saisin kutsua sinua ikuiseksi runottarekseni, runottareksi, jonka kaltaista ei yhdelläkään kirjailijalla ole ollut! Minä rakastan sinua, sinun silmiäsi, sinun hiuksiasi, noita tuoksuvia... Helmi... niin, ja sinun sieluasi. Saanhan minä tulla tuon valuvan kultasateen onnelliseksi herraksi ja omistajaksi... Sano, armas, päästä minut epätietoisuuden tuskasta — sano.

Ajuri pysähtyi ja kääntyi ympäri. Helmiä puistatutti. Hän oli kuullut kaikki, mitä kirjailija sanoi, mutta hän ei voinut tehdä johtopäätöstä, miten sanat oli käsitettävä. Hänestä tuntui siltä, kuin Aappis olisi lukenut hänelle jonkin katkelman jostakin romaanista. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei käsittänyt mitään. Tämä oli taasen Sörnäistä. Kolkot "linjat" lepäsivät talojensa varjojen peitossa kuun valossa. Mitä olikaan tapahtunut Sörnäisissä?

— Armas, rukoili ääni Helmin rinnalla, — minä odotan, sano, sano.

Silloin oli kuin viimeinen vastustuskyky olisi pettänyt Helmin, hän voihkaisi ja retkahti taapäin.

Ja hänen voimattomuutensa oli taaskin niin suuri, että Nuotio mielin määrin sai hoidella, lohdutella ja halailla häntä. Hän kutsui häntä pikku morsiamekseen, loistavaksi runottarekseen, tähdekseen, auringokseen, jumalattarekseen ja Hiirakseen. Hän lupasi käsillään kantaa hänet koko elämän läpi ja laskea kaikki laakerinsa hänen jalkainsa juureen. Koska ne kuuluivat hänelle!

— Kuinka suloinen sinä olet, että juuri tällä tavalla elit tämän ikuisuuden hetkemme, kuiskasi kirjailija, painaen hänen kättään. — Juuri näin, kyyneltyen. Tulen aina näkemään sinut sellaisena kuin istut tuossa kuun valossa... Voitko huonosti? Onko kylmä...? Sinä tarvitset lepoa ja yksinäisyyttä. Niin minäkin. Oi, kuinka uudestisyntyneenä minä...

Rattaat rämisivät kivityksellä. Vaunuissa vaiettiin. Helmi oli kiitollinen, että joku oli hänelle hyvä. Se kauhea väsymys oli hänet taas vallannut. Nuotio sai puoleksi kantaa hänet ylös portaita.

Yöllä hänelle täytyi noutaa lääkäri.

KOTONA

Talossa oli kaikki nurin narin.

Illalla, juuri kun oli päästy leipomasta rinkeliä vanhan emännän nimipäiviä varten, jolloin naapurien oli tapana tulla kahville Rannan taloon, oli Helsingistä soitettu, että Helmi oli sairaana, että lääkärit olivat määränneet hänet heti lähetettäväksi maalle ja että aamujunan tuloon oli toimitettava asemalle kaksi hevosta ja mukavat ajopelit. Martta tämän kaiken oli soittanut. Oli kuulunut huonosti, Martta oli saanut tankkaamistaan tankata: "Helmi on sairas, aamujunaan kaksi hevosta ja mukavat ajopelit."

Helmin äiti oli ottanut vastaan tiedonannon. Hän oli paremmaksi vakuudeksi toistellut joka sanan, mikä Helsingistä lausuttiin, ja siinä Martan hätääntyneeltä tuntuvan äänen kiihoittamana syövyttänyt ne mieleensä. Hän istui pienen hetken siunaillen keittiön penkillä, ennen kuin hän läksi hakemaan isäntää. Kaksi hevosta — ja näin äkkiä — oliko hengenvaara kysymyksessä, saisiko hän enää elävänä nähdä lapsensa?

