Part 1

language: Finnish

KULTAHUNTU

Satuja prinsessoista ja muista olennoista

Kirj.

HANNA CEDERHOLM

Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Kultahuntu. Pikku Pentti ja prinsessa. Hyr-ryr ja punainen kerä. Miten Pekka pelasti prinsessan. Suunnaton aarre. Neljä veljestä. Kurt aseenkantaja. Taivas ja maa hukkuvat.

KULTAHUNTU.

Sattuipa kerran, että prinsessan kaikki kamarineidot olivat kerääntyneet linnan kehruutupaan, mutta kukaan ei ajatellutkaan rukkeja, jotka olivat rivissä seinän vieressä.

Sinä päivänä oli neidoilla muuta tehtävää, kuin kiertää valkeata pellavaa hennoilla sormillaan, sillä maassa vallitsi suuri puute. Kuningas ja kuningatar olivat päättäneet olla hyvänä esimerkkinä alamaisilleen, ja nyt oli kaiken linnan naisväen avustettava työtä köyhien hyväksi.

Pehmeästä villasta oli kudottava sukkia ja lämpimiä nuttuja. Valkaisematon kangas ommeltava paidoiksi. Raidallinen puoliväliä takeiksi ja hameiksi, ja paksu tiivistetty sarka leikattava päällysvaatteiksi. Kaikki nämä tavarat oli sitten jaettava hätääkärsiville ihmisraukoille, ja jokaiselle aikoi kuningas vielä tämän lisäksi antaa kirkkaan hopeataalarin.

Tällainen oli kuninkaan ja kuningattaren päätös, ja sentähden olivat prinsessan kaikki kamarineidot kerääntyneet kehruutupaan. Kuningatar hovinaisineen leikkasi ja jakoi työt.

Keskellä lattiaa oli suuri pyöreä pöytä. Sen ääreen istuutuivat neidot käsitöineen toinen toisensa jälkeen. Prinsessakin oli istuutunut pöydän ääreen, mutta käsityö lepäsi hänen helmassaan ja hän katseli vilkkaasti ympärilleen.

— Mitä sinä teet, Keijukka? sanoi hän vasemmalle vierustoverilleen.

— Tästä tulee rohdinpaita Torpanmäen vanhukselle, sanoi Keijukka.

— Onpa kangas karkeata, sanoi prinsessa.

— Puhdasta se on ja vahvaakin, sanoi Keijukka. Mutta prinsessa katsoi jo toisaalle.

— Mitä sinä teet, Aunikki? sanoi prinsessa oikeanpuoleiselle vierustoverilleen.

— Tästä tulee vuohennahkatakki Isonjärven Pikku-Ollille, sanoi Aunikki.

— Sepä on painava, sanoi prinsessa.

— Pehmeä se on ja lämmin, sanoi Aunikki.

Mutta prinsessa oli jo kääntynyt pois.

— Mitä sinä teet, Helli? kysyi prinsessa neidolta, joka istui häntä vastapäätä.

— Tästä tulee kameelinlankahame Syväsuon eukolle, sanoi Helli.

— Tummapa se on, sanoi prinsessa.

— Se on pitkä ja leveä, sanoi Helli.

Prinsessa katseli sylissään olevaa työtä, otti lankarullan ja pujotti langan neulansilmään. Mutta ommeltuaan muutaman piston antoi hän työn jälleen vaipua.

— Tämä ei ole ollenkaan hauskaa, kun kaikki on niin rumaa, sanoi hän.

— Sinä puhut ymmärryksesi mukaan, sanoi kuningatar, joka paraillaan leikkasi sarkahousuja.

— Äiti kulta, sanoi prinsessa, täällä sisällä on niin synkkää, pärevalkea sihisee ja pihisee eikä ota palaakseen, ja talikynttilät käryävät pihdeissään. Kaikki ommeltava on niin raskasta, niin tummaa ja paksua, että ihan silmät väsyvät jo pelkästä sen katselemisesta. Anna minun ottaa esille kullalle hohtava pukuni, ompelen siitä hunnun.

