Part 2

Pojat viipyivät runsaasti puolitoista tuntia ja sinä aikana hakivat tytöt neliapilaita nurmesta, lauloivat ja juttelivat. Viime kesäjuhlan jälkeen oli Ylimaan mahtavimman seurakunnan pappi saarnatuolista haukkunut ylioppilaita jumalattomasta menosta — oliko tämä meno nyt niin jumalatonta? Huomenna piti olla erinäisiä juhlallisuuksia kirkolla, Linda Frimanin täytyi vielä valmistaa esitelmäänsä. Sylvi Ahonen oli keväällä erehtynyt yliopisto- ja senaattirakennuksesta ja mennyt senaattiin kysymään tenttejä. Sen jälkeen oli häntä hänen tenttiryhmässään alettu kutsua senatorskaksi. Tietysti heistä joku oli myöhästynyt, mutta professoritkin myöhästyivät aina. Professori Strömmer oli torunut kaikkia ja sanonut, ettei hän päästä ketään läpi. Kaikki kuitenkin pääsivät. Joskus hän tentissään kuului sanoneen jollekin reputtamalleen neitoselle: "Menkää te naimisiin, niin teette paljon viisaammin." Hän todella kuului sanoneen niin. Ja kyllä hän näytti siltä, että sen saattoikin sanoa.

Pirsta väitti vastaan. Strömmeristä oli niin paljon juttuja. Hän saattoi kyllä olla myrkyllinen, mutta tavallisesti hän lausui ilkeytensä hyvin peitetysti.

— Strömmer on yliopiston viisain professori, puhui Pirsta. — Joka tahtoo ihmistapoja, menköön vain hänen käsiteltäväkseen. Hän syöttää pieninä pippurimarjoina teihin sekä älyä että tietoja. Mikähän karjakko minäkin olisin — tai ehkä olen vieläkin. Joka tapauksessa...

— Ai! kuului kuin yhdestä suusta ihastunut huudahdus.

Helmi oli paneutunut polvilleen keskelle tyttöparvea, olkapäällään valkoinen kissanpoikanen.

— Aaai!

— Kuinka hirveän suloinen!

— Minulle, minulle!

— Tänne minulle!

— Mikä sen nimi on?

— Jussi — meidän kissat ovat aina jusseja.

— Jusu — jusu — jusu — jusu.

— Kissat ovat suloisia, kissat ja hevoset. Kuulkaa, katsokaa, eikö nyt neiti Ranta muistuta tätä kissaa. Katsokaa näitä hiuksia! Ja ihon väri — aivan niinkuin kissanpojan suu.

Helmi punastui.

— Eivätpä ne ole ensinkään kauniit...

— Kuulkaa nyt, mitä hän sanoo: etteivät nämä hiukset ole kauniit!

Pirsta oli irroittanut Helmin hiukset ja ne lepäsivät kuin kimppu pellavavyyhtiä nurmella apilankukkien joukossa.

— Ne täytyy vain kammata toisella tavalla. Ne eivät ensinkään pääse oikeuksiinsa tuolla lailla...

Kun Pirsta punnitsi Helmin hiuksia kädessään, karkasi kissanpoikanen niihin kiinni ja nauraen saivat tytöt irroittaa pienet kynnet.

— Pirsta on mestari kampaamisessa, kerrottiin.

Sitä ei hänen omista hiuksistaan päättäen olisi voinut uskoa.

— No niin, kun minä Berliinissä asuin kampaajan luona ja kuulin yhtä ja toista. Se oli hyvin kunnioitettava ihminen, kaikin puolin.

Miten äärettömän hullua! Helmiä sekä hävetti että nauratti: hän joutui huoneeseensa peilin eteen ja Pirsta kampasi hänen hiuksensa. Keskellä odotettua kesäjuhlaa! Pojat saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla rannasta. Äiti saattoi hänkin tulla. Ja entä jos Heikki olisi tullut.

— Jätetään toiseen kertaan, rukoili Helmi. — Ehkä sitten kun minä tulen Helsinkiin, tai jos minä tulen. Minun täytyy mennä auttamaan.