Nousi yleinen hälinä. Jokainen vaati emännältä tarkempia tietoja ja emännän täytyi toistamistaan toistaa sen vähän, minkä hän tiesi. Kaikki syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut ottanut parempaa selkoa sairaudesta ja sen vakavuudesta. Hiukan ärtyneinä ja syytellen toisiaan läksivät perheen jäsenet tekemään valmistuksia Helmin vastaanottamiseksi. Ensimmäinen kysymys oli, pantaisiinko asemalle reki vaiko rattaat, oli kelirikon aika. Päätettiin panna molemmat. Isä ja Eemeli lähtivät matkaan, mukanaan tyynyjä ja peitteitä kaiken varalta. Naiset painivat kuntoon Helmin huoneen. Vanha emäntä pysytteli reippaana ja toivorikkaana, hänen tyttärensä vaikeni ja kuvitteli nähtävästi pahinta. Nuorin emännistä, Eemelin vaimo, hoiteli pientä lastaan ja hänen tuutilaulunsa soivat tavallista hiljaisempina talossa, jossa mieliala äkkiä oli käynyt kolkoksi.

Vanhan emännän nimipäivänvietto joutui tietenkin kärsimään masennuksesta, joka yön aikana ei suinkaan ollut vähentynyt ja johon tänään liittyi odotuksen jännitys. Kelirikon vuoksi ei vieraita ollut saapunut paljon — onneksi kyllä asioiden näin ollen, sillä vaikka kuinka olisi koetettu puhella hauskasti yhteisistä harrastuksista ja kuulumisista pitäjän piirissä, ja vaikka talon nuori perillinen kuinka olisi nauranut ja näyttänyt ensimmäistä hammastaan, palasi keskustelu aina lopuksi tyttäreen, jota odotettiin kotiin, kukaties kuolemansairaana. Naapureista oli usea jäänyt tulematta tärkeän kokouksen vuoksi, johon oli ollut pakko lähteä. Ne, jotka olivat saapuneet nimipäiville, läksivät hienotunteisesti pian pois ja perhe oli yksinään talossa, kun molemmat kotoiset hevoset tunnettiin kaukana vainioiden keskellä. Kelirikosta huolimatta saapuivat odotetut harvinaisen aikaisin. Tämäkin teki, että molemmat emännät, odotellessaan pihamaalla, olivat suuresti jännittyneitä. Märiksi ajettuina ja huohottaen tulivat hevoset ylös loivaa mäkeä, miesten kävellessä rinnalla. Jokainen koiran äännähdys teki pahaa, mutta Vahti ei ottanut vaietakseen. Vasta kun hevoset astuivat sisään portista, se tunsi tulijat.

Herra Jeesus, ettei Helmi olisi matkalla kuollut!

Rattailta astui nuori sairaanhoitajatar. Hän toivotti hyvää päivää ja alkoi heti avata reen peitteitä. Jumalalle kiitos, elihän Helmi toki, vieläpä hymyili ja ojensi kätensä koiraa kohti, joka hyppäsi reen laidalle. Myöskin hän puhui, vaikka väsyneellä äänellä ja oudon hitaasti. Äiti otti vastaan jokaisen elonmerkin odottamattomana lahjana, sillä hän oli varustautunut pahimpaan. Isä nosti Helmin reestä ja äitiin ja sairaanhoitajattareen nojaten hän pääsi sisään. Ainoa joka uskalsi puhua, oli mummo, hän alkoi heti kysellä, mitä tautia tämä oli ja miten matka oli mennyt. Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta ja vaikeni sen vuoksi pian. Helmin äidillä olivat samat kysymykset huulilla, mutta ne jäivät tekemättä ja hän supisi vain jotakin siitä, ettei Helmi ollut kovin huonon näköinen ja että hän pian paranisi täällä kotona. Kun Helmi, istuessaan salin sohvalla ja sisaren ottaessa päällysvaatteita hänen yltään, rupesi itkemään, sai äiti äkkiä takaisin tarmonsa ja alkoi kysellä, mitä hän halusi syödä. Hän kuuli sisarelta ohjeet. Samassa hän oli käynyt niin rohkeaksi, että hän kysyi, minkä tähden Helmi ei ollut kirjoittanut aikaisemmin taudistaan ja mitä tautia tämä oikeastaan oli.

— Kas noin, sanoi sisar silloin ikään kuin leikatakseen poikki keskustelun, joka siihen katkesikin. — Nyt me menemme sänkyyn, sitten me syömme ja sitten me nukumme, sanoi hän lopuksi.

Naiset eivät enää kyselleet, iloitsivat vain siitä, etteivät asiat olleet vielä huonommin ja palvelivat sisarta ja sairasta minkä taisivat. Helmi tunsi, että salissa oli tupakansavua, kysyi, oliko ollut vieraita ja muisti samassa nimipäivän. Voi voi, ettei hän ollut tuonut mitään nimipäivälahjaa!