— Älähän toki, lapsikulta, sanoi kuningatar, pukuhan on kaikkein parhaimpasi, et sinä sitä voi leikata rikki.

— Mutta ajattele, miten se valaisisi huoneen, sanoi prinsessa.

— Ja saanko kysyä, mitä sitten panet yllesi tanssiaisiin toisena joulupäivänä, sanoi kuningatar.

— Ehkä Helli pesisi vanhan harsopukuni, sanoi prinsessa kyynelsilmin.

— Sen varmasti teen, sanoi Helli. Samassa astui kuningas sisään.

— Ovatpa täällä hyppyset ahkerina, sanoi hän hykerrellen käsiään. Mutta mitä näenkään, tyttäreni, prinsessa, istuu työttömänä. Mitä ajattelet, lapseni, etkö sinäkin tahdo vetää korttasi kekoon?

— Asia on niin — — —, sanoi prinsessa.

— Että minä pesen prinsessan harsopuvun, sanoi Helli.

— Mitä tämä merkitsee? sanoi kuningas.

— Asia on niin — — —, sanoi prinsessa.

— Että tyttäremme tahtoo ommella hunnun kullanhohtoisesta tanssiaispuvustaan, sanoi kuningatar.

— Hunnun, sanoi kuningas, mitä sinä sillä teet?

— Annan sen köyhille, sanoi prinsessa.

Kuningas purskahti nauruun. Ei se paljon lämmitä, sanoi hän, mutta kun hyvästä sydämestä, jotakin antaa, tuottaa se kait siunausta. Anna vain köyhille huntu, lapseni, vai mitä äiti sanoo?

Kuningatar nyökkäsi armollisesti, ja prinsessa kapsahti kuninkaan kaulaan. Sitten tuotiin kullanhohtoinen puku. Kaikki neidot kurkottivat kaulaansa, kun se levitettiin pöydälle, ja kultalangat loistivat pärevalkean ja talikynttilöiden valossa tehden huoneen heti valoisammaksi.

— Siinä näette, sanoi prinsessa, enkös minä sanonut. Ja hän otti suuret sakset, ruveten leikkaamaan rikki pukua, josta oli itse niin iloinnut sen saadessaan. — Huntuni nimeksi pannaan Kultahuntu, sanoi hän, ja kauniimpaa kuin se ei ole koko maailmassa! Sitten hän rupesi ompelemaan innokkaasti.

Kukaan ei ajatellut, mistä mahtoi johtua, että työ äkkiä kävi niin helpoksi ja hauskaksi, kaikki juttelivat kilvan, eivätkä vanhat hirret kehruutuvan tummuneissa seinissä pitkiin aikoihin olleet nähneet niin iloisia kasvoja. — — —

Jouluaaton edellisenä päivänä oli kaikki valmista, ja nyt oli vaatteet jaettava. Kansa oli kerääntynyt linnan pihalle, ja kuningas, kuningatar, prinsessa ja koko hovi seisoivat suurella parvekkeella.

— Tässä on hame Syväsuon eukolle, sanoi kuningatar, ja kun eukko seisoi niiaten parvekkeen edessä, antoi kuningas hopeataalarin hänen käteensä.

— Tässä on rohdinpaita Torpanmäen vanhukselle, sanoi kuningatar taas, ja vanhuskin sai kuninkaalta hopeataalarin.

— Tässä on vuohennahkatakki Suurjärven Pikku-Ollille. Pikku-Ollin silmät tulivat yhtä pyöreiksi kuin hopeataalarit, kun hän älysi saavansa kaiken tämän.

Toinen toisensa jälkeen astui parvekkeen luo, ja kaikilla heillä kotiin lähtiessään oli kirkas hopeataalari ja uusi vaatekappale pyhäksi. Mutta kukaan ei vielä ollut saanut Kultahuntua.

Prinsessa seisoi kuninkaan ja kuningattaren vieressä. Hänellä oli huntu kädessään, mutta hänen oli mahdoton ratkaista, kenelle sen antaisi. Kun hän nyt seisoi ulkona kylmässä, ja kirkas päivänvalo loisti silmiin, tuntui lahja niin mitättömältä. Hän katseli salaa huntua ja ajatteli, että lämmittää se tosiaankaan ei voinut.