— Ei, sanoi Pirsta itsepintaisesti. — Ollaan nyt todellisia naisia. Tällainen hiusmateriaali! Teitä ei ensinkään tarvita keittiössä. Siellä häärii kaksi emäntää ja ainakin kymmenen palvelustyttöä. Ottakaa te syksyllä professori Strömmerin aineet. Teissä on vuodessa tullut kulttuuri-ihminen. Mutta älkää pahasti rakastuko Strömmeriin. Aijai — hän on niin vaarallinen. Ja vielä lisäksi naimaton. Jota pirullisemmin hän kohtelee meitä, sitä enemmän me hänestä pidämme. Minäkin olin pahasti kiinni, mutta pääsin toki vihdoin irti ja sittemmin olen säilyttänyt vapauteni. Ruudi Winkler on tehnyt poikkeuksen kaikista muista. Ruudiin aina palaan. Me olemme ehkä sukulaissieluja, me emme esimerkiksi kumpikaan tule menemään naimisiin. Ah, Ruudi on suurenmoinen.

Helmi sai tietää, että Ruudi Winkler on lupaava nuori kriitikko. Entisenä osakuntalaisena kävi hän usein osakunnassa, kun vain oli Helsingissä. Hän nimittäin oleskeli paljon ulkomailla, milloin missäkin osassa Eurooppaa. Paraikaa juuri hän oli konttinentilla. Hän kirjoitteli lehtiin, tunnettiinhan nimikirjaimet R.W. Viime syksynä oli Ruudista puhuttu paljon, hän oli silloin ollut suuressa polemiikissa ja suoriutunut loistavasti. Ruudi sai aina naurajat puolelleen. Ruudi oli sukkela ja pureva kuin ranskalainen.

— Mitäs te sitten sanotte toisesta esteetikostamme, maisteri Syrjäsestä, jonka esitystä Aappiksesta äsken saimme kuulla, jatkoi Pirsta. — Näin meidän kesken sanoen hän kadehtii Ruudia ja kulkee aina viisaan näköisenä ja selittää: "Winkleristä ei tule mitään, hän hajoittaa itsensä — sääli, sääli!" Kyllä hän kerran teillekin tulee sanomaan tämän. Mutta se ei merkitse mitään. Sillä Ruudi pysyy Ruudina ja Ruuto Ruutona.

Pirsta ryösti neuloja omista hiuksistaan saadakseen Helmin hiukset pysymään, ja hetkisen oli molempien tyttöjen huomio kokonaan kiintynyt työhön, jossa Pirstan kädet tottuneina liikkuivat. Pian Pirsta kuitenkin palasi äskeiseen esitykseensä.

— Entä sitten meidän Eedlamme — eikö ole stiili tyttö! Hänkin valmistuu kriitikoksi. Mikä hätä hänellä on: eno toimittaa suurta lehteä ja antaa hänelle ilman muuta koko kriitikontoimen. Ei Eedla olekaan hullumpi, varsinkin nyt, kun hän alkaa katsella Aappista vähän järkevämmillä silmillä.

Helmi kysyi, minkä tähden Tauno Nuotiota kutsuttiin Aappikseksi.

Sitä ei Pirsta tietänyt, kukaan ei sitä tietänyt koko osakunnassa. Siihen ei ollut mitään järjellistä syytä.

— Onko se ehkä lyhennys Aappishärästä? tiedusteli Helmi vakavana.

Pirstan täytyi hänelle nauraa.

— Ehkä, sanoi hän. — Luultavasti Ruudi on nimen keksijä. Joka tapauksessa "Aappis" nyt on Nuotion hyväilynimi. Me pidämme nimittäin kaikki hänestä. Hän huvittaa meitä. Voi sanoa, että hän on meidän estetisoivan osakuntamme kukka. Useat ovatkin hänestä ylpeät. Minä en kuulu niihin. Mutta minuakin hän huvittaa. Hän on niin monumentaalinen. Ah, jahka te näette hänet. Luultavasti hän teihin rakastuu. Jo tämän tukankin vuoksi.