— Mutta kun panivat minut sairaalaan!

— Kas noin, sanoi sairaanhoitajatar ja veti toisen päällyskengän Helmin jalasta.

Kun hän meni tarkastamaan sairaan huonetta vanhan emännän johdolla, jäivät äiti ja tytär kahden. He tunsivat, että kallis aika kului hukkaan ja että olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta heitä vain itketti kumpaakin. Helmistä tuntui vaikealta. Kaikki täällä kotona ikään kuin syytti häntä, vaikk'ei kukaan sanonut pahaa sanaa. Jollakin lailla helpotti, kun äiti kysyi: eikö Helmi tahtonut nähdä pientä pojua. Tietysti hän tahtoi nähdä hänet! Ja sill'aikaa kun äiti kävi lasta hakemassa, lepäsi hän pitkänään sohvalla, pyyhkien kyyneliään ja katsellen tuttuun huoneeseen. Tulisiko hän terveeksi täällä? Tuntui oudon vaikealta. Miksi? Varmaan hän menehtyisi täällä ikävään. Olisi ehkä kuitenkin ollut parempi mennä parantolaan. Itse hän oli syypää, hän oli ikävöinyt kotiin ja rukoillut, kunnes hänet päästettiin tänne. Ja nyt täällä tuntui vieraalta. Ihmisetkin vain syyttivät häntä, jollei sanoilla, niin katseilla ja kysymyksillä, joita he eivät hänen sairautensa vuoksi uskaltaneet tehdä, mutta jotka Helmi tunsi jotenkin ilmassa.

Nuori Aino-emäntä tuli, sylissään lapsi. Pienokaisen äiti oli pukenut hänen ylleen pitsikauluksen ja tervehti teeskennellyn ystävällisesti kälyään. Helmikin koetti olla hyvin ystävällinen, se rasitti häntä. Eemelin lapsi oli samanlainen kuin kaikki muut lapset ja hänen äitinsä hymy onnellinen ja kirkas, kuten kai äitien tavallisesti. Tuntui helpottavalta, kun sairaanhoitajatar tuli ja tavanmukaisella lauseellaan teki lopun kohtauksesta.

— Kas noin, nyt menemme sänkyyn.

Illansuussa kun Helmiä jo valmistettiin yöpuulle, tulivat Heikki emäntineen ja agronomi. He palasivat kokouksesta ja tietämättä, että Helsingistä oli tullut vieraita, poikkesivat nimipäiväkahville. Kun he kuulivat, mitä oli tapahtunut, tahtoivat he jatkaa matkaansa. Siihen ei toki talossa kuitenkaan suostuttu ja niin joutuivat vieraat yhdessä Rannan perheen kanssa istumaan isännän ja emännän pienessä kamarissa keittiön takana, mistä ei mikään melu saattanut tunkea salin puolelle, sairaan korviin.

Kaikki, mitä päivän mittaan oli puhuttu, toistettiin. Isäntä kertoi, miten surkeaa oli ollut nähdä Helmin astuvan junasta sairaanhoitajattaren ja jonkun avuliaan matkustavaisen turvissa. Vanhaemäntä vakuutteli, että tauti pian menisi menojaan. Siihen murahti agronomi jotakin kahvikuppinsa äärestä ja isäntä kuvaili taas, miten vaikea matka oli ollut tällaisella kelillä. Välillä mentiin kokouksen asioihin, mutta pian todisti äänettömyys taasen, että ajatukset olivat muualla. Mustamäen nuori emäntä meni Aino Rannan kanssa katselemaan lasta, joka nukkui. Isäntä, Heikki ja agronomi tupakoivat ääneti. Eemeli, saapuen hevostallista, kohtasi porstuassa äitinsä, joka tuli Helmin huoneesta. Keittiössä äiti avasi kätensä, joka oli ollut nyrkissä. Hän ei sanonut mitään, ainoastaan ojensi kourallisensa poikansa nähtäväksi. Hänen kädessään oli suuri tukko vaaleita hiuksia.

— Katso nyt, kuiskasi hän sitten ja heitti hiukset uuniin. — Näin sisaresi hiukset lähtevät!