Silloinpa huomasi hän vanhan vaimon ontuen tulevan parveketta kohden, ja kaikki vaatteet olivat jo lopussa. Ei ollut enää mitään annettavaa.

— Sinäkö siellä, Riitta-muori, sanoi kuningatar, missä olet näin kauan viipynyt? Nyt ei ole kerrassaan mitään jäljellä.

— Tie oli niin liukas ja vaivalloinen, sanoi Riitta-muori. Arvasin, että tulen myöhään. Aina minulle raukalle käy huonosti.

— Niin, sanoi kuningas, säkissä ei ole ainoatakaan taalaria enää.

— Ja minulla on vain kullanhohteinen huntu, sanoi prinsessa, tuntien itsensä onnettomaksi, kun ei hänellä ollut mitään tummempaa, painavampaa ja lämpimämpää. Mutta jos tahdot sen, saat sen kernaasti.

— Kiitos, sanoi Riitta-muori, mökkini on ihan maantien vieressä, joten kaikki näkevät ikkunasta sisälle. Ehkä harsonpalanen ikkunan edessä vähän parantaisi asiaa.

— Aurinko kurkistaa joka tapauksessa sisälle, sanoi prinsessa tullen äkkiä säteilevän iloiseksi.

Seuraavana päivänä, kun Riitta-muori katseli tielle, ei hän voinut ymmärtää, miksi kaikki näytti niin erilaiselta. Hän ei oikein tuntenut itseäänkään ja huomasi kuitenkin, tarkemmin katsoessaan, että kaikki oli vanhalla paikallaan. Niitty oli tien vieressä ja järvi niityn alla, järven takana oli metsä ja metsän takana vuori. Mutta lumi ei milloinkaan ollut näyttänyt niin valkoiselta, ilma ei koskaan ollut kimaltanut niinkuin tänään, eikä aurinkokaan ennen ollut loistanut niin kirkkaasti taivaalla.

Riitta-muori pani kiireesti kahvipannun tulelle. Koko ajan hyöriessään hän hyräili itsekseen jotakin vanhaa laulunpätkää, jonka oli nuoruudessaan kuullut.

Äkkiä kuului koputus ovelta. Ulkona seisoi vain vaeltava kisälli, ja sellaisia ei Riitta-muori juuri suosinut, mutta tänään oli tämäkin asia vähän toisin. Nuorukainen näytti oikein siistiltä ja otti sisään astuessaan heti lakin päästään.

— Hyvää päivää, muoriseni, sanoi hän, ikkunanne loisti niin kirkkaasti, että minun täytyi poiketa sisälle. Teilläpä on siistiä ja somaa jo näin aamulla. Tuntuu ihan siltä, kuin tulisi kotiin.

— Vai siltäkö tuntuu? Riitta-muori katseli hieman ihmeissään ympärilleen. Aurinko loisti sisälle Kultahunnun läpi, ja kahvipannu kiilsi uunilla.

— Niinpä niin, sanoi Riitta-muori, huonomminkin voisi olla, eihän sitä käy kieltäminen. Nyt saattekin kupin kuumaa kahvia ja oikein vehnäsen kera.

Kisällistä maistuikin kahvi, ja kun hän oli lähdössä, käänteli hän lakkia käsissään. — Ehkä voisin tuoda jonkin tuulen kaataman puun metsästä ja hakata muutaman halon, sanoi hän, eihän tuo kait olisi haitaksi näin talvipakkasella. Luulisinpa, ettei teillä, muoriseni, ole juuri liikoja puita.

Ennenkuin Riitta-muori osasi odottaakaan, oli kisälli jo täydessä työssä. Hänen hakatessaan tuli naapuritalon emäntä kahlaten kinoksien lomitse.

— Mitä näenkään, huusi hän jo kaukaa, onko Riitta-muori ottanut rengin?