Pirsta puhui lyhyissä, katkonaisissa lauseissa. Se aiheutui hänen jännittävästä työstään.

Helmin koko olento oli joutunut omituisen liikehtimisen valtaan. Jokin outo, uusi voima tuli ja tarttui häneen kuin pyörre. Oli kuin hän olisi kasvanut ja nähnyt maailmaa avarammalta kuin ennen. Hänen jäsenensä pyrkivät jännittymään oudossa ilossa ja kun hän katsahti peiliin, näki hän siellä entisten maalaisten kasvojensa tilalla jotakin niin muodikasta, että veri läikähti kasvoille. Mitä tuo vieras neiti olikaan hänelle tehnyt?

Poikien tömisevät askeleet puutarhan takaa saivat hänet heräämään. Pirstan pyynnöt eivät auttaneet, Helmi purki koko uudenaikaisen kampauksen ja ehti nolona kuulemaan poikain tarinoita uintimatkalta. Siku Kallio oli keksinyt järvessä uuden simpukkalajin, jonka hän arveli soveltuvan erinomaisesti viljeltäväksi. Tämä simpukkalaji, jolle yksissä neuvoin oli annettu nimi Sicu calliensis tulisi varmaan voitollisesti kilpailemaan Välimeren osterien kanssa maailmanmarkkinoilla, ja oli järvessä jo perustettu osakeyhtiö "Simpukka", hinta osakkeelta sata penninkiä. Nuutti Sorvi nau'utti kissanpoikaa, Eedla Riuku pelasti Jussin ja viskasi hiekkaa häijyn medisiinarin kasvoihin. Tytöt etsivät kääröistään ja laukuistaan esiin pyyhinliinat ja alkoivat pitkänä keinuvana ketjuna painua rantaa kohti. Esa Ahonen valokuvasi heidät. Hänen sisarensa Sylvi seisoi kansallispuvussaan nauravana ja kukoistavana ja katsoi suoraan koneeseen.

Martta Kilpiselle paikkakuntalaisena uskottiin ylivalvonta rannassa ja Helmi palasi kotiin puolitiestä. Pirsta oli oikeassa: häntä ei tarvittu kotona. Hänellä oli vain itsellään tarve jäädä selvittämään ajatuksiaan, hänessä oli jokin mennyt ikään kuin sekaisin. Kun hän erosi tyttöparvesta, ei hän kuitenkaan ensinkään voinut ajatella, hänen sydämensä vain löi ja hän olisi toivonut edes tuulenhenkäystä kasvoilleen. Kuuma kesäpäivä oli kuitenkin aivan tuuleton.

Pojat loikoilivat nyt vuorostaan nurmella, ja Vahti, joka oli ystävystynyt heihin, leikki piirissä heidän keskellään.

Kahvitarjottimet olivat taasen lähteneet liikkeelle ruokasalista käsin.

Agronomi — kuka hänet nyt tänään toi tänne!

Helmi näki, tullessaan portille, agronomi Riipisen astuvan tallista Eemelin kanssa. Pitikö Eemelin nyt juuri tänään kuljettaa ystävänsä tänne — eikö enää ollut muita päiviä! Ja juuri päivällisaikaan. Kuraattori kun kirjeessään nimenomaan oli viitannut siihen, että ylioppilaat tämän ensi päivän halusivat olla omassa keskuudessaan. Sen vuoksihan ei paikkakuntalaisiakaan oltu kutsuttu Rantaan.

Helmi ei päässyt sivu. Agronomi tuli suoraan häntä kohti ja nosti hymyillen panamaansa.

— Saakos vieras tulla taloon, sanoi hän ja jatkoi yhteen kyytiin, vastausta odottamatta: — tapasin tuossa Eemelin ja teki mieleni pistäytyä talossa katsomassa. Niin, ja valvomassa maalaisten etuja, suoraan sanoen. Tuommoinen liuta herraspoikia — vievät meiltä tytöt! Terve, terve...