Kun Rannan miniä ja Mustamäen emäntä tulivat porstuanperästä, seisoivat äiti ja poika vielä hiilloksen ääressä, joka oli nuollut hiustukon. Kaikki menivät yhdessä miesten luo.

— Hän kuolee, siinä ei auta mikään, sanoi Eemeli kalseasti ja ojensi vaimolleen tyhjän kahvikuppinsa, jonka hän oli jättänyt piironginlaidalle.

Kaikki kävivät hänen kimppuunsa, varsinkin vanhaemäntä. Mitenkä sen saattoi sanoa, eihän Helmi ensinkään näyttänyt kuolevalta.

— Se on varma se, sanoi agronomi, — että jollei hän olisi mennyt Helsinkiin, niin hän nyt olisi terve.

Mustamäen isäntä katsahti hiukan kiusaantuneena kelloaan.

— Eikös hän sitten täällä maalla olisi voinut sairastua? sanoi vanhaemäntä terävästi.

— No ei. Kyllä emäntä sen itsekin tietää.

Emäntä naurahti.

— Agronomi puhuu aivan niinkuin ei täällä maalla tunnettaisi raihnautta ja kuolemaa.

— Että viitsittekin, vanha ihminen, puuttui Eemeli puheeseen, — te olette enemmän kuin kukaan syypää tähän tautiin; Te aina olette tahtonut Helmiä kouluun, te tahdoitte minuakin kouluun, muistatteko — herra minusta piti tehtämän ja maisteri.

Vanhaemäntä oli noussut. Hän sai suustaan vain yksityisiä hämmästyksen ja moitteen huudahduksia. Eemelin olisi toki siinä iässä pitänyt vähän tietää, mitä puhui. Tulla syyttämään häntä, mummoaan, Helmin taudista. Jos joku oli katsonut lastenlasten parasta, niin kai heidän mummonsa. Mutta Eemeli oli liian kauan kantanut mielessään kaunaa näistä asioista.

— Alussa ei Helmi ottanut menestyäkseen — muistatteko? jatkoi hän. — Kotiopettajia täällä pidettiin, että hän saisi ehtonsa suoritetuiksi.

— No se oli se yksi aine, joka teki kiusaa, matematiikka.

— Ja muistatteko, kun hän tuli koulusta, niin hän ei enää syönyt meidän kanssamme yhteisessä pöydässä kuten ennen...

— Mitäs se tähän kuuluu?

— Siirto, siirto, tuli agronomi ystävänsä avuksi. - Hän ei kestänyt siirtoa.

— Mutta kestäväthän huonopäisemmätkin. Niinkuin sekin Kilpisen Martta. Mikäs hänkään nyt oli ottamaan maisterintutkintoa.

— Hänen isänsä onkin suutari, niissä on aina vähän ajattelijan vikaa, sanoi agronomi.

— Mutta mitenkäs me nyt olisimme saattaneet jättää Helmiä huonommalle, kun köyhä Kilpinenkin toimitti tyttärensä yliopistoon!

— No niin, sanoi agronomi ja löi leveän kämmenensä pöytään, — kilpaa pitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei. Olisikos Helmi nyt huonommalla osalla kuin maisteri Martta, jos hän olisi emäntänä jossakin talossa tai vaikkapa karjakkona?

Hetkisen vaikenivat kaikki. Sitten puhui isäntä sängynlaidaltaan, missä hän ääneti oli istunut koko keskustelun ajan:

— Se on nyt sellainen tämä nykyaika, että se vaatii niin paljon oppia. Yksi ei voi asettua vastakynteen. Lapset syyttävät aina sittenkin aikaihmisiksi päästyään, etteivät he ole saaneet käydä koulua tarpeeksi. He kaipaavat "ilmaa" ja "kauneutta" ja "väljempää liikkumisalaa" ja mitenkä niitä nimitetäänkin. Täytyyhän vanhempien koettaa parastaan, oli sitten onneksi tai onnettomuudeksi. Ja useinhan se onnistuukin. Ja kun vanhemmat ovat tehneet parhaansa, niin eihän heiltä pitäisi voida muuta vaatia.