Riitta-muori ymmärsi leikin ja pyysi emäntää käymään sisälle, koska kahvi sattui olemaan kuumaa. Mutta niin pian kuin naapurin emäntä oli astunut ovesta sisälle, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen.

— Enpä ole ennen huomannut, miten somaa täällä on, sanoi hän katsellen joka taholle. Aurinkokin paistaa niin kauniisti, että ihan sydän ilosta sykähtää, tuumaili hän seistessään akkunan luona ja katsellessaan ulos prinsessan hunnun läpi.

Emäntä, joka koko ikänsä oli ollut tyly ja saita, niin suuren talon emäntä kuin olikin, tunsi äkkiä mielensä kumman helläksi. Hän nieli nielemistään eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Niin oudot olivat ne ajatukset ja tunteet, jotka pyrkivät esille.

— Lähdenpä taas, sanoi hän viimein, tulinkin vain kysymään, ettekö tahtoisi, Riitta-muori, tulla meille pyhiksi, te kun olette niin yksin täällä tuvassa.

Riitta-muori ihan hämmästyi. — Olen niin tottunut yksinäisyyteeni, sanoi hän vähän vitkaan.

Mutta siitä ei emäntä tahtonut kuulla puhuttavankaan; hän lupasi lähettää lapset noutamaan Riitta-muoria tolppakelkalla, niin ei tarvitsisi kahlata hankien läpi. Eihän toki voinut kieltää. Ja niin innokas oli emäntä, että Riitta-muorikin, joka jo ennestään oli iloinen, lopulta oikein mielellään ajatteli lähtöään. Olihan totta, että hänellä oli puute ja vaikeat ajat, kun ei edes ollut ehtinyt ajoissa linnaankaan saamaan hopeataalaria. Ruokakaappi oli enimmäkseen tyhjä, se oli myönnettävä, ja olisihan ihanaa viettää joulua riisryynipuuron ja läskin ääressä.

Tuntui kuitenkin vähän raskaalta ottaa vain vastaan Isontalon emännältä, kun ei itsellä ollut mitään annettavaa.

Riitta-muori katseli apua etsien ympärilleen, ja niin hänen silmänsä osuivat Kultahuntuun ikkunassa. Huntu oli niin pitkä, että se ulottui lattiaan saakka. Riitta-muori sai pöydältä käteensä sakset ja leikkasi hunnusta sopivan kaistaleen. Sitten kääntyi hän emännän puoleen.

— Kiitoksia vain, taidanpa sitten tulla, sanoi hän, ja ellette vähäksy, niin olkaa hyvä ja ottakaa tämä pala minulta joululahjaksi.

Kotiin tullessaan oli emäntä iloisempi kuin koskaan ennen. Hän rupesi heti tupaa siistimään ja viimeksi naulasi hän Riitta-muorilta saamansa huntupalasen ikkunaan, sillä olihan ihan merkillistä, tuumi hän, miten huntu koristi Riitta-muorin nokista tupaa.

Niin tapahtui täälläkin.

— Näkyypä heti, että joulu on talossa, sanoi isäntä sisään astuessaan. Ja vaikka oli tavallisesti ärtyisä, pysähtyi hän nyt oven suuhun ja kopisteli lumen jaloistaan, ennenkuin astui peremmälle.

Kaikki muutkin ovesta tulijat ajattelivat isännän tavoin, ettei iso tupa koskaan ollut näyttänyt niin korealta kuin tänään. Kultahuntu kimalsi ja loisti ikkunassa, ja tarvitsi vain vilkaista siihen, niin heti kävi mieli iloiseksi.

Riitta-muori haettiin tolppakelkalla, eikä kukaan talossa muistanut ennen viettäneensä niin hauskaa joulua. — — —

Pian tiesi koko kylä, että Isossatalossa ja Riitta-muorin mökissä oli jotain erikoista. Kohta ovesta tultua tuntui niin kotoisalta ja hyvältä ja heti huomasi olevansa tervetullut. Jos pannussa sattui olemaan lientä, sai kahvitilkkasen, ellei ollut, niin hyväpä niinkin.