Agronomi tuli kuin vanha tuttu poikaparveen, iski leveän kämmenensä kuraattorin laihaan käteen kiinni ja kätteli sitten yhteen kyytiin kaikkia muita. Eemeli kulki hänen, vanavedessään. Agronomi oli kuin sulamistilassa.

— Terve, terve, toisteli hän pitkin linjaa, — sanoin tässä juuri neiti Rannalle, että piti tulla valvomaan maalaisten etuja, kun teitä ryntää tällainen liuta herraspoikia keskelle meidän maalaisten laitumia...

— Mitenkäs me maalaisten edut saatamme vaaraan? sanoi maisteri Salojärvi hymyillen.

— Vai ette ole tietääksennekään!

Agronomi keskeytti puheensa ja otti kahvia. Pojat kokoontuivat hänen ympärilleen. Suurena ja jykevänä, panama niskassa, hän seisoi kuistin edessä ja sälytti teevadilleen leipää.

— No mitäs tällaiset röttitakit sitten enää merkitsevät meidän tytöille, kun he ovat nähneet teidät...

— Eipä taida koko Ylimaan osakunnassa olla niin kansallista miestä kuin agronomi!

Naurua.

— Minäpä kerron herroille, sanoi agronomi, pistäen poskensa täyteen vehnäleipää, — että siellä Alimaassa, mistäpäin minä olen kotoisin, kerran tapahtui, että lukumiehet eräänä kesänä veivät kolme talontytärtä — ja rikkaan talon tytärtä lisäksi — nuorten isäntien nenän edestä. Miltäs herrat luulevat sen tuntuvan? Perhana, se on melkein niinkuin pistettäisiin koura suoraan minun povitaskuuni ja otettaisiin sieltä minun lompakkoni.

— Ei agronomi pelkää, emme me pistä kättämme teidän taskuunne.

— Me on tultu tänne aivan toisissa aikeissa.

— Kuka ne aikeet tietää. Perästä kuuluu.

Rannan isäntä tarjosi agronomille tupakkaa ja kehoitti vieraita siirtymään lehtimajaan, siellä olisi ehkä vähän vilpoisempaa.

Päivällispöydät oli katettu suureen pirttiin, jossa oli ikkunoita kolmelle taholle. Huone oli koristettu kuin häihin ja pitoruokia oli sekä runsaasti että monta lajia. Kun Eemeli tuli pyytämään sahtia juodakseen, kävivät Helmi ja mummo hänen kimppuunsa agronomin tähden. Miksi Eemeli oli tuonut hänet tänne? Mutta hepä eivät kutsuisi häntä päivälliselle! Odottaisivat, kunnes hän olisi mennyt. Eemeli nauroi ja pyyhki humalanlehtiä suupielistään. Agronomia ei saisi täältä lähtemään! Ja mikseikäs hän saisi ollakin? Senkö tähden, että hän oli rohtimisissa vaatteissa ja pitkävartisissa? Ei, vaan sen vuoksi, että hän oli tullut kutsumatta. Sen vuoksi, ettei Helmi voinut häntä kärsiä!

Tytöt tulivat kuumina rannasta — vedessä Sicu calliensiksen luona oli ollut viileää ja suloista, mutta maalla oli heti taas tullut kuuma!

Pirtin kuistilla syntyi pieni sananvaihto talon emäntien välillä. Vanhaemäntä kehoitti tytärtään käymään käskemässä vieraita päivälliselle, ja nuori emäntä toisteli hiljaa: "Menkää nyt vain te." Vihdoin he sopivat niin, että nuoriemäntä meni noutamaan tyttöjä, jotka Helmin kamarissa panivat kuntoon hiuksiaan uimisen jäljeltä, ja vanhaemäntä meni lehtimajaan kutsumaan herroja. Ei ketään tarvinnut kutsua moneen kertaan. Kaikkien oli nälkä.