Kunnioituksesta puhujaa kohtaan vaikenivat väittelijät hetken ja agronomi lausui muutamia sovittavia sanoja. Mutta pian hän taas pauhasi, vakuuttaen, että tämä nykyaika tekee lopun kaikesta terveydestä. Hän ennusti, että pian joka pitäjä katsoisi arvonsa vaativan ylläpitää ainakin yhtä yhteiskoulua, kansakoulunopettajiksi ei enää sopisi ottaa muita kuin maistereja, ja viisiluokkaisissa yhteiskouluissa täytyisi välttämättä olla opettajina tohtoreja. Kyllä tulisi ajanmittaan oppinut maa.

— Mutta entä jos me vielä näillä silmillämme näemme yhteiskoulurakennukset jyvämakasiineina ja heinälatoina, keskeytti Eemeli hänet naurahtaen.

— Me näemmekin, sanoi agronomi puoleksi salaperäisesti, puoleksi vahingoniloisesti. — Eikä se aika ole kovin kaukana. Mutta siihen mennessä on monen neitosen terveys murtunut. Se kokemus ostetaan kalliisti.

— Metsistykää, metsistykää te, huusi vanhaemäntä katkerasti puheen joukkoon.

Isäntä puolestaan koetti huomauttaa, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä. Mutta heidän sanansa menivät huomaamatta, sillä agronomi ja Eemeli jatkoivat kovaäänistä puheluaan. Agronomi muisteli, miten hänen ylioppilasaikanaan tytöt olivat itkeä piipertäneet professorien luona tenteissä — mutta kandidaatiksi piti koettaa vain! Eemeli vuorostaan palautti mieleensä koululaisia kesälomalla: miten istuttiin riippumatoissa ja lehtimajoissa romaani kädessä. Heikki ja hänen vaimonsa vihdoin keskeyttivät heidän vuoropuhelunsa, sillä heidän täytyi lähteä.

Heikki oli niin kalpea, että sekä agronomi että Eemeli kävivät sanattomiksi, kun he hänet huomasivat.

— Terveisiä Helmille, sai Heikki hiukan vaikeasti suustaan, lausuessaan hyvästi emännälle.

Agronomi läksi samaan matkaan ja Eemeli meni pihamaalle heitä saattamaan.

Hevoset talutettiin vajasta. Ne ikävöivät kotiin ja pitivät kiirettä. Oli pakastanut. Metsänranta ja puut erottautuivat mustina kirkkaassa illassa. Yksi ainoa suuri tähti loisti keltaisessa iltaruskossa Mustamäen navetan päällä. Helmin huoneessa oli tulta. Kun ei ikkuna ollut peitetty, saattoi nähdä, miten siellä liikuttiin. Sill'aikaa kun emäntä nousi rattaille ja Helkki piteli suupielistä, näytti siltä, kuin Heikki silmänräpäykseksi olisi unohtunut katsomaan valaistuun ikkunaan. Samassa hyppäsi hän itse rattaille ja nopeasti jättivät malttamattomat hevoset pihamaan.

Lemuava kevät tuntui ilmassa. Pienen pakkasenkin alta huokui ikään kuin leuto, suloinen henkäys. Eemeli sytytti savukkeen ja läksi astelemaan talliin.

Sieltä hörhötti ori häntä vastaan.

YHTEISKOULUN MERKEISSÄ

Juhlahumu iltamassa pitäjän tulevan yhteiskoulun hyväksi oli ylimmillään. Sekä kirkonkylän uuden seuratalon avarat suojat että aitaus sen ympärillä olivat täynnä väkeä. Metsikössä ulkopuolella seisoivat hevoset kiinnitettyinä puihin ja sadat polkupyörät lepäsivät puolikumossa juhlatalon päädynseinää vastaan.

Ei puuttunut mitään siitä, mikä on omiaan antamaan väriä ja sävyä virkeän kirkonkylän kesäiselle juhlalle. Liput liehuivat katoilla, köynnökset keinuivat pylväiden välissä, torvisoittokunta kaiutteli tuttuja marsseja ja isänmaallisia säveliä, koirat tappelivat, pojat melusivat nurkkausten takana, helistellen polkupyöräkelloja, tytöt muodostivat heleitä ryhmiä salissa tai pihamaalla, nuoret miehet tupakoivat, istuen kivillä vielä raivaamattomalla tantereella ja häiriten äänekkäällä naurulla, toimituksen kestäessä sisäpuolella — sanalla sanoen: kaikki oli kuten hyvä tapa vaati.