Huntu loisti ikkunassa niin ihmeellisesti, että sinnepäin katsoessa tuli sydänjuuria myöten iloiseksi.

Kaikkein ihmeellisintä oli kuitenkin, ettei ilo enää poistunut. Ympärillä oli valoisampaa, missä hyvänsä kulkikin, pakkanen ei tuntunut niin purevalta, eikä puute niin kovalta.

Eipä kulunut kauan, ennenkuin ulkopitäjissä jo kerrottiin, että kansa tällä kulmalla oli muuttunut, ja sen olot tulleet paljoa paremmiksi. Matkalaiset, joita kulki seudulla, kertoivat kummia asioita. Alkoi tulla ihmisiä kaukaa katsomaan, oliko totta kaikki, mitä kerrottiin.

Sekä Riitta-muori että Isontalon emäntä jakoivat mielellään hunnustaan. Oli tarpeeksi, kunhan heillä oli palanen ikkunansa edessä. Se loisti ja valaisi joka tapauksessa.

Niinpä joutui palasia prinsessan kullanhohteisesta hunnusta taloihin ympäri maata. Aina kaukaisissa erämaan mökeissäkin saattoi nähdä sen loistavan.

Prinsessa vain ei tiennyt mistään. Hän oli tyytyväinen, kun Riitta-muori iloitsi hänen rakkaasta hunnustaan. Ei hän saattanut tietää, että ken vain katseli Kultahunnun läpi, sen elämä tuntui muuttuneen. Eikä hän aavistanut, että moni ihminen näki kaiken kauniin ja hyvän elämässä vain siksi, että pieni palanen Kultahuntua riippui ikkunan edessä.

PIKKU-PENTTI JA PRINSESSA.

Pentti-kyläsepän mökki oli ihan tienristeyksessä. Iso maantie tuli pääkaupungista ja vei edelleen sisämaahan, kun taas läntinen tie vei suurelle merelle ja avaraan maailmaan sen toiselle puolen.

Juuri siitä syystä, että niin monta tietä lähti tienristeyksestä, oli Pentti-kyläsepän valitsema pajanpaikka hyvä. Tulivatpa matkustavaiset miltä suunnalta tahansa, niin he aina pysähtyivät pajan luo. Milloin oli kenkä irtaantunut hevosen jalasta, milloin potkurauta tylsynyt, tai houkutteli vain ahjosta tuleva valo matkustavaiset sisälle lämmittelemään käsiään hiilloksen edessä, sillävälin kuin hevoset vähän hengähtivät. Aina vaihdettiin ohimennen muutama sana. Pentti-kyläseppä kuuli uutisia idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta, ja Pikku-Pentti, joka hoiti palkeita, heristi korviaan, niin että oikein huomasi niiden joka päivä kasvavan.

Pentti-kyläseppä oli hiljainen mies, joka hoiteli taitavasti moukariaan eikä paljoa huolinut kuulemistaan, mutta Pikku-Pentti painoi puheet mieleensä.

— Kuulehan isä, sanoi hän eräänä iltana, heidän istuessaan tuvassa äidin valmistaman illallisen ääressä, — nyt on prinsessa Kultakutri naimaiässä.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi seppä.

— Hän on minun ikäiseni, sanoi Pentti, ja etkö kuullut, kun kauppiaat kertoivat, että hänestä on tullut kovin kaunis?

— En huomannut sitä, sanoi seppä.

— Minäpä huomasin, sanoi Pikku-Pentti, ja nyt lähden kaupunkiin häntä katsomaan.

— Älä puhu tyhmyyksiä, sanoi Pentti-kyläseppä, sinä hoidat palkeita ja sillä hyvä.

— Isä kulta, sanoi Pikku-Pentti, kyllähän minä työni teen niin hyvin kuin taidan, ei sitä kenenkään tarvitse epäillä, mutta kun tunnollisesti aherran Martin päivään saakka, saan kai lomapäivän ja voin silloin käydä pyhänä kaupungissa, eikö niin?