— Terve, terve, toisteli agronomi pirtin kuistin edustalla ja jokainen uusi tyttö toi uuden ilmeen hänen kasvoilleen. Sylvi Ahosen kättä hän piteli kauemmin kuin tarpeellista olisi ollut ja Lahja Suvi-Ahon hymyyn hän vastasi veitikkamaisella hymyllä.

— Onpa, onpa siinä pulskaa vaimoihmistä, vaikka ylioppilaita ollaankin.

— Siitäpä syystä sitä juuri ollaan, sanoi Pirsta, livahtaen naurussa suin agronomin ohitse.

Herrat odottivat kärsimättöminä kuistilla. Tytöt kursailivat. Vähitellen päästiin alkuun ja kaikki löysivät paikan. Agronomin ääni oli ainoa, joka kuului. Veitsien kilinä lautasia vasten säesti sitä. Osakunnan agraarit ja paikkakunnallinen maanviljelysneuvoja olivat asettuneet samaan pöytään ja puhelivat osuusmeijerin koneista, jotka olivat uusitut keväällä, kun meijeri pantiin uuteen kuntoon. Hyvin se täällä meni. Kuorimisasemia oli jo pitkin pitäjää. Kuraattori kuulosteli vanhaltaemännältä paikannimiä ja sananlaskuja.

Laulettiin. Nälkä oli lähtenyt ja rauhallisina lähestyttiin ruokapöytiä. Vahti kiersi ryhmästä ryhmään, istui, antoi kättä ja sai palkintonsa. Helmi houkutteli sitä pois, mutta se ei ollut häntä näkevinäänkään. Vanhaemäntä kysyi Sylvi Ahoselta, eikö kansallispuku ollut kuuma näin kesällä. Puhuttiin ryijyistä ja kansallispuvuista. Päästiin paistiin. Kuraattori sai hyvän aikaa kilistää lasinsa laitaan, ennen kuin sanasorina lakkasi. Hänen puheensa tarkoitti isäntäväkeä. Isäntä ja emäntä nousivat ja jäivät ykstotisina rinnan seisomaan. Myöhemmin nousi "talon herttainen ja nuorekas vanhaemäntäkin" ja vihdoin kohdisti puhuja sanansa osakuntalaiseen neiti Rantaan, jonka kauniissa vieraanvaraisessa kodissa osakunnan kesäjuhlille oli valmistettu näin ruhtinaallinen vastaanotto.

"Arvaamaton on se hyöty, mikä ylioppilasnuorisolle valmistetaan sen kautta, että annetaan sille tilaisuus tuntea yhteenkuuluvaisuutensa maakunnan kansan kanssa. Paitsi sitä, että tällaiset yhteiset retket ovat omiaan mitä suurimmassa määrässä herättämään ja syventämään isänmaanrakkautta ja kotiseututunnetta, vaikuttavat ne kenties enemmän kuin mikään muu hyvän, terveen toverihengen kehittymiseen."

Helmi oli silmää räväyttämättä katsellut kuraattoriin, joka puhui lämpimästi ja innostuneesti. Yhtäkkiä hänen hartautensa särkyi ja hänen katseensa kohtasi toisessa päässä huonetta Heikin silmät. Sitä kesti vain hetkisen, Heikin katse kääntyi heti pois. Mutta Helmi oli lukenut siinä syytöksen, ikään kuin hän olisi pettänyt lapsuutensa ystävän.

Helmi kuumeni. Miksi Heikin piti kiusata häntä!

"Vastaanottakaa, arvoisa isäntäväki, kotiseudun ylioppilasnuorison sydämellinen kiitos unohtumattomista hetkistä Rannan kauniissa talossa. Me toivomme, että osakuntalaisemme neiti Helmi Ranta sinä aikana, jolloin hän suorittaa lukujaan pääkaupungissa, tulee viihtymään siinä kodissa, jonka me olemme pystyttäneet Alma materin liepeille. Vielä kerran..."

Helmi katsahti taasen Heikkiin, hän olisi tahtonut sanoa hänelle, ettei hän ollut mitään päättänyt lähdöstään Helsinkiin, että hän oli aivan viaton. Mutta Heikki oli kääntynyt ikkunaan ja katsoi ulos.