Tämä oli isän mielestä järkevää puhetta, ja kun ei hänellä ollut syytä panna vastaan, antoi hän suostumuksensa.

Pikku-Pentti hoiti palkeita kuin mies, ja oli entistä nopeampi töissään. Kun seppä lähti päivällislevolle, otti Pikku-Pentti pienimmän moukarin ja takoi itse. Mutta kenellekään ei hän kertonut, mitä takoi.

Tuli sitten pyhä.

— Saat nyt sitten lähteä, koska tulin luvanneeksi, sanoi isä ja sopi erään ajomiehen kanssa, jolla oli matka kaupunkiin, että Pikku-Pentti sai istua hänen rattaittensa takaistuimella.

Pikku-Pentti puki ylleen pyhävaatteet ja painoi lakin päähänsä. Ainoana matkatavarana oli hänellä siniruutuinen mytty tuvan kirstulla.

— Mitä sinun mytyssäsi on? sanoi äiti, se on painava ja kilisee niin kummasti.

— Äiti kulta, sanoi Pentti, ei siinä mitään erinomaisempaa ole, eikä siitä taida hyötyäkään olla, mutta otanpahan sen nyt kuitenkin mukaani.

— Jumala siunatkoon sinua, poikaseni, sanoi äiti silittäen Pikku-Pentin hiuksia, sillä hän oli aina ollut hyvä poika. Kun Pikku-Pentti kiipesi kärryjen takaistuimelle, seisoi isä pajan ovella ja nyökkäsi hänelle.

— Mitä asiaa sinulla on kaupunkiin? kysyi ajomies, kun he olivat jonkun matkaa ajaneet.

— Menen linnaan syömään Martinpäivän hanhea, sanoi Pikku-Pentti.

— Onneksi olkoon! sanoi ajomies ja nauroi niin, ettei voinut istua suorana kärryissä.

Kun he tulivat pääkaupunkiin, astui Pikku-Pentti alas rattailta, kiitti hyvästä kyydistä ja lähti suoraa päätä kuninkaan linnaan.

Hän pujahti sisään takaportista, jonka luona ei ollut vahtia, nousi portaita ja kulki käytävän läpi suoraan kuninkaalliseen keittiöön. Siellä seisoi mestarikokki kääntämässä Martinpäivän hanhea vartaassa tulen yläpuolella. Hän oli punainen kuin kukko ja äkäinen kuin kalkkuna. Kaikki alikokit ja kyökkipojat olivat juosseet linnanpihalle katsomaan kuinka kuningas koko komeudessaan nousi ratsaille mennäkseen vastaanottamaan korkeita vieraita, joiden tänään piti syödä linnassa Martinpäivän hanhea.

— Sen sanon, sanoi mestarikokki, että tätä hanhea ei kannattaisi tarjolle panna, ellen itse korkeassa persoonassani seisoisi sitä tässä kääntämässä.

— Odotahan, sanoi Pikku-Pentti, minulla taitaa olla sopiva varras — ja samassa hän avasi sinisen myttynsä.

— Ohoo, sanoi mestarikokki, voit toki arvata, että parempia vartaita kuin meillä täällä linnassa ei ole koko maailmassa.

— Saadaanpa nähdä, sanoi Pikku-Pentti. Tämän vartaan olen itse takonut, ja se on sellainen, ettei siinä mikään paisti pala, sillä se pyörii itsestään.

— Näytä, sanoi mestarikokki epäluuloisesti. Mutta kun hän oli pannut lihavan hanhen vartaaseen, ja se itsestään pyöri tulen yläpuolella, ihastui hän ikihyväksi.

— Nyt mekin lähdemme linnanpihalle, sanoi hän, ja sitten saat palan hanhea päivälliseksi.

Mutta kun he tulivat linnanpihalle, oli siellä suuri hälinä. Kuningas tahtoi välttämättä ratsastaa lempiraudikollaan, ja siltä oli juuri pudonnut kenkä vasemmasta takakaviosta. Se aristeli jalkaansa, ja asia näytti arveluttavalta.