"Toverit, kohottakaamme voimakas, kolminkertainen eläköönhuuto isäntäväellemme."

Huone jyrisi laesta lattiaan asti. Kuraattori riensi kumartaen painamaan isännän ja emännän käsiä. Isäntä yskähti ja nieli alas liikutuksensa. Emäntä loi nuoreen maisteriin hartaan katseen ikään kuin hänen edessään olisi seisonut itse rovasti. Vanhaemäntä antoi kuraattorille nauraen kätensä ja rupesi juttelemaan hänen kanssaan Helsingistä ja ylioppilaitten olosta siellä. Helmi katsahti heihin ja oli vakuuttunut, että mummo jo järjesteli hänen syksyisiä lukujaan. Se olisi ollut niin mummon tapaista.

Heikki astui permannon poikki ja hävisi kuistille.

Agronomien pöydässä puheltiin nyt hyvin vilkkaasti ja ennen pitkää sai koko juhlaseurue tietää, että agronomi Riipinen halusi pitää puheen. Tai ettei hän itse halunnut sitä, vaan että muut kehoittivat häntä puhumaan.

— Ei, sanoi hän ja tyhjensi lasin sahtia toisensa perästä, — se mitä minulla on sanottavaa, ei sovi juhlapuheeksi. Ja siksi toiseksi ei kuokkamiesten sovi puhua.

Vanhaemäntä kehoitti vieraita ottamaan jälkiruokaa ja ojensi omin käsin lautasen kuraattorille, hän nähtävästi ei halunnut, että agronomi puhuisi. Mutta agraarien pöydässä oltiin itsepintaisia ja loppujen lopuksi saatiin jykevä, auringonpaahtama Riipinen seisomaan ja puhumaan.

— Niin, ne tahtoo täällä välttämättä minua puhumaan, vaikka minä olen sanonut, etten tahdo puhua, että olen kuokkavieras ja ettei minulla ole mielessä mitään, mikä sopii juhlaan. Minä nyt vain siis referoin eli selostan, mistä täällä meidän pöydässä on puhuttu. Ensin me puhuimme osuusmeijeristämme ja erinäisistä maanviljelyskoneista. Sitten — mutta nyt ette saa suuttua minulle — sitten on täällä vain sanottu jotakin siihen tapaan, — ja se on kyllä sanottu monesti ennenkin, nimittäin, että maaseutu ei enää siedä tällaisia suoneniskuja, kun kaupungit joka vuosi vievät siltä sen parhaat miehet ja naiset. Ja se olisi nyt sitten niinkuin yhteinen toivomus, että maaseudun ylioppilasnuoriso yhä enemmän alkaisi palata turpeenpuskijatyöhön takaisin ja antaisi kaupunkien pitää huolta itsestään. Loppuuhan se leipä kaupungeiltakin, jollei maamies sitä tuota!

— Hyvä! huudettiin ympärillä.

— Tähän tämä referaatti eli selostus sitten saisi loppuakin. Mutta asialla on vielä sellainenkin puoli, jota ei usein tulla ajatelleeksi. Se nimittäin, että tuo siirto ruumiillista työtä tekevästä luokasta henkisen työn luokkaan ei suinkaan aina asianomaisille itselleenkään ole mitään leikintekoa. Se voi olla suorastaan vaarallista sekä sielulle että ruumiille. Se siirto, se siirto ja se uusi maaperä — kaikki taimet eivät sitä kestä. Kun sen sijaan tämä maaemo, se pitää kaikki lapsensa voimissa ja vahvistaa meitä jyvillä ja ytimillä. Mutta tietäköön jo kuokkavieras vaieta. Minä lausun siis vain meidän pöytäkuntamme toivomuksena, että tämä vanha maineikas Ylimaan osakunta yhä enemmän ja enemmän — sen ohella kun se kasvattaa maakunnalle opettajia ja virkamiehiä — muistaisi sen maaseutua.