— Minä tahdon ratsastaa raudikolla! sanoi kuningas ja polki jalkaa, niin että kruunu meni vinoon.

Tallirengit juoksivat ympäri pihaa kuin sokeat kanat, ja ylihovimestari repi harmaita hiuksiaan.

— Voi minua onnetonta, huusi hän, eikö täällä ole yhtään seppää?

Silloin astui Pikku-Pentti kumartaen esille. — Ellei muuta tarvita, niin ehkä voin auttaa.

— Tulen joka tapauksessa liian myöhään ottaakseni vastaan korkeasti kunnioitetut vieraani, sanoi kuningas onnettomuutta ennustavalla äänellä.

Armollinen herra kuningas, sanoi Pikku-Pentti ottaen auki siniruutuisen myttynsä, tässä on hevosenkenkä, jonka itse olen takonut, ja joka on sellainen, että kun se pannaan hevosen vasempaan takakavioon, niin ei ratsastaja koskaan myöhästy, olipa matka miten pitkä tahansa. Samassa nosti hän tottuneesti raudikon vasenta takajalkaa, ja yks' kaks' oli hän naulannut kengän kiinni.

— Kiitos, sanoi kuningas, ja armon aurinkona valaisi hänen hymynsä äkkiä koko linnanpihan. Tässä saat aluksi kirkkaan kultarahan ja sitten voit väen kanssa syödä Martinpäivän hanhea ja juoda maljani.

— Voikaa hyvin kaikkityyni, sanoi kuningas ja viittasi hyväntahtoisesti kädellään, jää hyvästi, rakkahin sydänkäpyni, sanoi hän lähettäen lentosuukon linnan portaille päin. Kun Pikku-Pentti katsoi sinne, näki hän prinsessan seisovan alimmalla astuimella, ja hänen kiharansa loistivat auringossa kuin kulta.

Hänen ympärillään loisti niin, että Pikku-Pentin mielestä oikein koski silmiin. Kyllä oli totta, että hän oli kaunis! Äkkiä Pikku-Pentti huomasi, että he olivat kahden, sillä kuningas oli ratsastanut laskusillan yli, ja kansa seurasi häntä hurraten.

Kuinka olikaan, ei edes näkynyt yhtään kamarineitoa, vaan prinsessa seisoi ihan yksin portailla.

— Sinäkö autoit isää? kysyi prinsessa ja katsoi Penttiä silmiin.

— Ei siitä kannata puhua, sanoi Pentti ottaen lakin päästään.

— Oli se kuitenkin hyvin tehty, sanoi prinsessa, astui alas portaalta ja ojensi sormenpäänsä Pentille.

Pentti punastui ihan otsaa myöten.

— Kaikkein armahin pikku prinsessa, sanoi hän, minä olen Pikku-Pentti tienhaaran luona olevasta pajasta ja olen tullut kaupunkiin sinua katsomaan.

Prinsessa väistyi askeleen taaksepäin, mutta Pentti ei sitä innoissaan huomannut.

— Olen tuonut sinulle jotakin, sanoi hän ja rupesi avaamaan siniruutuista myttyään, mutta huomaan, ettet sitä lainkaan tarvitse.

— Mitähän se on? sanoi prinsessa tullen hiukan lähemmäksi.

— Pieni avain vain, jonka olen takonut, sanoi Pikku-Pentti; kun sinulla on se kädessäsi, avautuvat kaikkien sydänten ovet sepposen selälleen.

— Kiitos, sanoi prinsessa, minäpä koetankin sitä ensinnä sinuun, ja samalla katsoi hän nauraen Penttiä silmiin.

Pikku-Pentti tuli yhtä kalpeaksi kuin äsken oli ollut punainen, mutta ei sanonut sanaakaan, katseli vain, hänkin puolestaan, prinsessaa suoraan silmiin kirkkaalla luottavalla katseellaan. Viimein prinsessa hämmentyi ja katsoi pois.

— Hyvästi ja paljon kiitoksia, sanoi hän. Jää tänne päivälliseksi, niin saat syödä Martinpäivän hanhea ja juoda isän maljan väen kanssa.