— Hyvä, hyvä!

— Eläköön! Eläköön! Eläköön!

Riipinen jysähti paikoilleen istumaan ja kaasi itselleen lasin sahtia.

Syntyi vilkas sananvaihto eri ryhmien kesken. Äkkiä kuuli agronomi viereltään reippaan, hiukan terävän äänen.

— Pyydän saada esittää itseni, herra agronomi. Birgit Linnamäki on nimeni...

— Terve, terve...

— Olisin vain halunnut tietää, mitä te oikein tarkoititte sillä että... "maaseutu antaisi kaupunkien pitää huolta itsestään". Katsokaas, minä olen kaupunkilainen, minä, ja minä olen tuntenut sanoissanne loukkauksen kaupunkia kohtaan, joka on minun kotini... Menen luultavasti nyt ulkopuolelle aineen, mutta minua on niin monta kertaa harmittanut se, että juhlapuheissa kaupunkeja yleensä tuskin tunnustetaan tekijöiksi yhteisessä isänmaassa. Maaseutu, maaseutu — se on isänmaata, mutta kaupungit, ne ovat joitakin loisia, jotka elävät maaseudun kustannuksella ja tuottavat maaseudulle pelkkää pahennusta... No niin, te ette tarkoittanut sitä — mitä te sitten tarkoititte?

— Minä tahdoin vain sanoa, että soisin maaseudun voimakkaimman nuorison...

— Minä raivostun, kun ajattelen sitä! Tietäkää te maalaiset, että te nukkuisitte iankaikkiseen saamattomuuteen, jolleivät kaupungit valvoisi ja takoisi ja ajattelisi... Niin, juuri niin. Kaupungista saa maaseutu kaikki ajatuksensa, niinkuin ruumis saa ne aivoista. Kaupungit ovat maaseudun aivot. Kuinka minua harmittaa tuo maaseutulaisten itsekylläisyys...

— Voitte olla oikeassa, mutta paha olisi minun järjenjuoksuni mukaan aivoillakin ilman pääkoppaa ja ruumista...

— Niin kyllä, sitä eivät aivot väitäkään. Mutta maaseutu väittää aina, että kaupunki on jokin paise, joka olisi leikattava pois...

Pirsta pui kujeillaan nyrkkiä agronomin edessä.

— No, no, no, no, yritteli agronomi keskeyttää.

Mutta Pirsta ei antanut hänelle suunvuoroa.

— Myönnättekö, että tekin tarvitsette meitä, että maaseutu ei tule toimeen ilman kaupunkia, että...

— Myönnämme, myönnämme. Minä jo katselen tässä, että neiti Linnamäestä taitaisi tulla hyvä talonemäntä. Isännän ei siinä talossa tarvitsisi ajatella ensinkään...

Pirsta purskahti suureen nauruun ja paiskasi agronomille kättä.

— Onpa teillä karhun kämmen!

Kuraattori oli astunut pöydän luo ja kilisti hiljaisuutta.

— Käytän tässä vielä hyväkseni tilaisuutta tuodakseni ilmi kiitokset niistä miehekkäistä sanoista, jotka vasta lausuttiin. Epäilemättä kuuluu nykypolven vaikeihin tehtäviin tasoittaa työnjako eri yhteiskuntaluokkien kesken. Epäilemättä tulee maaseudun saada pitää voimansa. Epäilemättä on myöskin hyvin huomioonotettavaa, mitä edellinen puhuja lausui niistä yksilöistä, jotka suoraan aurankurjesta ja lapionvarresta lähtevät lukutielle. Näiden suhteiden saattaminen onnelliseen ratkaisuun tulee olemaan meidänkin osakuntamme hartain pyrkimys tällä hetkellä. Kasvaaksemme juuri tätä tehtävää varten on meille annettu ihanimmat suvipäivät yhdessä kotiseutumme ihanimmista taloista. Niin, iloitkaamme siis täällä luontoemon sylissä, tuntekaamme hänen sydämensä lyönnit sydäntämme vastaan, ja kasvakoon velvoitus meissä niin valtavaksi, että työssä ja toimessa voimme näyttää olevamme Ylimaamme arvokkaita poikia ja tyttäriä. Eläköön kotiseutu! Eläköön Ylimaa!