— En sanoi Pikku-Pentti ihmetellen, mistä sai rohkeutensa, kun en saa istua sinun vieressäsi, en huoli koko komeudesta! — Samassa kietoi hän kätensä prinsessan ympärille ja suuteli häntä keskelle suuta. Prinsessa huudahti, ja Pentti itse oli yhtä ihmeissään teostaan.

— Herra antakoon minulle anteeksi! sanoi hän katsellen pitkään itkevää prinsessaa, — en tarkoittanut pahaa.

Sitten otti hän siniruutuisen myttynsä ja lähti linnan pihalta raskain sydämin.

— Menenpä saman tien kotiin saakka, ajatteli hän, ja parasta olisi ollut, kun en sieltä olisi lähtenytkään.

Hän kulki kaupungin portin läpi ja edelleen valtamaantietä pitkin, kunnes viimein tuli tienristeykseen, jossa Pentti-kyläsepän mökki oli. Tuvassa istuutui hän nurkkaan ja näytti niin miettiväiseltä, että äiti kävi levottomaksi.

— Eikö sinulle käynyt hyvin kaupungissa, Pentti pieni? sanoi hän silitellen kömpelösti kosteat hiukset pois Pentin otsalta.

— Kyllähän minun hyvin kävi, sanoi Pentti katsoen kiitollisesti äitiin.

— Ehkei prinsessa ollutkaan kaunis, sanoi seppä, joka samassa tuli sisään. Oli kuin olisi isketty tulta, Pentin ympärillä ihan säkenöi, kun hän nousi pystyyn.

— Maailmassa ei ole mitään kauniimpaa, sanoi hän, mutta taidanpa lähteä taas.

— Minne nyt menet? sanoivat seppä ja hänen vaimonsa yht'aikaa.

— Lähden sydänmaahan päin, sanoi Pentti, sillä kohta kuninkaan väki taitaa tulla minua hakemaan.

— Et suinkaan sinä ole mitään rikosta tehnyt? sanoi äiti.

— En ole tehnyt väärin, mutta ehk'en oikeinkaan, sanoi Pikku-Pentti, puristi äidin ja isän kättä sekä pyysi, etteivät he olisi hänestä huolissaan; kyllä hän toimeen tulisi ja menettelisi aina parhaan ymmärryksensä mukaan.

Pentti kyläsepän mökki tuntui tyhjältä kun Pikku-Pentti oli poissa. Seppä oli ottanut itselleen apulaisen pajaan, ja äiti teki töitään kuten ennenkin. Usein, kun ei kukaan nähnyt, pyyhkäisi hän kyyneleen silmän nurkasta.

Aika vain ei pysähdy, ja pian oli vuosi vierähtänyt siitä päivästä, jolloin Pikku-Pentti lähti. Eräänä iltana koputettiin tuvan ovelle, ja kun seppä avasi, seisoi Pikku-Pentti ulkona. Seppä syleili häntä ja taputti selkään. Äiti itki ilosta, ja vähälläpä oli, ettei Pikku-Penttikin itkenyt.

Työtä hän oli tehnyt ja ahertanut tunnollisesti; näkisipä vain isä, miten taitavaksi hän oli tullut ammatissaan; tämä tosin kuulosti kerskailulta, mutta sitä hän ei tarkoittanut. Oli muuten ihmeellistä, miten vaikeata oli unohtaa asioita, joita ei tahtonut muistaa. Ja ikävöinyt hän oli.

— Nyt sinä varmaan jäätkin tänne? sanoi äiti.

Mutta Pikku-Pentti arveli, ettei se käynyt päinsä. Nyt oli hänen lähdettävä länteen päin, ehkä meren tuolle puolen.

— Onko prinsessa jo naimisissa? kysyi hän ikäänkuin ohimennen.

— Eikä ole, sanoi sepänväki, vaikka kyllä kosijoita riittää. Oi voi, miten monet hovivaunut tästä viime vuoden aikana ovat ajaneet ohi! Ja kuitenkin olivat useimmat prinssit tulleet laivoilla meritse.