— Eläköön! Eläköön! Eläköön!

* * * * *

Päivä läksi lentäen menemään. Viilenevässä illassa hengittivät ruis vainiot ja heinämaat ilmaan väkeviä tuoksujaan. Taivaan sini himmeni, ja aurinko aleni poutaisen punaisena ja säteettömänä. Kukkimaan puhkeavat pihlajat katselivat valkoisia terttujaan järven kalvossa.

Rannan talosta liitelivät yli metsäin, ulappain ja vainioiden milloin piirilaulut, milloin viulun sävelet, milloin nauru, ja auringon laskiessa syttyi saareen korkea tuli. Silloin läksivät nuoret, liehutellen koivunoksilla sääskiä ympäriltään, juoksujalan rantaan, missä parikymmentä venettä odotti. Jotkut veneistä olivat kukkaköynnöksillä koristetut.

Helmi oli jäänyt jäljelle muista ja kiersi juosten navetanpäätyä, kun hän huomasi riihikalliolla miehen, jonka heti tunsi Heikiksi. Heikki oli nähtävästi vain odottanut häntä. Hän tuli yli aidan, pihlajanoksa kädessä. Helmi ei voinut välttää häntä. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt Heikkiä näin vakavana. Hän rupesi huutelemaan koiraansa, mutta Vahti oli uusien ystäviensä luona.

— Jättävät, sanoi Helmi ja tekeytyi huolettomaksi.

— Jättäkööt, vastasi Heikki ja asettui polulle hänen eteensä. — Minulla on sinulle puhuttavaa, minun täytyy...?

— Toisen kerran, toisen kerran, pyyteli Helmi, tuntien, että nyt se tulee.

— Ei, ei enää. Sinä tiedät, että minä aina olen sinusta pitänyt... Älä mene... Sinä olet aina kiertänyt kysymykseni, mutta nyt minä tahdon vastauksen.

— Jättävät, sanoi Helmi ja otti askeleen mennäkseen Heikin ohitse.

‒ Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Minä en enää jaksa katsella tätä leikkiä. Sinun täytyy valita. Tahdotko nuo tuolla vai tahdotko tyytyä minuun? Helmi... Sano...

Heikki oli pusertanut pihlajanoksaa käsissään. Se putosi ja hän kävi kiinni Helmin ranteeseen.

— En minä tiedä, sanoi Helmi... — Sen vain tiedän, että jos sinä aiot kohdella minua tällä tavalla, niin...

— Millä tavalla?

— No... sillä, että puserrat poikki ranteeni, niin... niin... sitä minä en tahdo.

Helmi riuhtaisi irti kätensä ja kääntyi menemään. Suuttumus oli oudosti vääntänyt hänen kasvonsa.

— Helmi, huusi Heikki, — anna minulle anteeksi! Helmi, minä rakastan sinua niin että...

- Mitä sinä sitten koko päivän olet kiusannut minua ilkeillä katseillasi...

— Mutta juuri sen vuoksi, etten minä tahdo, että sinä olisit keidenkään muiden. Kuule, etkö nyt ymmärrä. Minä en kärsi noita nauravia herroja, minä en kärsi tuota sinun lakkiasi, sillä ne vievät sinut minulta...

— Mutta minäpä pidän sekä lakistani että noista iloisista ihmisistä. Sinä et koskaan sallisi minun nauravankaan.

— Helmi, et tarkoita, mitä sanot. Sinä pidät minusta, ainakin vähäisen...

— Tarkoitan minä juuri mitä sanon...

— Hoooi! kuului rannasta pitkä, venytetty miesääni.

— Helmiii! huusivat tytöt.

— Minun täytyy mennä, kuiskasi Helmi ja sydämen lyönnit takoivat ohimoihin asti.